Part 7

On välttämätöntä huomauttaa heidän majatalonsa isännän ilmoittaneen, että muuan iloinen seurue, jolla hänen ymmärtääksensä oli aikomus esittää muutamia sellaisia ilve- tai naamionäytelmiä, millä kuningatarta tavallisesti huvitettiin hänen kesäisillä retkillään, oli lähtenyt Donningtonin kylästä Kenilworthiin päin tunnin tai pari ennen heitä. Nyt oli pälkähtänyt Waylandin päähän, että he yhtymällä tähän joukkoon heti kun he olisivat saavuttaneet sen, herättäisivät epäilemättä vähemmän huomiota kuin matkustaessaan aivan kahdenkesken. Hän ilmaisi tämän ajatuksensa kreivittärelle, joka toivoi pääsevänsä mahdollisimman pian Kenilworthiin ja joka siis jätti oppaalleen vapaan vallan määrätä, millä keinoin tämä hänen toiveensa tulisi täytetyksi. He kiiruhtivat siis hevosiaan aikoen saavuttaa noiden otaksuttujen juhlijain joukon ja jatkaa matkaa heidän seurassaan; ja he olivatkin juuri nähneet tuon pienen parven, johon kuului sekä ratsastajia että jalkamiehiä, nousevan erään matalan kummun laelle, noin puolen peninkulman päässä heistä, ja katoavan sen taakse, kun Wayland, joka herkeämättä tähysteli kaikille tahoille tarkaten kaikkea, huomasi erään ratsumiehen ajavan heidän perässään tavatonta vauhtia, niin ettei hänen palvelijansa ankarimmilla ponnistuksillaankaan voinut pysyä herransa ravaavan juoksijan rinnalla, vaan oli pakotettu usein laskemaan täyttä neliä. Wayland tarkasteli levottomana näitä ratsumiehiä, näytti hyvin hämmentyneeltä, katsahti jälleen taakseen, kalpeni ja sanoi kreivittärelle: -- »Se on Rikhard Varneyn Ruuna. -- Tuntisin sen tuhansien hevosten joukosta -- tästäpä taisi tulla pahempi pulma kuin kohtauksesta sen kamasaksan kanssa.»

»Vetäkää miekkanne», vastasi kreivitär, »ja lävistäkää sillä rintani, sillä minä en tahdo elävänä joutua hänen käsiinsä!»

»Tuhansin kerroin mieluummin pistäisin sen hänen ruumiinsa läpi, taikka sitten omani», virkkoi Wayland. »Mutta totta puhuakseni tappeleminen ei ole parhaita puoliani, vaikka minä osaankin katsoa kylmää rautaa silmiin yhtä tanakasti kuin joku toinenkin, jos niiksi tulee. Ja mitä minun miekkaani tulee -- hoputtakaa hevostanne, minä pyydän! -- niin on se vain semmoinen tavallinen kurja säiläpahanen, kun taas hänellä on varmasti oikea toledolainen. Sitten hänellä on vielä palvelijakin mukanaan, ja luullakseni juuri se juoppo tappelupukari Lambourne, saman hevosen selässä, jolla ne sanovat hänen -- minä rukoilen Teitä, hoputtakaa nyt toki hevostanne! -- ryöstäneen sen rikkaan länsimaakunnista tulleen karjakauppiaan. Ei sen puolesta, että minä pelkäisin enemmän Varneyta kuin Lambourneakaan hyvässä asiassani. -- Teidän ratsunne voi juosta vielä nopeammin, jos vain sitä hoputatte. -- Mutta kuitenkin -- ei, älkäähän nyt toki päästäkö sitä neliseen, muutoin ne huomaavat, että me pelkäämme heitä, ja painavat yhä tulisemmin peräämme -- antakaa sen juosta vain täyttä ravia. -- Mutta kuitenkin, vaikk'en minä heitä pelkääkään, olisi minusta sentään mieluisempaa, jos pääsisimme heistä eroon pikemmin viekkaudella kuin väkivallalla. Jos me vain saisimme sen joukkueen kiinni ja ennättäisimme sekaantua siihen, ei meitä ehkä huomattaisi, elleihän Varney ole suorastaan lähtenyt meitä ajamaan takaa, ja silloin Jumala meitä armahtakoon!»

