Part 22

Siihen ei kulunutkaan pitkää aikaa; sillä tanskalainen hevos- ja jalkaväki, joka ei missään suhteessa ollut englantilaisia huonompi ei luvun, urhouden eikä varustusten puolesta, saapui heti sen jälkeen, pohjoisille seuduille ominaisen säkkipillin piipittäessä näiden joukkojen edellä heidän kotimaansa merkiksi; heitä johti taitava päällikkö, jonka tarvitsi hävetä kuuluisaa kapteeni Coxea vain sotatottumuksessa, jos tarvitsi siinäkään. Hyökkääjinä asettuivat tanskalaiset parveketornin juurelle, Mortimerin tornia vastapäätä; ja kun kaikki heidän valmistelunsa olivat suoritetut, annettiin merkki ottelun alkamiseen.

Heidän ensimäinen ryntäyksensä toisiansa vastaan tapahtui verrattain hillitysti, koska kumpikin puolue hiukan pelkäsi joutuvansa tungetuksi järveen. Mutta kun lisäjoukkoja yhä saapui molemmille puolille, muuttui kahakka viattomasta käsirysystä leimuavaksi tappeluksi. He syöksyivät vihollistensa kimppuun, kuten mestari Laneham todistaa, kuin lemmenkateuden kiihoittamat jäärät, ja törmäys oli usein niin raivoisa, että molemmat rivit hajaantuivat ja että nuijat ja kilvet synnyttivät suuresti kauhistavan metelin. Usein sattui myös se, mitä kokeneemmat soturit olivat päivän kamppailua alkaessaan pelänneet. Kaidepuut, jotka suojelivat sillan partaita, oli ehkä tahallaan kiinnitetty vain hyvin heikosti, niin että ne eivät pidättäneetkään niitä, jotka taistelun tuoksinassa tungettiin niitä vasten, mistä oli seurauksena, että monen urhon kuuma sota-into tapasi järven aalloissa varsin tehoisan jäähdykkeen. Nämä tapaturmat olisivat ehkä aiheuttaneet vakavampiakin tuhoja kuin senluontoisille kahakoille soveliasta oli, sillä useat sotijalot, joita tämä onnettomuus kohtasi, eivät osanneet uida, ja niitä taas, jotka osasivat, estivät heidän nahkaiset ja paperiset varustuksensa vapaasti käyttämästä jäseniään; mutta tapaus oli jo ennakolta arvattu ja useita veneitä oli varattu kerkeästi onkimaan Ahtolan helmasta kaikki sinne suistuneet sankarit ja saattamaan heidät kuivalle maalle, missä he vettä valuen ja kovin surkean näköisinä lohduttelivat sydämiään runsaasti taritulla kuumennetulla oluella ja paloviinalla, osoittamatta enää vähintäkään halua sekaantua uudelleen niin kamalaan kahakkaan.

Kapteeni Coxe yksin, tämä kaikkien goottilaiskirjasimilla painettujen tuotteiden keräilijäin ihme, suoritettuaan kaksi kertaa hevosineen päivineen vaarallisen hypyn sillalta järveen, uhmaten sitä äärimäistäkin hätää, mihin ritarisatujen mielisankarit, joiden urotekoja hän on kuvaillut lyhennetyssä muodossa, kuten Amadis, Belianis, Bevis tai hänen oma Warwickin Guynsa olivat ikinä joutuneet -- kapteeni Coxe yksin, me toistamme sen vieläkin, syöksyi kaksi kertaa sanotun onnettomuuden uhriksi jouduttuaankin tulisimpaan otteluun, hänen vaatteidensa ja hänen keppihevosensa jalkaverhon valuessa vettä, mutta sittenkin kahdesti äänellään ja esimerkillään rohkaisten englantilaisten lannistunutta urheutta, niin että heidän tanskalaisista maahanryntääjistä saamansa voitto muodostui lopultakin, kuten oli oikein ja kohtuullista, täydelliseksi ja ratkaisevaksi. Ansiostapa hänet siis tekikin kuolemattomaksi Ben Jonsonin kynä, joka viisikymmentä vuotta myöhemmin kirjoitti, ettei kukaan olisi ollut niin omiansa johtamaan erästä Kenilworthissa esitettyä naamionäytelmää kuin kapteeni Coxen peljätyllä keppihevosella ratsastava samaisen kapteenin haamu.

