Part 5

»Eikö Sinulle jo sanottu, Sinä juro, pelkurimainen orja», puhui Varney katkerasti, »ett'ei murhaa, kuten Sinä sitä nimität silmät tuijottaen ja kieli kangerrellen, ollut kysymyksessäkään? Eikö Sinulle sanottu, että tässä tarkoitettiin ainoastaan pientä pahoinvointia, jollaisen naiset saavat aivan ilman aikojaan, tahtoessaan pitää yöpukuaan keskellä päivää ja lojua leposijallaan, kun heidän pitäisi huolehtia taloustoimistaan? Tämä oppinut mies tässä vannoo sen Sinulle Viisauden Linnan avaimen kautta.»

»Minä vannon», sanoi Alasco, »ett'ei väkineste, joka on tuossa pullossasi, ole lainkaan hengenvaarallista! Minä vannon sen kullan kuolemattoman ja häviämättömän ydinaineen kautta, joka läpäisee kaikki muut luonnon aineet, mutta jonka kätketyn olemuksen perille voi päästä vain se, kenelle Trismegistus antaa salatiedon avaimen.»

»Ankara vala», vahvisti Varney. »Foster, olisit pahempi pakanaa, ell'et sitä uskoisi. Muutoin saat uskoa minua, joka vannon vain oman sanani kautta, että ell'et Sinä pysy siivolla, ei tule olemaan toivoakaan, niin, ei toivon haamettakaan tämän Sinun vuokrakartanosi muuttamisesta vapaaläänitykseksi. Alasco jättää Sinun tinakalusi silleen, ja Sinä tulet, kunnon Anton, yhä pysymään minun alustalaisenani.»

»Minä en tiedä, hyvät herrat», vastasi Foster, »minne teidän tuumanne tähtäävät; mutta yhdestä seikasta minä pidän kiinni -- siitä nimittäin, että kävipä miten tahansa, minulla täytyy tässä talossa olla joku, joka rukoilee puolestani, ja se joku on minun tyttäreni. Minä olen elänyt syntisesti, ja maailma on ollut minulle liian rakas; mutta hän on yhä yhtä viaton kuin lähtiessään äitinsä helmasta, ja ainakin hänen tulee päästä siihen onnen kaupunkiin, jonka muurit ovat puhdasta kultaa ja perustukset jalokiviä.»

»Niinpä niin, Tony», virkkoi Varney, »sellainen paratiisi se olisikin oikein Sinun mieltäsi myöten. -- Pohdippas hänen kanssaan sitä asiaa, tohtori Alasco; tulen kohta takaisin.»

Näin puhein nousi Varney paikaltaan ja ottaen pullon pöydältä lähti huoneesta.

»Minäpä vakuutan Sinulle, poikani», virkkoi Alasco Fosterille, heti kun Varney oli jättänyt heidät kahden kesken, »että mitä ikinä tuo häpeämätön, ilkeämielinen ivailija sanoneekaan siitä korkeasta tieteestä, jossa minä taivaan siunauksesta olen päässyt niin pitkälle, ett'ei minun tarvitse sanoa viisaintakaan kaikista nykyään elävistä taitomiehistä etevämmäkseni tai opettajakseni -- minä vakuutan Sinulle, että niin jumalattomasti kuin tuo heittiö pilkkaakin asioita, jotka ovat liian pyhiä vain lihallisten ja halpamaisten ajatusten valtaamain ihmisten käsitettäviksi, Sinun tulee kuitenkin uskoa, että se kaupunki, jota Pyhä Johannes katseli Kristillisen Ilmestyskirjan häikäisevässä näyssä, se uusi Jerusalemi, jonne kaikki kristityt toivovat kerran pääsevänsä, tarkoittaa vertauskuvallisesti Suuren Salaisuuden keksintöä, jonka avulla kaikkein halvimmista ja kehittymättömimmistä luonnonaineista voidaan synnyttää sen kallisarvoisimmat ja täydellisimmät tuotteet, aivan niin kuin kepeästi liihoitteleva, kirkasvärinen perhonenkin, kesätuulahdusten ihanin lapsi, murtautuu esiin saastaisen kotelonsa vankeudesta.»

