Part 20

»Taivas varjelkoon!» huudahti kuningatar; »me olemme jo saaneet kylliksemme kärsiä niistä väärinkäsityksistä ja selkkauksista, jotka näyttävät seuraavan tätä hourupäistä rouvaraukkaa, minne hän tuleekin. -- Eikö Teistäkin ole asia niin, herra kreivi?» jatkoi hän Leicesteriin kääntyen ja kuvastaen katseessaan vienoa, melkein hellästi rukoilevaa katumusta heidän senaamuisesta epäsovustaan. Leicester pakottautui kumartamaan syvään. Äärimäisinkään ponnistus ei jaksanut tehdä häntä kykeneväksi myös sanoin ilmaisemaan hänen yhtymistään kuningattaren ajatukseen.

»Tepä olette kostonhimoinen, herra kreivi», virkkoi kuningatar; »mutta kyllä me pian saamme sopivan ajan ja paikan Teitä rangaistaksemme. Vaan vieläkin kerran palataksemme tähän riemunrikkojaan, tähän rouva Varneyhin -- Mitä voit sanoa hänen terveydestään, Masters?»

»Hän on kovin tyly ja ynseä, armollinen Kuningatar, kuten jo sanoinkin», vastasi Masters, »ja hän kieltäytyy vastaamasta tiedusteluihin, eikä lainkaan tottele lääkärin käskyjä eikä määräyksiä. Minä havaitsin kuitenkin hänen potevan aivohäiriötä, jonka minä olisin taipuvainen pikemmin määrittelemään sanalla _hypochondria_ kuin sanalla _phrenesis_; ja luulisin minä olevan hänelle parasta, että hänen miehensä toimittaisi hänet hoidettavaksi kotiinsa, kauvas kaikesta tästä näytelmäin ja huvitusten hälinästä, sillä ne sekoittavat hänen heikon järkensä kaikenlaisilla mitä kummallisimmilla haaveilla. Häneltä huomaamatta päässeet viittailut tähtäävät sinne päin, kuin olisi hän muka joku suuri arvohenkilö -- kreivitär tai jopa ruhtinatarkin. Jumala heitä auttakoon, sellaisia kuvittelevat usein hänenlaisensa sairaat!»

»Ei, mutta sitten täytyy hänet toimittaa täältä kaikin kiirein», sanoi kuningatar; »käskekää Varneyn pitää hänestä kaikkea inhimillistä huolta; mutta vapauttakoon hän pian tämän linnan rouvastaan. Sillä takaanpa hänen kohta luulevan itseään meidän kaikkien valtijattareksi. Sääli sentään, että niin kauniilla olennolla pitää oleman niin surkeasti häiriintynyt järki. -- Vai mitä Te siitä ajattelette, herra kreivi?»

»Sääli tosiaankin», vastasi kreivi, toistellen niitä sanoja ikäänkuin ulkolukuläksyä.

»Mutta ehkettepä Te olekaan samaa mieltä kanssamme hänen kauneudestaan», jatkoi Elisabet; »ja me olemmekin nähneet miesten pitävän uljaita, junomaisia naisia tuollaista hentoa, riutuvaa olentoa parempana, jonka pääkin nuokkuu kuin katkenneen liljan varsi. Niin, miehet ovat hirmuvaltijaita, herra kreivi, joita miellyttää enemmän kiihkeä kamppailu kuin vastustelematta saavutettu valloitus, ja he rakastavat parhaiten sellaisia naisia, jotka uskaltavat lähteä heidän kanssaan voittosille. -- Melkeinpä olen kanssanne samaa mieltä, Rutland, että jos tämä Leicesterin kreivi joskus saisi sellaisen maalatun vahanuken puolisokseen, toivottaisi hän sen kuolleeksi jo ennen kuherruskuukausien loppua.»

