Part 4
»Jalo rouva», vastasi Janet, »minusta näytti soveliaalta ja toivottavalta kylvää Jumalan laupeutta ja armoa Teidän Korkeutenne poluille; mutta ell'ette niistä huoli, niin on tässä näytelmiä ja runojakin, luullakseni.»
Kreivitär jatkoi huolimattomasti tarkasteluaan ja käänteli välinpitämättömänä sellaisia harvinaisia niteitä, jotka nykyään rikastuttaisivat parikymmentä vanhojen kirjojen kauppiasta. Niiden joukossa oli _»Keittokirja, painattanut Rikhard Lant», »Skeltonin Kirjoja» -- »Kansan Ajanviete» -- »Tiedon linna»_, j.n.e., j.n.e. Mutta kreivittären sydän ei kiintynyt tähänkään oppiin, ja iloisesti hypähtikin hän haluttomasta toimestaan: lentolehtisten selailemisesta, ja hätäisesti heittikin hän ne kaikki huiskin haiskin lattialle, kun pihalta kuuluva nopea ratsujen töminä kutsui hänet akkunaan ja sai hänet huudahtamaan: »Se on Leicester! -- se on jalo kreivini! -- se on minun Dudleyni! -- Jokainen hänen hevosensa kavion isku on minun korvissani suloisinta, taivaallisinta soitantoa!»
Talossa syntyi lyhyt hälinä, ja Foster astui huoneeseen, silmät maahan luotuina ja koko olemuksessa entinen yrmy sävy ja ilmoitti, että herra Rikhard Varney oli saapunut herra kreivin luota, ratsastettuaan läpi yön, ja halusi nyt heti puhutella Hänen Armoaan.
»Varneyko» huudahti kreivitär pettyneenä; »puhutellako minua? -- No, yhtä kaikki! -- Hän tuo sanomia Leicesteriltä -- päästäkää hänet heti sisään.»
Varney astui huoneeseen, missä kreivitär oli, koristettuna luonnollisella suloudellaan ja kaikella, mitä Janetin taito ja komea ja aistikas aamupuku olivat voineet saada aikaan. Mutta hänen paras kaunistuksensa oli kuitenkin hänen uhkea vaaleanruskea tukkansa, joka valtavina aaltoina valui hänen joutsenenkaulalleen ja rinnalleen, joka kohoili levottomasta odotuksesta; samastapa syystä oli hänen kasvoilleenkin sävähtänyt vieno punanhäive.
Varney esiintyi samassa puvussa, missä hän oli saattanut herransa hoviin tuona merkillisenä aamuna, ja sen komeus muodosti omituisen vastakohdan sille epäjärjestykselle ja tahrautuneisuudelle, minkä nopea öinen ratsastus ja lokaiset tiet olivat aiheuttaneet. Hänen otsallaan asui levottoman kiireen ilme, niinkuin sen, joka pelkää sanomainsa saavan huonon vastaanoton, mutta joka on kuitenkin havainnut välttämättömäksi niiden ilmoittamisen. Kreivittären tuskaisa silmä keksi heti paikalla tämän pelon, ja hän huudahti:
»Te tuotte uutisia jalolta kreiviltä, herra Varney -- laupias Jumala! onko hän sairas?»
»Ei, armollinen rouva, ei, Jumalan kiitos!» vastasi Varney. »Tyyntykää ja sallikaa minun vetää henkeä, ennen kuin kerron asiani.»
»Vai vetää henkeä! herra», kiisti rouva kärsimättömänä; »kyllä minä tunnen ne Teidän teatteritemppunne. Koska henkenne on riittänyt tuomaan Teidät tänne, niin kyllä kai se riittää vielä uutistennekin ilmoittamiseen, ainakin lyhyeen ja ylimalkaiseen.»
»Armollinen rouva», vastasi Varney, »me emme ole yksin, ja herra kreivin sanoma oli vain Teidän korvianne varten.»
