Part 21
»Hillitseppä röyhkeää kieltäsi, mies», komensi Leicester; »pilapuheet, jotka sopivat ritari Rikhard Varneyn kuultaviksi, eivät ole ensinkään paikallaan minulle lausuttuina. Kuinka pian luulet voivasi saavuttaa isäntäsi?»
»Tunnissa, armollinen herra, jos mies ja hevonen eheinä pysyvät», vastasi Lambourne, muuttaen silmänräpäyksessä tuttavallisuutta lähentelevän käytöksensä mitä nöyrimmäksi kunnioitukseksi. Kreivi mitteli häntä katseillaan kiireestä kantapäähän.
»Minä olen kuullut Sinusta puhuttavan», virkkoi hän sitten; »sanotaan Sinun suorittavan tehtäväsi nopeasti, mutta taipuvan liiaksi rähinään ja juopotteluun, jotta Sinulle voisi uskoa mitään tärkeämpiä toimia.»
»Armollinen herra», vastasi Lambourne, »minä olen ollut sotilaana, merimiehenä, matkustajana ja seikkailijana, ja ne ovat kaikki elinkeinoja, joiden harjoittajat nauttivat tästä päivästä, koska he eivät ole varmoja huomisesta. Mutta vaikka minä ehkä käytänkin väärin vapaa-aikojani, en ole vielä koskaan lyönyt laimin velvollisuuttani isäntääni kohtaan.»
»Katso, että niin tapahtuu nytkin», jatkoi Leicester, »etkä Sinä ole sitä katuva. Toimita tämä kirje nopeasti ja varmasti ritari Rikhard Varneyn käsiin.»
»Eikö tehtäväni ulotu laajemmalle?» kysyi Lambourne.
»Ei», vastasi Leicester, »mutta minulle on erikoisen tärkeätä, että Sinä suoritat sen yhtä huolellisesti kuin kiireisestikin.»
»Minä en ole säästävä huolta enkä hevosta», vastasi Lambourne, lähtien viipymättä huoneesta.
»Niin, sillä lailla se päättyi se minun yksityinen puheillepääsyni, josta minä kuitenkin toivoin niin paljon!» mutisi hän itsekseen astuskellessaan pitkää käytävää ja laskeutuessaan takaportaita. »Saakeli soikoon! Minä luulin kreivin tarvitsevan apuani johonkin salajuoneen, ja nyt se laulu loppuikin vain kirjeen viemiseen! Hyvä, hänen tahtonsa on tapahtuva siitä huolimatta, ja kuten hänen korkeutensa oikein sanoikin, minä en ole sitä vastaisuudessa katuva. Lapsen täytyy ensin kontata, ennenkuin se oppii kävelemään, ja niin on alottelevan hovimiehenkin laita. Mutta annahan kun pilkistän tuohon kirjeeseen, jonka hän sinetöi niin kovin huolimattomasti.» -- Tämän tempun tehtyään mäjäytti hän ylen määrin riemastuneena käsiään yhteen ja huudahti: »Kreivitär -- kreivitär! -- Nyt tiedän minä salaisuuden, joka on minut kohottava tai kaatava. -- Mutta astuppas esiin, Bayard», jatkoi hän hevostaan pihalle taluttaen, »sillä Sinun kupeittesi ja minun kannusteni täytyy tehdä piakkoin tuttavuutta keskenään.»
Lambourne nousi siis satulaan ja lähti linnasta takaportin kautta; hänen annettiin vapaasti mennä, koska ritari Rikhard Varney oli poistuessaan jättänyt vartijalle häntä koskevan käskyn.
Heti kun Lambourne ja kamaripalvelija olivat lähteneet huoneesta, vaihtoi Leicester hovipukunsa hyvin yksinkertaiseen vaatetukseen, heitti viitan ympärilleen, otti lampun käteensä ja kulki salaista yhdyskäytävää pitkin pienelle takaportille, josta pääsi linnan pihalle, lähelle huvikentän yläpäätä. Hänen ajatuksensa olivat tyynempiä ja selvempiä kuin yleensä viime aikoina, ja hän yritti omissa silmissäänkin esiintyä miehenä, jota vastaan oli enemmän rikottu kuin hän itse oli rikkonut.