Nämä sievistelemättömät maalaisilveilyt eivät kai täydelleen sovi siihen kuvaan, minkä lukija on ennakolta itselleen muodostanut Elisabetin nähtäväksi aijotun kappaleen laadusta, hänen hallituskautenaan kun kirjallisuus saavutti semmoisen loistavan kukoistuksen ja hänen hovinsa kun, naisen hallitsemana, jonka sopivaisuustajunta veti vertoja hänen lahjakkaisuudelleen, oli yhtä kuuluisa kehittyneestä maustaan ja hienostuneista tavoistaan kuin viisaista ja tarmokkaista valtiomiehistäänkin. Mutta johtuiko se nyt sitten oivallisesti harkitusta halusta näyttää kiintyneeltä kansanomaisiin huvituksiin tai iskikö hänen mieleensä kipinä vanhan kuningas Henrikin mehevän miehekkäästä hengestä, joka joskus tuntui heräävän Elisabetissa, se vain on varmaa, että kuningatar nauroi sydämellisesti kunnon coventrylaisten esittämälle ritaritaistelujen jäljittelylle tai oikeammin sanoen pilamukailulle. Hän kutsui luokseen Sussexin kreivin ja Hunsdonin, osaksi ehkä hyvittääkseen edellistä niistä pitkistä, yksityisistä puheluista, joita hän oli suonut Leicesterin kreiville, johtamalla hänet keskustelemaan huvituksesta, joka paljoa paremmin vastasi hänen makuaan kuin nuo klassillisen muinaisuuden varastoista ammennetut korunäytelmät. Harras mieltymys, jolla kuningatar näytti nauravan ja pilailevan molempien sotapäälliköittensä kanssa, antoi Leicesterin kreiville odotetun tilaisuuden poistua hänen läheisyydestään, minkä seikan, niin hyvin oli hän valinnut aikansa, koko hovi selitti hänelle sangen mairittelevalla tavalla, että hän nimittäin päästi kilpailijansa vapaasti kuningattaren puheille, eikä käyttänyt oikeuttaan hänen isäntänään seisoa luopumatta hänen suosionsa paisteen ja muiden välissä.

Leicesterin ajatuksilla oli kuitenkin kauvas pelkästä kohteliaisuudesta poikkeava tarkoitus; sillä heti kun hän näki kuningattaren syventyneen innokkaaseen keskusteluun Sussexin ja Hunsdonin kanssa, joiden selän takana seisoi ritari Niklas Blount, naama korvia tavoittelevassa irvistyksessä jokaiselta sanalta, minkä kuuli lausuttavan, viittasi hän Tressilianille, joka sopimuksen mukaisesti seurasi hiukan ulohtaampaa hänen liikkeitään, raivautui ulos tungoksesta ja astui metsästyspuistoa kohti läpi alhaisempain katselijain joukkojen, jotka suu auki töllistelivät englantilaisten ja tanskalaisten tappelua. Tämän verrattain vaikean työn suoritettuaan katsahti hän toistamiseen taakseen nähdäkseen, oliko Tressilian siinä yhtä hyvin onnistunut, ja heti kun hän huomasi myös hänen selvinneen ihmisten vilinästä, lähti hän kulkemaan erästä pientä pensaikkoa kohti, jonka takana palvelija piteli kahta valmiiksi satuloitua hevosta. Hän heilauttihe toisen selkään ja antoi Tressilianille merkin, että tämän tulisi ratsastaa toisella. Sanaakaan sanomatta totteli Tressilian.