»Jättäkää meidät, Janet ja herra Foster», sanoi kreivitär; »mutta pysytelkää tuossa toisessa huoneessa, niin että saatan huutaa Teitä milloin tahansa.»
Foster ja hänen tyttärensä siirtyivät Leicesterin kreivittären käskyä totellen seuraavaan huoneeseen, mikä oli varsinainen vierashuone. Siihen makuuhuoneesta johtava ovi suljettiin ja teljettiin sitten huolellisesti, ja isä ja tytär jäivät molemmat tuskallisen odotuksen valtaan, edellinen tuo vanha synkkä, epäluuloinen, kolkko ilme kasvoillaan, ja Janet kädet ristissä ja sen näköisenä, kuin haluaisi hän hartaasti tietää emäntänsä kohtalon, mutta kuin kohottaisi hän samalla palavia rukouksia taivaan puoleen hänen pelastumisekseen. Anton Foster näytti johonkin määrin aavistavan, mitä tapahtui hänen tyttärensä sielussa, sillä huoneen poikki astuessaan tarttui hän hätäisesti tytön käteen ja sanoi: »Se on oikein -- rukoile, Janet, rukoile -- me tarvitsemme kaikki rukouksia, ja muutamat meistä enemmän kuin toiset. Rukoile, Janet -- Rukoilisin minäkin, mutta minun täytyy kuunnella, mitä tuolla sisällä tapahtuu -- pahoja siitä nyt tulee, rakas lapseni -- pahoja tulee. Jumala antakoon syntimme anteeksi; sillä Varneyn äkillinen ja outo saapuminen ei ennusta hyvää.»
Janet ei ollut vielä koskaan kuullut isänsä kehoittavan häntä kiinnittämään huomiotansa mihinkään heidän salaperäisessä talossaan tapahtuvaan, tai edes sallivan sitä, ja kun hän nyt niin teki, soi hänen äänensä Janetin korvissa -- hän ei tiennyt, mistä se johtui -- kuin kissapöllön rääkyntä, joka ennustaa kauhistavia tihutöitä. Hän käänsi katseensa peloissaan ovea kohti, ikäänkuin odottaen sen takaa kuuluvan hirvittäviä ääniä tai avautuvan jonkun kauhunäyn.
Kaikki oli kuitenkin hiljaista kuin kuolema, ja niiden äänet, jotka puhuivat sisähuoneessa, jos he yleensä puhuivat lainkaan, oli huolellisesti alennettu niin mataliksi, ett'ei viereisessä huoneessa voinut eroittaa niistä mitään. Yht'äkkiä kuuluivat he kuitenkin puhuvan nopeasti, lujasti ja hätäisesti; ja heti sen jälkeen kaikui kreivittären ääni niin väkevänä, kuin ankarin kiivastus suinkin voi sen paisuttaa: »Avatkaa ovi, herra, minä käsken! -- Avatkaa ovi! -- Minä en kaipaa muuta vastausta!» jatkoi hän, peittäen ankaralla äänellään kuulumasta ne hiljaiset, mutisevat sanat, joita Varney kuului lausuvan tuolloin tällöin. »Hoi! Te siellä ulkona!» jatkoi hän yhä, kirkuen hädissään, »Janet, huuda koko talonväki kasaan! -- Foster, murra ovi! -- Minua pidättää täällä petturi! -- Tartu kirveeseen ja kankeen, Foster. -- Minä vastaan kaikesta!»
»Ei tarvita, armollinen rouva», kuului Varney vihdoin selvästi puhuvan. »Jos Te suvaitsette julistaa herra kreivin tärkeät yksityiset asiat ja omat asianne kaikelle maailmalle, niin en minä suinkaan tahdo olla Teille esteenä.»
Ovi väännettiin lukosta ja avattiin, ja Janet ja hänen isänsä syöksyivät sisään, levottomina haluten tietää syyn noihin kamaliin huutoihin.
