Part 6
Punnittuaan hätäisesti onnettoman kreivittären aseman vaikeutta ja epävarmuutta, oli Janet taipuvainen muuttamaan aikaisemman mielipiteensä ja ajattelemaan, että kun nyt kerran kreivitär oli poistunut piilopaikasta, minne hänen puolisonsa oli hänet toimittanut, oli hänen ensimäisenä velvollisuutenaan mennä hänen luokseen ja selittää hänelle moisen käyttäytymisen syyt. Hän tiesi, kuinka tärkeänä kreivi piti heidän avioliittonsa salaamista, eikä voinut olla myöntämättä, että kreivitär, yrittäessään hiukankin paljastaa sitä ilman hänen suostumustaan, joutuisi ehdottomasti puolisonsa ankaran vihastuksen alaiseksi. Jos hän pakenisi isänsä taloon suoraan tunnustamatta arvoansa ja säätyänsä, tulisi hänen asemansa epäilemättä suuresti vahingoittamaan hänen mainettansa, ja jos hän taas tuollaisen tunnustuksen tekisi, saattaisi se viedä hänen ja hänen puolisonsa välien sovittamattomaan rikkoutumiseen. Kenilworthissa taasen saisi hän esittää asiansa suoraan puolisolleen, jota Janet, vaikk'ei luottanutkaan häneen niin paljon kuin kreivitär, ei kuitenkaan pitänyt osallisena niihin halpamaisiin ja julkeihin juoniin, mihin hänen palvelijansa turvautuivat tukahuttaakseen heidän käsistään pakenevan kreivittären valitukset hänen osakseen tulleesta kohtelusta. Mutta pahimmassakin tapauksessa, jos kreivi kieltäytyisi suomasta hänelle oikeutta ja suojaa, voisi hän, jos hän katsoisi parhaaksi ilmaista kärsimänsä vääryyden, saada Tressilianin puolustajakseen ja kuningattaren tuomarikseen; niin paljon oli Janet päässyt asioista selville lyhyestä keskustelustaan Waylandin kanssa. Hän oli siis yleensä suosiollinen emäntänsä Kenilworth-matkalle, ja puhuikin siitä kreivittärelle, kuitenkin pyytäen häntä noudattamaan mitä suurinta varovaisuutta tuloaan puolisolleen ilmoittaessaan.
»Oletko Sinä itse ollut varovainen, Janet?» kysyi kreivitär; »oletko paljastanut asemani ja tilani salaisuuden oppaalle, jonka turviin minun nyt on antautuminen?»
»Minulta ei hän ole saanut tietää mitään», vastasi Janet; »enkä minä usko hänen tietävän enempää Teidän asemastanne kuin mitä kansa yleisesti luulee.»
»Ja mitä se luulee?» kysyi rouva.
»Että Te lähditte isänne talosta -- mutta loukkaan Teitä jälleen, jos jatkan», virkkoi Janet keskeyttäen puheensa.
»Et loukkaa, jatka vain», pyysi kreivitär; »minun täytyy oppia kestämään niitä ilkeitä huhuja, joita hulluuteni on pannut minusta liikkeelle. Minun nähdäkseni luullaan kait, että minä lähdin isäni talosta luvattoman rakkauden houkutuksesta. -- Se on erehdys, joka on pian poistuva -- jonka täytyy poistua, sillä minä haluan elääkseni säilyttää maineeni tahratonna, tai sitten lakata elämästä. -- Minua pidetään siis Leicesterin jalkavaimona?»
»Enimmiten Varneyn», vastasi Janet; »muutamat arvelevat häntä kuitenkin vain herransa huvittelujen verhoksi; sillä tieto Teidän huoneittenne tuhlailevan komeasta sisustuksesta on päässyt salaisesti leviämään ja sellaiset varustukset käyvät paljon yli Varneyn varojen. Mutta tällä viimeisellä mielipiteellä on vähän kannattajia; sillä ihmiset uskaltavat tuskin viittaillakaan moiseen epäluuloon, kun on niin korkea nimi kysymyksessä, jott'ei tähtikamari pääsisi rankaisemaan heitä aateliston häpäisemisestä.»
