Part 24

»Jos olisit puhunut siitä minulle kirkkaalla Jumalan päivällä», virkkoi Foster, »olisin minä riemastunut -- mutta katsellessani tällä synkällä hetkellä ja tässä himmeässä valossa Sinun kalpeita kasvojasi, jotka ovat niin kaameassa ristiriidassa pilailevien sanojesi kanssa, en saata olla ajattelematta enemmän työtä, johon minun on nyt ryhtyminen, kuin palkkiota, jonka siitä voin saada.»

»Joutavia, typerä narri, Sinunhan tulee vain saattaa suojattisi takaisin Cumnoriin.»

»Siinäkö tosiaankin kaikki?» kysyi Foster; »Sinä näytät niin kalman kalpealta, eivätkä Sinuun pienet pysty -- siinäkö tosiaankin kaikki?»

»Siinä -- ja ehkäpä joku pikkuseikka lisäksi», vastasi Varney.

»Ah! siinäpä se on: joku pikkuseikka lisäksi!» jatkoi Foster; »ja Sinä näytät yhä kalpeammalta ja kalpeammalta!»

»Älä huolehdi minun kasvoistani», tiuskaisi Varney, »ethän Sinä niitä selvään näekään tässä viheliäisessä valossa. Ylös työhön ja toimeen! -- ajattele Cumnorin kartanoa -- ajattele vapaaläänitystäsi -- Sittenhän Sinä voit toimittaa jokaviikkoisia rukoushetkiä ja sen lisäksi varustaa Janetin oikein vapaaherran tyttären myötäjäisillä. -- Seitsemänkymmentä puntaa ja ylikin.»

»Seitsemänkymmentäyhdeksän puntaa, viisi killinkiä ja viisi ja puoli penniä, lukematta metsän arvoa», oikaisi Foster; »ja saanko minä sen kaiken vapaaläänitykseksi.»

»Kaikki, mies -- oravineen päivineen -- mustalainen ei ole taittava luutaakaan -- poika ei ole ryöstävä linnun pesääkään maksamatta Sinulle sakkoa. -- Niin on asia -- mutta suorihan nyt äkkiä päällesi -- hevoset ja kaikki ovat jo valmiina, paitsi tuo kirottu roisto Lambourne, joka kiertelee ties millä saatanallisilla retkillään.»

»Niinpä niin, ritari Rikhard», virkkoi Foster, »ettepä Te ottanut neuvostani vaaria. Minähän aina sanoin Teille, että se kurja juopporatti jättää Teidät pulaan juuri tärkeimmällä hetkellä. Ja kuitenkin olisin minä hankkinut Teille erään raittiin, kunnon nuorukaisen.»

»Varmaankin jonkun hidaspuheisen, pitkäpiimäisen oman veljeskuntasi jäsenen? -- Kyllä me tarvitsemme vielä sitäkin väkeä, mies -- Taivaan kiitos, me voimme käyttää kaikenlaisia työntekijöitä. -- Aivan oikein -- älä unohda pistoleitasi. -- Tule nyt, niin lähdetään.»

»Mihin?» kysyi Anton.

»Kreivittären huoneeseen -- ja, muista -- hänen täytyy tulla mukaamme. Sinuahan eivät pienet kirkumiset pelästyttäne?»

»Eivät, jos vain voidaan raamatun sanoilla todistaa se teko välttämättömäksi; ja kirjoitettuhan on: 'vaimot, olkaat miehillenne alamaiset.' Mutta tukevatko meitä herra kreivin käskyt, jos meidän tulisi pakko käyttää väkivaltaa?»

»Vaiti, mies! tässä on hänen sinettisormuksensa», vastasi Varney; ja kumottuaan siten liittolaisensa vastaväitteet meni hän Fosterin kanssa Hunsdonin huoneisiin, ilmoitti vartijalle aikomuksensa, näytti kuningattaren ja Leicesterin kreivin lupakirjat ja astui niin onnettoman kreivittären kammioon.