Heidän astuessaan huoneeseen seisoi Varney ovipielessä hammasta purren, kasvoilla ilme, jossa kuvastuivat yht'aikaa raivo, häpeä ja pelko. Kreivitär taas seisoi keskellä huonetta kaltaisena nuoren Pytian, joka on juuri joutunut jumalaisen innoituksen valtaan.
Hänen kauniin otsansa suonet olivat ankarasta puhumisesta paisuneet paksuiksi sinisiksi viivoiksi -- hänen poskensa ja kaulansa hohtivat tulipunaisina -- hänen silmänsä olivat kuin vangitun kotkan, joka syöksee hehkuvia ukonnuolia viholliseensa, koska ei voi päästä sitä kynsin repimään. Jos olisi mahdollista raivottaren muuttaa sulottareen, eivät hänen kasvonsa voisi yhdistää niin suurta kauneutta niin mahtavaan vihaan, halveksuntaan, uhmaan ja kiivastukseen. Eleet ja ryhti vastasivat ääntä ja kasvojen ilmettä ja kokonaisuus muodosti näyn, joka oli sekä ihana että peloittava, niin suuren ylevyyden oli kiihkeä mielenliikutus luonut kreivitär Amyn luontaiseen hempeään viehkeyteen. Heti kun ovi avautui, juoksi Janet emäntänsä luo; ja hitaammin, mutta sentään nopeammin tavallistaan lähestyi Anton Foster Rikhard Varneyta.
»Jumalan nimessä, mikä Teidän Armoanne vaivaa?» kysyi edellinen.
»Mitä saatanan nimessä Te teitte hänelle?» kysyi jälkimäinen.
»Kuka, minäkö? -- en mitään», vastasi Varney, mutta pää riipuksissa ja ääni jurona; »en mitään muuta kuin että ilmoitin hänelle puolisonsa käskyt, ja ell'ei armollinen rouva halua niitä totella, tietää hän itse paremmin kuin minä, miten siitä vastata.»
»Kautta taivaan, Janet», sanoi kreivitär, »se petturi ja konna valehtelee suoraan! Hänen täytyy valehdella, koska hänen puheensa lankeavat jalon puolisoni häpeäksi -- hänen täytyy pakostakin valehdella kaksin kerroin, koska hän puheillaan ajaa omia, yhtä inhoittavia kuin saavuttamattomiakin tarkoitusperiään.»
»Te olette ymmärtänyt minua väärin, armollinen rouva», virkkoi Varney, vastahakoisen nöyrästi ja samalla puolustavasti; »antakaamme tämän asian levätä siksi kun kiihkonne on hieman laimentunut ja minä selitän Teille kaikki.»
»Sinä et ole koskaan saava tilaisuutta siihen», virkkoi kreivitär. -- »Katso häntä, Janet. Hän on koreasti puettu, hän näyttää ulkoapäin aatelismieheltä, ja kuitenkin tuli hän tänne vakuuttamaan puolisoni tahtovan -- ei, enemmän, vihityn puolisoni käskevän, että minun pitäisi menemän hänen kanssaan Kenilworthiin ja kuningattaren ja ylimysten ja oman vihityn puolisoni edessä tunnustaman hänet -- tuon tuossa -- tuon viitanharjaajan, tuon kengänpuhdistajan -- tuon tuossa, puolisoni palvelijan, lailliseksi aviomiehekseni ja herrakseni! Suuri Jumala! Jos minä myöhemmin vaatisin oikeuksiani ja arvo-asemaani takaisin, olisin minä siten nostanut omaa itseäni vastaan aseita, jotka leikkaisivat oikean vaatimukseni juurineen poikki ja tekisivät minulle mahdottomaksi pyrkiä enään Englannin jalojen ylimysnaisten joukkoon.»
