Part 3

Tämä luonteen vaihtelevaisuus, kuten Leicester hyvin tiesi, oli erittäinkin peljättävä niille, joilla oli osaa kuningattaren hellimmissä tunteissa ja jotka olivat riippuvaisia enemmän hänen henkilökohtaisesta arvonannostaan kuin niistä välttämättömistä palveluksista, mitä he saattoivat suorittaa hänen neuvoskunnilleen ja kruunulleen. Burleighin tai Walsinghamin suosio esimerkiksi, niin paljon huomaamattomampi kuin se olikin hänen omaa asemaansa, perustui, sen tajusi Leicester selvästi, Elisabetin järkevään harkintaan, eikä hänen puolueellisuuteensa, ja oli siis vapaa niistä muuttumisen ja pettämisen mahdollisuuksista, jotka välttämättömästi seurasivat etupäässä ulkonaisille avuille ja naiselliselle mieltymykselle rakennettua kohoamista. Kuningatar arvosteli näitä suuria, viisaita valtiomiehiä vain niiden toimenpiteiden mukaan, joita he ehdottivat, ja niiden syiden mukaan, joilla he tukivat ajatuksiaan neuvoskunnassa; kun taas Leicesterin menestys riippui kaikista noista heikoista, häilähtelevistä oikun ja mielialan tuulahduksista, jotka kaatavat tai auttavat rakastajaa, tämän pyrkiessä saavuttamaan lemmittynsä suosiota; lisäksi oli vielä Elisabet sellainen lemmitty, joka milloin tahansa saattoi muuttua peloittavaksi, jos hän naisen tunteita noudattaessaan sattui unohtamaan kuningattaren arvon tai loukkaamaan kuningattaren oikeuksia. Kaikista näistä valtaansa, »joka oli liian raskas säilytettäväksi ja liian suuri hyljättäväksi», piirittävistä vaikeuksista oli Leicester täysin selvillä; ja kun hän tuskaisena tähysteli ympärilleen keksiäkseen keinoja epävakaisen asemansa lujittamiseksi ja kun hän joskus mietti, miten päästä siitä kunnialla eroon, havaitsi hän vain hyvin vähän toiveita niin puoleen kuin toiseenkin. Sellaisina hetkinä kääntyivät hänen ajatuksensa askartelemaan hänen salaisessa avioliitossaan ja sen seurauksissa; ja tuntien katkeruutta itseään, ell'eihän juuri onnetonta kreivitärtään kohtaan, laski hän tämän malttamattoman teon syyksi, se kun oli tapahtunut, kuten hän nyt sanoi, järjettömän intohimon lumoissa, niin sen, että hänen nyt oli enää mahdotonta nostaa valtaansa vankalle perustukselle, kuin senkin, että hänen tuhoisa kukistumisensa saattoi tapahtua minä silmänräpäyksenä tahansa.