Saattaa kuvitella Amyn kauhistuksen, kun hän kuurottaisesta uinailustaan hätkähtäen näki vuoteensa vieressä Varneyn, miehen, jota hän eniten pelkäsi ja vihasi koko maailmassa. Olihan hänellä sentään edes se lohdutus, ettei hän ollut yksin, vaikka hänen olikin paljon syytä pelätä hänen juroa kumppaniansakin.

»Rouva», sanoi Varney, »tässä ei ole aikaa muodollisuuksiin. Leicesterin kreivi, täysin punnittuaan hetken vaatimukset, lähettää Teille käskynsä heti paikalla suoriutumaan meidän kanssamme paluumatkalle Cumnoriin. Katsokaa, tässä on hänen sinettisormuksensa hänen kiirehtivän ja ehdottoman tahtonsa merkiksi.»

»Sinä valehtelet!» huudahti kreivitär, »Sinä olet varastanut tuon todistuskappaleen -- sillä Sinä kykenet mihin konnantyöhön tahansa, mustimmasta alhaisimpaan!»

»Minä puhun totta, rouva», vastasi Varney, »niin totta, että ellette Te nouse heti paikalla ja suoriu meitä seuraamaan, täytyy meidän pakottaa Teidät noudattamaan käskyjämme.»

»Pakottaa! -- Sinä et uskalla mennä niin pitkälle, niin halpamainen kuin Sinä oletkin», huudahti onneton kreivitär.

»Sepä nähdään, rouva», vastasi Varney, joka oli päättänyt peloittelun olevan ainoan keinon hänen ylpeän sisunsa masentamiseksi; »jos Te päästätte asiat niin pitkälle, olette Te saava minusta hieman kovakouraisen kamaripalvelijan.»

Tämän uhkauksen kuultuaan kirkaisi Amy niin hirveästi, että ellei häntä olisi yleiseen pidetty hulluna, olisivat Hunsdon ja muut heti rientäneet hänen apuunsa. Mutta huomattuaan huutojensa hyödyttömyyden rukoili hän Fosteria mitä liikuttavimmin sanoin, niin totta kuin hänen tyttärensä Janetin kunnia ja puhtaus olivat hänelle kalliit, estämään, ettei hänelle tehtäisi niin raakaa väkivaltaa.

»Minkäpäs sille voi, rouva, vaimojen on totteleminen miehiänsä -- sanassakin se sanotaan», vastasi Foster; »mutta jos Te nyt pukeudutte ja tulette mukaan kaikessa rauhassa, ei ole kukaan koskeva Teihin sormellakaan niin kauvan kuin minä jaksan pistolin liipasimesta vetää.»

Nähdessään, ettei apua tullut, ja rauhoituttuaan hieman Fosterin karkeista sanoistakin, lupasi kreivitär nousta ja pukeutua, jos he poistuisivat siksi ajaksi huoneesta. Varney vakuutti hänelle samalla, että he tulisivat kohtelemaan häntä kaikella avuliaisuudella ja kunnialla ja lupasi itse pysyä hänestä loitolla, koska hän nyt kerran ei voinut sietää häntä, sekä lisäsi hänen puolisonsa tulevan Cumnorin kartanoon kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa heidän sinne saapumisestaan.

Tämän vakuutuksen tyynnyttämänä, niin vähän kuin hän katsoikin voivansa siihen luottaa, pukeutui onneton Amy sen salalyhdyn valossa, minkä miehet olivat jättäneet hänelle huoneesta lähtiessään.

Itkien, vapisten, rukoillen suki onneton kreivitär vaatteita ylleen -- miten erilaiset olivatkaan nyt hänen tunteensa kuin ennen koristellessaan itseään koko tajutun kauneutensa loistossa! Hän koki venyttää varustautumistaan niin pitkälle kuin suinkin, kunnes hänen Varneyn kärsimättömyyden peloittamana täytyi selittää olevansa valmis heitä seuraamaan.