»Mestari Holdforth ei ole puhunut mitään tällaisesta selityksestä», virkkoi Foster epäillen; »ja sen lisäksi, tohtori Alasco, sanoo pyhä raamattu, etteivät sen Pyhän kaupungin kulta ja kalliit kivet ole suinkaan niitä varten, jotka ovat täällä maan päällä tehneet kauhistuksen töitä tai valheita viritelleet.»

»Entä sitten, poikani», kysyi tohtori, »ja mitä Sinä siitä johdat?»

»Sen», vastasi Foster, »ett'ei niillä, jotka sekoittelevat myrkkyjä ja jakelevat niitä salaa lähimäisilleen, pidä oleman osaa näihin sanomattomiin rikkauksiin.»

»Sinun tulee kuitenkin, poikani», selitti Alasco, »tehdä eroitus sen välillä, mikä on ehdottomasti pahaa niin seurauksiltaan kuin tarkoituksiltaankin, ja sen välillä, mikä, vaikka onkin pahaa, voi siitä huolimatta saada hyvää aikaan. Jos me yhden ihmisen kuoleman kautta pääsisimme lähemmäksi sitä onnellista aikaa, jolloin tarvitsee vain toivoa, saavuttaakseen heti kaiken, mikä hyvää on -- jolloin tarvitsee vain toivoa, poistaakseen kaiken, mikä pahaa on -- jolloin sairaus ja tuska ja murhe ovat inhimillisen tiedon kuuliaisia palvelijoita, väistyen viisaan pienintäkin viittausta -- jolloin kaikki, mikä nyt on kalleinta ja harvinaisinta, on jokaisen ulottuvilla, joka vain tottelee viisauden ääntä -- jolloin parantamisen taito supistuu ja katoaa yhteen ainoaan yleislääkkeeseen -- jolloin viisaat hallitsevat maata ja jolloin kuolemakin pakenee heidän kulmainsa rypistystä -- jos me nyt voisimme jouduttaa tätä kaikkien toiveiden siunattua täyttymystä sen mitättömän seikan avulla, että särkyvä maallinen tomumaja, joka kerran kuitenkin on joutuva mädännyksen valtaan, toimitettaisiin hiukkaista ennemmin hautaan kuin luonnon järjestys määräisi, niin mitä olisi moinen uhraus pyhän tuhatvuotisen valtakunnan lähestymisen rinnalla?»

»Tuhatvuotinen valtakunta on pyhien valtakunta» -- epäili jälleen Foster.

»Sano pikemminkin, että se on viisaiden valtakunta, poikani», vastasi Alasco; »tai oikeammin viisauden valtakunta.»

»Minä puhelin tästä kysymyksestä mestari Holdforthin kanssa eileniltaisessa hartauskokouksessa», jatkoi Foster; »mutta hän sanoi, että Teidän oppinne on harhaanviepä, ja Teidän selityksenne tuomittava ja väärä.»

»Hän käy vielä tietämättömyyden kahleissa, poikani», vastasi Alasco, »aivan niin kuin polttaisi hän vielä tiiliä Egyptissä tai, paremmin sanoen, vaeltaisi Sinain korvessa. Teit pahoin, puhuessasi sellaiselle miehelle sellaisista asioista. Minä olen kuitenkin antava Sinulle todisteita, ja aivan ensi tilassa, sellaisia todisteita, joita ei tuo Sinun uppiniskainen mustatakkisi tule kumoamaan, sen takaan, vaikka hän taistelisikin minun kanssani niin kuin velhot taistelivat Moseksen kanssa kuningas Faraon edessä. Minä teen erään kokeen Sinun läsnä-ollessasi, poikani -- niin, Sinun läsnä-ollessasi -- ja Sinun silmäsi ovat näkevät totuuden.»

»Pysy aikomuksessasi, viisas mies», sanoi Varney, joka sillä hetkellä astui huoneeseen; »jos hän hylkääkin Sinun kielesi todistuksen, niin miten voi hän olla uskomatta omia silmiään?»

»Varney!» huudahti oppinut -- »Varney palannut jo! Oletko Sinä --» hän pysähtyi äkkiä.

»Olenko minä toimittanut tehtäväni, aijoit kai kysyä», vastasi Varney. -- »Olen!» -- »Ja Sinä», jatkoi hän, osoittaen enemmän mielenkiintoa asiaan kuin ennen, »oletko Sinä puolestasi varma, ett'et kaatanut juomaan ainettasi et enempää etkä vähempää kuin oikean määrän?»