»Tekevätpä ne viisaasti puhuessaan hiljaa», virkkoi kreivitär, »jotka tahtovat asettaa jalon Dudleyn sellaisen konnan rikostoveriksi kuin Varneyn. -- Olemme tulleet portille. -- Ah! Janet, minun on nyt heittäminen Sinulle hyvästi! -- Älä itke, rakas tyttöseni», lisäsi hän, yrittäen verhota omaa mielihaikeuttaan uskollisen palvelijattarensa jättämisestä pieneen pilailuun: »ja kun jälleen tavataan, niin poista nyt, Janet, tuo kiinteä röyhelösi ja hanki sijaan avonainen pitsikaulus, joka päästää kauniin kaulasi näkyviin; ja heitä nurkkaan tuo huono, mustin lasihelmin reunustettu puserosi, jota hädin tuskin kamarineitokaan saattaa pitää ja neulo uusi hienosta sametista ja kultakankaasta -- huoneestani löydät kankaita yllin kyllin, sillä minä annan ne Sinun vapaasti käytettäväksesi. Rohkeutta vain, Janet; sillä vaikka Sinä nyt oletkin vain onnettoman, harhailevan, nimettömän ja maineettoman rouvan palvelijatar, täytyy Sinun jälleen yhtyessämme olla puettuna tavalla, joka sopii Englannin ensimäisen kreivittären läheisimmälle ja suosituimmalle kamarineitsyelle.»
»Jumala suokoon, rakas rouva», vastasi Janet, -- »ei että minä olisin saanut komeamman puvun, vaan että meidän kumpaisenkin pusero peittäisi silloin kepeämpää sydäntä!»
Nyt oli takaportin lukko auvennut muutamista ankaroista avaimen käänteistä, ja kreivitär havaitsi sisäiseksi väristyksekseen olevansa ulkopuolella niitä muureja, jotka hänen puolisonsa ankarat käskyt olivat määränneet hänen kävelymatkojensa äärimäisiksi rajoiksi. Odottaen levottomana heidän ilmestymistään seisoi seppä Wayland vähän matkan päässä piilossa maantietä reunustavan pensasaidan takana.
»Onko kaikki turvallista?» kysyi häneltä Janet hätäisesti, hänen lähestyessään heitä varoen.
»Kaikki», vastasi Wayland; »mutta minun on ollut mahdotonta hankkia ratsua armolliselle rouvalle. Giles Gosling, se pelkurimainen lurjus, kieltäytyi luovuttamasta minulle hevosta millään ehdolla, jott'ei hän muka joutuisi mihinkään ikävyyksiin -- mutta eipä haittaa. Armollisen rouvan täytyy nousta minun hevoseni selkään, ja minä astelen hänen rinnallaan siksi kunnes saadaan toinen ratsu. Takaa-ajosta ei ole pelkoa, ell'ette vain Te, kaunis neiti Janet, unohda läksyänne.»
»En enempää kuin se viisas Tekoan leskikään unohti sanoja, jotka Joab pani hänen suuhunsa», vastasi Janet. »Huomenna minä ilmoitan, ett'ei emäntäni voi nousta vuoteeltaan.»
»Niin, ja että hän potee pään särkyä ja raskautta -- että hänen sydämensä tykyttää ankarasti ja että hän haluaa olla rauhassa. -- Älä pelkää mitään; he tyytyvät niihin viittauksiin ja häiritsevät Sinua vain hyvin harvoilla kysymyksillä -- he tuntevat kyllä taudin.»
»Mutta poistumisenihan huomataan kuitenkin lopulta», virkkoi kreivitär, »ja silloin ne tappavat hänet kostoksi. -- Minä palaan mieluummin takaisin kuin jätän hänet semmoiseen vaaraan.»
»Älkää lainkaan huolehtiko minusta, armollinen rouva», vastasi Janet; »toivoisinpa, että Te saisitte yhtä varmasti apua ja turvaa niiltä, joiden puoleen aijotte kääntyä, kuin minä olen varma siitä, ett'ei isäni, vaikka hän olisi kuinka vihoissaan, salli minulle mitään pahaa tapahtuvan.»
Wayland oli nyt nostanut kreivittären satulaan, mille hän ensin oli levittänyt viittansa, jotta kreivittären olisi mukavampi istua.
»Hyvästi, ja olkoon Jumalan siunaus kanssanne!» sanoi Janet, jälleen suudellen emäntänsä kättä; kreivitär vastasi hänen hurskaaseen toivotukseensa äänettömällä hyväilyllä. Sitten erkanivat he ja Janet huudahti Waylandille: »Auttakoon taivas niin Teitä hädässänne kuin Tekin olette uskollinen tai petollinen tätä syvästi loukattua ja avutonta rouvaa kohtaan!»