Leicester kannusti sitten hevostaan ja ratsasti nopeasti eräälle hyvin eristetylle, korkeiden tammien ympäröimälle paikalle, noin peninkulman päähän linnasta ja vastakkaiseen suuntaan näyttämöstä, minne uteliaisuus veti jokaisen katselijan. Siellä laskeutui hän satulasta, sitoi hevosensa puuhun ja lausuen vain nämä sanat: »Täällä ei kukaan meitä häiritse», heitti viittansa poikki satulan ja veti miekkansa.

Tressilian noudatti täsmällisesti kaikkia hänen liikkeitään, mutta ei voinut säiläänsä paljastaessaan olla sanomatta: »Herra kreivi, koska moni tuntee minut mieheksi, joka ei pelkää kuolemaa, kun se on vaakalaudalla kunniaa vastaan, niin tuntuu minusta, että minä itseäni häpäisemättä voin Teiltä kysyä kaiken rehellisyyden nimessä, miksi Teidän Korkeutenne on juljennut antaa minulle sellaisen osoituksen vihastaan, että me nyt olemme joutuneet tällaisiin suhteisiin toistemme kanssa?»

»Ellette pidä sellaisista halveksumiseni osoituksista», vastasi kreivi, »niin tarttukaa heti paikalla aseeseenne, tai toistan minä muutoin tempun, josta nyt valitatte.»

»Sitä ei Teidän tarvitse tehdä, herra kreivi», virkkoi Tressilian, »Jumala tuomitkoon välimme! Ja jos Te kaadutte, tulkoon verenne oman päänne päälle!»

Tuskin oli hän lopettanut lauseensa, kun he jo olivat ankarassa ottelussa.

Leicester, joka oli myöskin oivallinen miekan käyttelijä kaikkien muiden sen ajan ulkonaisten avujen ohella, oli edellisenä yönä saanut tarpeeksi kokea Tressilianin voimaa ja taitoa taistellakseen nyt varovammin kuin ennen ja pitääkseen varmaa kostoa pikaista parempana. Muutamia minuutteja miekkailivat he yhtä taitavasti ja menestyksellisesti, kunnes Tressilian uhkarohkeata hyökkäystä tehdessään, jonka Leicester onnellisesti väisti, paljastihe liiaksi, ja kun hän sitten koetti korjata asentoaan, iski kreivi miekan hänen kädestään ja töyttäsi hänet kumoon. Julmasti hymyillen piti hän sitten miekkansa kärkeä parin tuuman päässä kaatuneen vastustajansa kurkusta, ja laskien samalla jalkansa hänen rinnalleen, käski häntä tunnustamaan konnamaiset tekonsa ja valmistautumaan kuolemaan.

»Minulla ei ole mitään muka Sinua vastaan harjoittamaani konnamaisuutta eikä vääryyttä tunnustettavana», vastasi Tressilian, »ja minä olen paremmin valmistautunut kuolemaan kuin Sinä. Käytä voittoasi miten suvaitset, ja antakoon Jumala sen Sinulle anteeksi! Minä en ole antanut Sinulle tähän kaikkeen vähintäkään aihetta.»

»Et vähintäkään aihetta!» huudahti kreivi, »et vähintäkään aihetta! -- mutta miksi keskustella pitemmältä moisen roiston kanssa? -- Kuole valehtelijana, niinkuin olet elänytkin!»

Hän kohotti jo käsivarttaan antaakseen surmaniskun, kun siihen tartuttiin äkkiä takaapäin.

