Part 25
»Älä sitä kysele», neuvoi Varney; »Sinä olet kyllä hänet kerran näkevä, jos uskosi on oikea. -- Mutta palatkaamme vakavampaan asiaamme. -- Minä opetan Sinua, Tony, virittämään loukun hyypän pyydystämiseksi -- tuo Sinun laskuluukkusi -- tuo Sinun leikkikalusi pysynee kai näennäisesti turvallisena, eikö pysykin, vaikka tukeet olisikin vedetty alta pois?»
»Pysyy kun pysyykin», vakuutti Foster, »ellei vain sille astuta.»
»Mutta jos nyt armollinen rouva yrittäisi paeta sen yli, pudottaisi kai hänen painonsa sen alas?» uteli yhä Varney.
»Hiirenkin paino siihen riittäisi», selitti Foster.
»No, hän kuolee siis aikoessaan uudelleen karata, ja mitä voimme me siihen, Sinä enempää kuin minäkään, kunnon Tony? Menkäämme nukkumaan ja keskustelkaamme huomenna lähemmin suunnitelmastamme.»
Seuraavana päivänä illan lähetessä vaati Varney Fosteria ryhtymään ehdotuksen toteuttamiseen. Tider ja Fosterin vanha miespalvelija lähetettiin jonkun tekosyyn varjolla alas kylään, ja Anton itse, haluten muka katsoa, että kreivittärellä oli kaikkea mitä hän tarvitsi, käväisi hänen kammiossaan. Hänen päätökseensä vaikutti niin horjuttavasti se lempeys ja kärsivällisyys, millä kreivitär näytti kestävän vankeutensa, ettei hän voinut olla kieltämättä häntä vakavasti millään ehdolla astumasta huoneensa kynnyksen yli ennen Leicesterin kreivin saapumista, »mikä», lisäsi hän, »on toivoakseni tapahtuva hyvin pian.» Amy lupasi säyseästi alistua kohtaloonsa, ja Foster palasi paatuneen toverinsa luo omatuntonsa puoliksi keventyneenä sitä rasittavasta taakasta. »Minä olen varoittanut häntä», ajatteli hän; »varmasti on vaaraton ansa, joka on asetettu linnun nähtäville.»
Hän jätti sentähden kreivittären oven telkeämättä ulkoapäin ja veti Varneyn katsellessa pois laskuluukkua tukevat laitteet, niin että se hädin tuskin pysyi vaakasuorassa asennossaan pelkän kiinnysvoiman avulla. He laskeutuivat sitten alakertaan odottamaan juonensa seurauksia, mutta saivat odottaa kauvan turhaan. Vihdoin Varney, joka oli kävellyt edes ja takaisin kasvot viittansa peitossa, heitti sen äkkiä sivulle ja huudahti: »Ei ole tosiaankaan vielä nähty kylliksi typerää naista päästämään käsistään noin oivallista pakenemistilaisuutta!»
»Ehkäpä on hän päättänyt odottaa rauhassa puolisonsa paluuta», virkkoi Foster.
»Totta! -- aivan totta», huudahti Varney ulos syöksähtäen, »sitä en tullut ajatelleeksikaan.»
Tuskin oli kaksi minuuttia kulunut, kun Foster, joka oli jäänyt paikoilleen, kuuli hevosen kavioitten kopsetta pihalta ja sitten vihellystä, joka muistutti aivan kreivin tavallista tulomerkkiä; -- silmänräpäys sen jälkeen avautui kreivittären huoneen ovi ja samassa vajosi laskuluukku. Humahdus -- raskas jysäys -- heikkoa voihkinaa -- ja kaikki oli ohi.
Samassa huusi Varney akkunasta, äänessään sävy, joka oli kuvailematon sekoitus kauhua ja ivaa: »Onko lintu loukussa? -- onko teko tehty?»
»Oo, Jumala meitä armahtakoon!» vastasi Anton Foster.
»Mitä siinä uriset, hölmö!» ärjäisi Varney, »toimesi on päättynyt ja palkintosi varma. Katso holviin -- mitä näet?»
