Part 8

»Ja _minulle_ neuvot Sinä sitä», huudahti kreivitär, »ja _minua_ kehoitat Sinä antautumaan tuon jalon Leicesterin kreivin kunnottoman kilpailijan Sussexin suojaan!» Mutta nähtyään hämmästyneen ilmeen, jolla Wayland tuijotti häneen, pelkäsi hän liian selvästi ilmaisseensa suhteensa Leicesteriin ja lisäsi: »Eikä Tressilianistakaan voi nyt olla puhetta -- älä mainitse hänelle, muista se, minun kurjaa nimeäni; se vain lisäisi kaksinkertaiseksi _minun_ onnettomuuteni ja saattaisi _hänet_ vaaroihin, joista ei pelastusta olisi.» Hän vaikeni; mutta kun hän huomasi Waylandin yhä tuijottavan häneen tuolla levottomalla ja epäilevällä katseella, joka näytti pelkäävän hänen järkeänsä, pakotti hän kasvoilleen varman, päättävän ilmeen ja lisäsi: »Vie Sinä minut vain Kenilworthin linnaan, kunnon mies, siihen loppuu Sinun tehtäväsi, ja minä olen siellä itse harkitseva, mihin sitten on ryhdyttävä. Sinä olet ollut minulle uskollinen -- kas tästä saat runsaan korvauksen vaivoistasi.»

Hän tarjosi sepälle kallisarvoisella kivellä koristettua sormusta.

Wayland katseli sitä, epäröi hetkisen ja antoi sen sitten takaisin. »Ei sen takia», selitti hän, »että minä Teidän lahjaanne halveksisin, armollinen rouva, sillä minä olen köyhä mies, jonka on täytynyt, Jumala paratkoon, elää toisenlaisillakin keinoilla kuin mitä Teidän hyvyytenne nyt minulle tarjoaa. Mutta minä ajattelen samoin kuin vanhan mestarini hevospuoskarin oli tapana sanoa asiatuttavilleen: 'Ei apua -- ei maksua.' Me emme ole vielä Kenilworthin linnassa, ja Teillä on ihmeesti aikaa korvata oppaanne vaivat matkakenkiä riisuessanne, kuten sanotaan. Minä rukoilen Jumalaa, että Teidän Armonne olisi yhtä varma soveliaasta vastaanotosta sinne saapuessamme kuin Te saatte olla vakuutettu minun hartaasta halustani viedä Teidät sinne terveenä ja täydessä turvassa. Minä menen nyt varustamaan hevosia; mutta sallikaa minun halpana lääkärinänne ja oppaananne pyytää vielä kerran, että Te sillä välin haukkaisitte pari palaa voimistuaksenne.»

»Kyllä -- kyllä!» toisti kreivitär kiireisesti. »Mene nyt Sinä vain, mene heti! -- Turhaan minä tässä rohkeutta teeskentelen», mutisi hän sitten, kun seppä oli poistunut huoneesta; »tuo yksinkertainen kansanmieskin huomaa minun teennäisen reippauteni ja aavistaa kaiketi pelkoni todellisen syyn.»

Sitten yritti hän seurata oppaansa neuvoa ja syödä hiukan, mutta hänen oli piankin luopuminen siitä kokeesta, koska pienimmänkin palan nieleminen teki hänelle niin pahaa, että hän oli vähällä tukehtua siihen paikkaan. Hetkisen kuluttua ilmestyivät hevoset ristikko-akkunan eteen -- kreivitär nousi satulaan ja sai raikkaasta ilmasta ja liikunnasta sen virkistyksen ja voimien lisäyksen, joka usein havaitaan samanlaisissa tiloissa.

Oli hyvä onni kreivittärelle, että seppä Wayland, jonka aikaisempi epävakainen, kuljeskeleva elämä oli tutustuttanut melkein koko Englantiin, oli kaikilla Warwickin kaunista kreivikuntaa risteilevillä valtateillä ja sivupoluilla kuin kotonaan. Sillä niin taajoja olivat ihmisjoukot, jotka kaikilta tahoilta kiiruhtivat Kenilworthiin katselemaan Elisabetin tuloa tähän ensimäisen suosikkinsa komeaan linnaan, että päätiet olivat sananmukaisesti tukossa, ja että matkustajamme pääsivät eteenpäin vain mutkittelevia syrjäpolkuja pitkin.