Raivostuneena käännähti kreivi pudistamaan pois tuon odottamattoman esteen, mutta suuri oli hänen hämmästyksensä, kun hän huomasi oudonnäköisen pojan tarrautuneen käsivarteensa niin sisukkaasti, ettei hän päässyt hänestä eroon ilman aika rimpuilemista, minkä kestäessä Tressilian ehti nousta maasta ja ottaa uudelleen aseensa. Leicester kääntyi jälleen vastustajansa puoleen yhä kiukustuneempana, ja ottelu olisi alkanut entistäänkin hurjempana molemmin puolin, ellei poika olisi uudelleen takertunut Leicesterin kreivin polviin ja kirkuvalla äänellä rukoillut häntä kuuntelemaan hetkisen, ennenkuin jatkaisi tätä taistelua.

»Nouse ylös ja päästä minut», tiuskaisi Leicester, »tai kautta taivaan, minä lävistän Sinut miekallani! -- Mitä syytä Sinulla on tulla tuolla tavoin estämään minua kostotoimessani?»

»Paljon -- paljon!» huusi pelkäämätön poika, »koska kerran minun hulluuteni on ollut syynä tähän Teidän veriseen riitaanne ja ehkäpä vielä kamalampiinkin tekoihin. Oo, jos Te vielä haluatte nauttia viattoman mielen rauhaa, jos Te vielä toivotte voivanne nukkua huolettomana, ilman omantuntonne kalvavaa tuskaa, niin malttakaa edes lukea tämä kirje ja sitten saatte tehdä mitä haluatte.»

Puhuessaan tähän hartaaseen ja vakavaan tapaansa tämä kummallisine kasvonpiirteineen ja outoine äänineen tontulta tuntuva kääpiö kokotti Leicesterin kreiville pitkällä, kauniilla vaaleanruskealla naisen hiuskiehkuralla sidottua kirjettä. Niin raivostunut, melkeinpä vihansa sokaisema kuin kreivi olikin nähdessään varman kostonsa menneen niin omituisella tavalla hukkaan, ei hän kuitenkaan voinut vastustaa tämän merkillisen anojan pyyntöä. Hän sieppasi kirjeen hänen kädestään -- muutti väriä päällekirjoituksen nähtyään -- aukaisi vapisevin käsin solmun, joka piti paperia kasassa -- silmäili sen sisältöä, horjahti taaksepäin ja olisi kaatunut, ellei olisi saanut eräästä puunrungosta tukea; siinä seisoi hän hetkisen, kirjettä tuijottaen, miekankärki maassa, näyttämättä aavistavankaan vastustajansa läsnä-oloa, vastustajan, jota kohtaan hän äsken oli osoittanut niin vähän armeliaisuutta, ja joka nyt saattoi vuorostaan käyttää tilaisuutta hyväkseen. Mutta sellaiseen kostoon oli Tressilian liian jalomielinen -- hänkin seisoi siinä ylen hämmästyneenä, odottaen tämän omituisen tunteenpuuskauksen päätöstä, mutta pitäen aseensa valmiina puolustautuakseen hätätilassa jotakin Leicesterin uutta ja odottamatonta hyökkäystä vastaan, sillä hän epäili riitakumppaninsa jälleen joutuneen äkillisen mielenhäiriön valtaan. Pojan tunsi hän helposti vanhaksi tuttavakseen Dickoniksi, jonka kasvoja, ken ne kerran oli nähnyt, ei voinut hevillä unohtaa; mutta miten hän oli tullut sinne niin tärkeällä hetkellä, miksi hän esiintyi niin tarmokkaasti ja miksikä, ennen kaikkea, hänen tuomansa kirje saattoi niin mahtavasti vaikuttaa Leicesteriin, olivat kysymyksiä, joihin hän ei osannut vastata.

Mutta kirje kykeni jo sellaisenaan saamaan vielä ihmeellisempiä asioita aikaan. Se oli onnettoman Amyn puolisolleen kirjoittama kirje, missä hän selitti Cumnorista pakenemisensa syyt ja tavan, ilmoitti tulleensa Kenilworthiin hänen suojaansa etsiäkseen, mainitsi olosuhteet, jotka olivat pakottaneet hänet turvautumaan Tressilianin huoneeseen, ja rukoili samalla hartaasti häntä viipymättä hankkimaan hänelle sopivamman asunnon. Kirje päättyi mitä hellimpiin rakkaudenvakuutteluihin ja lupaukseen nöyrästi alistua hänen tahtoonsa kaikissa asioissa, mutta etenkin hänen asemaansa ja oleskelupaikkaansa koskevissa, kunhan ei häntä vain enään asetettaisi Varneyn valvonnan ja vallan alaiseksi.