»Minua on mitä syvimmin loukattu», tähän suuntaan kulkivat hänen mietteensä, »mutta minä olen luopunut silmänräpäyksellisestä kostosta ja siirtänyt sen miehekkyyden ja jalomielisyyden alueelle. Vaan pitääkö avioliiton, jonka se petollinen nainen on tänään häväissyt, kahlehtiman minua ja ehkäisemän minua sillä mahtavalla uralla, johon kohtaloni minua kutsuu? Ei -- on olemassa muitakin keinoja sellaisten siteiden avaamiseksi, tarvitsematta katkoa elämän säikeitä. Jumalan kasvojen edessä en minä ole enää sidottu liittoon, jonka hän ensimäisenä rikkoi. Kuningaskuntien tulee joutua välillemme -- valtamerten vyöryvät aallot, joiden syvyydet ovat nielleet kokonaisia laivastoja, saavat olla ainoina tämän kuolettavan salaisuuden säilyttäjinä.»
Tämänlaisilla todisteluilla koetti Leicester rauhoittaa omaatuntoansa niin äkkiä päätetyn kostonaikeen toteuttamisen ja kunnianhimoisten suunnitelmainsa suhteen, jotka olivat niin läheisesti liittyneet jokaiseen hänen elämänsä pyrkimykseen ja tekoon, ettei hän kyennyt edes yrittämään vapautua niistä, niin että hänen kostonsakin näytti hänestä lopulta kerrassaan oikeutetulta, jopa jalomielisen hillityltäkin toimitukselta.
Tässä mielentilassa astui tuo kostoa ja kunniaa himoitseva kreivi komealle huvikentälle, minne juuri silloin täysikuu valoi säteitään. Tuo kirkas keltainen valo heijasteli kaikkialta valkoisesta hiekkakivestä, josta kentän kivitys, pylväsaidat ja rakennustaiteelliset kaunistukset olivat laitetut; eikä pieninkään pilvenhattara himmentänyt sinitaivasta, niin että koko tienoo oli melkein yhtä kirkas kuin jos aurinko olisi vast'ikään laskenut. Lukuisat valkoisesta marmorista veistetyt kuvapatsaat hohtivat kalpeassa valossa juuri haudoistaan nousseiden, käärinliinoihinsa verhoutuneiden aaveiden tavoin, ja suihkulähteet lennättelivät ilmaan vesisäikeitään, ikäänkuin niitä kuun säteissä kirkastaakseen, ennenkuin ne jälleen kimaltelevana hopearoiskeena putosivat altaisiinsa. Päivä oli ollut helteinen, eikä vieno yötuulahdus, joka huokui huvikentän pengermillä, löyhytellyt puiden lehviä voimakkaammin kuin viuhka nuoren kaunottaren kädessä. Kesä-yön laulaja oli rakentanut runsaasti pesiä läheisen puutarhan lehtimajoihin, ja niiden asukkaat korvasivat nyt päiväistä vaikenemistaan helskyttelemällä valtavassa kuorossa ihania liverryksiään, milloin hilpeitä, milloin kiihkeitä, milloin yhteisiä, milloin toinen toisilleen vastailevia, ikäänkuin purkaen rintansa riemua siitä tyynestä, hurmaavasta yöstä, johon he säveleitään kaijuttelivat.
Ajatellen kokonaan toisia asioita kuin suihkulähteiden solinaa, kuun kimallusta ja satakielen laulua, käyskenteli uljas Leicester hitaasti pengermän päästä toiseen, viitta lujasti ympärillä, miekka kainalossa, keksimättä kuitenkaan ihmisolennon varjoakaan.
»Oma jalomielisyyteni petti minut surkeasti», puheli hän itsekseen, »jos se konna nyt pääsi minulta pakoon -- niin, ja ehkäpä on hän nyt jo rientänyt vapauttamaan sitä avionrikkojaa, jolla on vielä niin vähän vartijoitakin.»
Nämä hänen mietiskelynsä keskeytyivät samassa, sillä kun hän kääntyi katsomaan portille päin, näki hän ihmisolennon hitaasti etenevän pylväskäytävästä, himmentäen varjollaan vuorotellen kaikkia esineitä, joiden ohi hän lähestyessään kulki.
»Iskenkö ennenkuin edes kuulen hänen raivostuttavan äänensä?» ajatteli Leicester miekkansa kahvaan tarttuen. »Mutta ei! Minä tahdon nähdä, mihin suuntaan hänen saastaiset juonensa käyvät. Minä tahdon katsella, niin vastenmielistä kuin se onkin, miten se inhoittava käärme kiemurtelee ja pyörähtelee, ennenkuin käytän voimaani ja muserran sen.»