Näin puhuessaan hoputti ja pidätti hän vuoroin hevostaan, haluten kulkea niin nopeaan kuin suinkin saattoi tavallisella maantiematkalla, mutta tahtoen kuitenkin välttää sellaista kiirutta, joka olisi ilmaissut heidän olevan pakoretkellä.

Tällaista vauhtia kulkien saapuivat he jo ylempänä mainitsemamme matalan kummun laelle ja näkivät sieltä ilokseen, että Donningtonista ennen heitä lähtenyt joukkue viipyi vielä alhaalla pienessä laaksossa tai alanteessa, missä tien katkaisi vähäinen, parin kolmen mökin reunustama joki. Tähän paikkaan näyttivät matkustajat pysähtyneen, mikä seikka antoi Waylandille toiveita siitä, että he pääsisivät yhtymään heihin ennenkuin Varney saavuttaisi heidät. Hän oli sitäkin levottomampi, koska hänen matkatoverinsa, vaikk'ei hän valittanutkaan eikä ilmaissutkaan pelkoa, alkoi kääntyä niin kalman kalpeaksi, että Wayland pelkäsi hänen putoavan hevosensa selästä. Mutta huolimatta tästä raukenevain voimain oireesta joudutti kreivitär hevostaan niin tarmokkaasti, että he saavuttivat laakson pohjassa viipyvän seurueen, ennenkuin Varney ilmestyi sen loivan mäen huipulle, jota he olivat juuri laskeuneet alas.

He tapasivat joukkueen, johon he aikoivat liittyä, suuren sekasorron vallassa. Naiset juoksivat hajalla hapsin ja sangen tärkeän näköisinä erääseen mökkiin ja taas ulos, ja miehet seisoskelivat siinä ympärillä ja näyttivät hyvin typeriltä, kuten on laita tapauksissa, missä ei heidän apuansa tarvita.

Wayland ja hänen suojattinsa pysähtyivät ikäänkuin uteliaisuuden valtaamina ja sekaantuivat sitten vähitellen, kyselemättä mitään ja herättämättä vastatiedusteluja, joukkoon, ikäänkuin olisivat he aina kuuluneet siihen.

He olivat seisoneet siinä tuskin viittä minuuttia huolellisesti pysytellen niin lähellä tien syrjää kuin mahdollista, asettaakseen toiset matkustajat itsensä ja Varneyn väliin, kun Leicesterin kreivin tallimestari lasketti täyttä laukkaa mäkeä alas Lambournen seuraamana, ja heidän hevostensa kupeet ja heidän kannustensa pyörylät osoittivat verisiä merkkejä siitä nopeudesta, millä he olivat kulkeneet. Mökkien ympärille pysähtyneen joukkion näkö pani ratsastajat heti arvaamaan sen luonteen ja tarkoituksen; sillä sen jäsenet pitivät karkeakankaisia mekkoja naamiopukujensa suojana, heillä oli kevyet vankkurit näyttämötarpeiden kuljettamiseksi ja he kantoivat käsissäänkin erilaisia mitä kummallisimpia esineitä, saadakseen ne siten mukavammin säilymään eheinä.

»Te olette näyttelijöitä ja aijotte Kenilworthiin?» kysyi Varney.

»_Recte quidem, Domine spectatissime_», vastasi muuan miehistä.

»Ja mitä pirua te siinä seisotte», ärjäisi Varney, »kun tuskin suurinkaan kiireenne vie Teidät ajoissa perille? Kuningatar syö huomenna päivällistä Warwickissa, ja tässä te vielä kuhnustelette, senkin lurjukset!»

»Oikein puhuttu, herra», vastasi muuan pieni, kääpiömäinen pojannaasikka, joka kantoi komeilla tulipunaisilla haarasarvilla koristettua naamusta kädessään ja jolla oli sen lisäksi musta sarssikankainen nauhoilla kiinteästi ruumiin mukaiseksi kiskottu nuttu, punaiset sukat ja sorkantapaisiksi muovaellut kengät. -- »Oikein puhuttu, herra, oksaanpa osasitte. Minun isäni Piruhan se rupesi töihinsä ja viivytti meidän vahvaa aikomustamme, lisäämällä seuruettamme vielä yhdellä pirulaisella.»

»No, vie sun piru!» nauroi Varney, jonka nauru ei kuitenkaan koskaan ollut muuta kuin ivallista irvistystä.