»Ihmiset huhuilevat», niin kulkivat hänen ajatuksensa näinä tuskan ja katumuksen hetkinä, »että minä voisin nousta Elisabetin puolisoksi ja Englannin kuninkaaksi. Kaikki tähtää siihen. Sitä avioliittoa ylistetään riemulauluin, roskaväen heitellessä lakkejaan ilmaan. -- Siihen viittaillaan kouluissa -- siitä kuiskaillaan vastaanottohuoneessa -- sitä puolletaan saarnastuolista -- sitä rukoillaan kaikissa kalvinilaisissa kirkoissa -- sitä koskettelevat valtiomiehet jopa salaisessa neuvoskunnassakin. -- Näitä rohkeita viittailuja ei ole Elisabetin puolelta kohdannut ei soimaus eikä nuhde eikä vihastus, eikä hän niitä kuullessaan ole tuskin toistanut tuota tavallista naisellista vakuutustaan, että hän tahtoo muka elää ja kuolla neitseellisenä kuningattarena. -- Hänen sanansa ovat olleet hyvänsävyisempiä kuin koskaan ennen, vaikka hän tietääkin moisia huhuja olevan liikkeellä -- hänen tekonsa suosiollisempia -- hänen katseensa hellempiä kuin koskaan ennen. -- Mitään muuta ei näytä puuttuvan minun pääsemisestäni Englannin kuninkaaksi ja kohoamisestani hovisuosion myrskyjen yläpuolelle, kuin että kurottaisin käteni ottamaan tuon jalon kruunun, joka on koko maailman kunnia ja ylpeys! Mutta juuri silloin, kun minä mitä rohkeimmin ojentaisin kättäni, kahlehtiikin sitä salainen, hellittämätön side! -- Ja tässä on Amyn kirjeitä», puheli hän itsekseen, ottaen ne esiin nyrpeänä ja alakuloisena, »hän kärttää minua tunnustamaan hänet julkisesti -- tekemään oikeutta itselleni ja hänelle -- ja Herra ties mitä vielä. Nähdäkseni olen jo tehnyt itselleni kaikkea muuta kuin oikeutta. Ja hän puhuu aivan siten kuin ottaisi Elisabet vastaan tiedon tästä asiasta riemuiten kuin äiti, joka kuulee toivorikkaan poikansa joutuneen onnellisiin naimisiin! -- Hänetkö, sen Henrikin tyttären, joka ei säästänyt miestä vihassaan eikä naista himossaan, -- hänetkö olisi lemmen leikki päässyt viettelemään ja vetämään sellaiseen kauheaan asemaan, että hän olisi juuri tunnustamaisillaan rakkautensa mieheen, jonka sitten keksittäisiinkin olevan naimisissa! -- Elisabetko saisi havaita olleensa sellaisen pilailun esineenä, että moista käyttäisi vain joku ilosteleva hovimies maalaistyttöjä hemputellessaan! -- Me saisimme silloin tuhoksemme nähdä, mitä merkitsee _furens quid femina_!»

Tähän kohtaan hän pysähtyi ja kutsui Varneyta, jonka neuvoihin hän nyt turvautui useammin kuin ennen, koska kreivi muisti ne varoitukset, joilla tämä oli vastustanut hänen salaista avioliittoaan. Heidän keskustelunsa päätyi tavallisesti levottomiin suunnitteluihin tavasta, millä kreivitär oli esitettävä Kenilworthissa, ja lopuksi päätettiin aina siirtää matka päivästä toiseen. Mutta vihdoin kävi asian ratkaiseva järjestely välttämättömäksi.

»Elisabet ei jätä häntä näkemättä», sanoi kreivi; »onko hänen mielessään herännyt epäilyksiä, kuten suuresti pelkään, tai pitääkö Sussex tai joku muu salainen viholliseni Tressilianin syytöstä hänen muistissaan, sitä en tiedä; mutta kaiken suosiollisuutensakin kesken palaa hän usein Amy Robsartin juttuun. Amy on minusta ikäänkuin pahan onnen juhlavaunuihini sitoma orjatar, joka häpäisee ja halventaa riemuvoittoani, juuri kun se on korkeimmillaan. Osoitappas nyt oveluuttasi, Varney, ja päästä minut tästä selviämättömästä pulmasta. Minä olen asetellut kaikkia esteitä niiden kirottujen juhlien tielle, mitä suinkin edes jonkunlaisen syyn nojalla saattoi asettaa, mutta tämänpäiväinen keskustelumme heitti kaikki hyvän sattuman varaan. Kuningatar sanoi minulle ystävällisesti, mutta päättävästi: 'Me emme anna Teille enään aikaa valmistuksiin, muutoin Te vallan saatatte talonne vararikkoon. Lauvantaina, 9 päivänä heinäkuuta tulemme olemaan luonanne Kenilworthissa. -- Me pyydämme, ett'ette unohtaisi ainoatakaan osoittamaamme vierasta tai seuralaista, eikä erittäinkään sitä kevytkenkää Amy Robsartia. Me haluamme nähdä naisen, joka saattoi asettaa tuon runollisen aatelismiehen Edmund Tressilianin palvelijanne Rikhard Varneyn jälkeen.' -- Käytä siis, Varney, taitoasi, joka on meidät jo niin usein pulasta pelastanut; sillä niin totta kuin nimeni on Dudley, kohtalonselitykseni ennustama vaara alkaa lähetä joka taholta.»