»Amen! ihanin Janet», vastasi Wayland; »ja uskokaa minua: minä toimitan tärkeän tehtäväni niin, että ensi kertaa tavatessamme täytyy Teidän kauniiden pyhimysmäisten silmienne katsoa minua hieman kunnioittavammin kuin tähän asti.»
Näiden hyvästien jälkimäinen osa kuiskattiin Janetin korvaan; ja vaikk'ei tämä antanutkaan mitään suoranaista vastausta, ei hän myös millään tavalla tehnyt tyhjäksi Waylandin sanojen ilmaisemaa toivoa, koska hän epäilemättä halusi kaikin keinoin edistää emäntänsä turvallista pakoa. Janet astui portista puiston puolelle ja lukitsi sen jälkeensä, kun taas Wayland, tarttuen hevosen suitsiin ja kävellen aivan sen pään kohdalla, alotti kreivittären kanssa äänettömän vaarallisen kuutamoisen matkansa.
Vaikka seppä Wayland pitikin niin kiirettä kuin suinkin voi, oli tällainen kulkemistapa kuitenkin niin hidas, että kun aamu alkoi sarastaa idän sumujen seasta, huomasi hän päässeensä vasta noin kymmenen peninkulman päähän Cumnorista. »Rutto syököön kaikki lipeäkieliset majatalonisännät!» huudahti Wayland, voimatta enää hillitä kiukkuaan ja levottomuuttaan. »Olisipa vain se petollinen tolvana Giles Gosling sanonut minulle suoraan vaikka paria päivää aikaisemmin, ett'en minä voinut luottaa häneen, olisin kyllä katsonut paremmin eteeni. Isäntäni sitä pitää lupaamankin kaikki, mitä suinkin pyydetään, mutta kun on koni kengitettävä, ei heillä olekaan rautaa. Jos olisin tiennyt, olisin jo paritkymmenet keinot keksinyt; ja tällaisen hyvän asian takia en minä olisi liikoja perustanut, vaikka olisin kähveltänyt ratsun läheisimmältä laitumelta -- olisin sitten vain lähettänyt elukan takaisin kunnanvanhimmalle. Kapi ja kangistustauti tuhotkoot kaikki hevoset 'Mustan Karhun' talleista.»
Kreivitär koki lohduttaa opastaan huomauttamalla, että valkeneva päivä auttaisi häntä lisäämään nopeuttaan.
»Totta, armollinen rouva», vastasi tämä; »mutta se auttaa myös muita ihmisiä meitä näkemään, ja siitäpä voisi tulla huono alku matkallemme. Minä en olisi välittänyt koko asiasta enempää kuin alasimen kypenestä, kunhan vain olisimme ennättäneet pitemmälle. Mutta mikäli minä tätä Berkshireä tunnen, on siinä ammoisista ajoista asti asustanut sellaisia ilkeitä menninkäisiä, jotka istuvat myöhään illalla ja nousevat varhain aamulla, vain saadakseen pistää nokkansa muiden ihmisten asioihin. Minä olen kyllä ennemminkin saanut niiden häijyyttä kokea. Mutta älkää silti peljätkö mitään, armollinen rouva», lisäsi hän; »sillä äly hyvään onneen yhtyneenä keksii kyllä voiteen joka haavalle.»
Oppaan levottomuus teki kuitenkin suuremman vaikutuksen kreivittären mieleen, kuin ne lohduttelut, jotka hän katsoi sopivaksi siihen liittää. Hän katseli tuskallisena ympärilleen, ja kun varjot väistyivät maisemasta ja kun itäisen taivaan kirkastuva loimo ennusti auringon pikaista nousua, odotti hän lisääntyvän valon joka käänteessä ilmaisevan heidät kostaville vainoojille tai paljastavan muita vaarallisia ja voittamattomia esteitä, jotka tekisivät matkan jatkamisen mahdottomaksi. Seppä Wayland oli hänkin hieman rauhaton ja soimaten itseään siitä, että oli turhan takia pelästyttänyt kreivitärtä, asteli hän teeskennellyn hilpeänä hänen rinnallaan, väliin puhellen hevoselle miehen lailla, joka täydelleen tuntee tallikielen, väliin hiljaa vihellellen katkonaisia säveljaksoja ja väliin vakuuttaen kreivittärelle, ett'ei ollut hätäpäivääkään; mutta samalla tähysteli hän tutkivasti ympärilleen havaitakseen, oliko näkyvissä mitään, joka ajaisi valheeksi hänen sanansa juuri kun ne olivat tulemassa hänen suustaan. Niin kulkivat he edelleen, kunnes muuan odottamaton tapaus valmisti heille tilaisuuden jatkaa matkaansa nopeammin ja mukavammin.