Näin puhuessaan katsahti hän Leicesteriin niin merkitsevästi, että tämä, huolimatta sydämensä kapinasta, tätä rajatonta petollisuutta vastaan, pakottautui kuitenkin kuiskaten vastaamaan, että Leicesterin rakkaus oli paljon nöyrempää laatua kuin mitä hänen majesteettinsa otaksui, koska se oli kiintynyt sellaiseen henkilöön, jota hän ei voinut koskaan käskeä, vaan jota hänen täytyi aina totella.

Kuningatar punastui ja käski hänen olemaan vaiti, mutta näytti kuitenkin odottavan, ettei toinen noudattaisi hänen kehoitustaan. Mutta samassa räjähtivät torvet toitottamaan ja patarummut paukkumaan korkealta parvekkeelta, josta näki yli koko salin, siten ilmoittaen naamionäyttelijäin tulevan; näin pääsi Leicester siitä kauheasta pakonalaisuuden ja teeskentelyn tilasta, johon hänen oma kaksimielisyytensä oli hänet vienyt.

Alkavaan naamionäytelmään kuului neljä eri joukkoa, jotka seurasivat toisiaan lyhyin väliajoin; kussakin joukossa oli kuusi päähenkilöä ja yhtä monta soihdunkantajaa, ja kukin esitti yhtä niistä kansoista, jotka olivat eri aikoina pitäneet Englantia hallussaan.

Muinaisia brittejä, jotka ensinnä esiintyivät, johdatti kaksi vanhaa druidia, joiden harmaita hapsia koristi tammenlehväseppel ja jotka käsissään kantoivat mistelinoksia. Näitä kunnianarvoisia miehiä seurasivat varsinaiset naamiosankarit ja näitä taas kaksi valkoisiin puettua runoniekkaa, jotka helähyttelivät tuon tuostakin harppujaan, laulaen samalla muutamia muinaisen hymnin säkeitä Beluksen eli auringon kunniaksi. Alkuperäiset britit oli valittu hovissa palvelevain aatelismiesten pisimmistä ja vahvimmista. Heidän naamioihinsa oli kiinnitetty pitkät pörröiset parrat ja tukat; heidän pukuinaan oli susien ja karhujen nahkoja, kun taas heidän sääriään, käsivarsiaan ja yläruumistaan peitti ihonvärinen silkki, johon oli karkein viivoin piirrelty taivaankappaleiden sekä eläinten ja muiden maallisten olentojen kuvia, niin että he antoivat hyvin elävän käsityksen vanhoista maalauksin koristelluista esi-isistämme, joiden vapautta ensinnä ahdistivat roomalaiset.

Rooman pojat, jotka tulivat yhtä hyvin sivistämään kuin valloittamaankin, astuivat sitten ruhtinaallisen seurueen eteen; ja juhlanäytösten järjestäjä oli saanut oivallisesti ilmaistuksi tämän kuuluisan kansan uljaan korskeuden ja sotaisat tavat, varustamalla esiintyjät keveällä, mutta lujalla kilvellä ja lyhyellä, kaksiteräisellä miekalla, jonka käyttely teki Roomasta maailman valtijaan. Kaksi airutta kantoi Rooman kotkia heidän edellään, samalla lausuen ylistysrunoa Marsille, ja nuo muinaisajan mahtavat soturit seurasivat heitä miesten jykevin ja varmoin askelin, jotka pyrkivät valloittamaan koko maanpiirin.

Kolmas joukkue esitti Germanian metsistä tuomiinsa karhunnahkoihin pukeutuneita saksilaisia, ja kantoivat nämä käsissään niitä kauhistuttavia sotakirveitä, jotka tekivät niin ankaraa tuhoa Britannian alkuperäisten asukasten riveissä. Heitä johti niinikään kaksi laulumestaria, jotka hyrisivät Odinin ylistystä.

Viimeisinä tulivat normannilaiset ritarit rautapaidoissaan ja teräskypäreissään ja kaikissa asiaankuuluvissa varustuksissaan, kahden sodasta ja naisten lemmestä laulavan runoniekan edeltäminä.