»Olen», virkkoi kullantekijä, »niin varma kuin yleensä saattaa olla niin tarkoista mitoista, koska ruumiin rakennekin on usein hyvin erilainen eri ihmisillä.»

»Sitten en pelkää mitään», sanoi Varney. »Sillä minä tiedän, ett'et Sinä astu askeltakaan lähemmäksi pirua kuin mitä Sinulle on maksettu. Sinut palkattiin synnyttämään sairautta, ja Sinusta olisi aivan liiallista tuhlausta tehdä murha samaan hintaan. Tulkaa, menkäämme kukin huoneeseemme. -- Huomenna saamme nähdä seuraukset.»

»Mitä Sinä teit, saadaksesi hänet nauttimaan juoman?» kysyi Foster väristen.

»En mitään», vastasi Varney, »minä vain tuijotin häneen tuolla katseella, jolla hallitaan hulluja, naisia ja lapsia. Pyhän Luukkaan sairaalassa ne sanoivatkin minulla olevan oikean katseen pitämään niskoittelevia potilaita kurissa. Hoitajat siellä oikein onnittelivat minua sen takia; niin että minulla on leipä tiedossa, jos hovisuosioni kerran pettää.»

»Ja etkö Sinä pelkää annoksen olleen tosiaankin liian vahvan?» kysyi Foster.

»Jos niin olisi asian laita», vastasi Varney, »niin sitä sikeämmin hän vain nukkuisi; mutta se pelko ei tule häiritsemään untani. Hyvää yötä, jalot herrat.»

Anton Foster huokasi raskaasti ja kohotti kätensä ja silmänsä taivasta kohti. Kullantekijä ilmoitti aikovansa jatkaa vielä suurimman osan yötä erästä hyvin tärkeätä tutkimusta, ja toiset erkanivat levolle mennäkseen.

V Luku.

Jumala kurjan kulkevaisen turvaksi Ihmisten avusta jo toivon heitin. Oo, ken nainen olis? -- tuo hullu, kyynelöivä, Tuo uskollinen, rakastava nainen? Lempensä palkakseen vain ynseyttä saa, Ja hyvyyttään ei kenkään, kenkään muista.

_Rakkauden Toivioretki_.

Kesä-illan aurinko oli mennyt mailleen, ja Janet palasi Cumnorin kartanoon, koska hänen pitempi viipymisensä varmaankin herättäisi huomiota ja etsimisiä tuossa epäluuloisessa talossa, ja kiiruhti huoneeseen, minne oli jättänyt emäntänsä. Hän tapasi kreivittären istumasta pöydän ääressä, ristikkäin lasketut käsivarret sillä leväten ja pää nojaten käsivarsiin. Janetin astuessa sisään ei hän katsahtanut ylös eikä hievahtanutkaan.

Uskollinen palvelijatar juoksi salaman nopeudella emäntänsä luo, puisteli häntä ja rukoili palavasti häntä nostamaan katseensa ja sanomaan, miksi hän oli noin murheissaan. Onneton kreivitär kohotti vihdoin päänsä, katsahti kamarineitoonsa aaveenomaisin silmin, posket tuhkanharmaina ja virkkoi: »Janet, minä join sen!»

»Jumalan kiitos!» huudahti Janet hätäisesti. -- »Minä tarkoitan, Jumalan kiitos, ett'ei kysymyksessä ollut mitään pahempaa -- juoma ei ole vahingoittava Teitä lainkaan -- nouskaa ja karistakaa tuo raukeus jäsenistänne ja tuo epätoivo mielestänne.»

»Janet», huokasi kreivitär, »älä häiritse minua -- jätä minut rauhaan -- anna elämäni mennä hiljalleen menojaan -- minä olen myrkytetty.»

»Ette Te ole, rakas rouva», vastasi tyttö innokkaana. -- »Se, mitä joitte, ei voi Teitä vahingoittaa, sillä Te olitte sitä ennen nauttinut vastamyrkkyä, ja minä riensin ilmoittamaan, että paon tie on avoinna edessänne.»

»Paon!» huudahti kreivitär, nousten äkkiä kohoksi istuimellaan, valon palatessa hänen silmiinsä ja elon hänen poskilleen; »mutta ah! Janet, se on jo liian myöhäistä!»