»Asia on niinkuin tämä nuorukainen sanoo», vahvisti se näyttelijä, joka oli ensiksi puhunut; »meidän pääpirumme, sillä tämä on vain hänen pienempiä veljiään, on tosiaankin tällä hetkellä _Lucina fer opem_, tässä näin _tuguriumissa_.»

»Kautta Pyhän Yrjänän, tai pikemminkin kautta lohikäärmeen, se lienee sen saman vihtahousun sukulaisia, joka nyt on pahnoilla; tämäpä sangen hullunkurinen sattuma», virkkoi Varney. »Mitäpä sanot, Lambourne, haluatko ruveta tässä kummiksi? -- Kun piru sellaista apumiestä tarvitsee, niin en tiedä ketään siihen toimeen sopivampaa kuin Sinut.»

»Paitsi silloin, kun on parempia läsnä», vastasi Lambourne sellaisen palvelijan kohteliaalla hävyttömyydellä, joka tietää toimensa niin välttämättömiksi, että hän joskus uskaltaa pistää pieneksi pilaksikin.

»Ja mikä oli sen pirun tai piruttaren nimi, joka valitsi aikansa niin oudolla hetkellä?» sanoi Varney. »Meidän on ikävä menettää ainoatakaan näyttelijäämme.»

»_Gaudet nomine Sibyllae_», vastasi ensimäinen puhuja, »häntä mainitaan nimellä Sibylla Laneham, mestari Rikhard Lanehamin vaimo --.»

»Neuvoshuoneen oven ylivartija siis», ehätti Varney; »no on siinäkin eukkoa, kun ei osaa järjestää asioitansa paremmin, vaikka hänellä on jo niin paljon kokemusta. Mutta keitä olivat ne mies ja nainen, luullakseni, jotka ratsastivat niin kiireisesti juuri äsken edelläni mäkeä ylös? -- Kuuluvatko hekin Teidän seurueeseenne?»

Wayland oli juuri vastaamaisillaan onnen kaupalla tähän peloittavaan kysymykseen, kun pieni pirulainen tarttui jälleen airoonsa.

»Palvelukseksenne, herra», sanoi hän astuen aivan lähelle Varneyta ja puhuen niin hiljaa, etteivät seurueen muut jäsenet voineet kuulla mitään. -- »Se mies oli meidän pääpirujemmekin pää, ja hänellä on niin paljon koukkuja ja kujeita, että hän vastaa hyvinkin sataa sellaista paholaista kuin se Lanehamin akka; ja se nainen -- jos suvaitsette, oli se kätevä henkilö, jonka apua meidän pinteisiin joutunut toverimme nykyään kaikkein välttämättömimmin tarvitsee.»

»Ahaa! Te saitte siis kätilön noin vain ilman muuta!» ihmetteli Varney. »Hänpä ratsastikin äsken niin vimmatusti, että selvästi näki hänen kiirehtivän paikkaan, missä hänen apunsa tuli niin sopivaan aikaan. -- Ja sitten on Teillä vielä ylimääräinen saatanakin rouva Lanehamin tilalle?»

»Niin on, herra», vastasi poika, »ne eivät ole niinkään harvinaisia tässä matoisessa maailmassa kuin Teidän korkeastikunnioitettava Ylhäisyytenne ehkä voisi otaksua. -- Tämä mestari-piru on heti paikalla purskuttava suustaan tulenliekkejä ja puhaltava ilmoille pari savupatsasta, jos se vain Teitä huvittaa -- luulisittepa totisesti hänellä olevan Etnan mahassaan.»

»Minulla ei juuri nyt ole aikaa, Sinä toivorikas pimeyden sikiö, katsella hänen taitonsa näytteitä», virkkoi Varney, »mutta tästä saatte hieman kolikoita juodaksenne kaikki tämän onnellisen hetken kunniaksi. -- Ja sitten, kuten näytelmässä sanotaan: Jumala vaivojanne siunatkoon!»

Näin puhuttuaan kannusti hän hevostaan ja karahutti tiehensä.

Lambourne jäi vähäksi aikaa herrastaan ja kaivoi taskustaan hopearahan, antaen sen tuolle liukaskieliselle pojanvekaralle, kuten hän sanoi, kehoitukseksi jatkamaan kaunista alkuansa helvetin tiellä, jonka tulen leimahduksia oli jo hänen mielestään siinä nulikassa havaittavissa. Saatuaan sitten pojan kiitokset anteliaisuudestaan, kannusti hänkin hevostaan ja ratsasti herransa jälkeen niin nopeasti, että kypenet kivistä sinkoilivat.