Nämä neljä joukkuetta saapuivat avaraan saliin mitä oivallisimmassa järjestyksessä, ja jotta katselijat saisivat tyydyttää uteliaisuutensa, pidettiin aina pieni väli-aika, ennenkuin seuraava parvi esiintyi. Sitten marssivat he ympäri salin näytelläkseen itseään, noudattaen urkujen, pillien, torvien ja kaikenlaisten muiden Leicesterin kreivin soittokoneiden poljentoa. Vihdoin asettuivat nämä neljä naamiojoukkuetta, sijoittaen soihdunkantajansa taakseen, kukin omiin riveihinsä kahdelle puolelle salia, niin että roomalaiset joutuivat brittejä vastapäätä ja saksilaiset normanneja, ja näyttivät ensin katsahtelevan toisiinsa kummastunein silmin, mutta sitten kiihtyvän uhkaavin liikkein ilmaistuun vihaan. Silloin kajahti parvekkeelta kiivas sotainen sävel, naamiosankarit vetivät miekkansa kaikilla tahoilla ja lähenivät toisiaan, tahdikkain askelin hyppien jonkunlaista sota- tai asetanssia, kalahutellen miekkojaan vastustajainsa kilpiin ja kilauttaen niitä toistensa miekkoihin ohi kulkiessaan. Oli hyvin hauska nähdä eri joukkojen pysyvän säännöllisessä järjestyksessä aivan säännöttömiltä näyttävissä liikkeissään, sekaantuvan toisiinsa, kiehittyvän eroon taas ja ryhmittyvän jälleen omiin, alkuperäisiin riveihinsä, aina soiton mukaan.

Tämä vertauskuvallinen sotahyppy esitti niitä monenlaisia kahakoita ja ristiriitoja, joita oli sattunut muinaista Britanniaa vuorotellen hallinneiden kansojen kesken.

Vihdoin, monien sokkeloisten kiertelyjen ja koukuttelujen jälkeen, jotka herättivät katsojissa suurta ihastusta, kuului ankara torventörähdys, ikäänkuin tappelun alkajaisiksi tai voiton julistamiseksi. Naamiot lakkasivat heti paikalla pyöriskelyistään ja kokoontuen alkuperäisten johtajainsa eli esittelijäinsä -- sillä se oli heidän ammattinimensä -- ympärille, näyttivät odottavan yhtä jännitettyinä kuin katselijatkin, mitä sitten tuleman piti.

Salin ovet avautuivat selkosen seljälleen, eikä tulija ollutkaan mikään vähempi kuin itse paholaissyntyinen Meriin, joka oli puettu kummalliseen, salaperäiseen, hänen epätietoista sukuperäänsä ja suurenmoista loihtutaitoansa vastaavaan tapaan. Hänen ympärillään ja takanaan liehui ja hyppi mitä omituisimpia olentoja, joiden oli määrä esittää hänen mahtavia käskyjään odottelevia henkiä; ja niin valtavasti vaikutti tämä näytelmän osa palvelijoihin ja muihin linnassa oleskelevaan alhaisempaan kansaan, että monet unohtivat kuningattarelle kuuluvan kunnioituksen, tunkeutuivat sisään ja jäivät salin ovipuoleen seisomaan.