Hänen kätensä heltisi kahvasta, ja hän läheni hitaasti Tressiliania, keräten tämän kohtauksen varalle kaiken itsehillinnän ja tahdonlujuuden, mitä hänellä suinkin oli, kunnes he seisoivat aivan vastakkain.
Tressilian kumarsi kunnioittavasti, mutta kreivi vastasi vain ylpeällä päännyökähdyksellä ja sanoilla: »Te halusitte puhella kahden kesken kanssani, herra -- tässä minä olen valmiina kuuntelemaan.»
»Herra kreivi», virkkoi Tressilian, »minulle on sanottavani laatu niin tärkeä ja minä toivon niin hartaasti Teidän kuuntelevan minua kärsivällisesti, jopa suosiollisestikin, että minä alennun puhdistautumaan kaikesta, mitä Teidän Korkeudellanne suinkin saattaa olla minua vastaan. Te pidätte minua vihollisenanne?»
»Eikö minulla ole sitten ilmeisiä syitä siihen?» vastasi Leicester, huomatessaan Tressilianin vaijenneen vastausta odottamaan.
»Teette siinä minulle vääryyttä, herra kreivi. Minä olen kyllä Sussexin kreivin ystävä, mutta en hänen liittolaisensa enkä puoluelaisensa, niin Teidän kilpailijaksenne kuin hovi häntä sanookin; siitä on jo pitkä aika, kun minä lakkasin pitämästä hovia ja hovijuonia luonteelleni ja lahjoilleni sopivana alana.»
»Voipa hyvin niin ollakin, herra», vastasi Leicester; »sillä onhan niitä oppineelle miehelle -- sellaiseksihan maailma huutaa herra Tressiliania -- arvokkaampiakin askarruksia. Rakkaudella on vehkeilynsä yhtä hyvin kuin kunnianhimollakin.»
»Minä huomaan, herra kreivi», jatkoi Tressilian, »Teidän panevan suurta painoa minun aikaisempaan kiintymykseeni siihen onnettomaan nuoreen naiseen, josta aijon kohta puhua, ja ehkäpä ajattelevan minun ajavan hänen asiaansa enemmän mustasukkaisuuden kuin oikeudentunnon houkuttelemana.»
»Mitäpä minun ajatuksistani, hyvä herra!» vastasi kreivi; »jatkakaa! Tähän asti olette Te puhunut yksinomaan itsestänne; sangen tärkeä ja arvokas aihe epäilemättä, mutta se ei ehkä koske minua niin syvästi, että minun pitäisi sen takia viipyä vuoteeltani. Säästäkää enemmät esipuheet, hyvä herra, ja käykää asiaan, jos Teillä tosiaan on jotakin minuun kuuluvaa kerrottavana. Teidän lopetettuanne saanen minäkin vuorostani lausua parisen sanaa.»
»Minä käyn siis suoraan asiaan, herra kreivi», virkkoi Tressilian; »ja kun minun sanottavani on Teidän Korkeutenne kunniaa koskevaa, uskon minä, ettette Te omastakaan mielestänne ole tuhlannut aikaanne sitä kuuntelemalla. Minulla on muuan pyyntö Teidän Korkeudellenne onnettoman Amy Robsartin suhteen, jonka tarina on Teille liiankin tuttu. Minä kadun syvästi, etten heti ryhtynyt tähän toimenpiteeseen ja asettanut Teitä tuomariksi itseni ja tuon konnan välille, joka on hänet niin kauheasti häväissyt. Herra kreivi, Amy Robsart karkasi laittomasta ja vaarallisesta vankeudestaan, ja luottaen omien nuhteidensa vaikutukseen kunnottomaan mieheensä, vaati minulta lupauksen, etten minä sekaantuisi hänen asioihinsa siksi kunnes hän oli itse yrittänyt saada oikeutensa tunnustetuiksi.»
»Haa!» huudahti Leicester, »muistatteko, kenelle puhutte?»