Heidän juuri lähtöä hankkiessaan vetäytyi kreivitär niin kauhistuneena Fosterin turviin Varneyn lähetessä, että tämä jälkimäinen vannoi ankaran valan aikovansa pysyä hänestä aina mahdollisimman loitolla. »Jos Te vain suostutte rauhallisesti noudattamaan puolisonne tahtoa», jatkoi hän, »ette tule paljoakaan näkemään minua. Minä jätän Teidät häiritsemättä sen suojelijan huomaan, jota Teidän hyvä makunne pitää parempana.»

»Puolisoni tahtoa!» huudahti kreivitär. »Mutta se on myös Jumalan tahto, ja se riittäköön minulle. -- Minä menen herra Fosterin mukaan yhtä vastustelematta kuin ikinä oikea uhriteuras. Hän on ainakin isä ja hänellä on ainakin säädyllisyyttä, elleikään inhimillisyyttä. Sillä Sinulle, Varney, vaikka tämä sitten olisi viimeinen sanani, ovat molemmat yhtä vieraat.»

Varney vastasi vain hänellä olevan vapauden valita ja käveli muutamia askeleita heidän edellään tietä näyttäen; ja puoliksi nojaten Fosteriin, puoliksi hänen kantamanaan kulki kreivitär Saintlowen tornista takaportille, missä Tider odotti hevosineen ja purilaineen.

Kreivitär sijoitettiin vastustelematta kantotuoliin. Hän näki tyytyväisyydekseen Fosterin ja Tiderin ratsastavan aivan purilaiden vierellä, joita jälkimäinen ohjasi, mutta peljätyn Varneyn jäävän yhä jälkeen ja lopulta häipyvän pimeyteen. Hetken aikaa koetti hän tien kierrellessä pitkin järven rantaa yhä katsella noita uljaita torneja, joiden herra hänen puolisonsa oli; sieltä ja täältä tuikutti vielä valoja juomaveikkojen kammioista. Mutta kun tie kääntyi toiseen suuntaan, hävisi kaikki näkyvistä, hän veti päänsä takaisin ja vaipuen nojalleen purilaihin heittäytyi Kaitselmuksen huomaan.

Paitsi saadakseen kreivittären jatkamaan rauhassa matkaansa, halusi Varney myös jälkeen jättäytyessään päästä kahdenkeskiseen keskusteluun Lambournen kanssa, jota hän joka hetki odotti yhtyväksi kulkueeseen. Hän tunsi tämän miehen ripeän, julman, päättäväisen, ahneen luonteen ja piti häntä erinomaisen sopivana kätyrinä tuleviin tarkoitusperiinsä. Mutta he olivat ratsastaneet jo kymmenen peninkulmaa, ennenkuin hän kuuli takanaan hevosen kavioiden kiirehtivää kopinaa ja näki Mikael Lambournen rinnallaan.

Hänen viipymisestään kiukustuneena otti Varney heittiömäisen palvelijansa vastaan tavallista katkerammin soimauksin. »Sinä humalainen konna», jyristi hän, »laiskottelusi ja tuo järjetön juopottelusi vievät Sinut hirteen ennen pitkää; enkä minä puolestani välittäisi, vaikka se tapahtuisi hyvinkin pian!»

Lambournen oli pöyhistänyt tavallistaan mahtavammaksi ei ainoastaan ylenmääräinen viinin juominen, vaan myöskin se tavallaan tuttavallinen keskustelu, mikä hänellä oli juuri ollut kreivin kanssa, sekä salaisuus, josta hän oli päässyt selville, eikä hän siis niellyt tällaisia herjasanoja totutulla nöyryydellään. »Minä en siedä parhaankaan kannusjalkaisen ritarin hävyttömyyksiä, minä», pauhasi hän. »Leicesterin kreivi pidätti minua erään tärkeän asian takia, ja sen täytyy riittää Teillekin, joka olette vain palvelija niinkuin minäkin.»

