Part 2
»Ah! minun päiviäni, rakas rouva, jos siinä olisi kaikki», sanoi Janet murheellisena, rouvan huutaessa kulkukauppiaalle: »Tule tänne vain, kunnon mies -- avaa reppusi -- jos Sinulla on oivallisia tavaroita, niin on hyvä onni lähettänyt Sinut tänne minun mielikseni ja Sinun hyödyksesi.»
»Mitä suvaitsee Teidän Armonne tarvita?» kysyi Wayland, päästellen reppuaan ja levitellen sen sisältöä niin näppärästi kuin olisi hän koko ikänsä harjoittanut kulkukauppiaan ammattia. Hän olikin joskus tilapäisesti sitäkin työtä tehnyt monivaiheisen elämänsä aikana, ja hän osasikin nyt kehua tavaroitaan kaikella reppurin kielevyydellä ja panna niille taitavasti hintaa.
»Mitäkö minä suvaitsen tarvita?» virkkoi rouva, »no, kun ottaa huomioon, ett'en minä kuuteen pitkään kuukauteen ole ostanut kyynärääkään pellavakangasta enkä Belgian palttinaa enkä edes pienintäkään koristetta omiksi tarpeikseni ja oman valintani mukaan, niin soveliaampi kysymys olisi: Mitä on Sinulla myytävänä? Panehan syrjään tuo palttinaröyhelö ja nuo hihat -- ja nuo käärylät mustalla harsokankaalla levitettyä kultakankaista reunusnauhaa -- ja tuo lyhyt, kirsikanvärisestä hienosta kankaasta tehty viitta, jossa on niin kauniit kultaiset napit ja punoksetkin -- Eikö se olekin ylen soma, Janet?»
»Armollinen rouva», vastasi Janet, »jos Te kysytte minun halpaa arvosteluani, niin on se minun mielestäni aivan liian räikeä aistikkaaseen pukuun.»
»Mäkeen arvostelusi, ell'ei se muutu kirkkaammaksi, tyttö», sanoi kreivitär; »Sinä saat pitää sitä itse rangaistukseksi; ja minä olen varma siitä, että nuo kultaiset napit, ne kun ovat verrattain jykeviä, tyynnyttävät isäsi ja saavat hänet sietämään tuota kirsikanpunaista kangastakin. Mutta katso, ett'ei hän sieppaa niitä pois, Janet, ja vie niitä pitämään seuraa raha-arkkuunsa vangitsemilleen enkeleille.»
»Pyydän Teidän Armoanne säästämään isäraukkaani!» vastasi Janet.
»Eipä suinkaan! Miksi pitäisi muka säästää häntä, joka on jo luonnostaan niin säästäväinen?» pilaili kreivitär. -- »Mutta palatkaamme kauppoihimme. -- Tämä päähine minulle, ja tuo hopeainen, helmikoristeinen hiusneula; -- ja ota tästä, Janet, nämä kaksi punaisenruskeata hametta Dorcasille ja Alisonille, jott'ei niiden eukkoparkojen tule kylmä lähestyvänä talvena. -- Ja kuule, eikö Sinulla ole haju-aineita tai tuoksupusseja tai kauniita, uusimuotisia hajupulloja?»
»Jos minä olisin kulkukauppias oikein tosissani, pianpa minusta vääntyisi aika pomo», ajatteli Wayland, yrittäessään parhaan kykynsä mukaan vastata kysymyksiin, joita kreivitär heitteli hänelle tuhka tiheään malttamattomuudella nuoren naisen, joka ei pitkään aikaan ole saanut toimittaa niin mieluista tehtävää. »Mutta miten saada hänet edes hetkiseksi ajattelemaan vakavampia asioita?» Esitellessään parhaita hajuaineitaan koetti Wayland yht'äkkiä kiinnittää hänen huomiotaan ilmoittamalla näiden tavarain hinnan kohonneen melkein puolella sen jälkeen kun Leicesterin kreivi oli alkanut komeat varustelunsa ruhtinaallisessa Kenilworth-linnassaan, missä hän aikoo kestitä kuningatarta ja koko hovia.
»Haa!» huudahti kreivitär; »huhu puhui siis totta, Janet.»
»Silkkaa totta, armollinen rouva», vastasi Wayland; »ja minua ihmetyttää, ett'ei Teidän Armonne ole siitä tarkemmin kuullut. Kesäretkellä juhlii jalo kreivi Englannin kuningatarta linnassaan kokonaisen viikon; ja niitä on paljon, jotka väittävät, että Englanti on saava kuninkaan ja Englannin Elisabet -- Jumala häntä varjelkoon! -- puolison, ennen kuin retki on lopussa.»
»Sen ne konnat valehtelevat!» kiljaisi kreivitär kiihkoissaan.
»Jumalan tähden, armollinen rouva, tyyntykää», pyyteli Janet pelosta vavisten; »kuka nyt välittäisi reppurin uutisista!»