Kirje putosi Leicesterin kädestä, kun hän oli päässyt sen sisällöstä täysin selville. »Ottakaa miekkani, Tressilian», sanoi hän, »ja lävistäkää sydämeni, kuten minä aijoin äsken lävistää Teidän rintanne!»

»Herra kreivi», vastasi Tressilian, »Te olette menetellyt hyvin väärin minua kohtaan; mutta ääni sisimmässäni kuiskasi minulle koko ajan, että se johtui jostakin suunnattomasta erehdyksestä.»

»Erehdyksestä tosiaankin!» virkkoi Leicester ja ojensi hänelle kirjeen; »minut on saatu uskomaan kunnian mies konnaksi ja puhtain ja parhain nainen kurjaksi petturiksi. -- Sinä pojanlurjus, miksi tulee tämä kirje nyt vasta käsiini ja missä sen tuoja on näin kauvan kuhnustellut?»

»Sitä en uskalla Teille sanoa, armollinen herra», vastasi poika, siirtyen hänen ulottuviltaan; -- »mutta tässähän sen kuljettaja tuleekin.»

Samassa saapui Wayland paikalle ja kertoi Leicesterin kuulustelemana nopeasti kaikki kreivittären paon seikat -- ne kamalat yritykset, jotka olivat pakottaneet hänet karkaamaan -- ja hänen kiihkeän halunsa päästä puolisonsa turviin niin pian kuin mahdollista -- sekä viittasi Kenilworthin palvelijain todistukseen, »he kun eivät voi olla muistamatta», huomautti hän, »kuinka innokkaasti armollinen rouva tiedusteli heti linnaan tultuaan Leicesterin kreiviä.»

»Ne konnat!» huudahti Leicester; »mutta oo, pahin konna kaikista on sittenkin Varney! -- ja se onneton on tälläkin hetkellä hänen vallassaan!»

»Mutta ei suinkaan hänelle vain ole, Jumalan nimessä, annettu mitään tuhokäskyjä?» kysyi Tressilian.

»Ei, ei, ei!» huudahti kreivi hätäisesti. -- »Minä kyllä puhuin jotakin hulluuksissani -- mutta minä peruutin sen, peruutin kokonaan, lähettämällä nopean sanansaattajan; ja hän on nyt -- hänen täytyy olla nyt täydessä turvassa.»

»Niin», virkkoi Tressilian, »hänen _täytyy_ olla nyt täydessä turvassa, ja minun _täytyy_ olla vakuutettu hänen turvallisuudestaan. Meidän riitamme on nyt lopussa, herra kreivi; mutta nyt on ryhdyttävä ankaraan otteluun Amy Robsartin viettelijän kanssa, joka on peittänyt syyllisyytensä tuon inhoittavan Varneyn viitan alle.»

»Amyn _viettelijän_ kanssa!» huusi Leicester jyrisevällä äänellä; »sanokaa hänen puolisonsa kanssa! -- hänen petetyn, soaistun, arvottoman puolisonsa kanssa -- Hän on yhtä varmasti Leicesterin kreivitär kuin minä Leicesterin kreivi. Ettekä Te voi, herra, esittää ainoatakaan oikeuden muotoa, jolla minä en häntä hyvittäisi omasta vapaasta tahdostani. Ja minun tarvitsee tuskin sanoa, etten suinkaan pelkää Teidän pakotustanne.»