»Minä puhun hänen kunnottomasta miehestään, herra kreivi», toisti Tressilian, »enkä minä parhaalla tahdollanikaan löydä lievempää sanamuotoa. Se onneton nuori nainen on nyt kadonnut minun tiettyvistäni ja on hänet kaiketi kätketty johonkin tämän linnan salasoppeen -- ellei häntä ole kuljetettu johonkin pahoille aikomuksille vielä sopivampaan säilytyspaikkaan. Se asia on autettava, herra kreivi -- minä puhun hänen isänsä valtuuttamana ja tämä onneton avioliitto on tunnustettava ja todistettava kuningattaren edessä ja Amy Robsart viipymättä, estelemättä päästettävä omaan vapauteensa. Ja sallikaa minun sanoa, tämän minun oikeutetun pyyntöni täyttäminen ei koske kenenkään kunniaa niin paljon kuin juuri Teidän Korkeutenne.»
Kreivi seisoi siinä ikäänkuin kivettyneenä siitä tavattomasta tyyneydestä, millä tuo mies, jonka hän luuli loukanneen itseään niin syvästi, puolusti rikollisen rakastajattarensa asiaa, aivan kuin olisi tämä ollut kerrassaan viaton nainen ja Tressilian vain hänen puolueeton avustajansa; eikä hänen hämmästyksensä lainkaan vähentynyt siitä lämmöstä, millä Tressilian tuntui vaativan tuolle naiselle arvoa ja yhteiskunnallista asemaa, jotka hän oli häväissyt ja joiden edut hän oli sittemmin varmasti jakava nyt hänen asiaansa niin kuulumattoman julkeasti puolustavan rikostoverinsa kanssa. Tressilian oli ollut jo yli minuutin aikaa vaiti, ennenkuin kreivi tointui suunnattomasta kummastuksestaan; ja kun muistaa hänen mielessään kuohuvat ennakkoluulot, ei ole lainkaan ihmeellistä, että hänen hurja vihansa vei voiton kaikista muista tunteista. »Minä olen keskeyttämättä kuunnellut Teitä, herra Tressilian», virkkoi hän vihdoin, »ja minä kiitän Jumalaa, etteivät koskaan ennen ole korvissani soineet niin häikäilemättömän konnan sanat. Teidän kurittamisenne sopisi oikeastaan paremmin teloittajan ruoskalle kuin aatelismiehen miekalle, mutta kuitenkin -- konna, paljasta säiläsi ja puolusta henkeäsi!»
Viimeisiä sanoja lausuessaan pudotti hän viittansa maahan, sivalsi Tressiliania rajusti miekkansa tupella, paljasti sitten heti säilänsä ja laittautui hyökkäysasentoon. Hänen puheittensa hurja raivo oli ensin täyttänyt Tressilianin yhtäläisellä hämmästyksellä kuin mitä Leicesterkin oli tuntenut häntä kuunnellessaan. Mutta kummastelu muuttui vihaksi, kun hänen sanojensa ansaitsemattomia solvauksia seurasi isku, joka heti paikalla poisti kaikki muut ajatukset hänen mielestään, paitsi pikaista taistelua koskevat. Tressilianin miekka lensi viipymättä tupesta, ja vaikka hän ei ehkä ollutkaan juuri niin taitava aseensa käyttelyssä kuin Leicester, osasi hän sentään oivallisesti puolustautua, etenkin kun hän oli heistä kahdesta tyynempi ja rauhallisempi, koska hän ei voinut olla pitämättä Leicesterin käytöksen syynä joko tilapäistä mielenhäiriötä tai sitten jonkun erinomaisen harhaluulon vaikutusta.
Ottelu oli jo kestänyt useampia minuutteja kummankaan haavoittumatta, kun äkkiä alkoi kuulua ääniä pylväskäytävästä, jonka läpi pengermälle päästiin, ja niihin yhtyneinä kiireisesti läheneviä askeleita. »Meitä häiritään», sanoi Leicester vastustajalleen; »seuratkaa minua.»
Samaan aikaan kajahti ääni pylväskäytävästä: »Se marakatti oli oikeassa -- täällä ne kahakoivat.»
Leicester veti sillä välin Tressilianin jonkunlaiseen komeroon erään suihkulähteen taakse, ja siellä olivat he hyvässä piilossa, kun kuusi kuningattaren henkivartijaa astui huvikentän keskikäytävää pitkin heitä kohti, saattoivatpa he kuulla yhden puhelevankin toisille: »Emme me niitä löydä koko tänä yönä kaikkien näiden ruiskupillien, oravanhäkkien ja kaninkolojen seasta; mutta ellemme saa niitä napatuiksi tuonne perälle mennessämme, käännymme ympäri ja asetamme vahdin portille, niin saamme ne siten huomenna varmasti kynsiimme.»