Kuningattaren hankkijat olivat jo kierrelleet maat ja mantereet ja tyhjentäneet talot ja kylät tavaroista, joita tarvittiin kuninkaallisilla retkillä ja joista omistajat saivat jälkeenpäin periä hyvin myöhäisen maksun hovimarsalkan virastolta. Leicesterin talousapulaiset olivat samassa tarkoituksessa kulkeneet seudut ristiin ja rastiin; ja monet hänen ystävänsä ja liittolaisensa, sekä läheiset että kaukaiset, käyttivät tätä tilaisuutta hänen suosioonsa pääsemiseksi, lähettelemällä suunnattomia määriä ruokavaroja ja kaikenlaisia herkkuja ja metsänriistaa ja kokonaisia tynnyrillisiä parhaita sekä kotoisia että ulkomaalaisia juomia. Siksipä virtailikin kaikilla valtateillä kokonaisia härkä-, lammas-, vasikka- ja sikalaumoja, ja siksipä kulkikin niillä tungokseen asti täyteen ahdettuja vaunuja, joiden akselit natisivat niiden raskaan kuorman alla: siinä oli viini-astiaa ja oluttynnyriä ja suurta höystelaatikkoa ja teurastettua metsänriistaa ja suolattua ruokatavaraa ja nisujauhosäkkiä. Alinomaa takertuivat nämä vankkurit toisiinsa ja pysäyttivät kaiken liikenteen; ja niiden röyhkeät ajajat noituivat ja kiljuivat siksi, kunnes saivat hurjan sisunsa täyteen kuohuun ja alkoivat raivata tietä pitkillä piiskoillaan ja sauvoillaan; nämä satunnaiset metelit tyynnytti tavallisesti joku hankkija, lähetti tai muu arvohenkilö, taltuttamalla molempain puolueitten johtajat.

Meluavin joukoin kulki myös kaikkia teitä pitkin jos jonkinlaisia näyttelijöitä ja naamio-ilveilijöitä, silmänkääntäjiä ja taitomiehiä tätä Ruhtinaallisen Huvituksen Palatsia kohti, sillä sen nimen olivat kuljeskelevat sävelniekat antaneet Kenilworthille jo ennen odotettuja juhlia sepittämissään lauluissa. Keskellä tätä kirjavaa vilinää näyttelivät kerjäläiset todellisia tai teeskenneltyjä ruumiinvammojaan, muodostaen siten liikuttavan, vaikkakin niin tavallisen vastakohdan ihmiselämän turhamaisen touhun ja sen surun ja tuskan välille. Mutta kaikki nämä hukkuivat siihen suunnattomaan ihmisvyöryyn, jonka vain pelkkä uteliaisuus oli ajanut liikkeelle; siinä töyttäili käsityöläinen, joka ei ollut raaskinut luopua nahkaisesta esivaatteestaan, pyylevää, korskeata rouvaa, kaupunkilaisemäntäänsä; siinä astuskelivat talonpojat paksupohjaisine naulakenkineen varakkaiden porvarien ja korkeasti kunnioitettavien herrasmiesten liikavarpaille; ja siinä pisteli pontevaa käyntiään muhkea maalaistyttö, soudellen punaisten, tanakkain käsivarsiensa voimalla eteenpäin niiden sirojen ja koreilevain heilakoiden välitse, joiden isännät olivat ritareja ja junkkareja.

Mutta kaikesta huolimatta oli tässä tungoksessa ja sekasorrossa ylinnä sentään iloinen, hilpeä sävy. Kaikki olivat tulleet näkemään ja nauttimaan, ja kaikki nauroivat niille monenlaisille pikkuvastuksille, jotka muulloin olisivat yllyttäneet heidät vihan vimmaan. Ottamatta lukuun niitä tuittupäisten kuorma-ajurien kesken sattuvia kahakoita, joista olemme maininneet, kaikui tästä väkijoukkojen vilinästä vain hilpeän riemun ja kepeän pilan ääniä. Soittoniekat lurittelivat säveliään -- laulajat hyrisivät mielijuohteitaan -- vallattomat ilveilijät hoilottivat puoleksi iloisuuttaan, puoleksi hulluuttaan, heilutellen lyhyitä sauvojaan -- maurintanssin hyppijät rämisyttivät kulkusiaan -- maanmiehet hihkuivat ja viheltelivät -- pojat jymähyttelivät leveätä nauruaan ja tytöt kikattelivat -- ja moni veikeä sutkaus lennähti pallona tien yhdeltä puolelta toiselle, missä sen sieppasi ilmasta satutettu joukko ja paiskasi takaisin.