Tressilianin jalomielinen luonne kääntyi heti pitämästä silmällä hänen omia henkilökohtaisia asioitaan, vaan kiintyi kokonaan Amyn onnen ja menestyksen edistämiseen. Hän ei luottanut lainkaan Leicesterin häilyviin päätöksiin, etenkin kun hänen mielensä näytti vielä olevan niin kiihdyksissä, ettei tyyni harkinta tullut kysymykseenkään; eikä hän myöskään uskonut Amyn olevan täydessä turvassa kreivin palvelijain käsissä, huolimatta hänen monista vakuutteluisstaan. »Herra kreivi», vastasi hän siis rauhallisesti, »minä en tahdo mitenkään loukata Teitä enkä rakentaa riitaa kanssanne. Mutta velvollisuuteni ritari Hugh Robsartia kohtaan pakoittaa minut saattamaan tämän asian viipymättä kuningattaren tietoon, niin että kreivittären arvo ja asema tulee täysin tunnustetuksi ja tunnetuksi.»

»Sitä ei Teidän tarvitse tehdä, herra», vastasi kreivi ylpeästi; »älkää rohjetko sekaantua minun asioihini. Ei kenenkään muun kuin Dudleyn ääni saa julistaa Dudleyn häpeää -- Minä kerron kaikki itse Elisabetille ja sitten Cumnoriin elämän ja kuoleman vauhdilla!»

Tämän sanottuaan päästi hän hevosensa puusta, heittäytyi satulaan ja lähti ratsastamaan täyttä laukkaa linnaan päin.

»Ottakaa minut eteenne, herra Tressilian», pyyteli poika, nähdessään Tressilianin aikovan pitää samaa kiirettä -- »minun tarinani ei ole vielä lopussa, ja minä tarvitsen Teidän suojelustanne.»

Tressilian suostui ja seurasi kreiviä, vaikkeikaan niin hurjaa vauhtia. Matkalla tunnusti poika hyvin katuvaisena, että hän vihastuneena Waylandiin, kun tämä vältteli kaikkia hänen kysymyksiään siitä tuntemattomasta naisesta, vaikka hän oli omasta mielestään monella tavalla ansainnut hänen luottamuksensa, oli siepannut häneltä Amyn Leicesterin kreiville aikoman kirjeen. Hänen aikomuksensa oli ollut jättää se hänelle takaisin eilen illalla, jolloin hän varmasti luuli tapaavansa hänet, Waylandin kun piti esiintymän Arionina naamionäytelmässä. Hän oli kyllä ensin säikähtänyt, nähdessään kenelle kirje oli osoitettu; mutta sitten oli hän päätellyt, että kun ei Leicester kuitenkaan palaisi Kenilworthiin ennen iltaa, olisi kirje jo silloin oikean kuljettajansa käsissä niin hyvissä ajoin kuin yleensä saattoi toivoa sen pääsevän perille. Mutta kun Wayland ei tullutkaan näyttelemään, hänet kun oli sillä välin Lambourne karkoittanut linnasta, ja kun ei poika löytänyt häntä eikä päässyt Tressilianinkaan puheille ja kun hänen hallussaan oli niin mahtavalle henkilölle kuin Leicesterin kreiville osoitettu kirje, alkoi hän ankarasti pelätä kepposensa seurauksia. Varovaisuus, jopa levottomuuskin, jolla Wayland oli puhunut Varneysta ja Lambournesta, oli saattanut hänet otaksumaan, että kirje oli tarkoitettu vietäväksi kreivin omaan käteen ja että hän olisi vahingoittanut ehkä suurestikin sitä naista, uskomalla sen jonkun palvelijan huostaan. Hän oli parikin kertaa yrittänyt päästä Leicesterin puheille, mutta hänen oudonnäköiset kasvonsa ja koko hänen ulkonaisen ihmisensä vähäpätöisyys olivat aiheuttaneet sen, että korskeat ovenvartijat olivat käännyttäneet hänet aina takaisin. Kerran oli hänen kyllä ollut käydä hyvin, kun hän kaikkia soppia ja loukkoja kierrellessään oli löytänyt luolasta lippaan, jonka hän heti tunsi onnettoman kreivittären lippaaksi, hän kun oli nähnyt sen heidän yhdessä matkustaessaan; sillä mikään ei jäänyt hänen tutkivalta silmältään huomaamatta. Koetettuaan turhaan toimittaa sitä Tressilianille tai kreivittärelle pisti hän sen Leicesterin omiin käsiin, kuten olemme nähneet, vaikkei hän, ikävä kyllä, tuntenut häntä valepuvussa.

