Part 23

»Pyydystämästä räpyläjalkaisia, sinisäärisiä keltanokkia», laukaisi poika.

»Hnyhyy!» vastasi Blount ja katsahti suunnattomiin nauharuusukkeihinsa --. »Ei, piru Sinulta ruvetkoon enempiä kyselemään.»

Sillä välin kulki Tressilian koko suuren salin läpi, missä ihmettelevät hovimiehet kuiskuttelivat salaperäisesti ryhmäkunnittain, kaikkien tarkoin tähystäessä ovea, joka vei salin perältä kuningattaren omaan huoneeseen. Raleigh viittasi siihen oveen -- Tressilian koputti ja pääsi heti sisään. Moni kaula kurkotti katsahtamaan huoneeseen; mutta verho pudotettiin sisäpuolelta niin äkkiä alas, ettei kukaan saanut uteliaisuuttaan vähimmässäkään määrässä tyydytetyksi.

Astuttuaan sisään huomasi Tressilian sydämensä lujasti jyskyttäessä joutuneensa suoraan Elisabetin eteen; kuningatar mitteli lattiaa tavattoman kiihtymyksen vallassa, jota hän ei näyttänyt viitsivän salatakaan; pari kolme hänen viisainta ja luotetuinta neuvonantajaansa vaihtoi levottomia silmäyksiä keskenään, mutta oli puhumatta siksi kunnes hänen raivonsa olisi hieman asettunut. Tyhjän kunniatuolin edessä, jossa Elisabet oli istunut ja joka oli puoleksi kääntynyt sivuttain, niin rajusti oli kuningatar siitä hypähtänyt, oli Leicester polvillaan, käsivarret ristissä, katse maassa, äänettömänä, liikahtamattomana kuin hautojen marmorikuvat. Hänen vierellään seisoi Shrewsburyn kreivi, Englannin silloinen hovimarsalkka, virkasauva kädessään -- kreivin miekka oli vyöstään päästettynä hänen edessään lattialla.

»Kuinka, herra!» huusi kuningatar, tullen aivan Tressilianin eteen ja polkien jalkaa aivan kuningas Henrikin tavoin; »_Te_ tiesitte tästä kauniista tekosesta -- _Te_ olette myös syyllinen petokseen, jota on juljettu harjoittaa meitä kohtaan -- _Te_ olette suurelta osaltanne johtanut meidät tekemään vääryyttä!» Tressilian lankesi polvilleen kuningattaren jalkojen juureen, koska hänen tarkka vaistonsa sanoi hänelle, että oli kovin vaarallista ruveta puolustautumaan niin kiihkeän suuttumuksen hetkellä. »Oletko Sinä mykkä, mies?» jatkoi kuningatar; »Sinä tiesit tästä asiasta -- etkö tiennyt?»

»En, armollinen Valtijatar, minä en tiennyt sitä naisraukkaa Leicesterin kreivittäreksi.»

»Eikä kukaan tule häntä siksi tietämäänkään», jatkoi Elisabet. »Elämäni kuolema! Leicesterin kreivitär! -- Minä sanon rouva Amy Dudley -- ja hyväpä hänen, ellei hänellä ole kohta syytä sanoa itseään petturi Robert Dudleyn leskeksi.»

»Armollinen Valtijatar», sanoi Leicester, »tehkää minulle mitä suvaitsette -- mutta älkää loukatko tätä aatelismiestä -- hän ei ole sitä millään tavoin ansainnut.»

»Ja luuletko Sinä hänen tulevan paremmilleen Sinun puolusteluistasi?» tiuskaisi kuningatar, jättäen Tressilianin, joka nousi hitaasti ja riensi sitten yhä polvistuvan Leicesterin luo, -- »luuletko Sinä hänen tulevan paremmilleen Sinun puolusteluistasi, Sinä kaksinkertainen petturi -- Sinä kaksinkertainen valapatto? -- Sinun puolusteluistasi, Sinun, jonka konnamaisuus on tehnyt minut naurettavaksi alamaisilleni ja vihattavaksi itselleni? -- Minä melkein repisin silmät päästäni, kun ne ovat olleetkin niin sokeat!»