»Eikö armollinen rouva millään keinoin suostuisi lyhyeksi ajaksi alentumaan siihen halvempaan arvoon, jonka olosuhteet tekevät hänelle välttämättömäksi?» virkkoi Varney, hetkisen epäröityään.

»Kuinka, mies! Minunko kreivittäreni sanoisi itseään Sinun vaimoksesi! -- se ei sovi minun kunnialleni eikä hänen.»

»Sepä sen! armollinen herra», vastasi Varney; »ja kuitenkin juuri siinä asemassa kuvittelee nyt Elisabet hänen olevan; ja sen luulon hävittäminen on samaa kuin kaiken paljastaminen.»

»Mieti jotakin muuta, Varney», sanoi kreivi ylen kiihkoissaan; »se keksintö ei kelpaa -- jos minä suostuisinkin, ei hän tekisi sitä ikinä, sillä minä sanon Sinulle, Varney, ell'et sitä tiedä, ett'ei Elisabet valtaistuimellaan ole ylpeämpi kuin tämä halvan devonilaisen aatelismiehen tytär. Hän on taipuvainen monissa suhteissa, mutta kun hänen kunniansa tulee kysymykseen, iskee hänen henkensä ja mielensä tulta peloittavasti kuin salama ja toimii yhtä nopeasti.»

»Sen olemme saaneet kokea, armollinen herra, muutoinhan emme olisi joutuneetkaan tähän asemaan», sanoi Varney. »Mutta muutakaan keinoa en keksi. -- Minusta nähden pitäisi sen, jonka hyvä onni on nostanut Teidän Korkeutenne puolisoksi ja joka siten on aiheuttanut tämän vaaran, tehdä myös jotakin sen torjumiseksi.»

»Se on mahdotonta», virkkoi kreivi kättään huiskauttaen; »minä tiedän, ett'eivät käskyt eivätkä pyynnöt saisi häntä kantamaan Sinun nimeäsi edes tunnin aikaa.»

»Liikaahan se olisikin», vastasi Varney kuivasti; ja siirtymättä tästä aineesta, lisäsi hän: »Mitenkähän olisi ajatella jotakin toista naista hänen sijaansa? Sellaisia temppuja on suoritettu yhtä terävänäköisten hallitsijain hoveissa kuin kuningatar Elisabetinkin.»

»Suoraa hulluutta! Varney», tokaisi kreivi; »sijainen tuotaisiin Tressilianin näkyville, ja ilmi-tulo olisi väistämätön.»

»Tressilianhan voitaisiin poistaa hovista», sanoi häikäilemätön Varney.

»Ja millä keinoin?»

»Keinoja on paljon», vastasi Varney, »ja etenkin sellaisia keinoja, millä Teidän asemassanne oleva valtiomies voi poistaa näyttämöltä henkilön, joka tunkeutuu Teidän yksityisasioihinne ja asettuu Teidän vaaralliseksi vastustajaksenne.»

»Älä puhu minulle sellaisesta valtiotaidosta, Varney», sanoi kreivi kiivaasti; »eikä siitä olisi tässä tapauksessa mitään hyötyäkään. Onhan hovissa paljon muitakin, jotka voivat tuntea Amyn; ja jos Tressilian jäisi pois, kutsuttaisiin kai heti hänen isänsä tai joku hänen ystävistään paikalle. Kiristä keksimiskykyäsi vielä tiukemmalle.»