Vihdoin luuli poika onnistuvansa tehtävässään, kreivin tullessa salin ovipuoleen, mutta juuri kun hän oli raivautumaisillaan hänen luokseen, ehti Tressilian hänen edelleen. Kun pojalla oli yhtä terävä korva, kuin järkikin, kuuli hän heidän sopivan kohtauksesta huvikentällä, ja päätti yhtyä kolmanneksi joukkoon, toivoen joko mennessään tai tullessaan saavansa tilaisuuden antaa kirjeen Leicesterille; sillä kummallisia huhuja alkoi liikkua palvelijain keskuudessa, ja ne panivat hänet pelkäämään kreivittären turvallisuutta. Joku sattuma pidätti Dickonia kuitenkin niin paljon, että hän jäi jälkeen kreivistä ja että hän pylväskäytävään tullessaan näki heidän olevan jo täydessä tappelussa; silloin kiiruhti hän kutsumaan vahtia, aavistamattakaan, että jos heidän välillään verenvuodatusta tapahtui, tapahtui se juuri hänen kepposensa takia. Yhä väijyessään pylväskäytävässä kuuli hän kreivin erotessaan määräävän toisen kohtauksen, ja hän piti heitä sitten tarkasti silmällä coventrylaisten kahakan aikana, kun hän suureksi hämmästyksekseen näki Waylandin väkijoukossa, oivallisessa valepuvussa, mutta ei kuitenkaan niin oivallisessa, ettei hänen vanha toverinsa terävä katse olisi häntä keksinyt. He poistuivat tungoksesta syrjemmälle selittämään toisilleen asemansa. Poika tunnusti Waylandille kaikki, mitä olemme ylempänä kertoneet, ja seppä vuorostaan ilmoitti, että hänen syvä huolensa sen onnettoman naisen kohtalosta oli tuonut hänet takaisin linnan lähettyville, kun hän ensin oli eräässä kylässä noin kymmenen peninkulman päässä Kenilworthista saanut kuulla Varneyn ja Lambournen, joiden vihaa ja väkivaltaa hän pelkäsi, molempain lähteneen linnasta edellisenä yönä.

Vielä puhellessaan näkivät he Leicesterin ja Tressilianin eroavan tungoksesta, hiipivät heidän jäljissään siksi kun he nousivat hevostensa selkään, jolloin poika, jonka nopsajaikaisuudesta olemme ennen maininneet, saapui kuitenkin ajoissa perille pelastamaan Tressilianin hengen, vaikkei hän luonnollisesti voinutkaan pysyä aivan heidän kintereillään. Poika oli juuri päässyt kertomuksensa loppuun heidän ehtiessään parveketornin juurelle.

XXII Luku.

Aurinko jo nousee yli idän vuorten, Yö petollisin varjoinensa häipyy pois. -- Niin voittaa vilpin vihdoin totuus.

_Vanha Näytelmä_.

Kun Tressilian ratsasti pitkin siltaa, joka vielä aivan äsken oli ollut niin hullunkurisen ilveilyn näyttämönä, ei hän voinut olla huomaamatta ihmisten ilmeiden ja käytöksen kummallisesti muuttuneen sillä lyhyellä ajalla, minkä hän oli viipynyt poissa. Pilasota oli loppunut, mutta äskeisiin naamiopukuihinsa jättäytyneitä ihmisiä seisoskeli kaikkialla ryhmissä kaupungin asukkaiden tavoin, jota ovat juuri hämmästyttäneet oudot ja tuhoa ennustavat uutiset.