»Sinä kuulet, Foster, ja myöskin Sinä, nuori neito, mitä tämä rouva sanoo», vastasi Varney, käyttäen hyväkseen pysäystä, minkä kreivitär oli pakotettu tekemään syytöspuheessaan pikemmin ilman puutteen kuin aineen loppumisen takia: -- »Te kuulette, että tämä rouva tekee kiihkoissaan minut vastuunalaiseksi toimenpiteestä, jota jalo kreivi on ajatellut erinäisten seikkain salaamiseksi ja joka on selitettynäkin tuossa kirjeessä, mitä tämä rouva pitää kädessään.»
Foster yritti tässä astua väliin pontevan näköisenä, koska hän luuli sen kuuluvan virkaansa. »Ei, armollinen rouva, minun on pakko sanoa Teille, että Te olette menetellyt tässä perin malttamattomasti. -- Sellaista petosta ei voida kokonaan tuomita, jos se tapahtuu hyvässä tarkoituksessa; niinpä sanoi patriarkka Abrahamkin Saaraa sisarekseen, heidän mennessään alas Egyptiin.»
»Niin kyllä, herraseni», vastasi kreivitär; »mutta Jumala soimasi tästä petoksesta valitun kansansa esi-isää pakanallisen faraon suun kautta. Voi teitä, jotka luette pyhää raamattua vain etsiäksenne sieltä paikkoja, mitkä ovat tarkoitetut meille varoitukseksi eivätkä esimerkiksi!»
»Mutta Saara ei vastustanut herransa tahtoa, jos suvainnette huomata», virkkoi Foster vastaukseksi; »vaan teki niin kuin Abraham käski, sanoen itseänsä hänen sisareksensa, jotta hänen herrallensa hyvin kävisi hänen tähtensä ja jotta hänen sielunsa eläisi hänen kauneutensa tähden.»
»Taivas antakoon minulle anteeksi hyödyttömän kiivastukseni», vastasi kreivitär, »sillä Sinä olet yhtä hävytön tekopyhä kuin tuo mies tuolla julkea petturi! Minä en voi koskaan uskoa, että jalo Dudley olisi antanut suostumuksensa niin raukkamaiseen, niin häpeälliseen juoneen. Mutta jos niin on, tallaan minä hänen halpamaisuutensa mäsäksi ja hävitän kaiken muiston hänestä ikipäiviksi!»
Niin puhuen repi hän Leicesterin kirjeen palasiksi ja polki rajattomassa vihastuksessaan niitä jaloillaan, ikäänkuin olisi hän halunnut hävittää olemattomiin nekin pienet jätteet, jotka siitä vielä olivat näkyvissä.
»Olkaa todistajiani», sanoi Varney kokien pysyä tyynenä, »että hän on nyt repinyt jalon herrani kirjeen, jotta hän sitten saisi vierittää minun niskoilleni sen neuvoman suunnitelman; ja vaikk'ei minulle lähde siitä aikeesta mitään muuta kuin vaaraa ja vaivaa, tahtoisi hän panna sen minun syykseni, ikäänkuin ajaisin minä siinä omia tarkoitusperiäni.»
»Sinä valehtelet, petollinen orja!» huusi kreivitär, huolimatta Janetin tyynnyttelyistä, tämä kun surullisena aavisti hänen vain siten takovan aseita itseään vastaan. -- »Sinä valehtelet!» toisti hän. -- »Anna minun olla, Janet. -- Vaikka tämä olisi sitten viimeinen sanani, niin hän valehtelee -- hän punoo omia saastaisia juoniaan, ja hän olisi esitellyt niitä laveammaltikin, jos olisin voinut suuttumukseltani pysyä hiljaa, kuten alussa, mistä hän saikin rohkeutta ilmaista konnamaiset suunnitelmansa.»
»Armollinen rouva», virkkoi Varney, joka julkeudestaan huolimatta tunsi asemansa hieman noloksi, »minä pyydän Teitä uskomaan, että olette kokonaan erehtynyt.»