»Ja nyt», virkkoi ovela kääpiö, läheten Waylandin hevosta ja heittäen ilmassa niin taitavan kuperkeikan, että se näytti todistavan hänen ehkä olevankin tämän alkuaineen ruhtinaan sukulaisia, »minä sanoin, kuka Te olette, voitteko Te nyt vuorostanne sanoa, kuka minä olen?»

»Joko Flibbertigibbet», vastasi seppä Wayland, »tai sitten tosiaankin oikea pirun penikka.»

»Osasitpa oksaan», myönsi Dickie Sludge; »minä olen Sinun oma Flibbertigibbetisi, ukkoseni; ja minä karkasin kahleista oppineen koulumestarini matkaan, kuten sanoin Sinulle tekeväni, tahtoipa hän sitten tai ei. -- Mutta mitä kainaloista kanaa Sinä kulettelet mukanasi? Minä näin kyllä, että heti ensimäinen kysymys saattoi Sinut ankaraan pulaan, ja niin riensin minä apuusi. Mutta minunhan täytyy nyt kaikin mokomin saada tietää, kuka hän on, rakas Wayland.»

»Sinä saat tietää viisikymmentä vielä hauskempaa asiaa, rakas poikaseni», virkkoi Wayland; »mutta lopetappa nyt kyselysi tällä kertaa; ja koska Te aijotte Kenilworthiin, niin sinne yritän minäkin, vaikkapa vain Sinun suloisen naamasi ja hullunkurisen seurasi takia.»

»Olisit vain sanonut minun hullunkurisen naamani ja suloisen seurani takia», vastasi Dickie; »mutta miten haluat matkustaa mukanamme -- minä tarkoitan: millaisena henkilönä?»

»Kaiken varmuuden vuoksi juuri sellaisena, miksi minua sanoit -- ilveniekkana; tiedätpähän, että minä olen siihen ammattiin perehtynyt», virkkoi Wayland.

»Niin, mutta naikkonen?» kysyi Flibbertigibbet; »usko minua, hän on joku, ja Sinä olet nyt hänen takiansa uponnut oikeaan levottomuuden mereen, mikäli voin päättää Sinun rauhattomasta pyörähtelemisestäsi ja hyörähtelemisestäsi.»

»Oh, hänkö, poikaseni! -- hän on minun sisar-raukkani», vastasi Wayland -- »hän osaa laulaa ja soittaa luuttua niin ihanasti, että kalat virrasta kuulemaan hyppivät.»

»Annappas minun kuulla sitä heti paikalla!» pyyteli poika. »Minä pidän aivan tavattomasti luutun soitosta, minä pidän siitä rajattomasti, vaikk'en olekaan sitä koskaan kuullut.»

»Mutta miten saatat siis siitä pitää, Flibbertigibbet?» tiedusteli Wayland.

»Aivan niin kuin ritarit pitivät naisistaan vanhoissa tarinoissa -- kuulopuheiden perusteella», vastasi Dickie.

»Pidäppä siitä sitten kuulopuheiden perusteella vieläkin vähän aikaa, siksi kunnes sisareni on toipunut matkaväsymyksestään», sanoi Wayland, ja murisi sitten hampaittensa välistä: »Piru vieköön tuon vekaran uteliaisuuden! -- Minun täytyy pysyä hyvissä kirjoissa hänen kanssaan, sillä muutoin käy meidän hullusti.»

Hän ryhtyi sitten vakuuttelemaan mestari Lupaselle omia ilveilijänlahjojaan ja sisarensa soittotaitoa. Pyydettiin muutamia näytteitä hänen tempuistaan, mitkä hän suorittikin niin loistavasti, että seurue, riemuissaan tuollaisen lisäjäsenen löytämisestä, helposti hyväksyi hänen esittämänsä estelyt, kun hänen sisarensa taitoa haluttiin koetella. Tulokkaita pyydettiin ottamaan osansa ruokavaroista, joita joukkueella oli mukanaan; ja vain vaivoin pääsi seppä Wayland aterian aikana niin paljon kahden kesken luulotellun sisarensa kanssa, että ennätti kehoittaa häntä nyt joksikin ajaksi unohtamaan sekä arvonsa että surunsa ja varmimmin tuntemattomana pysyäkseen yhtymään täydellisesti kulkueeseen, jonka mukana hänen oli matkustaminen.