»Armollinen herra, minä en tosiaankaan enää tiedä, mitä sanoa», vastasi Varney, »mutta jos minä olisin itse sellaisessa pulassa, ratsastaisin minä kiiruimman kaupalla Cumnorin linnaan ja pakoittaisin vaimoni suostumaan sellaisiin toimenpiteisiin, joita hänen turvallisuutensa ja minun menestykseni saattaisivat vaatia.»

»Varney», virkkoi Leicester, »minä en voi pakoittaa häntä sellaiseen hänen jaloa luonnettaan inhoittavaan tekoon, kuin mitä yhtyminen tähän halpamaiseen petokseen tietäisi -- se olisi kurja palkka hänen suuresta rakkaudestaan.»

»Hyvä on, armollinen herra», virkkoi Varney, »Teidän korkeutenne on viisas ja kunniallinen mies ja sangen perehtynyt niihin korkeasti haaveenomaisiin arkailuihin, jotka ehkä vallitsevat Arkadiassa, kuten sisarenpoikanne Filip Sidney kirjoittaa. Minä olen Teidän halpa palvelijanne -- tämän maailman mies ja onnellinen siitä, että minun tietoni sen koukuista ja keinoista ovat olleet sellaiset, ett'ei Teidän Korkeutenne ole halveksinut käyttää niitä joskus hyväkseen. Nyt pyytäisin minä kysyä, kumpaisenko puolella suuremmat edut ovat tässä hyvänonnen avioliitossa, armollisen rouvanko vai Teidän, ja kumpaisellako on enemmän syytä taipua toisen tahtoon ja pitää silmällä toisen toivomuksia, hyötyä ja turvallisuutta?»

»Minä sanon Sinulle, Varney», vastasi kreivi, »että hänen hyveensä ja kauneutensa eivät ainoastaan ole ansainneet kaikkea sitä, mitä minä olen saattanut hänelle antaa, vaan ovat myös sen korvanneet tuhansin kerroin yli määrän, sillä ei koskaan vielä ole suuruus laskeutunut verhoamaan olentoa, jolle luonto olisi suonut suuremmat mahdollisuudet sitä sulostuttamaan ja kaunistamaan.»

»On sangen hyvä, armollinen herra, että Te olette noin tyytyväinen valintaanne», virkkoi Varney, huulillaan tuo tavallinen ivahymynsä, jota ei edes kunnioitus kreiviä kohtaan voinut aina poistaa. -- »Teillä tulee olemaan runsaasti aikaa kaikessa rauhassa nauttia niin miellyttävän ja ihanan olennon seurasta -- heti kun olette istunut kylliksi kauvan Towerissa sovittaaksenne rikoksen, johon olette langennut pettämällä Elisabet Tudorin rakkauden. -- Pienempää rangaistustahan ette luullakseni toivonekaan.»

»Ilkeä paholainen!» huudahti kreivi, »vieläkö Sinä pilkkaat minua onnettomuudessani? -- Hoida asia, miten parhaaksi näet.»

»Jos puhutte tosissanne, armollinen herra», virkkoi Varney, »täytyy Teidän heti paikalla ja nopeinta vauhtia lähteä Cumnoriin.»

»Lähde itse, Varney; piru on antanut Sinulle sellaisen kaunopuheliaisuuden, joka vaikuttaa voimakkaimmin juuri pahimmassa asiassa. Minä pitäisin itseäni kurjimpana konnana, jos minä kehoittaisin moiseen petokseen. -- Kiirehdi, sanon minä. -- Täytyykö minun vielä rukoilla Sinulta oman häpeäni jouduttamista?»

»Ei, armollinen herra», vastasi Varney -- »mutta jos Te todellakin uskotte minulle tämän tärkeän ja välttämättömän tehtävän suorittamisen, täytyy Teidän lähettää mukanani kirje suositukseksi armolliselle rouvalle ja sallia minun kaikilla mahdollisilla ja käytettävillä keinoilla tukea määräystä, jonka se sisältää. Ja niin suuret ajatukset on minulla armollisen rouvan rakkaudesta Teidän Korkeuteenne ja hänen alttiudestaan tekemään kaiken, mikä suinkin voi enentää Teidän tyytyväisyyttänne ja turvallisuuttanne, että minä varmasti uskon hänen alentuvan muutamina päivinä kantamaan niin halvan miehen kuin minun nimeäni, etenkin kun se ei vanhan suvun puolesta ole lainkaan hänen isänsä nimeä huonompi.»