»Kaunis juttu», päivitteli toinen, »kun rupeavat tapella natistamaan aivan kuningattaren kuuluvilla, sanoisinpa melkein hänen omassa palatsissaan! -- Hiisi heidät vieköön, he olivat varmaankin pari humalaista pieneen käsirysyyn joutunutta tappelukukkoa, -- olisipa melkein ollut sääli niitä tavata -- rangaistuksenahan on käden katkaiseminen, eikös olekin? -- olisipa kovaa menettää kätensä teräspalan käsittelemisen takia, se kun vielä sopii niin luontevasti miehen kouraankin.»
»Sinä olet itse aikamoinen tappelupukari, Yrjö», virkkoi kolmas; »mutta olehan varoillasi, laki on tosiaankin se minkä sanoit.»
»Niin», puuttui jälleen puheeseen ensimäinen, »elleihän asiaa paineta hieman villaisella; sillä tiedäthän, ettei nyt sentään olla kuningattaren palatsissa, vaan Leicesterin kreivin linnassa.»
»No sen takia voi rangaistus olla aina yhtä ankara», vastasi toinen; »sillä jos meidän armollinen valtiattaremme -- Jumala häntä varjelkoon -- on kuningatar, niin on Leicesterin kreivi yhtä hyvä kuin kuningaskin.»
»Pidä kitasi! senkin lurjus!» varoitti kolmas; »mistä Sinä tiedät kuka sattuu kuulemaan?»
Ja he jatkoivat matkaansa huolimattomasti etsiskellen sieltä ja täältä, sillä he olivat ilmeisesti kiintyneempiä omaan keskusteluunsa kuin halukkaita nuuskimaan henkilöitä, jotka olivat tämän yöllisen metelin aiheuttaneet.
Heti kun he olivat edenneet pengermän päähän, viittasi Leicester Tressiliania seuraamaan, hiipi hänen kanssaan vastakkaiseen suuntaan, ja niin pääsivät he kenenkään huomaamatta pakoon pylväskäytävän kautta. Hän vei Tressilianin Mervynin tornille asti, missä tämä jälleen asui, ja puhui hänelle ennen eroamista näin: »Jos Sinulla on rohkeutta jatkaa ja päättää sitä, mikä nyt jäi sikseen, niin pysyttele lähelläni huomenna hovin lähtiessä jälleen matkaan -- me tapaamme kyllä sopivan tilaisuuden, ja minä annan Sinulle merkin, kun aika on tullut.»
»Herra kreivi», vastasi Tressilian, »jossakin toisessa tapauksessa olisin minä kysynyt Teiltä tämän hyvin oudoksuttavan ja minua kohtaan niin raivokkaan käytöksenne tarkoitusta ja syytä. Mutta Te olette iskenyt olkapäähäni merkin, jonka vain veri voi pestä pois; ja vaikka Te olisitte vieläkin korkeammassa asemassa kuin pöyhkeimmätkään toiveenne ovat Teidät ikinä nostaneet, vaatisin minä Teiltä sittenkin hyvitystä loukatulle kunnialleni.»
Näin erosivat he sitten, mutta sen yön seikkailut eivät olleet vielä Leicesteriltä loppuneet. Hänen oli pakko kulkea Saintlowen tornin ohi päästäkseen omaan huoneeseensa johtavaan salakäytävään, ja sen portilla tapasi hän Hunsdonin puolipukeissa, paljastettu miekka kainalossa.
»Herättikö se meteli Teidätkin, herra kreivi?» kysyi vanha soturi. »Sepä sen -- koira vieköön, yöt ovat täällä Teidän linnassanne yhtä rauhattomia kuin päivätkin. Pari tuntia sitten heräsin minä sen mielipuolen rouva Varneyn kirkunaan, kun hänen miehensä vei häntä väkisin linnasta. Takaanpa, että sieti sillä olla sekä Teidän että kuningattaren lupa, muutoin olisin minä sekaantunut leikkiin ja iskenyt sitä Teidän Varneytanne kalloon aika navakasti; ja nyt sitä taas tapella jyhmästetään tuolla alhaalla huvikentällä, tai miksi Te nyt sanotte tuota kivillä laskettua pengerpuistikkoa, missä noita koreita leluja törröttää?»