Kreivitär myönsi tilaisuuden sitä vaativan, ja kun he olivat jälleen lähteneet liikkeelle, koetti hän noudattaa oppaansa neuvoa puhuttelemalla erästä lähellään ratsastavaa naispuolista seurueen jäsentä ja ilmaisemalla surkuttelunsa sen johdosta, että heidän oli ollut pakko siten jättää avuton nainen oman onnensa nojaan.

»Oh, eipä hänestä hätää, rouva», vastasi nainen, jonka puoleen hän oli kääntynyt ja joka iloisen ja nauravan naamansa takia olisi hyvin kelvannut Bath-eukon esikuvaksi; »Laneham-serkku se nyt ei välitä sellaisista vähääkään. Yhdeksäntenä päivänä, jos juhlat vain niin kauvan kestävät, on hän oleva luonamme Kenilworthissa, vaikka hänen sitten täytyisi kulkea kakara selässään!»

Siinä puheessa oli jotakin, joka otti Leicesterin kreivittäreltä kaiken halun jatkaa keskustelua; mutta koska hän nyt oli kerran rikkonut lumon alottamalla itse haastelun matkatoverinsa kanssa, piti tämä kunnon eukko, jonka oli määrä esittää verratonta Croydonin Gilliania eräässä välinäytelmässä, huolta siitä, ettei äänettömyyttä syntynyt koko taipaleella, vaan haasteli vaikenevalle vieruskumppanilleen tuhannet kaskut ja jutut tällaisilta juhlilta, alkaen aina kuningas Heikin ajoista, kuvaten kestityksen, minkä he olivat isoisilta saaneet, mainiten kaikkien niiden nimet, jotka olivat kulloinkin näytelleet päähenkilöitä siinä ja siinä kappaleessa ja päättäen aina puheensa tällä vakuutuksella: »Mutta eivät ne ole mitään näiden Kenilworthin ruhtinaallisten juhlien rinnalla!»

»Ja milloinka sitten pääsemme Kenilworthiin?» kysyi kreivitär, äänessään levottomuuden väre, jota hän turhaan koetti salata.

»Me, joilla on hevoset, voimme myöhään ratsastaessamme ehtiä Warwickiin tänä iltana, ja siitä on Kenilworthiin enää neljä tai viisi peninkulmaa -- mutta sitten täytyy meidän odottaa jalkamiehiä, vaikka voihan se hyvä Leicesterin kreivi lähettää hevosia tai kevyitä vankkureita niitä vastaan, niin etteivät ne pääse kovin väsymään, se kun ei olisi oikein sopivaa, kuten arvannette, kun tässä tulee vielä tanssilavaksikin herrasväelle. -- Ja kuitenkin, Jumala minua auttakoon, olen minä nähnyt senkin päivän, jolloin minä viisi pitkää virstaa patikoituani pyörin vielä varpaani kärjellä koko illan niinkuin ilveniekan tinalautanen neulan päässä;

Vaan vanhuus varkain valtas mun, Kiinn' iski kynsillään,

kuten laulussa sanotaan; mutta jos sävel ja parini minua miellyttävät, niin tanssia loiskahuttelenpa minä vielä kilpaa kenen iloisen warwickilaisen naiseläjän kanssa tahansa, joka ijäkseen kirjoittaa tuon onnettoman neljännumeron ja pistää vahvan pyörylän sen perään.»

Jos kreivittärellä oli kärsimistä tuon kunnon eukon kielevyydestä, oli seppä Waylandkin puolestaan pahemmassa kuin pulassa kestäessään ja väistäessään niitä herkeämättömiä hyökkäyksiä, joilla hänen vanhan tuttavansa Rikhard Sludgen väsymätön uteliaisuus häntä ahdisti. Luonto oli antanut tälle emävekkulille ylen tarkan silmän, joka sopi erinomaisesti hänen terävään älyynsä; edellinen johti hänet kurkistelemaan ja urkkimaan muiden ihmisten asioita, ja jälkimäinen vei hänet alituisesti sekaantumaan seikkoihin, jotka eivät häntä lainkaan koskeneet, mutta joista hän oli kuitenkin ottanut täyden selon. Koko upposen päivän yritteli hän päästä vilkaisemaan kreivittären hunnun alle, ja ilmeisesti kiihoitti se, mitä hän sai nähdäkseen, suuresti hänen uteliaisuuttaan.