Varney hämmästyi suuresti hänen tavatonta kopeuttaan; mutta lukien sen väkijuomien syyksi antoi hän sen mennä ikäänkuin huomaamatta ja alkoi tutkistella sitten Lambournelta, halusiko tämä auttaa kreiviä raivaamaan tieltään hänen kohoamistaan vastustavan esteen, koska kreivi sitten valtaan päästyään voisi palkita uskolliset apulaisensa niin runsaasti kuin nämä vain haluaisivat. Ja kun ei Mikael Lambourne näyttänyt ymmärtävän hänen viittailujaan, selitti hän suoraan »noiden purilaiden lastin» siksi haitaksi, joka oli poistettava.

»Katsokaas, ritari Rikhard, ja niin edespäin», vastasi Mikael, »toiset ovat viisaampia kuin toiset, se on yksi asia, ja toiset ovat pahempia kuin toiset, se on toinen. Minä tiedän armollisen herran mielipiteen tästä asiasta paremmin kuin Sinä, sillä hän on uskonut minulle kaikki täydellisesti. Tässä ovat hänen käskynsä, ja hänen viimeiset sanansa olivat: 'Mikael Lambourne' -- sillä Hänen Korkeutensa puhuttelee minua niinkuin jaloa miekan miestä ainakin eikä käytä sellaisia nimityksiä kuin 'humalainen konna' ynnä muita sentapaisten ihmisten lauseparsia, jotka eivät tiedä, miten näyttää uutta arvoaan -- 'Varneyn', sanoo hän, 'tulee kohdella kreivitärtäni mitä suurimmalla kunnioituksella -- minä lähetän Teidät sitä valvomaan, Lambourne', sanoo Hänen Korkeutensa, 'ja Teidän pitää tuoman häneltä minun sinettisormukseni viipymättä takaisin.'»

»Niinkö», vastasi Varney, »sanoiko hän tosiaankin niin? Sinähän tiedät siis kaikki?»

»Kaikki -- kaikki -- ja Sinä tekisit viisaasti lyöttäytyessäsi minun ystäväkseni niin kauvan kuin tässä vielä ilmat kauneina pysyvät.»

»Ja oliko ketään muita saapuvilla, kun armollinen herra tuota puhui?» kysyi Varney.

»Ei sieluakaan», vastasi Lambourne. »Luuletko Sinä armollisen herran uskovan sellaisia asioita muille kuin sellaisille koetelluille toimen miehille kuin minullekin?»

»Hyvin totta», myönsi Varney; ja vaijeten tähysteli hän kuun valaisemaa tietä. He ratsastivat pitkin avaraa, autiota nummea. Purilaat olivat ainakin peninkulman päässä, eikä niitä enää näkynyt eikä kuulunut. Hän katsahti taakseen ja näki vain kuun kirkastaman tasangon, mutta ei ainuttakaan ihmisolentoa. Hän jatkoi keskusteluaan Lambournen kanssa: »Ja aijotko Sinä nyt nousta isäntääsi vastaan, joka on opastanut Sinut tälle hovisuosion uralle -- jonka oppilas Sinä olet ollut, Mikael -- joka on selittänyt Sinulle hovijuonittelujen syvänteet ja matalikot?»

»Älä sano minua Mikaeliksi!» kiukutteli Lambourne; »minulla on sellainen nimi, että sen eteen kehtaa panna herran yhtä hyvin kuin jonkun toisenkin; ja mitä muuhun tulee, niin jos minä olen ollut oppilas, niin on nyt oppi-aikani loppunut, ja minä aijon toimia omin päin.»

»Tästä saat palkkasi ensin, Sinä hölmö!» huusi Varney ja ampui pistolilla, jota hän oli jo kotvan aikaa pitänyt kädessään, läpi Lambournen ruumiin.