Leicesterin kreivi, joka huomasi airueittensa vain suurella vaivalla saavan nämä innostuneet katselijat pysymään kauvempana, kuitenkaan herättämättä suurempaa melua kuin oli soveliasta kuningattaren ollessa läsnä, nousi istuimeltaan ja meni itse paikalle; sillä Elisabetkin oli samaan aikaan pyytänyt -- hän kun aina tahtoi rahvasta kohdeltavan hyvin -- että heidän sallittaisiin häiritsemättä katsella näytelmää. Leicester käytti tätä veruketta poistuakseen; mutta hänen todellisena vaikuttimenaan oli halu päästä edes hetkiseksi omiin rauhoihinsa ja lepuuttaa mieltään vaikkapa vain silmänräpäykseksikin siitä hirvittävästä painostuksesta, jonka sille tuotti häpeän, vihan, katumuksen ja kostonjanon raatelevain tuskain peittäminen iloisuuden ja mielistelyn verhoon. Hän pani silmäyksellään ja viittauksellaan kansanjoukon vaikenemaan; mutta palaamatta heti hänen majesteettinsa luo kääriytyi hän viittaansa, sekaantui tungokseen ja jäi sieltä, muiden halpa-arvoisten katselijain tavoin seisoaltaan seuraamaan naamionäytelmän kulkua.

Astuttuaan saliin eteni Meriin keskelle lattiaa, kutsui taikasauvansa heilauksella taistelevain joukkueiden johtajat ympärilleen ja ilmoitti heille runomittaisessa puheessa, että nyt hallitsi Britannian saarta kuninkaallinen neitsyt, jolle heidän tuli kohtalon tahdosta osoittaa kunnioitustaan, samalla kun heidän piti pyytää häntä lausumaan mielipiteensä niistä erilaisista syistä, joiden perusteella kukin heistä katsoi olevansa se etevin kantajoukko, mistä maan nykyiset asukkaat, tämän enkelimäisen ruhtinattaren onnelliset alamaiset johtivat sukuperänsä.

Tätä käskyä totellen kulki kukin parvi juhlallisen soiton kaikuessa Elisabetin ohi, suorittaen kukin oman kansansa tavan mukaisen, mitä nöyrimmän ja kunnioittavimman tervehdyksen, mihin kuningatar vastasi sillä armollisella suopeudella, joka oli ollut hänen julkisessa esiintymisessään havaittavissa aina siitä asti kun hän oli tullut Kenilworthiin.

Eri joukkueiden johtajat mainitsivat sitten, kukin kansansa nimessä ne syyt, joihin nojaten he väittivät olevansa muita mainehikkaampia ja etevämpiä; ja kun heitä oli kutakin vuoroonsa kuultu, piti kuningatar heille seuraavan armollisen vastauspuheen: »Me olemme pahoillamme, ettei meillä ole parempia edellytyksiä ratkaista sitä vaikeata kysymystä, joka kuuluisan Merlinin käskystä nyt on joutunut pohdittavaksemme, mutta meistä näyttää kuitenkin siltä, ettei mikään näistä ikimuistettavista kansoista erikseen saata vaatia ehdotonta etusijaa muihin nähden ja väittää olleensa suurimpana tekijänä meidän päiviemme englantilaisen muodostamisessa, sillä tämä on aivan epäilemättä perinyt kultakin muutamia luonteensa jaloimpia piirteitä. Niinpä on nykyinen englantilainen saanut muinaisilta briteiltä uljaan ja lannistumattoman vapaudenhalunsa -- roomalaisilta erinomaisen sotakurinsa ja rohkeutensa sekä rauhan aikana viljelemänsä rakkauden tieteisiin ja sivistykseen -- saksilaisilta viisaat ja oikeudenmukaiset lakinsa -- ja ritarillisilta normanneilta ankaran kunniantuntonsa ja kohteliaan käytöksensä sekä jalon ihastuksensa mainetöihin.»

Merlin vastasi luontevasti, että piti tosiaankin niin monien erinomaisten ominaisuuksien yhtymän nykypäivien englantilaisissa, että heistä on tullut muille kansoille ikäänkuin täydellisyyden perikuva, koska he vain siten ovat edes johonkin määrin ansainneet sen siunauksen, hyvinvoinnin ja onnen, jota he ovat saaneet nauttia Englannin Elisabetin hallituskautena.