Leicester istuutui kirjoituskojeiden ääreen ja alotti kahdesti, kolmestikin kirjeen kreivittärelle, repien ne kaikki heti palasiksi. Vihdoin sai hän valmiiksi muutamia hajanaisia rivejä, joissa hän rukoili Amya, hänen henkeänsä ja kunniaansa läheltä koskevain seikkain takia, omaksumaan Varneyn nimen muutamiksi päiviksi Kenilworthin juhlain aikana. Hän lisäsi, että Varney oli selittävä kaikki ne syyt, jotka tekivät tämän pienen petoksen välttämättömäksi; ja vahvistettuaan tämän suosituskirjeen nimellään ja sinetillään, heitti hän sen yli pöydän Varneylle, samalla viitaten häntä lähtemään viipymättä, mitä käskyä ei tämä ollutkaan hidas ymmärtämään eikä tottelemaan.

Leicester jäi nojaamaan pöytään aivan kuin tylstyneenä ja huumautuneena, kunnes hän kuuli hevosen kavioitten kopsetta, kun Varney, suomatta itselleen aikaa edes puvun vaihtamiseen, satulaan heittäydyttyään lähti vain yhden palvelijan seuraamana matkalle Berkshireä kohti. Siitä jyminästä hypähti kreivi istuimeltaan ja juoksi akkunaan, siinä silmänräpäyksessä aikoen peruuttaa halpamaisen käskynsä, minkä hän oli antanut sellaisen miehen toimitettavaksi, jolta hän usein väitti puuttuvan kaikki muut avut, paitsi uskollisuuden isäntäänsä kohtaan. Mutta Varney oli jo ennättänyt kuuluvilta -- ja kirkas tähtitaivas, jota silloinen aika piti kohtalon kirjana, kaartui avarana Leicesterin pään päällä hänen avattuaan akkunan, ja johti hänet syrjään oivallisesta miehekkäästä aikomuksestaan.

»Siellä ne vyöryvät hiljaista, mutta mahtavaa vyöryntäänsä», puheli kreivi, eri tahoille katsellen, »ne eivät puhu meidän ajalliselle korvallemme, mutta ne vaikuttavat jokaisella vaihteellaan tämän kurjan kiertotähtemme asukkaiden kohtaloihin. Nyt on tullut, ell'eivät tähtienselittäjät valehtele, minun kohtaloni ratkaiseva hetki! Nyt lähestyy se silmänräpäys, jota minun käskettiin varoa -- vaan jota minun myös kehoitettiin toivomaan -- Kuningas, niin kuului sana -- mutta miten? -- avioliiton kautta saavutettu kruunu -- kaikki toiveet siitä ovat kadonneet -- kadotkoot. Rikkaat Alankomaat ovat pyytäneet minua hallitsijakseen, ja jos Elisabet suostuisi, antaisivat _ne_ minulle kruununsa. -- Ja enkö voi esittää samanlaisia vaatimuksia tässäkin valtakunnassa? Yorkien vaatimuksia, mitkä ovat siirtyneet Clarencen Yrjöltä Huntingdonin suvulle, jolla olisi nyt kauniit mahdollisuudet, ell'ei tätä naista olisi olemassa -- Huntingdon on taas minun heimoani. -- Mutta enpä halua nyt sukeltaa syvemmältä näihin ankaroihin salaisuuksiin. Minä kuljen nyt vielä jonkun aikaa hiljaa ja huomaamatta uraani maanalaisen virran tavoin -- mutta aika on tuleva, jolloin minä syöksähdän ilmoille koko voimassani ja pyyhkäisen tieltäni kaikki esteet.»