Burleigh uskalsi nyt puuttua puheeseen.

»Teidän Majesteettinne, muistakaa, että Te olette kuningatar -- Englannin kuningatar -- kansanne äiti. -- Älkää päästäkö intohimonne myrskyä noin raivoamaan.»

Elisabet käännähti häneen päin, ja kyynel kimalteli hänen ylpeässä, vihastuneessa silmässään. »Burleigh», sanoi hän, »Sinä olet valtiomies -- Sinä et käsitä, Sinä et voi käsittää puoleksikaan sitä häpeää -- puoliksikaan sitä tuskaa, minkä tämä mies on minulle tuottanut!»

Mitä varovaisimmin, mitä kunnioittavimmin tarttui Burleigh hänen käteensä tällä hetkellä, jolloin hän näki kuningattaren sydämen olevan liikutetuimmillaan, ja vei hänet erilleen muista akkunakomeroon.

»Armollinen Valtijatar», sanoi hän, »minä olen valtiomies, mutta minä olen myöskin mies -- mies, joka on vanhentunut Teidän neuvoskunnassanne, jolla ei ole ja jolla ei voi olla muuta tarkoitusperää maailmassa kuin Teidän kunnianne ja onnenne -- minä pyydän Teitä: rauhoittukaa!»

»Ah, Burleigh», vastasi Elisabet, »Sinä et tiedä --» kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan vastoin hänen tahtoaankin.

»Minä tiedän -- minä tiedän, kunnioitettu Hallitsijattareni. Varokaa, varokaa, ettette johda muitakin arvailemaan sellaista, mitä he eivät tiedä!»

»Haa!» huudahti Elisabet ja vaikeni, ikäänkuin olisi uusi ajatussarja äkkiä lennähtänyt hänen aivoihinsa. »Burleigh, Sinä olet oikeassa -- Sinä olet oikeassa -- kaikkea muuta, mutta ei häpeää -- kaikkea muuta, mutta ei heikkouden tunnustusta -- kaikkea muuta, mutta ei petetyn ja ylenkatsotun asemaa. -- Kuolema! Jo pelkkä ajatuskin siitä tekee minut hulluksi!»

»Olkaa vain oma itsenne, kuningattareni», virkkoi Burleigh; »ja kohotkaa kauvas heikkouden yläpuolelle, johon ei kukaan englantilainen ole uskova Elisabetinsa vaipuneen; ellei tämän hillitön tuska pakota häntä omaksumaan niin surullista ajatusta.»

»Mitä heikkoutta tarkoitatte, herra kreivi?» kysyi Elisabet ylpeästi; »onko Teidänkin tarkoituksenne viitata sinne päin, että suosio, jota soin tuolle korskealle petturille, olisi johtunut --» Mutta nyt ei hän voinut enää jatkaa alottamaansa mahtipontiseen tapaan, vaan lausui lempeämmin: »Mutta miksi yrittäisin pettää Sinuakin, hyvää ja viisasta palvelijaani!»

Burleigh kumartui suutelemaan hänen kättänsä liikutettuna, ja -- harvinainen tapaus hovien aikakirjoissa -- vilpittömän myötätunnon kyynel valahti ministerin silmästä kuningattaren kädelle.

On otaksuttavissa, että tietoisuus tämän myötätunnon omistamisesta auttoi Elisabetia kestämään nöyryytyksensä ja hillitsemään rajattoman suuttumuksensa; mutta enemmän vielä vaikutti häneen pelko, että hänen kiihtymyksensä paljastaisi suurelle yleisölle sen loukkauksen ja sen pettymyksen, jotka hän sekä naisena että kuningattarena halusi pitää yhtä hartaasti salassa. Hän kääntyi Burleighista ja asteli ankarana salin lattiaa edestakaisin siksi kunnes hänen kasvonsa olivat saaneet entisen arvokkaan ilmeensä ja hänen eleensä totutun pontevan uljuutensa takaisin.