Soitto kajahti taas, ja naamiosankarit sekä Meriin ja hänen palvelevat henkensä alkoivat poistua tungokseen asti täyttyneestä salista, kun Leicester, joka, kuten olemme maininneet, oli jäänyt seisomaan lähelle salin ovea ja joka siis oli joutunut melkein keskelle väkijoukkoa, tunsi viittaansa nykäistävän samalla kun muuan ääni kuiskasi hänen korvaansa: »Herra kreivi, haluaisin keskustella hetkisen kanssanne.»

XX Luku.

Mik' on mun? Risahdustakin ma säikyn!

_Macbeth_.

»Haluaisin keskustella hetkisen kanssanne.» Sanat olivat itsessään yksinkertaiset, mutta Leicesterin kreivi oli niin kiihtyneessä ja kuumeisessa mielentilassa, että mitä tavallisimpiinkin seikkoihin näytti hänestä liittyvän erikoista levottomuutta herättävää tärkeyttä. Hän käännähtikin siis nopeasti, nähdäkseen henkilön, joka ne oli lausunut. Puhujan ulko-asussa ei ollut mitään huomattavampaa: musta silkkinuttu, lyhyt viitta ja musta naamus kasvoilla, siinä hänen pukunsa; sillä hän oli ilmeisestikin kuulunut siihen naamioitujen joukkoon, joka oli tunkeutunut saliin Merlinin jäljissä, vaikkei hänellä ollutkaan sitä kummallista valepukua, jollaisia useimmat heistä kantoivat.

»Kuka Te olette, ja mitä Te minusta tahdotte?» kysyi Leicester, äänensä sävyllä selvästi paljastaen mielensä kuohahtelevan tilan.

»En mitään pahaa, herra kreivi», vastasi naamioitu, »vaan hyvää ja kunniallistakin, jos Te vain oikein käsitätte tarkoitukseni. Mutta minun täytyy saada puhella kanssanne jossakin yksinäisemmässä paikassa.»

»Minä en voi lähteä keskustelemaan kenenkään tuntemattoman muukalaisen kanssa», virkkoi Leicester, peljäten, hän ei tiennyt itsekään mitä tuon salaperäisen miehen pyynnöstä; »ja niiden, jotka minä tunnen, täytyy valita soveliaampi puhelu-aika.»

Hän aikoi kiiruhtaa tiehensä, mutta naamioitu pidätti häntä.

»Niillä, jotka puhuvat Teidän Korkeudellenne Teidän omaa kunniaanne koskevista asioista, on oikeus käyttää Teidän aikaanne, mitä tehtäviä Teidän onkin sitten syrjäyttäminen heitä kuullaksenne.»

»Kuinka! Kunniaani? Kuka uskaltaa sitä leikata?» kiihkoili Leicester.

»Vain Teidän oma käytöksenne voi antaa aihetta sen moittimiseen, herra kreivi, ja juuri siitä asiasta halusinkin keskustella kanssanne.»

»Te olette hävytön», vastasi Leicester, »ja Te käytätte väärin tämän hetken vierasvapautta, joka estää minua Teitä rankaisemasta. Minä kysyn nimeänne?»

»Minä olen Edmund Tressilian Cornwallista», vastasi naamio. »Kieleni on erään lupauksen takia ollut sidottu kahdeksikymmeneksineljäksi tunniksi -- määräaika on nyt kulunut -- nyt voin minä puhua ja teen Teidän Korkeudellenne sen oikeuden, että käännyn ensiksi Teidän puoleenne.»