»Ennen uskoisin minä valon pimeydeksi!» huusi raivostunut kreivitär. »Olenko minä muka juonut unohduksen virrasta? Enkö minä muka muista Sinun aikaisempaa käytöstäsi, joka, jos Leicester sen olisi tiennyt, olisi vienyt Sinut suoraan hirteen, eikä tuonut Sinulle hänen läheisimmän ystävyytensä kunniaa? -- Toivoisinpa olevani mies vain viisikin minuuttia! Siinä ajassa jo ehtisin pakottaa tuollaisen pelkurin kuin Sinunkin tunnustamaan konnamaisuutensa. Mutta mene -- ja heti paikalla! -- Sano herrallesi, että jos minä lähtisinkin sille häpeän polulle, jolle se inhoittava petos, mitä Sinä olet esitellyt hänen nimissään, minut välttämättä veisi, minä ainakin tahtoisin hänelle kilpailijan, joka edes hiukankin ansaitsisi sen nimen. Hänen sijaansa ei saa täyttää kurja palkkapalvelija, jonka suurimpana onnena on saada lahjaksi herransa viimeiset vaatteet, ennen kuin ne ovat aivan nukkavieruiksi kuluneet ja joka kykenee viehättämään vain jotakin esikaupungin tyttöletukkaa komeilemalla herransa vanhojen kenkien uusilla nauharuusukkeilla. Tiehesi, heti paikalla, mies -- minä halveksin Sinua niin suuresti, että häpeän suuttuneeni Sinuun.»
Varney lähti huoneesta sanattoman raivon vallassa, ja häntä seurasi Foster, jonka luonnostaankin hitaan järjen olivat kokonaan pyörryttäneet ne hurjat kiivastuksen ja vihan purkaukset, mitkä olivat ensi kerran hänen kuultensa tulvineet kreivittären huulilta, sillä Foster oli koko ajan pitänyt häntä liian lempeänä ja liian hyvänsävyisenä kantamaan närkästynyttä ajatustakaan, saati sitten käyttämään kovia sanoja. Foster kulki sentähden itsepintaisesti Varneyn jäljissä, ahdistaen häntä kysymyksillä, joihin toinen ei vastannut, ennen kuin he olivat saapuneet neliönmuotoisen pihan toiselle puolelle, entiseen kirjastoon, mihin lukija on jo tutustunut. Täällä kääntyi Varney hellittämättömään seuraajaansa ja alkoi selvitellä asiaa verrattain rauhallisella äänellä; sillä tuo lyhyt kävely oli riittänyt niin taitavalle mielensä kuohujen hillitsijälle raivonsa ja suuttumuksensa asettamiseksi ja kylmäverisyytensä saavuttamiseksi.
»Tony», sanoi hän, tavallinen ivahymy huulillaan, »ei maksa vaivaa sitä kieltää. Nainen ja piru, jotka, kuten viisas neuvojasi Holdforthkin saattaa Sinulle todistaa, pettivät miestä jo aikojen alussa, ovat tänäänkin osoittautuneet minun oveluuttani ja varovaisuuttani väkevämmiksi. Se torakurkku näytti niin viekoittelevalta ja osasi vetää naamansa niin mainioon ilmeeseen minun esitellessäni kreivin asiaa, että minä, kautta kunniani, uskoin voivani pistää pienen sanasen omastakin puolestani. Nyt luulee hän saaneensa pääni silmukkaan, mutta siinä hän erehtyy. -- Missä on tohtori Alasco?»
»Työpajassaan», vastasi Foster; »tällä hetkellä ei häntä voi puhutella -- meidän täytyy odottaa siksi kunnes keskipäivän aika on ohi, tai me häiritsemme häntä hänen tärkeissä -- mitä minä sanoin, tärkeissäkö? -- minä tahdoin sanoa: hänen jumalallisissa tutkimuksissaan.»
»Niin, hän tutkii perkeleen jumaluutta», virkkoi Varney, -- »mutta kun minä tarvitsen häntä, on yksi hetki yhtä hyvä kuin toinenkin. Opasta minut hänen hornanpesäänsä.»