»Hallitsijattaremme on oma jalo itsensä jälleen», kuiskasi Burleigh Walsinghamille; »pankaa merkille, mitä hän tekee, mutta varokaa vastustamasta häntä.»

Hän lähestyi sitten Leicesteriä ja sanoi tyynesti: »Herra Shrewsbury, me vapautamme Teidät vankinne vartioimisesta. Herra Leicester, nouskaa ja ottakaa miekkanne -- neljännestunnin olo marsalkkamme valvonnan alaisena, herra kreivi, ei meidän nähdäksemme ole kovin suuri rangaistus kuukausmäärin meitä kohtaan harjoitetusta petoksesta. Me haluamme nyt kuulla tämän asian kulun juurtajaksain.» -- Hän istuutui tuolilleen ja sanoi: »Astukaa esiin, Tressilian, ja kertokaa mitä tiedätte.»

Tressilian suoritti pyydetyn tehtävän jalomielisesti vaijeten niin paljon kuin mahdollista kaikesta, mikä koski Leicesteriä, ja sivuuttaen esimerkiksi kokonaan senkin seikan, että he olivat aivan äskettäin kahdesti miekkoja mitelleet. On hyvin luultavaa, että hän siten teki kreiville hyvän palveluksen; sillä jos kuningatar olisi sillä hetkellä keksinyt jotakin, minkä nojalla hän olisi saattanut purkaa vihaansa häneen paljastamatta tunteita, jotka tuottivat hänelle häpeää, olisi kreivin ehkä käynyt huonosti. Tressilianin lopetettua kertomuksensa oli hän vaiti hetken aikaa.

»Me otamme Waylandin omaan palvelukseemme», virkkoi hän vihdoin, »ja toimitamme sen pojan kirjurinvirastoomme oppimaan, millä tavalla hänen on vastaisuudessa käsitteleminen kirjeitä. Mitä Teihin tulee, Tressilian, niin teitte väärin, kun ette ilmoittanut meille heti koko totuutta, ja Teidän lupauksenne olla sitä tekemättä oli sekä varomaton että laiton. Mutta kun Te taas toiselta puolen olitte antanut sananne sille onnettomalle naiselle, oli miehen ja ritarin velvollisuus se myös pitää; ja yleensä me kunnioitamme Teitä käyttäytymisenne takia tässä asiassa. -- Herra kreivi, nyt on Teidän vuoronne kertoa meille totuus, tapa, joka viime aikoina näyttää käyneen Teille liiankin vieraaksi.»

Ahdistavin kyselyin sai kuningatar vähitellen kiskotuksi hänen huuliltaan koko tarinan hänen ensimäisestä tutustumisestaan Amy Robsartiin -- heidän avioliitostaan -- hänen mustasukkaisuudestaan -- syistä, joihin se perustui, ja monista muista seikoista. Tämä synnintunnustus, sillä siksihän sitä voitanee sanoa, tuli kuuluville vain katkonaisesti ja väkinäisesti, mutta oli sentään kokonaisuudessaan totuudenmukainen, paitsi että hän jätti kokonaan mainitsematta oman osallisuutensa tai suostumuksensa Varneyn yrityksiin kreivittären henkeä vastaan. Ja kuitenkin oli tietoisuus tästä seikasta silläkin hetkellä hänen sydäntään lähinnä; ja vaikka hän luottikin suuresti Lambournella lähettämäänsä verrattain jyrkkään vastakäskyyn, oli hänen aikomuksensa lähteä itse Cumnoriin heti kun hän vain pääsisi eroon kuningattaresta, jonka hän arveli pian jättävän Kenilworthin.