Hämmästyksen vavahdus, joka oli värähyttänyt Leicesterin sydänjuuria hänen kuullessaan tuota nimeä lausuvan miehen, jota hän eniten vihasi ja jonka hän luuli itseään niin syvästi loukanneen, vei häneltä ensi hetkenä liikuntakyvyn, mutta muuttui siinä samassa sellaiseksi kostonjanoksi, ettei erämaan kulkija sen palavammin ikävöi vesilähteille. Hänellä oli sentään niin paljon järkeä ja tahdonvoimaa jäljellä, ettei heti paikalla survaissut tikariansa tuon rohkean konnan sydämeen, konnan, joka ensin syöksi hänet sellaiseen onnettomuuteen ja sitten uskalsi vielä niin järkähtämättömän tyynesti tulla kohtelemaan häntä tuolla tavalla. Päättäen sillä hetkellä peittää kaikki kiihtymyksen jäljetkin, jotta saisi täyden selon Tressilianin aikeista ja tarkoituksesta ja jottei samalla menettäisi kostoaan, vastasi hän niin kähisevällä, pidätetyn vihan muuntamalla äänellä, että hänen sanojaan tuskin saattoi ymmärtää: -- »Ja mitä pyytää minulta herra Edmund Tressilian?»

»Oikeutta, herra kreivi», virkkoi Tressilian tyynesti, mutta lujasti.

»Oikeutta», toisti Leicester, »kaikki ihmiset saavat sitä vaatia -- erittäinkin Te, herra Tressilian, ja olkaa varma, että Te sitä saatte.»

»En muuta odotakaan Teidän Jaloudeltanne», vastasi Tressilian; »mutta aika kiiruhtaa, ja minun täytyy keskustella kanssanne vielä tänä iltana. -- Menenkö vuottamaan Teitä huoneeseenne?»

»Ei», vastasi Leicester tylysti, »ei katon alle, eikä etenkään minun kattoni alle. -- Me tapaamme toisemme vapaan taivaankannen alla.»

»Te olette tuskastunut tai vihastunut, herra kreivi», jatkoi Tressilian; »eikä tässä kuitenkaan ole siihen vähintäkään syytä. Paikka on minusta samantekevä, kunhan Te vain suotte minulle häiritsemättömän puolisen tuntia aikaanne.»

»Luullakseni tulee lyhyempikin aika riittämään», vastasi Leicester. -- »Odottakaa minua huvikentällä sen jälkeen kun kuningatar on vetäytynyt huoneeseensa.»

»Riittää», virkkoi Tressilian ja poistui. Leicester näytti hetkiseksi joutuneen rajattoman riemun valtaan.

»Taivas suosii minua vihdoinkin», puheli hän itsekseen, »ja lähettää ulottuvilleni konnan, joka on minut sillä sovittamattomalla häväistyksellä leimannut -- joka on tuottanut minulle nämä kamalat tuskat. Minä en soimaa sallimusta enää, koska nyt pääsen selville niistä kavaloista juonista, joilla hän yhä aikoo kietoa minua, ja koska minä siis samalla voin todistaa hänen konnamaisuutensa ja kostaa sen. Taakkaani kantamaan -- taakkaani kantamaan! -- Minä en tahdo nyt enää sortua sen alle -- koska kerran viimeistään keskiyö tuo minulle koston!»

Näiden mietteiden riehuessa Leicesterin aivoissa lähti hän jälleen kulkemaan läpi nöyristelevän joukon, joka halkesi hänelle tietä tehdäkseen, ja istuutui entiselle paikalleen, kadehditulle ja ihaillulle, hallitsijattarensa viereen. Mutta jos tämän siten ihaillun ja kadehditun miehen sydän olisi ollut avoinna kaikkien tämän salin täyttäväin ihmisten edessä, kaikkine rikollisen kunnianhimon, kuoletetun rakkauden, raivoavan koston, ja suunnitellun julmurityön tietoisuuden herättämine pimeine ajatuksineen, jotka liehuivat ja parveilivat siellä kuin haamut jonkun inhoittavan noita-akan taikakehässä -- niin kuka heistä, kunnianhimoisimmasta hovi-ylimyksestä aina kehnoimpaan palvelijaan, joka eli lautasia muuttamalla, olisi halunnut vaihtaa paikkaa Elisabetin suosikin ja Kenilworthin herran kanssa!