Onneton putosi hevosensa selästä äännähtämättäkään; Varney laskeutui satulasta, tyhjensi hänen taskunsa ja käänsi ne nurin, jotta hän näyttäisi rosvojen surmaamalta. Hän korjasi haltuunsa kreivin kirjeen, joka olikin hänen tärkein etsittävänsä, mutta otti myös Lambournen kukkaron, jossa oli vielä jäljellä muutamia hänen juomahimonsa säästämiä kultarahoja, ja omituisten tunteiden painostamana piteli hän sitä kädessään vain niin kauvan kunnes ehti eräälle pienelle joelle, joka kävi poikki tien ja johon hän viskasi sen niin etäälle kuin suinkin jaksoi. Sillä tavalla voivat vielä vaikuttaa jo näennäisesti kokonaan tukahutetun omantunnon jätteet, että tämäkin julma ja häikäilemätön mies olisi tuntenut tehneensä häpeällisen työn, jos olisi pistänyt taskuunsa nuo muutamat sille kurjalle heittiölle kuuluneet rahat, jonka hän oli juuri niin säälimättä ottanut hengiltä.

Murhaaja latasi jälleen pistolinsa, puhdistettuaan lukon ja piipun äskeisen laukauksen jäljiltä, ja lähti rauhallisesti tavottamaan purilaita, tyytyväisenä ajatellen, että hän oli nyt niin taitavasti raivannut tieltään hänen moniin juoniinsa perehtyneen vaarallisen todistajan ja käskykirjeen tuojan, vaikkei hänellä tosin ollut aikomustakaan kirjeen sisältämiä ohjeita noudattaa, koska hän nyt saattoi sanoa, ettei hän ollut sitä koskaan saanutkaan.

Matkan loppu-osa kuljettiin niin nopeasti, että selvään näkyi, kuinka vähän välitettiin onnettoman kreivittären terveydestä. He pysähtyivät vain sellaisiin paikkoihin, missä he olivat täydellisiä isäntiä ja missä he otaksuivat valmiiksi varatun kertomuksensa hullusta rouva Varneysta saavan kerkeitä uskojia, jos kreivitär olisi yrittänyt vedota niiden harvojen henkilöiden sääliväisyyteen, jotka pääsivät häntä näkemään. Mutta Amy ei havainnut mahdollisuuden varjoakaan herättää niiden mielenkiintoa, joiden puoleen hän saattoi kääntyä, ja lisäksi kauhistutti häntä Varneyn läheisyys niin paljon, ettei hän uskaltanut rikkoa sitä ankaraa kieltoa, jolla hän sai matkustaa ilman hänen seuraansa. Kun Varney oli usein kreivin aikaisemmilla salaisilla matkoilla Cumnoriin kulkenut samaa tietä ja näyttänyt mahtinsa, toimitettiin hänelle tarvittaessa nopeasti varahevosia, niin että he lähenivät Cumnorin kartanoa seuraavana yönä Kenilworthista lähtönsä jälkeen.

Tällöin ratsasti Varney purilaiden perään, kuten usein matkan varrella, ja kysyi: »Mitä hän tekee?»

»Hän nukkuu», vastasi Foster; »toivoisinpa jo olevamme perillä -- hänen voimansa ovat lopussa.»

»Kyliä lepo hänet parantaa», virkkoi Varney. »Hän on kohta nukkuva sikeästi ja kauvan -- meidän täytyy miettiä, mihin saamme hänet turvallisesti sijoitetuksi.»

»Hänen omaan huoneustoonsa tietysti», vastasi Foster. »Minä lähetin jo Janetin tätinsä luo, ensin häntä perin pohjin nuhdeltuani, ja ne eukot siellä kartanossa ovat uskollisuus itse -- he vihaavat tätä rouvaa sydämensä pohjasta.»

»Me emme rupea kuitenkaan heihin luottamaan, ystäväni Anton», virkkoi Varney; »meidän täytyy majoittaa hänet siihen lujaan kammioon, missä Sinä säilytät kultaasi.»

»Kultaani!» huudahti Anton hyvin levottomana; »mitä kultaa minulla nyt olisi? -- Jumala minua auttakoon, minullahan ei ole kultaa lainkaan -- minä niin mielelläni toivoisin olevan, mutta kun ei ole.»