Mutta kreivi rakensikin laskelmansa ilman vieraitaan. Hänen läsnä-olonsa ja hänen paljastuksensa olivat kyllä katkeraa sappea hänen ennen niin suosiolliselle valtiattarelleen. Mutta kun hän ei voinut käyttää muita suoranaisempiakaan kostokeinoja, ymmärsi kuningatar kiduttavansa petollista rakastajaansa näillä tiedusteluilla, ja hän jatkoi niitä siitä syystä, välittämättä enempää tuskasta, jota hän myöskin itse tunsi, kuin villi huolii omien käsiensä palamisesta tarttuessaan tulikuumiin pihteihin, joilla hän repelee vangitun vihollisensa lihaa.

Mutta vihdoin ilmaisi ylpeä kreivi vainoojiansa vastaan kääntyvän metsäkauriin tavoin kärsivällisyytensä loppuvan. »Armollinen Valtijatar», virkkoi hän, »minä olen paljon rikkonut -- enemmän kuin mitä Teidän oikeutettu vihastuksenne on julistanutkaan. Kuitenkin, armollinen Kuningatar, sallikaa minun sanoa, että jos rikkomukseni onkin anteeksi-antamaton, ei se ainakaan ollut aiheeton, ja että jos kauneus ja alentuva arvokkuus voivat viekoitella tavallisen ihmisen heikon sydämen, tahtoisin minä esittää ne molemmat syiksi siihen, etten minä paljastanut tätä salaisuutta Teidän Majesteetillenne.»

Kuningatar hämmästyi niin tätä vastausta, jonka Leicester varovasti lausui vain hänen kuultavakseen, että hän oli hetken aikaa aivan äänettä, ja kreivi rohkeni käyttää tätä etua hyväkseen. »Teidän Majesteettinne, joka on antanut niin paljon anteeksi, on toivoakseni salliva minun heittäytyä Teidän kuninkaallisen laupeutenne turviin niiden sanojen takia, joita eilen aamulla pidettiin vain pienenä loukkauksena.»

Kuningatar katsoi häntä lujasti silmiin vastatessaan: »Ei -- mutta, kautta taivaan, herra kreivi, Sinun julkeutesi sivuuttaa jo kaiken uskottavuuden ja kärsivällisyyden rajat! Mutta etpä ole siitä mitään hyötyvä. -- Hei siellä, hyvät herrat, tulkaapas kaikki kuulemaan uutisia -- Herra Leicesterin salainen avioliitto on ryöstänyt minulta puolison ja Englannilta kuninkaan. Hänen Jaloutensa on patriarkalinen tavoiltaan; -- yksi nainen ei riitä hänelle kerrallaan, ja hän aikoi kunnioittaa meitä sivu-aviolla. Eikö tämä ole sentään liian hävytöntä -- etten minä voi osoittaa hänelle muutamia tavallisen hovisuosion merkkejä, kun hänen jo pitää luulla käteni ja kruununi olevan hänen käytettävissään? -- Te toivoakseni luulette minusta sentään parempaa; ja minä voisin sääliäkin tätä kunnianhimoista miestä kuin lasta, jonka käsiin on saippuakupla hajonnut. Me menemme valtaistuinsaliin -- herra Leicester, me käskemme Teitä pysyttelemään aivan lähettyvillämme.»

Jännitetty odotus vallitsi koko salissa, ja suunnaton olikin kaikkien hämmästys, kun kuningatar sanoi likeisimmilleen: »Kenilworthin juhlat eivät ole vielä lopussa, hyvät herrat ja naiset -- meidän on vielä viettäminen sen jalon omistajan häitä.»

Nousi yleinen kummastelun kohina.

»Se on totta, siitä annamme kuninkaallisen sanamme», jatkoi Elisabet; »hän on pitänyt sitä meiltäkin salassa, yllättääkseen meidät sillä uutisella juuri täällä ja tällä hetkellä. Minä näen Teidän olevan aivan kuolemaisillanne uteliaisuudesta, saadaksenne tietää, kuka on onnellinen morsian -- hän on Amy Robsart, sama, joka kevätleikin täydentämiseksi esiintyi eilisessä pilanäytelmässä herra kreivin palvelijan Varneyn vaimona.»