»Minä näen vain valkean vaatekasan, lumikinoksen tapaisen», vastasi Foster. »Oi Jumala! nyt liikuttaa hän käsivarttaan!»
»Pudota jotakin hänen päälleen. -- Kultakirstusi, Tony -- se on raskas.»
»Varney, Sinä olet ihmiseksi tullut saatana!» huudahti Foster; -- »Ei tarvita enää mitään -- hän on mennyt!»
»Niin ovat menneet myöskin meidän vaivamme», sanoi Varney huoneeseen astuessaan; »enpä olisi ikinä luullut osaavani niin hyvin jäljitellä kreivin merkkivihellystä.»
»Oo, jos taivaassa kostoa on, olet Sinä sen ansainnut», vastasi Foster, »ja se on Sinut kerran kohtaava, -- Sinä syöksit hänet turmioon juuri hänen hellimpien tunteittensa avulla. -- Se on samaa kuin jos keittäisi lapsen äitinsä maidossa!»
»Sinä olet uskonkiihkoinen aasi», sanoi Varney; »ajatelkaamme nyt vain, millä tavalla tästä tietoa levitämme -- ruumiin täytyy jäädä sinne, missä se nyt on.»
Mutta heidän konnamaisuutensa ei oltu sallittu enää kestää kauvempaa; -- sillä heidän vielä tästä neuvotellessaan hyökkäsivät Tressilian ja Raleigh huoneeseen, päästyään kartanoon Tiderin ja Fosterin palvelijan avulla, jotka he olivat pidättäneet kylässä.
Anton Foster pakeni heidät nähtyään; ja kun hän tunsi kaikki vanhan sokkeloisen talon sopet ja käytävät, ei häntä löydetty. Mutta Varney vangittiin paikalla; ja osoittamatta lainkaan katumusta töistään, näytti hän päinvastoin pirullisesti riemuitsevan neuvoessaan heille murhatun kreivittären jäännökset, samalla uhmailevasti pyytäen heitä todistamaan hänellä olleen jotakin osaa hänen kuolemaansa. Tressilian joutui niin epätoivoisen, rajattoman surun valtaan nähdessään nämä musertuneet, yhä vielä lämpimät jätteet olennosta, joka vielä hetki sitten oli ollut niin rakastettava ja rakastettu, että Raleighin oli pakko toimittaa hänet holvista väkivallalla, itse ryhtyen sitten kaikkiin asiain vaatimiin toimenpiteisiin.
Toisessa kuulustelussa ei Varney lainkaan salannut rikostaan eikä sen vaikuttimia, esittäen suoruutensa syyksi, että vaikka useat hänen tunnustamistaan seikoista olisivat voineet perustua hänen tekojaan tutkittaessa vain epäluuloihin, nuo epäluulot olisivat kuitenkin riittäneet riistämään häneltä Leicesterin luottamuksen ja kukistamaan kaikki hänen korkealle tähtäävät kunnianhimoiset suunnitelmansa. »Minä en ole syntynyt», sanoi hän, »elää kituuttamaan loppu-ikääni halveksittuna hylkynä -- enkä minä myöskään aijo kuolla niin, että minun kohtaloni valmistaisi roskakansalle juhlapäivän.»
Näiden sanojen johdosta alettiin pelätä hänen yrittävän väkivaltaa itselleen, ja häneltä otettiin huolellisesti kaikki, millä hän olisi voinut toteuttaa sellaisen aikomuksen. Mutta monien muinaisajan sankarten tavoin kuljetti hän aina mukanaan pienen määrän vahvaa, varmaankin kuuluisan Demetrius Alascon valmistamaa myrkkyä. Hän oli nähtävästi nauttinut sitä yöllä, sillä seuraavana aamuna tavattiin hänet hengetönnä kopistaan; eikä hän näyttänyt kovia tuskiakaan kärsineen, sillä hänen kasvoillaan väreili vielä kuolemassakin sama ivallinen hymy, joka oli ollut niiden ominaisimpana piirteenä hänen eläessään. »Jumalattomalla ei ole kahleita kuollessaan», sanotaan raamatussa.