Sillä välin kun Leicester täten koki vaimentaa omantuntonsa nuhteita, vetämällä puolustuksekseen valtiollisen välttämättömyydenkin tai hukkumalla kunnianhimon hurjiin unelmiin, kulki hänen lähettinsä läpi kylien ja kaupunkien kiireisellä matkallaan Berkshireä kohti. Hänellä myöskin oli omat korkeat toiveensa. Hän oli saanut Leicesterin kreivin asemaan, johon hän halusi: kreivi paljasti hänelle sydämensä salaisimmatkin sopukat ja käytti häntä läheisimpäinkin asiain ajajana puolisonsa ja itsensä välillä. Tästä lähtien, niin hän ennusti, olisi hänen herransa vaikea tulla toimeen ilman hänen palveluksiaan tai evätä hänen pyyntöjänsä, vaikka ne olisivat kohtuuttomiakin. Ja jos tuo kopeileva hempukka, kuten hän nimitti kreivitärtä, suostuu puolisonsa vaatimukseen, joutuu hän, Varney, hänen luuloteltu puolisonsa, pakostakin sellaisiin suhteisiin hänen kanssaan, ett'ei voinut aavistaakaan, mihin hänen rohkeutensa veisi; ja ehkäpä asianhaarat piankin tuottavat hänelle voiton, jota hän ajatteli pirullisin tuntein ja jota hän etupäässä tulisi käyttämään kreivittären aikaisemmin osoittaman halveksumisen kostamiseksi. Mutta sitten johtui hän jälleen ajattelemaan sitä mahdollisuutta, että kreivitär asettuisi kokonaan kielteiselle kannalle, eikä suostuisi ehdolla eikä millään näyttelemään hänelle aijottua osaa Kenilworthin ilveilyssä.

»Alascon täytyy silloin tehdä tehtävänsä», ajatteli hän. -- »Sairauden täytyy tulla selittämään hänen majesteetilleen, miks'ei rouva Varney voi osoittaa hänelle kunnioitustaan -- niin, ja se sairaus saattaa muuttua vaaralliseksi ja tuhoisaksi, jos Elisabet katselee Leicesterin kreiviä yhtä hellällä silmällä kuin tähänkin asti. Minä en tahdo menettää mahdollisuutta päästä hallitsevan kuninkaan suosikiksi pelkäämällä tarmokkaita toimenpiteitä, jos niitä tarvitaan. -- Eteenpäin, kelpo ratsuni, eteenpäin! -- kunnianhimo ja ylpeät vallan, nautinnon ja koston toiveet työntävät tutkaimensa yhtä syvälle rintaani kuin minä nyt kannukseni Sinun kylkiisi! -- Eteenpäin, kelpo ratsuni, eteenpäin! -- Piru ajaa meitä molempia!»

IV Luku.

Heikoksi väitä suloain, Ei hoviin tuosta, arvaa sen! Miks' riistitkään mun kodistain, Sain siellä arvon ylhäisen?

Ihaillun morsiosi luo Ei kiirettä nyt enää lain; Elossa, haudassako tuo, Sama se Sulle, sortajain.

_William Julius Michlen »Cumnorin Linna»_.

Meidän aikamme ja kaikkien aikojen hienojen naisten olisi täytynyt myöntää, että nuorella ja kauniilla Leicesterin kreivittärellä oli, paitsi nuoruuttaan ja kauneuttaan kaksi ominaisuutta, jotka oikeuttivat hänet saamaan arvokkaan sijan ylhäisten ja kunnioitettavien rouvien joukossa. Hän oli, kuten näemme hänen kohtauksestaan kulkukauppiaan kanssa, tuhlailevan kerkeä tekemään tarpeettomia ostoksia vain sen takia, että häntä huvitti hankkia kaikenlaista tarpeetonta, loistavaa rihkamaa, joka kerran hankittuna ei sitten enään ensinkään miellyttänyt; ja hän oli sen lisäksi sangen taipuvainen kuluttamaan suuren osan päivästä koristelemiseen, vaikka hänen pukunsa kirjava komeus saikin osakseen vain ankaran Janetin puolipilkallisen arvostelun tai hyväksyvän katseen niistä kirkkaista silmistä, jotka näkivät oman riemuvoittonsa säteiden heijastuvan kuvastimesta.