»Tuolla Sinun sisarellasi, Wayland», puheli hän, »on pajatytöksi ylen kaunis kaula, ja ylen soma, hentoinen käsi värttinän vääntäjäksi -- sitten minä vasta uskon Teidän sukulaisuutenne, kun variksen munasta putkahtaa ilmoille joutsen.»

»Ole nyt siinä joutavoimatta», tiuskaisi Wayland, »Sinä olet senkin vietävä lörppöleuka ja sietäisit saada hävyttömyydestäsi hieman loikkiisi.»

»Hyvä», äkäili nulikka poistuen kauvemmaksi, »muuta minä en sano -- mutta muista, että Sinä nyt et halua ilmaista minulle salaisuuttasi, ja että ellen minä hanki Rolandia sinun Oliverillesi, niin ei minun nimeni ole Dickon Sludge!»

Tämä uhkaus ja etäisyys, missä suuttunut tonttunen pysytteli hänestä koko lopun matkaa, saattoivat Waylandin hyvin levottomaksi, ja hän neuvoi luuloteltua sisartaan väsymyksen varjolla ehdottamaan pysähtymistä parin kolmen peninkulman päähän Warwickin kauniista kaupungista sekä lupaamaan yhtyä joukkueeseen jälleen seuraavana päivänä. Muuan pieni kyläravintola tarjosi heille levähdyspaikan; ja salaisella ilolla näki Wayland koko seurueen, siihen luettuna Dickonkin, kohteliaiden hyvästelyjen jälkeen jatkavan matkaansa ja jättävän heidät yksikseen.

»Huomenna, armollinen rouva», sanoi hän suojatilleen, »lähdemme, luvallanne, aikaisin liikkeelle, päästäksemme Kenilworthiin ennenkuin sinne on ennättänyt kerääntyä kovin paljon kansaa.»

Kreivitär hyväksyi uskollisen oppaansa ehdotuksen; mutta hän ei Waylandin melkoiseksi hämmästykseksi pohtinut kysymystä sen laveammin hänen kanssaan, minkä takia hän jäi kiusalliseen epätietoisuuteen siitä, oliko kreivitär muodostanut mitään varmempaa suunnitelmaa vastaisen menettelynsä varalle, vaiko ei, etenkin kun hän arvasi hänen asemansa vaativan aivan erikoista varovaisuutta, vaikkei hän niin aivan tarkkaan tuntenutkaan kaikkia sen yksityiskohtia. Mutta päätellen, että kreivittärellä varmaankin oli linnassa ystäviä, joiden neuvoon ja apuun hän saattoi täydellisesti luottaa, katsoi hän parhaiten suorittavansa tehtävänsä viemällä matkatoverinsa sinne hyvässä turvassa ja täyttämällä siten tämän omatkin hartaat toivomukset.

VII Luku.

Kuule! torvet, kellot jo kaikuvat, Hän, ihanaisin, yhä vaikenee -- Kas! saleissa joukot tunkeilevat, Vankina hän, suloisin, raukenee. Millaisin silmin, ylväs, katselit -- Ne varmaan hovin loisto huikaisi -- Tähdeks' kun kiiltomadon arvelit, Korska edelle kainon kelpasi?

_Lasikenkä_.

Onnetonta Leicesterin kreivitärtä olivat kaikki ne, jotka kuuluivat hänen lähimpään ympäristöönsä, lapsuudesta saakka kohdelleet yhtä rajattomalla kuin ymmärtämättömälläkin hellyydellä. Hänen luonteensa perinnäinen lempeys oli estänyt häntä tulemasta ylpeäksi ja pahanilkiseksi; mutta oikku, joka sai hänet asettamaan kauniin ja mielistelevän Leicesterin Tressilianin edelle, vaikka hänellä itselläänkin oli niin korkea käsitys tämän jälkimäisen horjumattomasta rehellisyydestä ja pettämättömästä hellyydestä -- tuo tuhoisa hairahdus, joka särki hänen elämänsä onnen, perustuivat molemmat siihen liialliseen hyvyyteen, joka oli säästänyt hänen lapsuudeltaan alistumisen ja itsensähillitsemisen tuskallisen, mutta erinomaisen tarpeellisen opetuksen. Samaisesta hemmottelusta johtui myös, että hän oli tottunut vain ajattelemaan ja lausumaan toiveensa, jättäen muiden tehtäväksi niiden täyttämisen, niin että häneltä nyt elämänsä tärkeimmällä hetkellä puuttui melkein kokonahan harkintakykyä sekä tarmoa muodostaa itselleen mitään järkevää ja toimekasta menettelysuunnitelmaa.