»Ei suinkaan, rakas rouva. -- Nouskaa, tarttukaa käsivarteeni ja kävelkää kanssani pitkin huonetta. -- Älkää antako mielikuvituksen tehdä myrkyn tehtäviä! -- Kas niin; ettekö tunne nyt voivanne täydellisesti hallita jäseniänne?»

»Puutumus tuntuu vähenevän», sanoi kreivitär, astellessaan siinä Janetin tukemana pitkin huonetta; »mutta onko nyt oikein tosiaan niin, ett'en minä ole juonut mitään kuolettavaa? Varney tuli tänne Sinun lähdettyäsi ja käski minua katsein, joissa luin kohtaloni, tyhjentämään sen kauhean maljan. Oi, Janet! Sen täytyy tuottaa tuhoa; sillä sellainen edeskäypä ei voi koskaan tarjota vaaratonta juomaa!»

»Uumoilenpa, ett'ei hän pitänyt sitä suinkaan vaarattomana», vastasi neito; »mutta Jumala ehkäisee pahojen aivoitukset. Uskokaa minua, kun minä vannon sen pyhän evankeliumin kautta, johon me uskomme, ett'ei Teillä ole henkenne puolesta mitään peljättävää hänen ilkeistä juonistaan. Ettekö käynyt häntä vastustamaan?»

»Talossa oli kaikki hiljaa», vastasi kreivitär. -- »Sinä olit poissa -- me vain kahden tässä huoneessa -- ja hänhän kykenee mihin rikokseen tahansa. Minä asetin vain sen ehdon, ett'ei minun tarvitsisi sietää hänen vihattua läsnä-oloaan, ja join, mitä hän tarjosi. -- Mutta Sinä puhuit jotakin paosta, Janet; suosisiko minua onni niin suuresti?»

»Jaksatteko nyt kuulla uutiseni ja kestää ponnistukset?» kysyi neito.

»Jaksanko!» huudahti kreivitär. -- »Kysy saksanhirveltä, kun ajokoiran hampaat ovat siihen iskemässä, jaksaako se hypätä kuilun yli. Minä kestän kaikki ponnistukset, jotka vain vievät minut pois tästä paikasta.»

»Kuulkaa siis», virkkoi Janet. »Muuan henkilö, jota minä pidän Teidän luotettavana ystävänänne, on näyttäytynyt minulle erilaisissa valepuvuissa ja pyrkinyt puheisiin kanssani, mihin minä en milloinkaan suostunut, koska asia selvisi minulle vasta tänä iltana. Hän oli se reppuri, jolta Te ostitte yhtä ja toista rihkamaa -- se kulkukauppias, joka myi minulle kirjoja -- minne ikinä meninkin, aina kohtasin varmasti hänet. Tämän illan tapaukset saivat minut lähtemään hänen puheilleen. Hän odottaa parhaillaan tuolla puiston takaportilla, ja kaikki on valmiina Teidän pakoanne varten. -- Mutta onko Teillä nyt tosiaankin tarpeeksi ruumiinvoimia? -- Onko rohkeutta? -- Voitteko antautua yritykseen?»

»Ken kuolemaa pakenee», vastasi rouva, »saa kyllä voimaa ruumiiseensa -- ken karkaa häpeän kahleista, häneltä ei puutu tarmoa eikä uskallusta. Jo pelkkä ajatus, että nyt minä pääsen tuosta konnasta, joka uhkaa sekä henkeäni että kunniaani, antaisi minulle voimaa nousta vaikka kuolinvuoteeltani.»

»Jumalan nimeen sitten, armollinen rouva!» virkkoi Janet, »minun täytyy siis sanoa Teille hyvästi ja heittää Teidät Jumalan huomaan!»

»Etkö Sinä siis aijokaan paeta kanssani, Janet?» huudahti kreivitär tuskaisena. -- »Pitääkö minun luopua Sinusta? Tämäkö nyt on sitä Sinun uskollisuuttasi?»