VI Luku.
_Rikhard_. Ratsu! -- ratsu! -- valtakunta ratsusta!
_Catesby_. -- Herra, ratsun Teille hankin.
_Kuningas Rikhard Kolmas_.
Matkustajamme kulkivat parhaillaan erään pienen, aivan lähelle tietä ulottuvan metsikön läpi, kun he tapasivat ensimäisen elävän olennon Cumnorista lähiönsä jälkeen. Tämä oli ilmeisesti joku typerä renkipoika, harmaa nuttu yllä, pää paljaana, kaatiot kintuissa ja suunnattomat varsisaappaat jalassa. Hän piteli suitsista hevosta, jota he juuri kaikkein eniten kaipasivat ja joka oli varustettu sivusatulalla ja kaikella, mitä nainen ratsastaakseen tarvitsee; ja hän tervehti Waylandia seuraavalla kysymyksellä: »Työhän tailatten ollakkin justiin niit?»
»No aivan niitä, aivan niitä, poikaseni», vastasi Wayland hetkeäkään epäröimättä; ja myönnettävä on, että ankarammassakin siveyskoulussa kasvatetut omattunnot olisivat langenneet niin houkuttelevassa tilaisuudessa. Puhuessaan otti hän suitset pojan kädestä ja auttoi melkein samaan aikaan kreivittären oman hevosensa selästä toisen satulaan, jonka hyvä onni oli siten tuonut hänen saatavilleen. Kaikki kävi niin luontevasti, ett'ei kreivitär, kuten myöhemmin kävi selville, osannut luulla muuta, kuin että hevonen oli lähetetty siihen heidän varalleen joko oppaan tai jonkun hänen ystävänsä toimesta.
Mutta poika, joka oli niin äkkiä päässyt juhdastaan, alkoi pyöritellä silmiään ja raapia päätään, ikäänkuin olisi hän vasta nyt älynnyt luovuttaneensa elukan liian lyhyellä selityksellä ja alkanut sitä katua. -- »Kylhän työ ny vissiin niit oletten», mutisi hän itsekseen, »mut teitinhän olis pitänny sanoa että _papu_, ettenkos työ tielä?»
»Niin, niin», puhui Wayland umpimähkään; »ja Sinun olisi pitänyt sanoa _silava_, kuten tiedät.»
»Eihän, eihän», vastusti poika; »_hernehä_ min olis pitänny sanoa, ettenks työ sitkän tielä?»
»Hyvä, hyvä», myönnytteli Wayland, »olkoon nyt sitten Herran nimeen vaikka herneitäkin! huolimatta siitä, että silava olisi paremmin sopinut tunnussanaksi.»
Ja noustuaan samalla hevosensa selkään, kaappasi hän toisen ratsun suitset epäröivän pojan laukeavasta kourasta, heitti hänelle pienen kolikon ja otti menetettyä aikaa takaisin ratsastamalla nopeasti tiehensä, ilman enempiä haastelemisia. Poika näkyi vielä siltä mäeltä, jota he nousivat, ja kun Wayland katsahti taaksensa, huomasi hän sen vekaran yhä seisovan paikallaan liikkumattomana kuin tienviitan, sormet tukassa ja pää kääntyneenä suuntaan, minne he olivat pakenemassa häneltä. Ja saavuttuaan viimein mäen harjalle, näki hän pojan kumartuvan ottamaan hopearahaa, jonka hänen anteliaisuutensa oli hänelle suonut. -- »No tätäpä voisi sanoa vasta Jumalan lahjaksi», virkkoi Wayland; »se on reipas, hyväkulkuinen elukka ja se kantaa Teitä koreasti siksi kunnes me saamme Teille toisen yhtä hyvän ratsun, ja sitten me lähetämme sen takaisin niin hyvissä ajoin, ettei asiasta ennätä nousta kovin suurta melua.»