»Jumalan nimessä, armollinen Valtijatar», rukoili kreivi lähestyen häntä, kasvoilla omituinen nöyryyden, kiukun ja häpeän ilme, ja puhuen niin hiljaa ettei kukaan muu häntä kuullut, »ottakaa pääni, kuten vihassanne uhkasitte, mutta säästäkää minulta nämä herjaukset! Älkää ajako kaatuvaa miestä epätoivoon -- älkää polkeko murskattua matoa!»

»Matoako, herra kreivi?» vastasi kuningatar samalla tavalla; »ei, käärme on jalompi matelija ja sopivampi tähän kohtaan -- se kylmä kyy, jonka tunnette ja jota lämmitettiin eräällä povella --»

»Itsenne tähden -- minun tähteni, armollinen kuningatar», puhui kreivi, »niin kauvan kun minulla on vielä edes hiukan järkeä jäljellä --»

»Puhukaa kovempaa, herra kreivi», sanoi Elisabet, »ja pysykää hieman etäämmällä, jos suvaitsette -- henkäyksenne kostuttaa kaularöyhelömme, Mitä Te meiltä pyydätte?»

»Lupaa matkustaa Cumnoriin», vastasi onneton kreivi nöyrästi.

»Morsiantanne hakemaanko ehkä? -- Aivan niin -- sehän on luonnollista ja oikein -- sillä me olemme kuulleet häntä kohdeltavan siellä huolimattomasti. Mutta, herra kreivi, Te ette lähde itse -- me olemme aikoneet viipyä vielä muutamia päiviä tässä Kenilworthin linnassa, ja olisihan hieman epäkohteliasta isännän poistua meidän täällä ollessamme. Luvallanne puhuen, me emme voi ajatellakaan joutua sellaiseen häpeään alamaistemme silmissä. Tressilian saa lähteä Cumnoriin Teidän sijastanne sekä hänen mukanaan joku meidän palvelevista aatelismiehistämme, jottei herra Leicesterin jälleen tarvitse ruveta mustasukkaiseksi vanhalle kilpakosijalleen. -- Kenen haluaisit ottaa mukaasi matkalle, Tressilian?»

Tressilian nimesi nöyrästi ja kunnioittavasti Raleighin.

»Taivaan nimessä, hyvinpä valitsit!» jatkoi kuningatar. »Kaiken lisäksi on hän vielä nuori ritari, ja ylhäisen naisen vapauttaminen vankeudesta on erinomaisen sopiva ensi seikkailuksi. -- Sillä Cumnorin kartano ei ole paljoakaan vankilaa parempi, se Teidän tulee tietää, hyvät herrat ja naiset. Sitäpaitsi on siellä muutamia roistoja, jotka me mielellämme toimittaisimme varmaan talteen. Te varustatte heille, herra sihteeri, tarpeelliset valtakirjat, niin että he voivat vangita Rikhard Varneyn ja erään Alascon joko kuolleina tai elävinä. Ottakaa tarpeeksi väkeä mukaanne, hyvät herrat, -- tuokaa se rouva tänne kaikella kunnialla -- älkää hukatko aikaa, ja Jumala kanssanne!»

He kumarsivat ja lähtivät salista.