Eipä ole surujen sortaman ihmisen mielelle suurempaa tuskaa eikä kärsimystä kuin joutua keskelle hälisevän ilostelun näyttämöä, joka niin epäsointuisasti säestää hänen omia tunteitaan. Mutta Leicesterin kreivittärelle teki tämä melu ja hälinä ja vilinä sen surullisen palveluksen, että se esti hänen ajatuksiaan kiintymästä yhteen kohtaan ja teki hänelle mahdottomaksi hautoa omaa onnettomuuttaan tai muodostella kauheita aavistuksia kohtalonsa lähestyvästä ratkaisusta. Hän kulki kuin unessa, seuraten tahdottomana Waylandin ohjausta, tämän milloin johtaessa taitavasti heidän matkaansa ihmisjoukkojen kiivaimpaan tungokseen, milloin seisahtuessa tiepuoleen odottamaan sopivaa tilaisuutta uudestaan liikkeelle lähteäkseen, jopa usein kääntyessä poiskin valta-uralta ja seuratessa jotakin kiemurtelevaa syrjäpolkua, joka saattoi heidät isolle tielle jälleen, kun he olivat sitä pitkin kulkeneet melkoisen taipaleen mukavammin ja nopeammin.

Näin väisti hän Warwickin, jonka linnassa, tuossa muinaisen ritarikomeuden kauneimmassa muistomerkissä, mikä on säilynyt ajan hävitykseltä, Elisabet oli viettänyt edellisen yön; siellä aikoi hän viipyä kello kahteentoista, mikä oli silloin tavallinen päivällisaika koko Englannissa, ja sen aterian jälkeen oli hän lähtevä Kenilworthia kohti. Sillä välin oli jokaisella ohikulkevalla joukkueella sanasensa sanottavana hallitsijattaren ylistykseksi, vaikka siihen ylistykseen sekaantuikin hieman sitä pientä pilailua ja pistelemishalua, jolla me tavallisesti höystämme lähimäisillemme suodun kunnioituksen, erittäinkin jos he samalla sattuvat olemaan meitä arvossa ylempänä.

»Kuulitteko te», huusi joku, »miten armollisesti hän puhutteli maavoutia ja kunnantuomaria ja sitä kelpo Griffiniä, pappia, kun ne olivat polvistuneet hänen vaununikkunansa eteen?»

»Niin, niin, ja kuinka hän sanoi sille pienelle Aglionbylle: 'Herra kunnantuomari, ihmiset ovat koettaneet uskotella minulle, että Te muka pelkäisitte minua, mutta minäpä sanon Teille, että Te luettelitte niin mainiosti kaikki hallitsijattaren hyvät ominaisuudet, että minun on enemmän syytä pelätä Teitä.' -- Ja kuinka armiaasti ottikaan hän sitten vastaan sen kauniin kukkaron ja sen sisältämät kaksikymmentä kultarahaa, tekeytyen aivan niinkuin hän ei siitä mielellään huolisi, mutta pitäen sen kuitenkin lopulta hyvinään.»

»Niin, niin», selitti toinen, »hänen sormensa puristelivat sitä varsin mielelläänkin, mikäli minä saatoin havaita, jos tässä nyt kaikki suoraan puhutaan; ja sitten hän, nähdäkseni, viipotteli niitä hetkisen kädessään, ikäänkuin tahtoen sanoa: toivonpa niiden olevan täysipainoisia.»

»Eipä hänen sitä tarvinnut tehdä, naapuri», virkkoi kolmas; »rikkaat porvarithan ne tällaisen köyhän käsityöläisen kuin minunkin laskuja maksaessaan työntävät hänelle kerittyjä kolikoita. -- No, onpa Jumala heitä kaikkia ylempänä. -- Se pieni kunnantuomari, koska sitä sanaa nyt on tässä käytetty, on paisuva suuremmaksi kuin koskaan ennen.»