Näin puhui Varney ja seurasi nopein ja levottomin askelin Fosteria, joka johti häntä monia melkein raunioiksi rauenneita sokkelokäytäviä pitkin pihan vastaiselle puolelle jonkunlaiseen maanalaiseen holviin, missä nyt askarteli kullantekijä Alasco, mutta minne ennen eräs Abingdonin salatieteisiin taipuvainen päämunkki oli veljeskuntansa suureksi kauhistukseksi laittanut työpajansa ja missä hän monen sen ajan hourupäisen tavoin oli tuhlannut paljon kallista aikaa ja rahaakin päästäkseen suuren tiedon perille.
Anton Foster pysähtyi oven eteen, joka oli lujasti teljetty sisäpuolelta, ja pelkäsi jälleen huomattavasti häiritä viisasta hänen puuhissaan. Mutta piittaamaton Varney piti kolkutuksin ja huudoin niin suurta melua, että huoneen asukas vihdoinkin, vaikka hitaasti ja vastahakoisesti, avasi oven. Kullantekijä tuli näkyviin, silmät tihruisina sen tuliastian tai lasikulhon kuumuudesta ja höyryistä, jonka ääressä hän oli askarrellut, ja hänen kammionsa oli yhtä mitä erilaisimpien aineiden ja hänen ammattiinsa kuuluvien kummallisten työkalujen sekasortoa. Ukko murisi suuttuneen kärsimättömästi: »Ijät kaiketko minun sitten täytyy laskeutua taivaallisista tutkimuksistani maallisissa asioissa rehkimään?»
»Helvetillisissä asioissa, saisit sanoa», virkkoi Varney, »sillä ne ne kuitenkin ovat Sinun oikea alasi. -- Foster, me tarvitsemme Sinua keskustelussamme.»
Foster astui arkaillen holviin. Varney seurasi häntä, sulki oven, ja niin alkoivat he kolmisin salaisen neuvottelunsa.
Sillä välin mitteli kreivitär huoneensa lattiaa, häpeän ja vihastuksen kiistellessä hänen suloisilla poskillaan.
»Se konna», kiivasteli hän, »se kylmäsydäminen, laskeva orja! -- Mutta minä vedin naamion hänen kasvoiltaan, Janet. -- Minä pakotin sen käärmeen avaamaan kaikki kierteensä edessäni ja ryömimään sitten tiehensä alastomassa rumuudessaan. -- Minä hillitsin suuttumustani, vaikka olinkin vähällä tukehtua siihen paikkaan, siksi kunnes hän päästi minut katsahtamaan sydämen pohjaan, joka on kauhistavampi helvetin pimeintä soppea. -- Ja Sinä, Leicester, onko mahdollista, että Sinä saatoit käskeä minua kieltämään lailliset avio-oikeuteni Sinuun tai Sinä itse siirtää ne toiselle! -- Mutta se on mahdotonta -- se konna valehteli kaikki -- Janet, minä en tahdo viipyä täällä enää kauvemmin, Minä pelkään häntä. -- Minä pelkään isääsi -- mieleni on paha, kun minun täytyy sanoa se Sinulle, Janet. -- Mutta minä pelkään isääsi, ja kaikkein eniten tuota inhoittavaa Varneyta. Minä pakenen Cumnorista.»
»Ah! armollinen rouva, minne Te pakenisitte tai miten pääsisitte Te näiden muurien vankeudesta?»
»En tiedä, Janet», vastasi onneton nuori rouva, luoden katseensa ylös ja ristien kätensä, »en tiedä, minne paeta, tai millä tavoin; mutta minä olen varma siitä, ett'ei Jumala, jota minä olen niin uskollisesti palvellut, ole hylkäävä minua tällä kauhealla hetkellä, sillä minä olen joutunut pahojen ihmisten käsiin.»