Kuka onkaan kuvaileva, miten sen päivän loppupuoli kulutettiin Kenilworthissa? Kuningatar, joka näytti jääneen sinne vain saadakseen nöyryyttää ja kiusata Leicesterin kreiviä, osoittautui tässä naisellisessa kostotoimessa yhtä taitavaksi kuin kansansa viisaassa hallitsemisessa. Hänen seurueensa huomasi pian, miltä suunnalta tuuli puhalsi, ja omien loistavain varustelujensa keskellä kävellessään sai Kenilworthin herra jo omassa linnassaan taipua epäsuosioon joutuneen hovimiehen kohtaloon ja pitää hyvänään kaikkoavien ystäväinsä puolittaisen halveksumisen ja kylmäkiskoisuuden ja julkisten ja tunnustettujen vihollistensa huonosti salatun riemun. Sussex suoran sotilasluonteensa, Burleigh ja Walsingham harkitsevan, varovaisen terävänäköisyytensä ja muutamat naiset sukupuolelleen ominaisen säälittelyn johtamina olivat ainoat henkilöt koko taajassa hovissa, jotka kohtelivat häntä aivan samoin kuin aamullakin.

Niin suuresti oli Leicester tottunut pitämään hovisuosiota elämänsä pää-asiallisimpana tarkoitusperänä, että kaikki muut tunteet hukkuivat ajaksi siihen raatelevaan tuskaan, mitä hänen korskea henkensä kärsi näistä häntä vastaan tähdätyistä pikkumaisista loukkauksista ja harkitusta halveksimisesta; mutta kun hän poistui yöksi omaan huoneeseensa, osui hänen silmiinsä se pitkä, kaunis hiuskiehkura, joka oli ympäröinyt Amyn kirjettä ja joka nyt herätti vastalumon voimalla jalompia ja hellempiä tunteita hänen sydämeensä. Hän suuteli sitä tuhansin kerroin; ja ajatellessaan, että hänen vallassaan oli milloin tahansa paeta näitä nöyryytyksiä, joita hän oli tänään saanut kestää, vetäytymällä arvokkaaseen, jopa ruhtinaalliseen yksinäisyyteen tulevan elämänsä kauniin, rakastetun kumppanin kera, tunsi hän voivansa kohoutua sen koston yläpuolelle, mitä Elisabet oli suvainnut alentua harjoittamaan.

Seuraavana päivänä osoittikin kreivin koko käytös niin arvokasta tyyneyttä, hän näytti niin innokkaasti pitävän huolta vieraittensa mukavuudesta ja huvittamisesta, mutta huolivan sentään hyvin vähän heidän henkilökohtaisesta käyttäytymisestään häntä kohtaan, hän näytti pysyttelevän niin kunnioittavan etäällä Elisabetista, mutta kuitenkin kantavan niin kärsivällisesti hänen raatelevaa vihastustansa, että Elisabet alkoi kohdella häntä toisin ja kylmänä ja kaukaisena pysyenkin lakkasi ainakin häntä suoranaisesti loukkaamasta. Hän huomauttikin sentähden verrattain terävästi muillekin, jotka luulivat tekevänsä hänen mielikseen esiintymällä halveksivasti ja piittaamattomasti kreiviä kohtaan, että niin kauvan kuin he viipyivät Kenilworthissa, tuli heidän osoittaa vieraille kuuluvaa kohteliaisuutta linnan herralle. Sanalla sanoen, asema oli niin muuttunut kahdessakymmenessäneljässä tunnissa, että useat kokeneemmat ja kaukonäköisemmät hovimiehet uumoilivat Leicesterin hyvin mahdollisesti pääsevän uudelleen suosioon, ja että he tarkistivat sen mukaan käytöksensä häntä kohtaan ikäänkuin jonakin päivänä lukeakseen ansiokseen sen seikan, etteivät olleet hyljänneet häntä vastoinkäymisen hetkenä. On kuitenkin jo aika jättää nämä hovijuonittelut ja lähteä Tressilianin ja Raleighin matkaan.