»No, no, hyvä naapuri», sanoi ensimäinen puhuja, »älä nyt käänny kateelliseksi. -- Hän on hyvä kuningatar ja ylevämielinen. -- Hän antoi kukkaron Leicesterin kreiville.»

»Minäkö kateelliseksi -- periköön Sinut piru siitä sanasta! -- Mutta pianpa antaa hän kaikki Leicesterin kreiville, ellen aivan kokonaan erehdy.»

»Te voitte pahoin, armollinen rouva», sanoi seppä Wayland Leicesterin kreivittärelle, ja ehdotti, että hän vetäytyisi tien syrjään ja odottaisi siellä rauhassa toipumistaan. Mutta kukistaen ne kuohahtelevat tunteet, jotka tämä ja muut samaanne tähtäävät, hänen korviinsa ohi kulkiessa sattuvat puheet hänen sydämessään herättivät, vaati hän vain opastaan kiiruhtamaan Kenilworthiin niin nopeasti kuin lukuisat esteet suinkin sallivat. Sillävälin kasvoi Waylandin levottomuus hänen alituisten pahoinvoinnin puuskaustensa ja hänen mielensä ilmeisen sekaannuksen takia hetki hetkeltä, ja hänkin toivoi nyt yhä hartaammin voivansa noudattaa hänen alati uudistuvia pyyntöjään ja saavansa hänet viedyksi terveenä ja täydessä turvassa linnaan, missä kreivitär oli epäilemättä saava osakseen ystävällistä kohtelua, vaikkei hän näyttänytkään halukkaalta ilmaisemaan, kehen hän perusti toiveensa.

»Kunpa minä vielä tästä vaarasta kunnialla selviäisin», ajatteli seppä Wayland, »niin saisipa kuka tahansa iskeä aivot päästäni omalla väkivasarallani, jos minä ikinä enää rupean jonkun harhailevan naikkosen henkivartijaksi!» Vihdoinkin näkyi ruhtinaallinen linna, jonka kohentamiseksi, samoinkuin sen muidenkin alueitten parantamiseksi Leicesterin kreivin sanottiin käyttäneen kuusikymmentätuhatta puntaa, mikä meidän nykyisessä rahassamme vastaisi puolta miljoonaa.

Tämän komean, jättiläismäisen rakennusryhmän ulkomuuri käsitti seitsemän akren laajuisen alan, josta yksi osa oli suunnattomien tallien ja hyvin hoidettujen lehtokujien ja kukkasarkojen koristaman puutarhan hallussa, ja jonka muu osa oli ylvään linnan avarana etupihana. Mahtavan pääryhmän, joka kohosi melkein tämän muurin ympäröimän laajan alueen keskeltä, muodosti suunnaton rykelmä uljaita, torneilla varustettuja, ilmeisestikin eri ajoilta polveutuvia rakennuksia, jotka ympäröivät sisäpihaa ja jotka jokaiseen tämän uljaan ryhmän osaan liittyvine nimineen ja seinillä riippuvine vaakunoineen kertoivat ammoin kuolleista väkevistä ylimyksistä; näiden vainajain tarina olisi voinut olla, jos kunnianhimo vain olisi sallinut sille korvaa kallistettavan, tarpeellisena opetuksena sille korskealle suosikille, joka sitten oli saanut haltuunsa tämän kauniin kartanon ja sen alueita laajennellut. Muuan suuri ja jykevä torni, joka samalla muodosti linnan keskusvarustuksen, oli ijältään epätietoinen, mutta joka tapauksessa hyvin vanha. Se kantoi Caesarin nimeä, ehkäpä sen takia, että se muistutti jonkun verran erästä Lontoon Towerin tornia, jolla on myöskin sama nimi. Erinäiset muinaistutkijat johtavat sen perustamisen Kenelphistä -- josta linna on saanut nimensä -- eräästä Mercian saksilaisesta kuninkaasta, kun taas toiset asettavat sen heti normannilaisen valloituksen jälkeiseen aikaan. Ulkomuureilla upeili Clintonin vaakuna, tämä ylimys kun oli ne rakentanut Henrik I:n hallituksen aikana, ja vieläkin pelätymmän Montfortin Simonin aateliskilpi, hänen, joka vapaaherrojen sodassa puolusti kauvan Kenilworthia Henrik III:tta vastaan. Täällä Kenilworthissa kemuili kerran ylväästi Mortimer, rajakreivi, yhtä kuuluisa kohoamisensa kuin kukistumisensakin takia, sillä välin kun hänen valtaistuimelta syösty kuninkaansa, Edvard II, virui sen vankiluolissa. Vanha Gauntin Juhana, »ikä-arvoisa Lancaster», laajensi melkoisesti linnaa, teettämällä sen jalon ja jykevän ryhmän, joka vielä nytkin tunnetaan Lancasterin Rakennusten nimellä; ja Leicester itse voitti linnan edelliset omistajat, niin korskeita ja mahtavia kuin ne olivat olleetkin, liittämällä siihen toisen suunnattoman rakennusryhmän, joka nyt raunioiksi rauenneenakin puhuu perustajansa kunnianhimosta. Tämän kuninkaallisen linnan etelä- ja länsimuuria ympäröi ja puolusti osittain keinotekoinen järvi, jonka yli Leicester oli laitattanut komean sillan, jotta Elisabet voisi astua linnaan uutta, ennen kulkematonta tietä; tavallisesti päästiin siihen pohjoisesta, ja sinne oli hän portin suojaksi rakennuttanut vahtitornin, joka on vieläkin olemassa ja joka kokonsa puolesta kestää kilpailun monen pohjanpuoleisen päällikön vapaaherrallisen linnan kanssa, mutta joka tekotapansa puolesta on niitä etevämpi.