Uudet kidutukset odottivat häntä Elisabetin luo palattuaan.

»Tulettekin sopivaan aikaan, herra kreivi», virkkoi tämä, »ratkaisemaan erään väittelyn meidän naisten kesken. Tässä juuri ritari Rikhard Varney pyysi lupaamme saada lähteä linnasta sairas rouvansa mukanaan, ja koska hänellä oman kertomuksensa mukaan jo oli Teidän suostumuksenne poistumiseensa, niin sai hän meidänkin myöntymyksemme. Meillä ei tosiaankaan ole vähintäkään halua pidättää häntä sen nuoren vaimoparan hellästä huolehtimisesta -- mutta nyt on se samainen ritari Rikhard Varney tänään joutunut niin ilmeisesti näiden meidän hovinaistemme lumoihin, että tämä Rutlandin herttuatar tässä vakuuttaa hänen vievän sen mielipuolen vaimonsa vain järvelle asti, työntävän hänet sinne ja jättävän hänet niiden kristallipalatsien asukkaaksi, joista se viehättävä vedenneitonen haasteli, sekä palaavan luoksemme iloisena leskimiehenä, kuivaavan kyyneleensä ja korvaavan pian vahinkonsa meidän seurueemme kustannuksella. Mitä siihen sanotte, herra kreivi? -- Me olemme nähneet Varneyn parissa, kolmessa erilaisessa puvussa, siinä kaikki -- mutta Tehän tunnette hänen todellisen luonteensa -- luuletteko hänen voivan tehdä rouvalleen moisen konnankujeen?»

Leicester oli joutua suunniltaan, mutta vaara oli uhkaava ja edes jonkunlainen vastaus ehdottomasti välttämätön. »Arvoisat naiset», sanoi hän, »ajattelevat liian huonoa oman sukupuolensa jäsenestä, jos he otaksuvat hänen ansainneen sellaisen kohtalon, tai sitten liian pahaa meistä, jos he uskovat kenenkään voivan kohdella siten viatonta ihmistä.»

»Kuulkaahan vain häntä, hyvät naiset», jatkoi Elisabet; »kaikkien miesten tavoin haluaa hän puolustella heidän julmuuttaan syyttämällä meitä kevytmielisyydestä.»

»Älkää sanoko _meitä_, armollinen Valtijatar», vastasi kreivi; »me väitämme vain, että halpa-arvoisemmilla naisilla on kuten pienemmillä taivaan valoillakin epävakaisuutensa ja vaihteensa, mutta kenpä voisi soimata muuntelevaisuudesta aurinkoa tai Elisabetia?»

Keskustelu kääntyi sitten vaarattomampaan suuntaan, ja Leicester hoiteli siinä osaansa erinomaisen älykkäästi, huolimatta raatelevasta sisäisestä tuskastaan. Se tuntui niin hauskalta Elisabetista, että linnan kello oli jo lyönyt keski-yötä, ennenkuin hän poistui seurasta, mikä oli vallan kuulumaton seikka hänen rauhallisissa ja säännöllisissä, ajan kulusta huolehtivissa tavoissaan. Hänen lähtönsä antoi luonnollisesti merkin koko seurueen hajaantumiseen; kukin erkani omaan lepopaikkaansa uneksimaan päivän huvituksista ja ihastuen aavistelemaan huomenisia.

Onneton linnanherra ja koko tämän ylvään juhlahumun alku poistui aivan toisin ajatuksin. Hänen ensimäinen käskynsä häntä avustavalle kamaripalvelijalle oli kutsua Varney heti paikalla hänen huoneeseensa. Lähetti palasi hetken kuluttua ja ilmoitti, että tunti sitten lähti ritari Rikhard Varney linnasta takaportin kautta, kolme muuta henkilöä mukanaan, joista yhtä kuljetettiin hevoskantotuolissa.