Ukon puheen ensi osa viilsi kuin puukolla kreivin sydämeen; jälkimäiseen osaan vastasi hän itsekin kuulleensa miekkojen kalsketta ja tulleensa tänne palauttamaan niitä järjestykseen, jotka olivat rohjenneet menetellä niin julkeasti aivan kuningattaren läheisyydessä.
»No, mutta sittehän minä saankin Teistä seuraa», iloitsi Hunsdon.
Ja Leicesterin oli pakko palata tuon karhumaisen vanhan herran kanssa huvikentälle, missä Hunsdon kuunteli välittömän komentonsa alaisten vartijain kertomusta heidän turhasta yömellakoitsijain etsimisestään, taritsi heille vaivojen palkkioksi pari tusinaa mehevää kirousta ja haukkui heitä laiskoiksi lurjuksiksi ja sokeiksi portonpojiksi. Leicester katsoi myös tarpeelliseksi olla olevinaan vihoissaan siitä, ettei niitä tappelupukareita oltu löydetty; mutta vihdoin esitteli hän Hunsdonille, että ne olivat yhtä hyvin voineet olla joitakin huimapäisiä nuorukaisia, jotka olivat liian ahkeraan kallistelleet maljoja ja joita nyt jo tapahtunut etsiskely oli kai tarpeeksi säikäyttänyt. Hunsdon, joka itse piti myös paljon pikaristaan, myönsi hänkin, että pullo sai usein vastata niistä monista hulluuksista, joita se oli saattanut ihmisen tekemään. »Mutta», lisäsi hän, »ellei Teidän Korkeutenne rupea hieman säästeliäämmäksi talonpidossaan ja hieman vähennä tätä suunnatonta oluen, viinin ja muun juomatavaran tulvaa, niin aavistanpa laulun lopuksi tulevan sen, että minun täytyy teljetä vahtitupaan muutamia niistä iloisista veitikoista ja käsitellä heitä hieman vipukoneellani. -- Huomatkaa tämä varoitukseni ja nukkukaa makeasti!»
Leicester oli hyvin iloinen päästessään seuralaisestaan, jätti hänet portille, missä he olivat kohdanneet toisensa, astui salakäytävään, otti käteensä lampun, jonka oli sinne tullessaan jättänyt, ja löysi sen sammuvassa valossa tiensä omaan huoneeseensa.
XXI Luku.
Tilaa! heponi karkaa, Jos läheltä ruhtinaan se nähdä saa; Runoksi totta puhuen, Siihen aikaan sattui synty sen, Kun suuri Lester linnassaan Elisabetia piti vieraanaan.
_Naamionäytelmä Pöllöt -- Ben Jonson_.
Huvitus, jonka oli seuraavana päivänä määrä ilahuttaa Elisabetia ja hänen hoviaan, olivat hänen uskollisten coventrylaistensa, heidän vanhassa kaupungissaan jo ammoin säilyneen, muinaisiin tarinoihin ja kronikoihin perustuvan tavan mukaan esittämät englantilaisten ja tanskalaisten taistelut. Tässä näytelmässä esitti osa kaupungin asukkaita saksilaisia ja toinen osa tanskalaisia, kuvastellen sekä karkein säkein että ankarin iskuin näiden kahden uljaan kansan kamppailuja ja englantilaisten naisten amatsonimaista urheutta, heidän kun tarina väittää olleen innokkaimpina toimihenkilöinä yleisessä tanskalaisia vastaan suunnatussa verilöylyssä, joka tapahtui sittemmin heidän hävittämisensä muistojuhlaksi korotettuna päivänä armon vuonna 1012. Tämän leikin, joka oli kauvan ollut Coventryn asukkaiden suosittuna ajanvietteenä, olivat toimittaneet lakkautetuksi erinäiset uskonkiihkoiset, puritanilaisuuteen kallistuvat hengenmiehet, joilla sattui olemaan melkoista vaikutusta ylempiin virkamiehiin. Mutta kaupunkilaisten suuri enemmistö oli kääntynyt kuningattaren puoleen anoen näyttelemis-oikeuttansa takaisin ja kunniaa saada esittää kappaleensa hänen majesteetilleen. Ja kun tätä pyyntöä pohdittiin siinä pienessä neuvoskunnassa, joka tavallisesti avusti kuningatarta kiireellisten asiain ratkaisemisessa, sai se muutamien ankarampain miesten vastustuksesta huolimatta suosion Elisabetin silmissä, sillä kuningatar huomautti, että tuollaiset huvitukset viehättivät ilman vähintäkään vahinkoa useata sellaistakin, joka niiden puuttuessa käyttäisi aikansa huonompiin iloihin, ja että heidän hengelliset paimenensa, niin kunnioitettavia kuin he olivatkin oppinsa ja hurskautensa takia, katsoivat kuitenkin asiaa liian synkältä kannalta saarnatessaan tällaisia laumojensa huvituksia vastaan; ja sillä oli näytelmän esittämislupa myönnetty.