Mutta hän pettyi odotuksissaan, ja kohtalo, joka alussa näytti heitä niin suosivan, uhkasi äkkiä kääntää tapauksen, josta hän niin riemuitsi, heidän perimmäisen tuhonsa syyksi.
He eivät olleet ratsastaneet lyhyttä peninkulmaakaan paikalta, minne olivat pojan jättäneet, ennenkuin kuulivat miehen äänen kirkuvan takanaan: »Ryöstö! Ryöstö! -- Ottakaa varas kiinni!» ja päästelevän muita samanlaisia voimahuutoja, jotka Waylandin omatunto viipymättä vakuutti varmasti johtuvan hänen juuri äsken suorittamastaan urotyöstä.
»Olisipa minun ollut parasta kävellä jalkaisin koko ikäni», sanoi hän; »siellä ne nyt kiljuvat omaansa takaisin, ja minä olen mennyttä miestä. Ah! Wayland, Wayland, useinpa isäsi sanoi, että hevosesta se vielä Sinulle tuho tulee. Jos minä tästä vielä pääsisin ehjin nahoin Smithfieldin tai Turnballin kadun kilpa-ajajain joukkoon, niin saisivat he hirttää minut niin korkealle kuin Pyhän Paavalin kirkontorni, jos minä vielä ikinä ryhdyn tekemisiin ylimysten, ritarien ja aatelisnaisten kanssa!»
Näitä surullisia mietteitä ladellessaan kääntyi hän tuon tuostakin katsomaan, kuka heitä ajoi takaa, ja näki suureksi lohdutuksekseen vain yksinäisen ratsastajan, jolla kuitenkin oli hyvä hevonen allaan ja joka läheni heitä niin nopeasti, ettei heille jäänyt pienintäkään paon mahdollisuutta, vaikka kreivitär olisi jaksanut ratsastaakin niin kovaa kuin hänen hevosensa kavioista pääsi.
»Tästä ei tule sentään lopultakaan hullumpi leikki», ajatteli Wayland, »koska molemmilla puolin on vain yksi mies, ja koska tuokin hirtehinen istuu hevosensa selässä niinkuin mikäkin apina eikä kunnon ratsumies. Pah! Jos tästä käsirysy tulee, niin helppopa on hänet syöstä satulasta. Ei, mutta lempo soikoon! Luulenpa hänen hevosensa saavan tehdä, mitä ikinä haluaa, sillä hän pitää ohjaksia hampaissaan. Menköön helkkariin, mitä minä hänestä välitän!» sanoi hän takaa-ajajan yhä lähestyessä; »sehän on vain pieni abingdonilainen kamasaksa raukka, kun tästä asiat oikein selviävät.»
Niinpä olikin, niinkuin Waylandin tottunut silmä oli kaukaa havainnut. Sillä kun urhean rihkamakauppiaan hevonen, joka oli rivakka eläin, tunsi nopeuttansa yhä lisättävän ja näki kaksi ratsua kiitävän edellään muutaman sadan kyynärän päässä, alkoi se itsestään katkaista taivalta niin tulisesti, että sen isännällä oli työ ja tuska pysyä selässä ja ett'ei hän ainoastaan saavuttanut takaa-ajettaviaan, vaan kiitipä heidän ohitseenkin täyttä laukkaa, kiskoen ohjaksista olkainsa takaa ja kiljuen: »Seis! Seis!», komentosana, joka näytti pikemminkin koskevan hänen omaa ratsuaan kuin »ajokasta», kuten merimiehet sanovat. Samalla väkinäisellä nopeudella kiiti hän vielä jonkun matkaa myötäkeulaan (käyttääksemme toista merimiesten sananpartta), ennenkuin hän kykeni pysäyttämään ja kääntämään hevosensa, ja sitten ratsasti hän takaisin matkustajiamme kohti, kohennellen epäjärjestykseen joutunutta pukuaan, niin hyvin kuin taisi, asettautuen vakavammin istumaan satulassa ja koettaen saada kasvoilleen rohkean ja sotaisan sävyn sen hätäilevän ja tuskallisen ilmeen sijaan, joka oli niillä näkynyt hänen äskeisen pakollisen kilparatsastuksensa aikana.
Waylandilla oli juuri ollut aikaa varoittaa kreivitärtä pelkäämästä ja lisätä: »Tuo miekkonen on aika hölmö, ja minä kohtelen häntä sen mukaan.»