Heidän joukkueessaan oli kuusi miestä; sillä paitsi Waylandia oli heillä mukanaan muuan kuninkaallinen airut ja kaksi vahvaa palvelijaa. Kaikki olivat hyvin aseistettuja ja ratsastivat niin nopeasti kuin kohtuullisesti voivat hevosiltaan, joilla oli pitkä matka kestettävänään. He koettivat saada jonkunlaista tietoa Varneysta ja hänen joukostaan tiensä varsilta, mutta eivät siinä onnistuneet, tämä kun oli kulkenut yöllä. Eräässä pienessä kylässä noin kuudentoista peninkulman päässä Kenilworthista, missä he syöttivät hevosiaan, astui muuan köyhännäköinen hengenmies, seudun kappalainen, vaatimattomasta majastaan ja kysyi, oliko heidän joukossaan ketään haavatiedon tuntijaa, pyytäen häntä siinä tapauksessa katsomaan erästä kuolevaa miestä.

Entisen ammattinsa nojalla lupasi Wayland koettaa parastaan, ja opastaessaan häntä paikalle kertoi kappalainen, että miehen olivat löytäneet maantieltä noin peninkulman päässä kylästä edellisen aamun töihinsä menevät talonpojat ja että hän, kappalainen, oli suonut hänelle suojaa kattonsa alla. Hän oli saanut ampumahaavan, joka näytti ilmeisesti kuolettavalta, mutta oliko hän saanut sen tappelussa vaiko rosvojen pyssyistä, siitä ei oltu päästy selville, koska hänellä oli ankara kuume ja hänen puheensa aivan sekavaa. Wayland astui pimeään, matalaan huoneeseen, ja heti kun kappalainen oli vetänyt uutimet syrjään, tunsi hän potilaan vääntyneistä kasvoista Mikael Lambournen piirteet. Lähtien muka hakemaan jotakin puuttuvaa tarve-ainetta ilmoitti Wayland kiiruusti matkatovereilleen tämän kummallisen seikan, ja pahaa aavistavan pelon täyttäminä riensivät sekä Tressilian että Raleigh kappalaisen taloon katsomaan kuolevaa miestä.

Heidän sinne ehtiessään kamppaili onneton jo kuoleman kanssa, eikä häntä olisi voinut enää pelastaa parempikaan lääkäri kuin Wayland, sillä kuula oli lävistänyt kokonaan hänen ruumiinsa. Hän näytti sentään olevan ainakin osaksi tajussaan, sillä hän tunsi Tressilianin ja ilmaisi merkeillä pyytävänsä häntä kumartumaan vuoteensa yli. Tressilian totteli, ja hetken aikaa epäselvästi mutistuaan jotakin, mistä saattoi eroittaa vain Varneyn ja Leicesterin kreivittären nimet, neuvoi Lambourne häntä kiiruhtamaan, muuten tulisi hän liian myöhään. Turhaan koetti Tressilian saada potilaalta enempiä tietoja; hän näytti rupeavan hourailemaan, ja kun hän jälleen merkillä käänsi Tressilianin huomion puoleensa, tapahtui se vain hänen pyytääkseen Tressiliania ilmoittamaan hänen enolleen Giles Goslingille, »Mustan Karhun» isännälle, että hän oli lopultakin kuollut ilman saappaitaan. Ja ankara kouristus toteuttikin muutamia minuutteja jälkeenpäin hänen sanansa, eivätkä matkustajat tästä kohtauksesta muuta ymmärtäneet kuin että hänen viimeiset viittauksensa vain vahvistivat sitä aavistelevaa pelkoa, jota he olivat jo kauvan tunteneet kreivittären kohtalon suhteen ja joka sai heidät jatkamaan matkaansa mahdollisimman nopeasti ja vaatimaan kuningattaren nimessä uusia hevosia entisten uuvuttua.

XXIII Luku.

Kolmasti kuolinkello soi. Käy huuto läpi ilmojen; Kolmasti korppi leuhakoi Yli Cumnorin tornien.

_Mickle_.