Järven toisella puolen oli avara metsästyspuisto, missä vilisi saksanhirviä, metsäkauriita, metsävuohia ja kaikenlaista muuta riistaa ja missä kasvoi runsaasti korkeita puita, joiden keskeltä linnan mahtava pääty ja jykevät tornit kohosivat uljaina ja kauneina. Me emme saata olla lisäämättä, että tämä ruhtinaallinen linna, missä ennen kuninkaat juhlivat ja sankarit taistelivat, milloin rynnäkön ja piiritysten verisessä kamppailussa, milloin ritarileikeissä, joissa kauneus palkitsi urhouden, nykyään on täydellisesti raunioina. Järvi on enää vain kaislaa kasvava räme, ja linnan suunnattomat rauniot osoittavat enää vain sen muinaista komeutta ja saattavat mietiskelevän katselijan huomaamaan inhimillisen omistuksen katoavaisuuden ja niiden onnen, jotka alhaisessakin asemassaan osaavat olla tyytyväisiä ja noudattaa hyvettä.

Onneton Leicesterin kreivitär näki sangen ristiriitaisin tuntein nuo harmaat, jykevät tornit, kun ne ensiksi siintivät hänen silmäänsä tuuhean, varjoisan metsän keskeltä, näyttäen sitä vallitsevan. Hän, suuren kreivin, Elisabetin lemmikin, Englannin mahtavimman suosikin eittämätön vaimo läheni nyt puolisoansa ja tämän puolison vallitsijatarta köyhän ilveilijä-raukan suojelemana pikemminkin kuin opastamana; ja vaikka hän oli tämän ylvään linnan laillinen emäntä, linnan, jonka porttien olisi pitänyt hänen pienimmästäkin sanastaan kääntymän paksuilla saranoillaan ja päästämän hänet sisään, ei hän kuitenkaan voinut salata itseltään niitä vaikeuksia ja vaaroja, jotka häntä uhkasivat hänen pyrkiessään omiin saleihinsa.

Nämä vaikeudet ja vaarat näyttivät hetki hetkeltä kasvavan ja lopulta aivan pysäyttävän heidän kulkunsa suurelle portille, mistä lähti leveä ja kaunis tie halkaisemaan kahden peninkulman matkalla koko metsästyspuiston, tarjoten mitä kauneimpia näköaloja linnaan ja järvelle päin ja päätyen vihdoin äskettäin rakennetulle sillalle, jolle se muodosti luonnollisen jatkon ja jota pitkin kuningattaren oli määrä astua linnaan tänä ikimuistettavana päivänä.