»Vieköön Sinut hiisi, moisen typerän elukan! -- kuka nyt ajattelee Sinun kultaasi tai siitä välittää? -- Jos minä kultaa ajattelisin, eikö minulla olisi sadottain parempia keinoja sen saamiseen kuin Sinulla? -- Lyhyesti puhuen: Sinun makuukammiostasi, jonka Sinä olet vahvistanut ja varustanut niin kummallisella tavalla, täytyy tulla hänen säilytyspaikkansa; ja Sinä, vanha tolvana, saat maata rötköttää hänen untuvapieluksillaan. -- Minä rohkenen vakuuttaa, ettei kreivi ole milloinkaan kysyvä niiden neljän huoneen komeata sisustusta.»

Tämä viimeinen huomautus suostutti Fosterin kauppaan ja hän pyysi vain lupaa saada ratsastaa edeltäkäsin laittamaan kaikkea kuntoon; sitten kannusti hän hevostaan ja katosi purilaiden viereltä, kun taas Varney jäi noin viisikymmentä askelta niistä jälkeen, niin että niiden vartijaksi jäi Tider yksin.

Heidän saavuttuaan Cumnorin kartanoon, kysyi kreivitär Janetia ja oli hyvin suruissaan, kun ilmoitettiin, ettei hän enää saanut kamarineitosekseen sitä viehättävää tyttöä.

»Tyttäreni on minulle rakas, rouva», vastasi Foster äreästi; »ja minä toivon, ettei hän oppisi hovivehkeilijäin tavoin valehtelemaan ja karkaamaan -- hän on jo liiaksikin sellaiseen tutustunut täällä, Teidän Armonne luvalla puhuen.»

Kreivitär, joka oli hyvin väsynyt ja aivan kauhuissaan matkansa tapauksista, ei vastannut mitään tähän hävyttömään soimaukseen, vaan pyysi lempeästi päästä huoneensa rauhaan.

»Niin, niin», jupisi Foster, »sehän on luonnollista; mutta, luvallanne puhuen, Te ette nyt enää mene niihin koreisiin leikkihuoneisiinne -- Te nukutte tänä yönä varmemmassa paikassa.»

»Haudassani, toivoakseni», virkkoi kreivitär; »ihminen vapisee vain ajatellessaankin sielun ja ruumiin eriämistä.»

»Teillä ei minun arvatakseni ole lainkaan syytä sen takia vavista», vastasi Foster. »Armollinen herrahan tulee tänne huomenna, ja tottahan Te nyt osaatte hänen kanssaan selvittää asianne.»

»Mutta tuleeko hän tänne? -- tuleeko hän tosiaankin, hyvä Foster?»

»Niinpä niin, hyvä Foster!» vastasi toinen. -- »Mutta mikähän Foster minä olen huomenna, kun Te puhutte minusta armolliselle herralle -- vaikka kaikki, mitä olen tehnyt, on tapahtunut hänen omasta käskystään?»

»Olkaa Te minun suojelijani -- vaikka tylykin -- mutta suojelija joka tapauksessa», jatkoi kreivitär. »Oi, olisipa Janet vain täällä!»

»Hänen on parempi siellä, missä hän on», vastasi Foster -- »toinenkin Teistä riittää jo panemaan järkevänkin pään pyörälle -- mutta haluatteko hiukan ruokaa?»

»Oi, en, en -- huoneeseeni vain -- huoneeseeni. Toivoakseni», lisäsi hän pelokkaasti, »voin minä teljetä sen sisäpuolelta?»

»Kaikin mokomin», vastasi Foster, »sittenhän minä voin teljetä sen ulkopuolelta»; ja ottaen kynttilän käteensä opasti hän Amya sellaiseen rakennuksen osaan, missä tämä ei ollut vielä koskaan käynyt, ja vei hänet ylös tavattoman korkeita portaita, toisen eukon kantaessa edellä lamppua. Aivan mittaamattoman pitkiltä tuntuvien portaiden yläpäästä astuivat he lyhyeen, mustalla tammilaudoituksella verhottuun, hyvin ahtaaseen käytävään, jonka perällä näkyi vahva tammiovi; tämä ovi päästi heidät saiturin mitä kurjimmin kalustettuun kammioon, joka vain nimeltään erosi oikeasta vankilan kojusta.