Kun oli syöty aamiainen, jota mestari Laneham nimittää taivaalliseksi murkinaksi, riensivät kaikki hovin huomattavimmat henkilöt hänen majesteettiaan saattaen parveketornille katselemaan molempain taistelevain puolueitten, englantilaisten ja tanskalaisten, saapumista; ja kun merkki oli annettu, lensi metsästyspuistoon avautuva portti selkosen seljälleen päästääkseen ne sisään. Tuossapa he jo tulivatkin, jalkaisin ja ratsain; sillä useat kunnianhimoiset kaupunkilaiset olivat laittautuneet eriskummallisiin ritarien varustuksia jäljitteleviin pukuihin, siten esittääkseen noiden kahden kansakunnan ritaristoa. Mutta tapaturmien välttämiseksi ei heidän oltu sallittu käyttää oikeita hevosia, vaan saivat he ratsastaa niin sanotuilla keppihevosilla, jotka entisinä aikoina muodostivat maurilaistanssin päähuvituksen ja joita vieläkin saadaan ihailla näyttämöllä, herra Bayesin murhenäytelmän loppupuolella suoritetussa suuressa taistelussa. Jalkaväki seurasi myös asiaankuuluvasti varustettuna. Koko esitystä tuli pitää jonkunlaisena naamio-ilveilynä tai pilamukailuna komeammista näytelmistä, joihin ylimykset ja säätyhenkilötkin ottivat osaa, parhaan tietonsa ja taitonsa mukaan tarkasti jäljitellen kuvailemiansa henkilöitä. Tämä tanskalaisten hävittämisen muistoksi näytelty kappale oli kokonaan toisenluontoinen, sen esittäjät kun olivat alhaisempia henkilöitä, joiden tavat ja käytös sitä paremmin sopivat tilaisuuteen, mitä hullunkurisempia ja naurettavampia he itsessään olivat. Heidän vaatetuksensa, jota kiirehtivä kertomuksemme ei salli meidän lähemmin kuvailla, herätti myös suurta hupia, ja vaikka heidän hyökkäys-aseillaan saattoikin mäjäytellä tukevia iskuja, niin olivat ne kuitenkin vain pitkiä leppäseipäitä keihäiden ja jykeviä kolikoita miekkojen asemesta; ja puolustuksekseen olivat sekä hevos- että jalkamiehet oivallisesti varustetut muhkeilla kypäröillä ja kilvillä, mitkä molemmat oli kyhätty paksusta nahasta.
Kapteeni Coxe, tämä Coventryn kuuluisa iloniekka, jonka laulut, almanakat ja pennintarinat, kauniisti nahkapaperilla päällystettyinä ja varmuuden vuoksi lujalla nuoralla sidottuina, pysyvät yhä kaikkien vanhojen kirjojen keräilijäin ja myyjäin himotavarana, koska hän itse kekseliäänä miehenä oli johtanut näytelmän harjoitusta ja esittämistä, ratsasti urheasti keppihevosensa selässä englantilaisten joukkojen etunenässä, kovin pönäkkänä ja mahtavana, kuten Laneham sanoo, heiluttaen pitkää miekkaansa, kuten sopikin kokeneen soturin, joka oli taistellut kuningattaren isän, ankaran kuningas Henrikin johdolla Boulognen piirityksessä. Tämä päällikkö astui, kuten oikeus ja kohtuus vaativatkin, ensimäisenä taistelutantereelle ja kulkiessaan parvekkeen ohi miestensä seuraamana, suuteli miekkansa pontta kuningattaren kunniaksi ja suoritti samassa sellaisen hypyn, ettei moiseen ollut vielä milloinkaan pystynyt mikään kaksijalkainen keppihevonen. Sitten kulki hän kaikkine seuralaisineen, ratsumiehineen ja jalkasotilaineen sillan tai taistelutantereen vastakkaiseen päähän, järjesti ne sinne tottuneen taitavasti ja jäi odottamaan vastustajainsa valmistumista rynnäkköön.