Hänen ennätettyään ulkopihalle oli näky sama -- palvelijoita, huoveja ja alempia virkamiehiä seisoi parvissa kuiskailemassa ja tähystelemässä suuren salin akkunoihin, katseissaan kuvastaen sekä levottomuutta että salaperäisyyttä.

Ritari Niklas Blount oli ensimäinen tuttu, jonka Tressilian tapasi ja joka ei jättänyt hänelle kyselemisenkään aikaa, vaan tervehti häntä näin sanoen: »Jumala Sinua armahtakoon, Tressilian, Sinä olet sopivampi talonpoikaistolloksi kuin hovimieheksi -- Sinä et osaa esiintyä hänen majesteettinsa seuralaiselle kuuluvalla tavalla -- Täällä Sinua huudetaan, kysellään, odotetaan -- ilman Sinua ei tulla toimeen; ja tuossa Sinä nyt sitten lopultakin väntystät ja raastat hevosesi niskassa niin vietävän rumaa pojannulikkaa, että Sinua luulisi jonkun imevän paholaisenpenikan kaitaluiseksi hoitajattareksi, joka juuri palaisi tuuletteluretkeltä.»

»No, mikä nyt on sitten hätänä?» kysyi Tressilian, päästäen pojan hyppäämään maahan kevyenä kuin höyhen ja samalla laskeutuen itsekin satulasta.

»Sitä ei tiedä aivan varmaan kukaan», vastasi Blount; »en minäkään ole saanut siitä vainua, vaikka minulla on yhtä tarkka nenä haistamaan kuin kenellä hovimiehellä tahansa. Leicesterin kreivi vain ratsasti sillan poikki niin hurjaa vauhtia kuin olisi tahtonut kaikki survottaa, pyysi päästä kuningattaren puheille ja on nyt tuolla salissa hänen kanssaan; Burleigh ja Walsingham ovat myös siellä -- ja Sinuakin haetaan -- mutta onko sitten kysymys valtiopetoksesta tai jostakin vielä pahemmasta, sitä ei tiedä kukaan.»

»Kautta taivaan, hän puhuu totta!» vahvisti Raleigh, joka saapui samassa paikalle; »Sinun täytyy viipymättä mennä kuningattaren puheille.»

»Älähän nyt miestä noin hätyytä, Raleigh», varoitti Blount, »muista hänen saappaitaan. -- Taivaan nimessä, mene huoneeseeni, rakas Tressilian, ja vedä jalkaasi ne minun uudet kukikkaat silkkikaationi -- minä olen pitänyt niitä vain kahdesti.»

»Joutavia!» vastasi Tressilian; »pidä Sinä huolta tästä pojasta, Blount; ole ystävällinen hänelle ja katso, ettei hän pääse karkuun käsistäsi -- hän voi olla meille erinomaisen tärkeä.»

Tämän sanottuaan seurasi hän Raleighia kiireisin askelin ja jätti kunnon Blountin siihen seisomaan hevosen marhaminta toisessa kädessä ja pojan kaulus toisessa. Blount katsahti pitkään heidän peräänsä.

»Ei kukaan kutsu minua niihin salaisuuksiin kurkistamaan», puheli hän -- »ja tuokin se jättää minut tähän hevosten ja lasten vartijaksi yhtaikaa. Enhän minä siitä toisesta niin välittäisikään, sillä minä pidän paljon hyvästä hevosesta; mutta kun minulle pannaan rasitukseksi tuollainen rujo nulikka! -- Mistä sitä nyt niin tullaan, kaunis pikkukuomaseni?»

»Suolta, suolta», vastasi poika.

»Ja mitä sieltä tekemästä. Sinä rikkiviisas paholaisen sikiö?»