Nämä vaikeudet nousivat uhkaavina, tuhoa ennustavina onnettoman naisen silmien eteen tuona aamuna, josta näytti valkenevan hänen kohtalonsa ratkaisupäivä. Jättäen syrjään kaikki muut näkökohdat, oli hän vain pyrkinyt Kenilworthiin ja puolisonsa läheisyyteen; mutta nyt, kun hän oli vain vähän matkan päässä molemmista, heräsi äkkiä tuhansittain arkailevia arveluja hänen mielessään, kiusaten häntä yhä lisääntyvillä epäilyillä ja pelon aiheilla, joista muutamat olivat todellisia, toiset luuloteltuja, mutta kaikki kauhistavia ja liioiteltuja hänen melkein toivottomassa, apua ja neuvoa puuttuvassa asemassaan.

Unettoman yön jälkeen oli hän aamulla niin heikko, että hänen oli aivan mahdotonta noudattaa Waylandin varhaiseen lähtöön vaativaa pyyntöä. Uskollinen opas joutui suuren levottomuuden valtaan kreivittären takia, jopa hiukan itsensäkin tähden, ja oli juuri lähtemäisillään yksin Kenilworthiin hakemaan Tressiliania käsiinsä ja ilmoittamaan hänelle kreivittären olevan lähitienoilla, kun häntä noin yhdeksän aikaan aamulla käskettiin suojattinsa luo. Wayland tapasi hänet puettuna ja lähtövalmiina, mutta kasvot niin kalpeina, että hän rupesi pelkäämään tuon onnettoman naisen terveyttä. Kreivitär tahtoi hevosia heti paikalla satuloitaviksi ja vastusti kärsimättömänä oppaansa pyytelyjä, että hän toki hieman murkinoisi ennen lähtöään.

»Minä join lasillisen vettä», sanoi hän vain. -- »Onneton raukka, jota laahataan teloituspaikalle, ei tarvitse sen voimakkaampaa juomaa, ja mikä riittää hänelle, saa riittää minullekin. -- Tehkää, niinkuin käskin.» Seppä Wayland epäröi yhä. »Mitä Te nyt vielä tahtoisitte?» hermostui kreivitär. -- »Enkö puhunut tarpeeksi selvään?»

»Kyllä, armollinen rouva», vastasi Wayland; »mutta sallikaa minun kysyä, mitä Te sitten aijotte tehdä? -- Minä haluaisin tietää sen vain siitä syystä, että sitten osaisin menetellä Teidän toivomustenne mukaan. Koko maa on liikkeellä ja virtaa Kenilworthin linnaan. On vaikeata päästä sinne, vaikka meillä olisikin tarpeelliset suojakirjat ja lupapaperit. -- Tuntemattomina ja ystäviä vailla voisi meille sattua ties mitä onnettomuuksia. -- Teidän Armonne suonee minulle anteeksi, vaikka lausunkin näin suoraan halvan mielipiteeni. -- Eiköhän meidän olisi vain parasta kiiruhtaa näyttelijäin jälkeen ja yhtyä uudelleen heihin?» -- Kreivitär pudisti päätään, ja hänen oppaansa jatkoi: »Sitten tiedän minä enää vain yhden keinon.»

»Ilmaise se sitten», kehoitti kreivitär, joka ei ehkä ollut niinkään pahoillaan Waylandin neuvontarjouksesta, koska hän ei itse kehdannut apua pyytää; »minä luotan Sinun uskollisuuteesi -- mitä Sinä aijoit sanoa?»

»Että minä lähtisin ilmoittamaan herra Tressilianille Teidän olevan täällä», vastasi Wayland. »Minä olen varma siitä, että hän heti nousisi satulaan muutamien Sussexin kreivin seuralaisten kanssa ja pitäisi hyvää huolta Teidän turvallisuudestanne.»