»Älkää ajatelko niin, rakas rouva», lohdutti Janet; »isäni on kyllä synkän ja ankaran tapainen ja pitää lujasti kiinni uskostaan -- mutta ei kuitenkaan --» Samassa silmänräpäyksessä astui Anton Foster huoneeseen, kantaen lasimaljaa ja pientä pulloa. Hänen käytöksensä oli omituinen; sillä lähestyessään kreivitärtä tämän arvolle kuuluvalla kunnioituksella, ei hän tähän asti ollut viitsinyt salata tai ei ollut kyennyt poistamaan luontaista kömpelöä jurouttaan, mikä hänen kaltaisissaan onnettomissa ihmisissä näytäksen eritotenkin niitä kohtaan, jotka olosuhteet ovat saattaneet heidän valtaansa ja valvontansa alaisiksi. Mutta nyt ei hän paljastanut rahtuakaan sitä mahtinsa ynseätä tietoisuutta, jota hän tavallisesti yritti peittää kömpelön, teeskennellyn kohteliaisuuden ja kunnioituksen verhoon aivan niinkuin rosvo kätkee pistoolinsa ja lyömäpalikkansa huonon päällystakkinsa alle. Mutta hänen hymyssään oli enemmän pelkoa kuin mielistelyä, ja kun hän kehoitti kreivitärtä maistamaan hänen tuomaansa virkistävää juomaa, joka olisi äskeisen kiihtymyksen jälkeen rauhoittava hänen sydäntään ja päätään, näytti hän hautovan jotakin uutta konnankoukkua. Hänen kätensä vapisi, hänen äänensä tärisi ja koko hänen käytöksensä herätti niin suurta epäluuloa, että hänen tyttärensä Janet, katseltuaan häntä ensin hämmästyneenä hetken aikaa, näytti äkkiä tehneen lujan, rohkean päätöksen; hän kohotti päänsä, suoristautui uhmailevaan ja käskevään asentoon, astui hitaasti isänsä ja kreivittären väliin, tempasi tarjottimen edellisen käsistä ja sanoi matalalla, mutta selvällä ja painokkaalla äänellä: »Isä, minä täytän maljan jalon emäntäni tarpeiksi, kun hän niin suvaitsee.»
»Sinäkö, lapseni?» kysyi Foster kiivaasti ja pelokkaasti, »ei, lapseni -- Sinä et nyt saa tehdä armolliselle rouvalle sitä palvelusta.»
»Ja miks'en, jos saan luvan kysyä?» vastasi Janet, »mikäli jalon rouvan on yleensä lainkaan tarpeellista koskea koko maljaan?»
»Miks'et -- miks'et?» tankkaili hovimestari neuvottomana, ja havaiten kiukuttelun parhaaksi pätevämpien syiden puutteen korvaajaksi, huusi hän: -- »Siks'et, senkin hupakko, ett'en minä tahdo! -- Mene siitä iltakirkkoosi!»
»Niin totta kuin toivon vielä kauvan saavani käydä kirkossa», vastasi Janet, »en mene sinne tänään, ennen kuin olen saanut paremman varmuuden emäntäni turvallisuudesta. Antakaa pullo tänne, isä»; -- ja Janet otti sen hänen vastustelevasta kädestään, ja Foster salli sen lopultakin tapahtua, ikäänkuin omantuntonsa lyömänä. -- »Ja nyt», jatkoi hän, »isä, juoma, jonka on määrä virkistää emäntääni, ei tehne _minullekaan_ pahaa. Terveydeksenne, isä!»
Lausumatta sanaakaan syöksähti Foster tyttärensä kimppuun ja väänsi pullon hänen kädestään; sitten, ikäänkuin häveten sitä, mitä oli tehnyt, sekä ollen täydelleen kykenemätön päättämään, mitä oli edelleen tehtävä, jäi hän siihen seisomaan, pullo kädessään, toinen jalka toisen edellä ja tyttäreensä tuijottaessaan kasvoilla ilme, jossa raivo, pelko ja paljastettu konnamaisuus kuvastuivat inhoittavalla tavalla.