Kun rihkamakauppias oli hieman puhaltanut ja kerännyt tarpeeksi rohkeutta käydäkseen heitä vastaan, käski hän Waylandia uhkaavalla äänellä heti luovuttamaan hevosen takaisin.
»Kuinka», karjaisi seppä mahtavasti kuin kuningas Cambyses, »puhutaanko meille pysähtymisestä ja luovuttamisesta kruunun maantiellä? Ulos siis tupestasi, Excalibar, ja kerro tälle tyhmänrohkealle ritarille, että julmien iskujen on ratkaistava meidän välimme!»
»Tänne! Apuun! Ottakaa kiinni! Kaikki rehelliset ihmiset», huusi kauppias, »minua estetään saamasta omaani takaisin.»
»Sinä kiljut turhaan jumaliasi, kurja pakana», virkkoi Wayland, »sillä minä pysyn aikeessani, vaikka sitten henki menisi. Kuitenkin tiedä Sinä huonon palttinan ja vanusilkin petollinen kyynäräritari, että minä olen juuri se kulkukauppias, jonka Sinä kehuit tapaavasi Mayden-Castlen nummella ja jolta Sinä uhkasit repun ryöstää; tartuppas nyt siis heti paikalla aseihisi!»
»Minähän puhuin vain leikkiä, mies», vastasi Goldthred. »Minä olen kunniallinen kauppias ja porvari, enkä minä suinkaan rupea karkaamaan ihmisten kimppuun pensaiden takaa.»
»Sitten, kautta kunniani, mahtava kauppias», jatkoi Wayland, »olen tosiaankin pahoillani lupauksesta, jonka tulin tehneeksi, nimittäin että missä ikinä Sinut tapaisinkin, ryöstäisin Sinulta hevosesi ja lahjoittaisin sen armahaiselleni, ellet Sinä jaksaisi puolustaa sitä väki-iskuin. Mutta lupaus on tehty kun tehty ja merkitty muistiin, ja kaikki, mitä minä enää voin toimittaa hyväksesi on siinä, että jätän hevosen Donningtoniin, läheisimpään majataloon.»
»Mutta minäpä sanon Sinulle, hyvä ystävä», vastasi rihkamakauppias, »että minä juuri sillä hevosella aijoin tänään viedä Shottesbrokin Johanna Thackhamia tuonne kirkolle, vakaasti aikoen tehdä hänestä rouva Goldthredin. Hän hyppäsi ukko Thackhamin tuvan ikkunasta ulos; ja katsokaas nyt, tuolla hän seisoo juuri sillä paikalla, missä hevosen piti häntä odottaman, tuossa kirjavassa ratsastusviitassaan, norsunluupäällä koristettu piiska kädessään, aivankuin mikäkin Lotin vaimo. Minä pyydän Teitä oikein koreasti, antakaa pois hevoseni!»
»Olen suuresti pahoillani», sanoi Wayland, »niin hyvin sen ihanan neitosen kuin Sinunkin takiasi, korkeasti kunnioitettava musliinisaksa. Mutta lupaukset on pidettävä -- Sinä tapaat hevosesi 'Enkelistä', tuolta Donningtonista. Siinä kaikki, mitä minä puhtaalla omallatunnolla voin tehdä hyväksesi.»
»Vieköön piru omantuntosi!» ärjäisi pelästynyt kauppias. -- »Panisitkos Sinä nyt morsiamen kävelemään jalkaisin kirkkoon?»
»Voithan Sinä ottaa hänet tarakkaasi, mestari Goldthred», vastasi Wayland; »sehän vain hillitsisi tuon Sinun varsasi vauhtia.»
»Mutta mitenkäs, jos Te tuota -- jos Te tuota ette muistaisikaan jättää sitä minun hevostani sinne, minne sanotte?» epäili Goldthred, vaikkakin arkaillen, sillä hänen sielunsa oli vahvasti peloissaan.
»Olkoon reppuni siitä panttina -- siellä se on Giles Goslingin tallessa, juuri siinä huoneessa, missä on ne punakukkaiset uutimet, ja se on aivan täynnä samettia, yksinkertaista, kaksinkertaista ja kolminkertaista -- puolisilkkiä ja kiiltosilkkiä ja kukkasilkkiä -- nukkasamettia ja harsosamettia ja palttinaa ja kamelinlankaista kangasta -- --»
»Herkeä! herkeä!» huudahti kauppias; »jos siinä on oikein tosiaan edes puoletkin kaikista niistä tavaroista -- mutta enpä minä enää lempo soikoon, usko kunnon Bayardiani kaikenlaisten moukkien kynsiin!»