»Kuinka pääsi hän linnasta, vaikka vartijat oli jo asetettu paikoilleen?» kysyi Leicester; »minä en luullut hänen matkustavan ennen päivänkoittoa.»

»Hän esitteli ymmärtääkseni päteviä syitä vartijoille», vastasi palvelija, »ja näytti kuulenma Teidän Korkeutenne sinetti --»

»Aivan niin -- aivan niin», keskeytti kreivi; »mutta hän on pitänyt liikaa kiirettä. -- Onko kukaan hänen palvelijoistaan jäänyt tänne?»

»Mikael Lambournea ei löytynyt ritari Rikhard Varneyn lähtiessä», vastasi palvelija, »ja hänen isäntänsä oli kovin suuttunut hänen katoamisestaan. Mutta minä näin hänen juuri äsken satuloivan hevostaan nelistääkseen isäntänsä perään.»

»Käske hänet viipymättä tänne», määräsi Leicester; »minulla on muuan sanoma vietävänä hänen isännälleen.»

Palvelija poistui huoneesta, ja Leicester mitteli sen lattiaa hetkisen syviin mietteisiin vaipuneena. -- »Varney on liian innokas», ajatteli hän, »liian kiihkeä. -- Luullakseni hän minua rakastaa -- mutta hänellä on myöskin omat tarkoitusperänsä ajettavinaan ja hän on hellittämätön ja järkähtämätön siinä toimessa. Jos minä kohoan, kohoaa hänkin, ja hän on osoittautunut jo liiankin halukkaaksi vapauttamaan minut esteestä, joka näyttää olevan minun ja kuninkuuden välillä. Mutta minä en taivu kantamaan sitä häpeätäkään. Sitä petollista naista on rangaistava, mutta se täytyy toimittaa varovaisemmin ja harkitummin. Minä tunnen jo ennakolta, miten liiallinen hätäileminen tässä asiassa sytyttäisi helvetin liekit rintaani. -- Ei -- yksi uhri riittää kerrallaan, ja tämä uhri odottaa jo minua.»

Hän tarttui kirjoitusvehkeisiin ja piirsi kiiruusti seuraavat sanat:

»Ritari Rikhard Varney!

Me olemme päättäneet lykätä toistaiseksi Teidän suoritettavaksenne uskotun asian ja me kiellämme Teitä ankarasti ryhtymästä mihinkään enempiin toimenpiteisiin kreivittäremme suhteen siksi kunnes toisin määräämme. Me käskemme myös Teitä palaamaan Kenilworthiin heti kun olette vienyt turvalliseen paikkaan sen, mikä Teidän huostaanne annettu on. Mutta jos Teidän hoimiinne uskotun saatettavan toimittaminen varmaan talteen pidättäisi Teitä kauvemmin kuin me otaksumme, käskemme me Teitä siinä tapauksessa palauttamaan sinettisormuksemme luotettavalla ja nopealla lähetillä, sillä me tarvitsemme sitä aivan pian. Odottaen Teidän tarkoin noudattavan näitä määräyksiämme ja jättäen Teidät Jumalan haltuun, pysymme me varmasti Teidän hyvänä ystävänänne ja isäntänänne.

_R. Leicester._

Annettu Kenilworth-linnassamme, kymmenentenä päivänä heinäkuuta, armon vuonna tuhatviisisataa ja seitsemänkymmentäviisi.»

Kun Leicester oli saanut tämän käskykirjeen kirjoitetuksi ja sinetöidyksi, astui kamaripalvelijan ohjaamana huoneeseen Mikael Lambourne, jolla oli saappaita puolireiteen, jonka ratsastusviittaa piteli leveä vyö ja jonka huopahattu muistutti suuresti sananlennättäjäin päähinettä.

»Mikä Sinä olet miehiäsi?» kysyi kreivi.

»Teidän Korkeutenne talliherran tallimestari», vastasi Lambourne totutulla häikäilemättömyydellään.