»Tämähän on kummallista, isä», virkkoi Janet, suunnaten häneen samanlaisen tiukan katseen, jolla hullujen hoitajain sanotaan pitävän onnettomia potilaitaan aisoissa; »Te ette anna minun tarjota armolliselle rouvalle sitä juomaanne ettekä myöskään salli minun tyhjentää maljaa hänen terveydekseen!»
Kreivittären rohkeus ei pettänyt tämän kauhistavan kohtauksen aikana, jonka merkitys oli ilmeinen, vaikk'ei siihen suorin sanoin viitattukaan. Hän säilytti luonteensa suuren huolettomuudenkin, ja vaikka hänen poskensa oli ensi säikähdyksestä kalvennut, oli hänen katseensa tyyni ja melkein halveksiva. »Ettekö _Te itse_ halua maistaa sitä jaloa juomaa, herra Foster? Ettehän toki itse kieltäytyne tyhjentämästä maljaa onneksemme, vaikka ette sallinutkaan Janetin sitä tehdä. -- Juokaa, herra, minä pyydän.»
»Minä en tahdo», vastasi Foster.
»Ja kenelle sitten on tämä erinomainen kurkunkostuke tarkoitettu, hyvä herra?» jatkoi kreivitär.
»Paholaiselle, joka sen keittikin!» viskasi Foster, käänsi selkänsä ja lähti huoneesta.
Janet katsahti emäntäänsä, kasvoillaan syvän häpeän, pelon ja murheen ilme.
»Älä minua itke, Janet», sanoi kreivitär lempeästi.
»En, armollinen rouva», vastasi hänen palvelijattarensa nyyhkytysten tukahuttamalla äänellä, »en minä Teitä itkekään, minä itken itseäni -- minä itken tuota onnetonta miestä. Niiden, jotka ovat joutuneet häpeään ihmisten edessä -- niiden, jotka Jumala on tuominnut, niiden on syytä surra -- ei viattomien! -- Jääkää hyvästi, armollinen rouva!» jatkoi hän, kiireesti heittäen hartioilleen viitan, jota hän tavallisesti käytti ulos lähtiessään.
»Jätätkö Sinä minut, Janet?» kysyi hänen emäntänsä -- »hylkäätkö Sinä minut näin ankaran ahdistuksen hetkellä?»
»Hyljätäkö Teidät, armollinen rouva!» huudahti Janet; ja juosten takaisin emäntänsä luo, painoi hän tuhansia suuteloita hänen kädelleen -- »hyljätäkö Teidät! -- hyljätköön minut uskoni toivo, jos sen teen! -- Ei, rouva; oikein sanoitte, että kyllä Jumala, jota olette palvellut, Teille osoittaa vapautuksen tien. Pakokeino on keksitty; minä olen päivät ja yöt rukoillut valoa, jotta näkisin, miten minun oli täyttäminen velvollisuuteni tuota onnetonta miestä ja samalla Teitä kohtaan. Hirmuisena ja peloittavana on se valo nyt minulle ilmestynyt, eikä minun tule sulkea ovea, jonka Jumala on avannut. -- Älkää kysykö minulta enempää. -- Minä tulen tuossa paikassa takaisin.»
Sen sanottuaan kääriytyi hän viittaansa ja ilmoittaen eukolle, jonka kohtasi ulommaisessa huoneessa, menevänsä iltarukoukseen, poistui hän talosta.
Sillä välin oli hänen isänsä kiirehtinyt jälleen työpajaan, mistä hän tapasi aijotun rikoksensa syytoverit.
»Kastoiko se suloinen lintu kieltään?» tiedusteli Varney puoleksi hymyillen, kun taas tähtienselittäjä teki saman kysymyksen silmillään, puhumatta sanaakaan.
»Ei kastanut, eikä tule kastamaankaan minun tarjoamastani juomasta», vastasi Foster; »pakotatteko Te minut tekemään murhan tyttäreni läsnä-ollessa?»