Meidän on nyt palaaminen siihen kertomuksemme osaan, missä viittasimme Varneyn Leicesterin kreivin valtuuttamana ja kuningattarenkin luvalla varustettuna kiiruhtaneen estämään kavaluutensa paljastumista toimittamalla kreivittären pois Kenilworthin linnasta. Hän oli ensin aikonut matkustaa vasta varhain aamulla, mutta peljäten kreivin voivan sillä välin muuttaa mieltänsä ja pyrkivän toistamiseen puhuttelemaan kreivitärtä päätti hän kaikkien ilmitulemisen ja tuhon mahdollisuuksien varalta lähteä heti paikalla. Sitä varten käski hän puheilleen Lambournea, mutta sai rajattomaksi harmikseen kuulla luotettavan palvelijansa urkeutuneen juomaretkelle läheiseen kylään tai jonnekin muuanne. Hänen palaamistaan odotellen määräsi ritari Rikhard, että hänen oli heti valmistautuminen matkaan ja kiiruhtaminen hänen jälkeensä, jos hän tulisi vasta hänen lähdettyään.

Sillä välin käytti Varney tehtäviinsä erästä Robin Tider-nimistä palvelijaa, jolle Cumnorin kartanon salaisuudet olivat jo kutakuinkin tunnettuja, hän kun oli käynyt siellä useammin kuin yhden kerran kreivin mukana. Tämän miehen, jonka luonne oli Lambournen luonteen kaltainen, vaikkei hän ollutkaan niin ripeä, elleihän sitten taas niin heittiömäinenkään kuin Lambourne, käski Varney toimittamaan kolme satuloitua ratsua ja hevospurilaat takaportille. Hänen vaimonsa hourupäisyys, johon nyt yleisesti uskottiin, oli riittävänä selityksenä hänen salaiseen poistamiseensa linnasta, ja hän toivoi saman selityksen tepsivän siinäkin tapauksessa, että onneton Amy tekisi vastusta tai huutaisi. Anton Fosterin apu oli välttämätön, ja hän lähti nyt sitä tavoittamaan.

Tämä jo luonnostaan niin juro ja epäseurallinen mies, joka vielä lisäksi oli hieman väsynyt ratsastuksestaan Cumnorista Warwickshireen tuomaan uutisia kreivittären paosta, oli jo varhain poistunut juhlijain tungoksesta ja noussut huoneeseensa, missä hän nukkui, kun Varney, täydellisessä matkakunnossa ja salalyhty kädessä astui sinne. Hän pysähtyi hetkiseksi kuuntelemaan, mitä hänen liittolaisensa jupisi unissaan ja eroitti selvästi sanat: »_Ave Maria -- ora pro nobis_ -- Ei -- ei se niin ole -- päästä meitä pahasta -- niinhän se kuuluukin.»

»Se raukka rukoilee unissaan», puheli Varney itsekseen, »ja sekoittaa toisiinsa vanhan ja uuden uskonsa -- Hän tulee kyllä tarvitsemaan enemmänkin rukouksia ennenkuin hän minusta eroon pääsee. -- Ho hoi! pyhä mies -- autuas katuja! -- Herää -- herää! -- Piru ei ole Sinua vielä karkoittanut palveluksestaan.»

Kun Varney samalla ravisteli nukkujaa käsivarresta, muutti se hänen ajatustensa suunnan ja hän karjui: »Varkaita! -- varkaita! Minä puolustan kultaani henkeen ja vereen asti -- suurella vaivalla ansaittua kultaani, joka on tullut minulle niin kalliiksi. -- Missä on Janet? -- Onko Janet turvassa?»

»Riittävässä turvassa, Sinä mylvivä hölmö!» ärjäisi Varney; »etkö Sinä jo häpeä tuota kirkumistasi?»

Samassa Foster heräsi täydellisesti, nousi istualleen vuoteeseensa, kysyi Varneylta tämän näin sopimattomaan aikaan sattuvan vieraskäynnin tarkoitusta ja lisäsi: »Se ei tiedä mitään hyvää.»

»Väärä ennustus, kaikkein pyhin Antonius», vastasi Varney; »se tietää, että hetki on tullut muuttaa verotilasi vapaaläänitykseksi -- Mitäpäs siihen sanot?»