»Armollinen rouva, minä pakenisin kanssanne yhtä mielelläni kuin ikinä lintu häkistä, mutta jos niin tekisin, olisi siitä heti seurauksena ilmi-tulo ja takaa-ajo. Minun täytyy jäädä ja koettaa jonkun aikaa kaikin keinoin salata totuutta. -- Taivas antakoon anteeksi petokseni, koska se tapahtuu välttämättömyyden pakosta!»

»Ja pitääkö minun sitten matkustaman yksin sen vieraan miehen kanssa?» hätäili kreivitär. -- »Ajattelehan, Janet, jos tässä olisikin tekeillä vielä kauheampi ja pimeämpi juoni minun eroittamisekseni Sinusta, joka olet ainoa ystäväni?»

»Ei, armollinen rouva, älkää sitä luulko», vastasi Janet vakuuttavasti, »se nuori mies on auttava Teitä rehellisesti ja kunniallisesti; ja lisäksi on hän herra Tressilianin ystävä ja tullutkin tänne juuri hänen käskystään.»

»Jos hän on Tressilianin ystävä», virkkoi kreivitär, »uskon minä itseni yhtä turvallisena hänen huomaansa kuin taivaasta lähetetyn enkelin; sillä ei ole kuolevainen ihminen vapaampi kaikesta halpamaisuudesta, petollisuudesta ja itsekkyydestä kuin Tressilian. Hän unohti aina itsensä, jos hän vain sai auttaa muita. -- Ah! ja minkä palkan hän siitä sai!»

Kiireen vilkkaa kokosivat he ne muutamat tarve-esineet, jotka kreivittären tuli ottaa mukaansa ja jotka Janet nopeasti ja taitavasti kääräisi pieneksi mytyksi, unohtamatta suinkaan erinäisiä kallisarvoisia koruja, jotka helpoimmin sattuivat hänen käsiinsä, erittäinkään jalokivilipasta, josta hän sangen järkevästi katsoi voivan olla hyötyä jossakin tulevassa pulassa. Leicesterin kreivitär muutti sitten ylleen puvun, jota Janet tavallisesti piti lyhyemmillä matkoilla, sillä heidän mielestään oli viisainta karttaa kaikenlaista ulkonaista komeutta, koska se voisi herättää huomiota. Ennen kuin he olivat saaneet nämä valmistelunsa kokonaan suoritetuiksi, oli kuu noussut kesä-yön taivaalle, ja kaikki kartanon asukkaat olivat käyneet levolle tai ainakin huoneidensa yksinäisyyteen ja rauhaan.

He eivät peljänneet mitään vaikeuksia talosta ja puutarhasta päästäkseen, kunhan ei heitä vain huomattaisi. Anton Foster oli tottunut katsomaan tyttäreensä niin kuin syntisyytensä tunteva ihmiskurja saattaa katsoa näkyvään suojelusenkeliin, joka hänen pahuudestaan huolimatta yhä liihoittelee hänen ympärillään, ja senpätähden ei hänen luottamuksellaan ollutkaan rajoja. Janet sai vapaasti liikkua missä tahansa päivän aikana, ja hänellä oli avain puiston takaporttiinkin, niin että hän saattoi lähteä kylään milloin tahtoi, joko talouden asioissa, jotka olivat kokonaan hänen hoimissaan tai ottaakseen osaa uskonlahkonsa rukoushuoneella pidettyihin hartauskokouksiin. Tosin oli Fosterin tytär saanut tämän suuren vapautensa vain sillä juhlallisesti vaaditulla ehdolla, ett'ei hän mitenkään käyttäisi näitä etu-oikeuksia tavalla, joka voisi vähentää kreivittären säilyttämisen varmuutta, sillä tällä nimellä mainittiin kreivittären oleskelua Cumnorissa sen jälkeen, kun tämä onneton nainen oli alkanut osoittaa kärsimättömyyttä siihen yksinäiseen ja ahtaaseen elämään, johon hänet oli syösty. Eikä olekaan otaksuttavissa, että mikään muu seikka kuin se kauhistava epäluulo, jonka illan tapaukset olivat hänessä herättäneet, olisi saanut Janetin rikkomaan lupauksensa ja pettämään isänsä luottamuksen. Mutta kaiken näkemänsä perusteella piti hän nyt itseään ei ainoastaan oikeutettuna, vaan ankarasti velvoitettunakin tekemään emäntänsä pelastamisesta kaikkien puuhiensa päämäärän ja heittämään syrjään kaikki muut ajatukset.