Tämän Warwickin tiehen yhtyvän lehtokujan portin tapasivat nyt kreivitär ja Wayland kuningattaren ratsastavain henkivartijain sulkemaksi. Näiden henkivartijain varustuksina olivat komeasti kirjaillut ja kullatut rintahaarniskat ja rautakypärät lakkien asemasta, ja heidän pyssynsä perä nojasi heidän reiteensä; he olivat erikoisen voimakkaita ja kookkaita miehiä, ja heidän täytyi olla palveluksessa kaikkialla, minne kuningatarkin meni. Tällä kerralla komensi heitä airut, jonka käsivarressa upeileva karhu ja ryhmysauva osoittivat Leicesterin kreivin väkeen kuuluvaksi ja joka jyrkästi kielsi sisäänpääsyn kaikilta muilta paitsi niiltä, jotka olivat juhlaan kutsuttuja vieraita tai sitten jossakin suunnitellussa huvinäytöksessä esiintyviä henkilöitä.

Tungos oli siis portilla aivan tavaton, ja jos jonkinlaiset ihmiset pyrkivät sisään jos jonkinlaisten syiden nojalla; mutta vartijat olivat kovakorvaisia ja vastasivat kauniisiin sanoihin ja kauniisiin tarjouksiinkin viittaamalla vain ohjeittensa ankaruuteen ja siihen tunnettuun seikkaan, ettei kuningatar voinut sietää suurten kansanjoukkojen malttamatonta tungeskelua aivan lähellään. Niitä vastaan, joille eivät nämä järkisyyt riittäneet, käyttivät he voimakkaampia keinoja, tunkien heitä siekailematta takaisin väkevien, haarniskoitujen hevostensa tieltä ja jakelemalla heille tukevia iskuja pyssyjensä perällä. Nämä toimenpiteet synnyttivät tiheässä väkijoukossa aaltoilevaa liikettä, niin että Wayland pelkäsi ehkä tungoksessa joutuvansa eroon suojatistaan. Lisäksi ei hän ollut lainkaan selvillä, minkä tekosyyn varjolla hän pyrkisi sisään, ja hän pohti juuri sangen epätietoisena tätä kysymystä päässään, kun kreivin airut häntä hieman tähysteltyään huusi hänen rajattomaksi hämmästyksekseen: »Vartijat, tehkää tilaa tuolle miehelle, jolla on ruskeankeltainen viitta! -- Eteenpäin, kunnon ilveilijä, ja koeta kiirehtiä. Mikä piru on Teitä niin kauan pidättänyt? Käy toki sisään niine naistentarpeinesi!»

Kun airut oli näin tarmokkaasti, vaikk'eikaan juuri kohteliaasti, käskenyt sisälle Waylandia, joka ei pariin, kolmeen minuuttiin uskonut kutsua lainkaan itselleen tarkoitetuksi, tekivät vartijat nopeasti hänelle tilaa, kunnes hän, varoitettuaan matkakumppaniansa vetämään hunnun tiukasti kasvoilleen, vihdoinkin ajoi portista sisään kreivittären hevosta taluttaen, mutta niin kallella kypärin ja niin pelokkaan ja levottoman näköisenä, että väkijoukko, jota eivät suinkaan miellyttäneet yhdelle enempää kuin toisellekaan suodut etuoikeudet, tervehti heidän menoaan huutaen ja kiljuen ja pilkallisesti nauraa hohottaen.