Foster pysähtyi ovelle ja antoi kreivittärelle lampun, tarjoamatta tai sallimatta sitä kantaneen vanhan eukon avustusta. Kreivitär ei nyt huolinut muodollisuuksista, vaan sieppasi sen hätäisesti hänen kädestään, sulki oven ja telkesi sen kaikin runsain lukoin ja salvoin, joita siihen tarkoitukseen oli sisäpuolelle varattu.

Varney oli sillä välin vahtinut portaiden alapäässä, mutta kun hän kuuli ovea suljettavan, hiipi hän varpaisillaan ylös, ja Foster viittasi itsetyytyväisenä häntä huomaamaan erästä seinään kätkettyä koneistoa, joka hyvin kevyesti ja hiljaa vajotti alas osan puukäytävää nostosillan tavoin, niin että yhteys hänen tavallisen olinpaikkansa, makuukammion, oven ja sinne johtavain korkeiden kiertorappusten ylipään välillä tuli täydellisesti katkaistuksi. Tätä koneistoa liikutteleva köysi oli tavallisesti makuukammiossa, koska Foster tahtoi siten ehkäistä ketään tunkeutumasta sinne ulkoapäin; mutta kun nyt oli pidettävä vankia siellä, oli köysikin tuotu portaiden yläpäähän ja kiinnitetty sinne, ja sen avulla Foster erinomaisen auliisti pudotti aavistamattoman laskuluukun alas.

Varney tarkasteli hyvin huolellisesti koneistoa ja kurkisti useammin kuin yhden kerran kuiluun, joka ammotti laskuluukun auvettua. Se oli pilkkopimeä ja näytti rajattoman syvältä ja ulottui, kuten Foster kuiskaten ilmoitti liittolaiselleen, aina linnan syvimpiin holvikomeroihin asti. Varney heitti vieläkin pitkän, tutkivan katseen tuohon synkkään syvyyteen ja seurasi sitten Fosteria kartanon asuttuun osaan.

Heidän saavuttuaan vastaanottohuoneeseen, josta olemme aikaisemmin puhuneet, pyysi Varney Fosteria hankkimaan heille illallista ja parhaimpia viinejään. »Minä lähden hakemaan Alascoa», lisäsi hän; »meillä on hänelle hieman työtä ja meidän täytyy saattaa hänet hyvälle tuulelle.»

Foster murisi tästä pyynnöstä, mutta ei sentään pannut vastaan. Eukko vakuutti Varneylle, ettei Alasco ollut tuskin syönyt eikä juonut mitään hänen isäntänsä lähdettyä matkaan, vaan eli aina työkammioonsa suljettuna ja puheli siihen suuntaan kuin olisi koko maailman olemassa-olo riippunut hänen tutkimuksistaan.

»Minäpä opetan hänelle, että maailmalla on häneltä muutakin vaatimista», sanoi Varney, ottaen kynttilän ja lähtien kullantekijää hakemaan. Hän palasi melkoisen ajan kuluttua hyvin kalpeana, mutta entiset ivalliset uurteet poskilla ja nenänjuuressa, ja sanoi: »Ystävämme on meiltä mennyt.»

»Kuinka! mitä tarkoitat?» huusi Foster -- »Paennutko -- kadonnutko minun neljäkymmentä puntaani mukanaan, jotka hänen piti monistaman tuhansin kerroin? Minä toimitan virallisen takaa-ajon!»

»Minä neuvon Sinulle varmemman tien», virkkoi Varney.

»Kuinka! minkä tien?» hätäili Foster yhä; »minä tahdon takaisin ne neljäkymmentä puntaani -- minä luulin jo varmasti saavani pistää ne tuhansin kerroin monistettuina kukkarooni -- minä vaadin ainakin panostani takaisin.»