Pakeneva kreivitär kulki oppaineen kiireisesti hankalaa ja epätasaista polkua, joka oli ennen ollut lehtokäytävänä, mutta jota nyt pimittivät heidän päittensä yläpuolella yhtyväin puiden oksat ja jolla väikkyi vain hakattujen paikkojen kohdalla kuun hämärä, petollinen valo. Heidän kulkuaan häiritsivät tuon tuostakin kaadetut puut ja suuret oksat, jotka oli jätetty maahan sopivan ajan tultua kimppuihin ja kasoihin kerättäviksi. Näiden esteiden tuottamat vaikeudet ja ponnistukset, heidän alkumatkansa hengähtämätön kiire, toivon ja pelon menehdyttävät tunteet koskivat niin kovasti kreivittären voimiin, että Janetin täytyi pyytää häntä pysähtymään muutamiksi minuuteiksi huoahtamaan. He seisahtuivat siis erään vanhan valtavan, pahkaisen tammen varjoon, ja katselivat aivan vaistomaisesti jättämäänsä taloa, minkä pitkä, musta pääty kuumotti hämärästä etäisyydestä suunnattomine savupiippuineen, torneineen ja kellohuoneineen, jotka kohosivat kattoviivan yläpuolelle ja kuvastuivat selvästi kesä-yön taivaan puhdasta sineä vasten. Vain yksi valo pilkutti tuosta suuresta, tummasta rykelmästä niin alhaalta, että se näytti pikemminkin tulevan maasta kartanon edustalta kuin jostakin sen akkunasta. Kreivitär pelästyi. -- »Ne ajavat meitä takaa!» huudahti hän, osoittaen Janetille valoa, joka saattoi hänet niin suuren kauhun valtaan.

Emäntäänsä tyynempänä havaitsi Janet, ett'ei loistava pilkku liikkunut, ja selitti kuiskaten kreivittärelle valon tulevan siitä yksinäisestä kammiosta, missä kullantekijä harjoitti salaperäisiä tutkimuksiaan. -- »Hän on niitä», lisäsi neito, »jotka valvovat yöt pahoja aikeita hautoen. Onneton sattuma toi tänne miehen, jonka hämärät puheet maallisesta rikkaudesta ja taivaallisesta tai yliluonnollisesta tiedosta ovat kyenneet niin erinomaisesti viehättämään isäraukkaani. Oikeinpa puhuikin hyvä mestari Holdforth -- minun nähdäkseni pyytäen siten viisaasti neuvoa erinäisiä meidän talomme asukkaita. 'On ihmisiä', sanoi hän, 'ja heidän lukunsa on paljous, jotka jumalattoman Ahabin tavoin kuuntelevat mieluummin väärän profetan Zedekiaan haaveiluja kuin niiden sanoja, joiden kautta Herra puhuu.' Ja edelleen teroitti hän -- 'Ah! rakkaat veljeni, meidän keskellämme käy paljon Zedekiaita -- miehiä, jotka lupaavat teille maallisen tietonsa valon, saadakseen teidät hylkäämään taivaallisen ymmärryksenne paisteen. Mitästä ovat he tyranni Naasia parempia, joka vaati alamaisiltaan oikean silmän?' Ja lisäksi huomautti hän --»

On epätietoista, kuinka pitkälle kauniin puritanilaistytön muisti olisi riittänyt mestari Holdforthin saarnan kertaamisessa; mutta kreivitär keskeytti hänet ja vakuutti olevansa niin toipunut, että jaksoi kävellä takaportille asti enää levähtämättä.

He läksivät siis uudelleen matkaan, ja kulkivat toisen osan tiestään tyynemmästi ja siis myöskin vähemmin vaikeuksin kuin hätäillen ja peljäten pakonsa alettuaan. Näin saivat he aikaa ajatteluun; ja nyt vasta rohkeni Janet ensi kerran kysyä emännältään, minne päin tämä aikoi suunnata pakonsa. Kun hän ei saanut heti vastausta -- sillä ehkäpä oli kreivitär hämmennyksissään unohtanut ajatella tätä tärkeätä seikkaa, -- uskalsi hän lisätä: »Kaiketikin isänne linnaan, missä tiedätte varmasti saavanne suojaa ja turvaa?»