Kreivitär Amy saattoi kuitenkin tällaisten turhamaisten taipumustensa puolustukseksi esittää sen seikan, ettei silloinen kasvatus ollut tehnyt paljoa tai oikeammin ei mitään hänen luonnostaan iloisen ja vakavampiin harrastuksiin kyllästyvän luonteensa taivuttamiseksi parempaan suuntaan. Ellei hänestä olisi ollut mieluista kerätä kaikenlaista korua ja kantaa sitä, olisi hän kutonut verhoja ja valmistellut neulomateoksia niin ahkerasti, että kaikki Lidcoten linnan seinät ja istuimet olisivat peittyneet niiden kirjavaan runsauteen, tai olisi hän hankkinut vaihtelua Minervan askarruksiin paistamalla valtavan makkaran siksi kun ritari Hugh Robsart palaisi metsältä. Mutta Amylla ei ollut vähimpiäkään luonnollisia taipumuksia kangaspuiden, neulan tai keittokirjan puuhiin. Hänen äitinsä oli kuollut hänen lapsena ollessaan, hänen isänsä noudatti kaikkia hänen oikkujaan, ja Tressilian, ainoa ihminen hänen ympäristössään, jolla oli kykyä ja tahtoa hänen henkensä viljelemiseen, oli suuresti vahingoittanut hyvää tarkoitustaan käymällä liian innokkaasti käsiksi opettajan toimeensa, niin että tuo vilkas, hemmoteltu ja turhamainen tyttö katseli häntä pienellä pelolla ja suurella kunnioituksella ja tunsi häntä kohtaan hyvin vähän tai ei ensinkään sitä hienompaa hellyyttä, jota hänen toivonsa ja pyrkimyksensä oli herättää. Ja niinpä Leicesterin jalo ulkomuoto, sulava käytös ja hieno imartelu avasikin hänen sydämensä ja vangitsi hänen mielikuvituksensa jo aikoja ennen, kuin tyttö oli päässyt tuntemaan hänet rikkauden ja vallan häikäiseväksi lemmikiksi.

Leicesterin lukuisat käynnit Cumnorissa heidän avioliittonsa ensi aikoina olivat suostuttaneet kreivittären siihen yksinäiseen ja eristettyyn elämään, johon hän oli tuomittu, mutta kun nämä käynnit muuttuivat yhä harvemmiksi ja harvemmiksi, ja kun niiden paikan täyttivät vain selittelevät kirjeet, jotka nekään eivät aina olleet erikoisen lämpimiä, jopa useimmiten tavattoman lyhyitäkin, alkoivat tyytymättömyys ja epäily pesiytyä näihin loistaviin huoneisiin, jotka rakkaus oli valmistanut kauneudelle. Hänen vastauksensa Leicesterille paljastivat nämä tunteet liiankin suoraan ja kärttivät pikemmin teeskentelemättömän kiihkeästi kuin viisaasti, että hänet toki päästettäisiin tästä yksinäisestä ja salaperäisestä olinpaikastaan ja että kreivi tunnustaisi heidän avioliittonsa; ja esitellessään kaikella mahdollisella taidollaan perustelujaan, luotti hän etupäässä siihen lämpöön ja voimaan, jolla hän pyyntönsä suoritti. Joskus rohkeni hän liittää niihin moitteitakin, joita Leicester katsoi hyvällä syyllä voivansa pitää ansaitsemattomina.

»Minä olen tehnyt hänestä kreivittären», sanoi hän Varneylle; »sopisipa hänen nyt odottaa rauhassa siksi kunnes minä voisin julkisesti painaa kruunun hänen kulmilleen.»