Hänen rikostoverinsa kohtalo pysyi kauvan tuntemattomana. Cumnorin kartano tyhjeni asukkaista heti murhan jälkeen; sillä sen huoneen läheisyydestä, jota sanottiin rouva Dudleyn kammioksi, väittivät palvelijat kuulevansa voihkinaa, huutoa ja muuta sellaista yliluonnollista melua. Jonkun ajan kuluttua tuli Janetista, kun hänen isästään ei saatu mitään tietoa, hänen omaisuutensa eittämätön haltijatar, ja hän luovutti sen sekä kätensä Waylandille, joka nyt oli kohonnut vakavaan asemaan, hänellä kun oli paikka Elisabetin palveluksessa. Mutta vasta sitten kun he olivat jo molemmat maanneet haudassa useita vuosia, toimitti heidän vanhin poikansa ja perillisensä erinäisiä tutkimuksia Cumnorin kartanossa ja keksi salakäytävän, jota sulki rouva Dudleyn kammion vuoteen takaa avautuva rautainen ovi ja joka vei jonkunlaiseen holvikomeroon; sieltä tavattiin vahva, suuren joukon kultaa sisältävä rauta-arkku, jonka kannella virui ihmisluuranko. Anton Fosterin kohtalo oli nyt selvillä. Hän oli paennut tähän piilopaikkaan, mutta unohtanutkin ponninlukon avaimen; ja kun hän ei siten enää päässyt ulos komerosta, jonka hän oli niin taidokkaasti varustanut sielunsa autuuden hinnalla hankkimansa kullan säilytyspaikaksi, oli hän menehtynyt sinne surkealla tavalla. Otaksuttavasti eivät palvelijain kuulemat voivotukset ja kirkaisut olleetkaan kaikkea perää vailla, vaan olivat lähteneet juuri tämän kurjan, kuolemantuskissaan apua ja pelastusta huutavan miehen huulilta.
Tieto kreivittären kauheasta kuolemasta teki äkkinäisen lopun Kenilworthin juhlista. Leicester poistui hovista ja antautui pitkäksi ajaksi katumuksensa valtaan. Mutta kun Varney oli viimeisissä lausunnoissaan koettanut kaikin keinoin säästää isäntänsä mainetta, sääliteltiin kreiviä pikemminkin kuin vihattiin. Kuningatar kutsui hänet sitten hoviin takaisin; hänestä tuli uudelleen mahtava valtiomies ja suosikki, ja hänen elämänuransa loppupuoli on kyllin tunnettu historiasta. Mutta hänen kuolemassaan oli jotakin kostavaa, sillä, hyvin yleisesti uskotun tarinan mukaan johtui se myrkkyannoksesta, jonka hän itse sattui erehdyksessä nielemään, vaikka hän oli tarkoittanutkin sen toiselle henkilölle.
Ritari Hugh Robsart kuoli pian tyttärensä jälkeen, asetettuaan Tressilianin talonsa ja tavaransa perilliseksi. Mutta ei riippumattoman maalaiselämän mahdollisuus eivätkä suosionlupaukset, joilla Elisabet koetti houkutella häntä hoviin, voineet karkoittaa hänen syvää surumielisyyttään. Minne hän menikin, kaikkialla oli hän näkevinään edessään rakkautensa varhaisen ja ainoan esineen runneltuneen ruumiin. Pidettyään huolta ritari Hughin, Lidcoten linnan herran perheeseen kuuluneiden vanhojen ystäväin ja vanhojen palvelijain toimeentulosta, astui hän vihdoin ystävänsä Raleighin kanssa laivaan matkustaakseen Virginiaan, ja tässä vieraassa maassa kuoli hän sitten ennen aikaansa nuorena vuosiltaan, mutta vanhana kärsimyksiltään.
Sivuhenkilöistä on meidän vain mainitseminen, että Blountin järki kirkastui samassa määrässä kuin hänen nauharuusukkeensa vaalenivat ja että hän täyttäessään velvollisuutensa urheana sotapäällikkönä oli paljoa paremmin paikallaan kuin lyhyen hovi-elämänsä aikana; ja että Flibbertigibbetin terävä äly nosti hänet sekä Burleighin että Cecilin palveluksessa suosioon ja arvoon.