»Miten vain aina suvaitsette, hyvä mestari Goldthred, ja nyt hyvää huomenta -- ja onnea matkalle», vastasi Wayland ratsastaen kauniisti tiehensä kreivittärineen, kun taas puijattu kauppias kääntyi takaisin paljoa hitaammin kuin oli tullut, ankarasti miettien, mitä hän esittelisi puolustuksekseen pettyneelle morsiamelle, joka yhä seisoi keskellä kruunun sarkaa odottamassa uljasta ylkäänsä.
»Se hölmö tirkisteli minuun aivan kuin olisi hän hieman muistellut minua tunteakseen», sanoi kreivitär heidän ratsastaessaan eteenpäin; »onneksi pidin minä huntuani niin ylhäällä kuin vain suinkin voin.»
»Jos siinä olisi perää», virkkoi Wayland, »niin ratsastaisinpa takaisin ja kopahuttaisin sitä lurjusta hieman kalloon -- eipä olisi pelkoa hänen aivojensa vahingoittumisesta, sillä hänellä ei ole niitä ollut koskaan edes niin paljoa, että niistä olisi voinut laittaa purotusta imevälle hanhenpojallekaan. Meidän täytyy nyt kuitenkin pitää kiirettä, ja Donningtoniin jätämme me sen pöllöpään hevosen, jottei hän enää hullaantuisi ajamaan meitä takaa, ja siellä täytyy meidän myös koettaa muuttaa muotoamme niin tehokkaasti, että hänen yrityksensä menisi hukkaan, jos hänellä vielä sattuisi olemaan halua siihen.»
Matkustajat pääsivät ilman enempiä seikkailuja Donningtoniin, missä kreivittären täytyi välttämättä saada levätä pari kolme tuntia, ja sillä ajalla ryhtyi Wayland yhtä taitavasti kuin ketterästikin sellaisiin toimenpiteisiin, joista heidän jatkuvan matkansa turvallisuus näytti riippuvan.
Muutettuaan reppurinnuttunsa työpuseroon, vei hän Goldthredin hevosen »Enkelin» majataloon, joka oli aivan kylän toisessa päässä, kaukana siitä paikasta, minne meidän matkustajamme olivat asettuneet. Kulkiessaan aamupuhteella muilla asioillaan, näki hän, mitenkä hevonen luovutettiin rihkamakauppiaalle itselleen, joka oli urhoollisen takaa-ajojoukon etunenässä tullut vaatimaan asevoimalla sellaista, mikä luovutettiin hänelle ilman muita lunnaita kuin valtavan olutmäärän hintaa; sen oluen näet kaatoivat kurkkuihinsa hänen apulaisensa, jotka kävelymatka oli ilmeisesti saattanut hyvin janoisiksi; tämän kestityksen maksamisesta joutui mestari Goldthred ankaraan riitaan kunnanvanhimman kanssa, jota hän oli pyytänyt avukseen seudun nostattamisessa.
Suoritettuaan siis tämän yhtä järkevän kuin oikeankin palautustyön, hankki Wayland kreivittärelle ja itselleen sellaisen vaatekerran, johon puettuina he molemmat näyttivät paremmanpuoleisilta maalaisihmisiltä; ja vähemmän huomion herättämiseksi päätettiin myös, että kreivittären tuli matkalla käydä oppaansa sisaresta. Hyvä, vaikkeikaan erin komea hevonen, joka jaksoi pysyä Waylandin ratsun rinnalla ja joka oli kylliksi säyseä naisenkin ohjattavaksi, täydensi matkavalmistukset; näihin ja muihin kuluihin oli Tressilian antanut hänelle rahoja riittämään asti. Ja kun kreivitär oli jälleen virkistynyt muutamien tuntien rauhallisesta levosta, lähtivät he noin puolipäivän aikaan uudestaan matkalle, aikoen kiiruimman kaupalla ratsastaa Kenilworthiin Coventryn ja Warwickin kautta. Heidän ei oltu kuitenkaan suotu jatkaa matkaansa ilman levottomuutta ja pelkoa.