Kreivitär Amy näki asian kokonaan toisessa valossa.

»Mitä auttavat minua arvo ja kunnia», puheli hän, »jos minun täytyy elää täällä unhoitettuna vankina, ilman seuraa ja julkista huomiota ja säädylleni kuuluvia oikeuksia aivan huonomaineisen tai epäilyttävän henkilön tavoin? Minä en välitä vähääkään kaikista noista helminauhoista, joita Sinä minun kiusoikseni kiertelet tukkaani, Janet. Minä sanon Sinulle, että jos minä olisin Lidcoten linnassa pistänyt vain tuoreen ruusunnupunkin hivuksiini, olisi hyvä isäni heti kutsunut minut luokseen katsellakseen sitä tarkemmin, ja se lempeä vanha kappalainen olisi hymyillyt, ja mestari Mumblazen olisi puhunut jotakin vaakunain ruusuista urhoollisuuden esikuvina; mutta nyt istun minä täällä, koristettuna aivan kuin epäjumalan kuva kultakankain ja jalokivin, ja vain Sinä, Janet, olet katselemassa kaikkea sitä komeuttani. Siellä oli myöskin se Tressilian parka -- mutta eipä maksa vaivaa puhua hänestä.»

»Eipä tosiaankaan, armollinen rouva», vahvisti hänen ymmärtäväinen palvelijattarensa; »ja Te saattekin minut joskus toivomaan, ettette Te puhuisi hänestä niin usein ja niin malttamattomasti.»

»Turha on minua varoittaaksesi, Janet», sanoi kärsimätön ja parantumaton kreivitär; »minä synnyin vapaana, vaikka minut nyt on teljetty tänne pikemminkin jonkun kauniin muukalaisen orjattaren tavoin kuin englantilaisen ylimyksen puolison. Minä kestin kaiken tämän ilomielin niinkauvan kuin olin varma hänen rakkaudestaan; mutta nyt saavat he kahlehtia nämä jäsenet miten ikänä haluavat, kieleni ja sydämeni tulevat aina pysymään vapaina. -- Minä sanon Sinulle, Janet, minä rakastan puolisoani -- minä olen rakastava häntä viimeiseen hengenvetooni asti -- minä en voi lakata häntä rakastamasta, vaikka tahtoisinkin, tai vaikka hän -- mikä, Jumala nähköön, saattaa tapahtuakin -- lakkaisi rakastamasta minua. Mutta sen minä vain tahdon sanoa, ja kuuluvasti, että minä olisin ollut onnellisempi nykyistäni, jos olisin jäänyt Lidcoten linnaan, vaikka minun olisikin sitten pitänyt mennä naimisiin sen Tressilian-paran kanssa ja nähdä aina edessäni hänen surullinen muotonsa ja hänen oppinut päänsä, minä kun en opista rahtuakaan välittänyt. Hän sanoi usein, kun en minä halunnut lukea hänen mielikirjojaan, että vielä kerran tulee aika, jolloin minä olisin iloinen, jos olisin ne lukenut -- luulen sen ajan nyt tulleen.»

»Minä ostin Teille muutamia kirjoja, armollinen rouva», sanoi Janet, »eräältä rammalta mieheltä, joka myyskenteli niitä torilla -- ja joka tähysteli minua hieman hävyttömästi, se olkoon sanottuna.»

»Näytähän tänne, Janet», virkkoi kreivitär, »kunhan ne eivät vain olisi kaikki sitä Teidän tylyä ja jäykkää lajianne. -- Mitä tämä on, hurskas neitoseni? _'Kultaisen Kynttilänjalan Niistimet'. -- 'Kourallinen Mirhamia ja Isoppia Sairaan Sielun Puhdistamiseksi' -- 'Siemaus Vettä Bacan Laaksosta' -- 'Ketut ja Tulipalot'_. -- Mitä roskaa tämä kaikki on, neitokaiseni?»