»Ei, Janet», vastasi rouva surullisesti, »kun minä läksin Lidcoten linnasta, oli sydämeni kevyt ja maineeni tahraton, enkä minä tahdo palata sinne ennen kuin puolisoni lupa ja meidän avioliittomme ja kaiken sen arvon ja kunnian, minkä hän on minulle lahjoittanut, julkinen tunnustus sovittaa minun ja kotini välit.»

»Ja minne Te sitten lähdette, armollinen rouva?» tiedusteli yhä Janet.

»Kenilworthiin, tyttöseni», vastasi kreivitär rohkeasti ja reippaasti. »Minä haluan nähdä ne juhlat -- ne ruhtinaalliset juhlat -- joiden valmistelujen humu täyttää koko maan äärestä toiseen. Arvelenpa, että kun Englannin kuningatar kemuilee puolisoni saleissa, ei Leicesterin kreivitärkään olisi siellä mikään sopimaton vieras.»

»Rukoilen Jumalaa, että Te olisitte myöskin tervetullut vieras!» virkkoi Janet hätäisesti.

»Sinä käsität asemani väärin, Janet», vastasi kreivitär loukkautuneena, »ja unohdat omasi.»

»En tee kumpaakaan, rakas rouva», virkkoi murheellinen neito; »mutta oletteko Te unohtanut, että jalo kreivi kokee niin ankarasti pitää Teidän avioliittoanne salassa, koska siitä riippuu hänen hovisuosionsa? Ja voitteko luulla äkillisen ilmestymisenne hänen linnaansa, sellaiseen aikaan ja sellaiseen seuraan, olevan hänelle mieleen?»

»Ajatteletko Sinä, että minä tuottaisin häpeää hänelle?» kysyi kreivitär; -- »ei, päästä käsivarteni, osaan minä kävellä ilman apuakin ja toimia ilman neuvoja.»

»Älkää suuttuko minuun, armollinen rouva», pyyteli Janet säyseästi, »ja sallikaa minun tukea Teitä; tie on hankala, ettekä Te ole tottunut kävelemään pimeässä.»

»Jos Sinä pidät minua niin halpana, että minä tuotan puolisolleni häpeää», sanoi kreivitär yhtä vihastuneena, »niin uskot Sinä varmaan myös, että Leicesterin kreivi on yllyttänyt, jopa käskenyt ja valtuuttanutkin isäsi ja Varneyn ryhtymään niihin inhoittaviin juoniinsa, joista minä kyllä olen tekevä selkoa hyvälle kreiville.»

»Jumalan nimessä, armollinen rouva, säästäkää isääni kantelussanne», pyyteli Janet; »pitäkää palvelustani, niin heikkoa kuin se on ollutkin, hänen hairahdustensa sovituksena!»

»Tekisin kovin väärin, jos toisin tekisin, rakas Janet», vastasi kreivitär, äkkiä alkaen jälleen entiseen hellään ja luottavaan tapaansa puhella uskolliselle kamarineidolleen. »Ei, Janet, ei sanaakaan ole kuuluva huuliltani isäsi vahingoksi. Mutta Sinähän ymmärrät, rakas tyttöseni, että ainoana toivonani on päästä puolisoni turviin. Minä olen jättänyt hänen määräämänsä asuinpaikan niiden ihmisten pahuuden ja konnamaisuuden takia, jotka minua ympäröivät -- mutta minä en missään muussa suhteessa ole rikkova hänen käskyjään. Minä käännyn vain hänen puoleensa - pyydän vain hänen suojaansa. -- Vain hänen toivomuksestaan, enkä kenenkään muun, voin minä paljastaa tai tahdon minä paljastaa sen salaisen liiton, joka yhdistää meidän sydämemme ja kohtalomme. Minä tahdon nähdä hänet ja kuulla hänen omasta suustaan ohjeet, joiden mukaan minun on vast'edes käyttäytyminen. Älä vastusta päätöstäni, Janet; Sinä siten vain minua siinä vahvistaisit -- ja totuuden tunnustaakseni, olen minä päättänyt ottaa kohtalostani selon kerta kaikkiaan, kuulla sen puolisoni omilta huulilta, ja tarkoitukseni saavuttamiseksi on minun suorinta lähteä tapaamaan häntä Kenilworthiin.»