»Mene sitten ja hirtä itsesi ja syytä Alascoa perkeleen tuomio-istuimen edessä, sillä sinne on hän toimittanut asian.»

»Kuinka! -- mitä Sinä tarkoitat -- onko hän kuollut?»

»On kun onkin», vastasi Varney; »kasvot ja ruumis ovat jo aika tavalla turvonneet. -- Hän on paraillaan sekoitellut jotakin saatanallista lääkettään, ja lasinaamus, jota hän aina sellaisissa tapauksissa käytti, on nähtävästi pudonnut hänen kasvoiltaan, niin että hieno myrkky on tunkeutunut hänen aivoihinsa ja tehnyt tehtävänsä.»

»_Sancta Maria_!» pääsi Fosterilta; -- »minä tarkoitan, Jumala varjelkoon laupeudessaan meitä ahneudesta ja kuolemansynnistä! Eikö hänellä ollut siellä tekeillä mitään muutoskokeiluja? Näitkö kullan paloja sulatuskauhoissa?»

»En nähnyt, minä katselin vain sitä kuollutta raatoa», vastasi Varney; »inhoittava näky -- hän oli jo niin turvonnut kuin kolme päivää teloituspyörällä virunut ruumis -- Hyi hitto! saatappas tänne viinimalja.»

»Minä lähden tästä», virkkoi Foster, »minä otan itse selkoa --» Hän otti lampun ja riensi ovelle, mutta alkoi siinä epäröidä ja pysähtyi lopulta kokonaan. »Etkö Sinä tulisi kanssani?» pyyteli hän sitten Varneyta.

»Mitä varten?» kysyi Varney; »minä näin ja haistoin siellä jo tarpeeksi kaikenlaista pilatakseni ruokahaluni. Rikoin sentään akkunan raittiin ilman laskemiseksi -- siellä tuntui tulikiven katkua, ja koko kammio oli niin täynnä muita yhtä tukahuttavia huuruja kuin olisi itse paholainen siellä oleskellut.»

»Ja eiköhän siinä itse pääkehno ollutkin pelissä?» puheli Foster yhä epäröiden; »olen kuullut sen olevan hyvin väkevän sellaisina aikoina ja sellaisen väen apulaisena.»

»Ja vaikka siellä _olisi ollutkin_ se Sinun saatanasi, joka niin kiusaa mielikuvitustasi», vastasi Varney, »olet Sinä täydessä turvassa, ellei hän sitten ole maailman kohtuuttomin piru. Hän on hiljattain saanut kaksi oivaa makupalaa.»

»Kuinka, _kaksi_ makupalaa -- mitä tarkoitat?» ihmetteli Foster -- »mitä tarkoitat?»

»Sen saat kyllä aikanaan tietää», vastasi Varney; -- »ja sitten tulevat hänelle kohta kolmannetkin pidot -- mutta Sinun mielestäsi on kai _hän_ liian herkullinen pala paholaisen hampaille -- hänellä pitää kai oleman psalminsa, harppunsa ja serafiminsa.»

Anton Foster kuuli tämän ja astui hitaasti pöydän luo: »Jumalani! Ritari Rikhard, ja täytyykö sen sitten tapahtua?»

»Täytyy, totisesti täytyy, Anton, taikka vapaaläänityksestäsi ei ole puhettakaan», vastasi hänen järkähtämätön liittolaisensa.

»Minä uumoilin koko ajan, että sinne sitä lopultakin päädytään!» jatkoi Foster; »mutta millä tavalla, ritari Rikhard -- millä tavalla? -- sillä minä en koko maailmankaan hinnasta kävisi käsiksi häneen.»

»En voi Sinua moittia», vastasi Varney; »en minä itsekään liioin haluaisi tehdä sitä -- me kaipaamme kipeästi Alascoa ja hänen mannaansa; niin, ja sitten sitä Lambourne-koiraa.»

»Missä Lambourne sitten viipyy?» uteli Foster.