Päästyään täten metsästyspuiston puolelle, vaikk'eikaan erikoisen imartelevalla eikä kunnioittavalla tavalla, ratsastivat Wayland ja hänen suojattinsa tulevia vaikeuksia arvaillen pitkin leveätä lehtokujaa, jota vartioivat molemmin puolin pitkät huovirivit; näillä oli aseinaan miekat ja tapparat, he olivat puetut Leicesterin kreivin komeaan asuun ja kantoivat hänen vaakunaansa: karhua ja ryhmysauvaa, ja kukin heistä oli sijoitettu askeleen päähän toveristaan, niin että koko tie puiston portilta sillalle asti oli miesketjun reunustama. Ja kun kreivitär sai ensimäisen yleissilmäyksen linnasta ja näki sen ulkomuurien pitkän, kaartelevan viivan takaa kohoavat mahtavat tornit, sen lukuisat hammasharjat ja pikkutornit ja parvekkeet, sen muureilta liehuvat liput ja sen pengermiltä ja tasanteilta välkkyväin kypäräin ja nuokkuvain töyhtöjen vilinän ja koko tuon kirjavan, uljaan näytelmän, silloin vaipui hänen rohkeutensa ikäänkuin kuolleeksi hänen rinnassaan, koska hän ei ollut tottunut moiseen komeuteen, ja hän kysyi jo itseltänsä, mitä hän oli voinut antaa Leicesterille päästäkseen hänen kanssaan tämän ruhtinaallisen loiston ja rikkauden valtijattareksi. Mutta hänen ylpeytensä ja jalo henkensä estivät häntä kuitenkaan kuulemasta epätoivon kuiskauksia.

»Minä olen antanut hänelle kaikki, mitä nainen voi antaa», ajatteli hän. »Nimeni ja maineeni, sydämeni ja käteni olen minä alttarin edessä antanut kaiken tämän komeuden omistajalle, eikä Englannin kuningatar voisi tarjota hänelle enempää. Hän on minun mieheni -- minä olen hänen vaimonsa. -- Mitä Jumala on yhdistänyt, sitä ei pidä ihmisten eroittaman. Minä vaadin rohkeasti oikeuttani, sitäkin rohkeammin, kun minä tulen näin odottamatta ja näin avuttomana. Minä tunnen jalon Dudleyni! Hän on kyllä ensin hiukan suutahtava tottelemattomuuttani, mutta Amy itkee ja Dudley antaa hänelle anteeksi!»

Nämä mietteet keskeytti hänen oppaansa Waylandin kirkaisu, tämä kun tunsi yht'äkkiä pitkien, laihojen, mustien käsivarsien kiertyvän ruumiinsa ympärille; ilmeisestikin kuuluivat ne käsivarret olennolle, joka oli vartijain nauraa hohottaessa pudottautunut läheisestä tammesta hänen hevosensa selkään.

»Siellä on nyt taas joko piru tai Flibbertigibbet!» sanoi Wayland, turhaan yritettyään päästä vapaaksi ja heittää häneen tarrautuneen pojanvekaran alas; »kasvaako Kenilworthin tammissa tuollaisia terhoja?»

»Kasvaa kun kasvaakin, mestari Wayland», sanoi hänen odottamaton ratsastoverinsa, »vieläpä paljon sellaisiakin, jotka olisivat liian kovia Sinun purtaviksesi, niin vanha kuin oletkin, ellen minä Sinua auttaisi. Mitenkä olisit Sinä luullut selviytyväsi airueesta siellä ulkoportilla, ellen minä olisi hänelle sanonut, että pää-ilveilijämme tuli vasta perästäpäin? Ja tässä minä odotin Sinua, kiivettyäni puuhun vankkurikuormamme harjalta, ja nyt ne ovat kaikki aivan pyörällä päästään, kun ei minua näy eikä kuulu.»

»Ei, mutta kyllä Sinä olet lopultakin oikea pirulainen pojaksi», virkkoi Wayland. »Parasta on tehdä, niinkuin Sinä sanot ja neuvot; mutta olehan sentään yhtä laupias kuin Sinä olet mahtava.»

Hänen näin puhellessaan lähenivät he ylempänä mainitun pitkän sillan eteläpäähän rakennettua vahvaa tornia, jonka oli määrä suojella Kenilworthin linnan ulommaista porttikäytävää.

Niin surullisessa tilassa ja niin omituisessa seurassa läheni siis onneton Leicesterin kreivitär ensi kerran eläessään ruhtinaallisen puolisonsa uljasta asuinpaikkaa.

VIII Luku.

_Puutiainen_. Onko jalopeuran osa jo puhtaaksi kirjoitettu? Jos se on, niin pyydän, että saisin sen nyt; minulla on niin huono ulkomuisti.

_Pääkkö_. Voitte lasketella omasta päästänne; Teidän ei tarvitse muuta kuin kiljua.

_Kesä-yön Unelma_.