»Olet oikeassa, Janet!» myönsi kreivitär; »nuhtelit minua syystä. Moiset huhut, jotka tahraavat Englannin kuuluisimman ja jaloimman kreivin mainetta, voivatkin saada luottamusta vain alhaisten, halpamaisten, kunnottomien ihmisten keskuudessa!»
»Tulkoon tuhoni, armollinen rouva», virkkoi seppä Wayland, havaitessaan kreivittären suuttumuksen suuntautuvan häneen, »jos olen tehnyt mitään, joka ansaitsisi tämän ankaran kiivastuksen! -- Minä kerroin vain, mitä niin monet puhuvat.»
Sillä välin oli jo kreivitär ennättänyt tyyntyä, ja hän koetti nyt, Janetin tuskallisten merkkien pelästyttämänä, poistaa kaikki kiihtymyksensä jäljetkin. »Minua vain kiusoitti, kunnon mies», sanoi hän, »kun kuulin, että kuningattaremme muka luopuisi neitseellisestä säädystään, joka on niin kallis hänen kansalleen -- älä ajattele sitä sen enempää.» Ja ikäänkuin tahtoen muuttaa puheenaihetta, lisäsi hän: »Ja mitä ainetta se on tuo, jota niin huolellisesti säilytetään hopearasiassa?» tarkastellessaan laatikon sisältöä, jossa oli erilaisia rohtoja ja haju-aineita eri osastoissa.
»Se on lääkettä tautia vastaan, jota ei toivoakseni Teidän Armonne tarvitse sanoa koskaan potevansa. Jos sitä nauttii pienen turkinpavun suuruisen määrän päivittäin yhden viikon ajan, vahvistaa se sydäntä tuota raskasmielisyyttä ja alakuloisuutta vastaan, joka syntyy yksinäisyydestä, suruista, pettyneestä rakkaudesta, murtuneista toiveista --»
»Oletko Sinä hullu, ystäväiseni?» kysyi kreivitär terävästi; »tai luuletko Sinä, että vaikka minä ostinkin hyväntahtoisuudessani noita Sinun romutavaroitasi suhteettomista hinnoista, Sinä nyt saat uskotella minulle mitä hölynpölyä tahansa? -- Kuka ikinä kuuli sydämen sairautta parannetun ruumiiseen otetuilla lääkkeillä?»
»Armollisella luvallanne, hyvä rouva», virkkoi Wayland, »minä olen rehellinen mies ja minä myin tavarani rehelliseen hintaan. -- Enkä minä tämän jalon lääkkeen ominaisuuksista puhuessani suinkaan kehoittanut Teitä sitä ostamaan. Miksi olisin siis valehdellut? Minä en sano, että se voi parantaa syvälle juurtuneita sielun kärsimyksiä, siinä voivat auttaa vain Jumala ja aika; mutta minä sanon, että tämä elähyttävä lääke poistaa pahoja höyryjä, jotka syntyvät ruumiissa mielen hautomasta alakuloisuudesta. Useata ihmistä olen minä sillä jo auttanut, sekä hovissa että muualla, ja nyt aivan hiljattain paransin minä sen avulla erään herra Edmund Tressilianin, kunnianarvoisan cornwallilaisen aatelismiehen, joka oli hyljätyn lemmen takia, niin kerrottiin, joutunut niin raskaalle mielelle, että hänen ystävänsä pelkäsivät hänen henkeään.»
Hän vaikeni; kreivitärkin pysyi hiljaa hetkisen aikaa ja kysyi sitten äänellä, jonka sävyä hän turhaan koetti pinnistää lujaksi ja välinpitämättömäksi:
»Ja onko aatelismies, josta puhuit, nyt täydelleen toipunut?»
»Kutakuinkin, armollinen rouva», vastasi Wayland; »hän ei ainakaan kärsi enää ruumiillisia tuskia.»
»Minä ostan hiukan tuota lääkettä, Janet», sanoi kreivitär. »Minutkin valtaa joskus tuollainen ajatuksen ja järjen samentava raskasmielisyys.»
»Älkää sitä tehkö, armollinen rouva», neuvoi Janet; »kuka takaa, että tämä mies myy ainetta, joka ei ole terveydelle vahingollista?»
»Minä todistan itse rehellisyyteni», vastasi Wayland ja nieli jonkun verran lääkettä heidän nähtensä. Kreivitär osti sitten loput, sillä Janetin vastustelut saivat hänet vain sitä itsepäisemmin pysymään aiheessaan. Sitten otti hän heti paikalla ensimäisen annoksen ja väitti tuntevansa sydämensä keventyneen ja elinvoimansa lisääntyneen -- seuraus, joka kaiken todennäköisyyden mukaan johtui vain hänen omasta mielikuvituksestaan. Kreivitär kasasi sitten kaikki ostoksensa yhteen läjään, heitti kukkaronsa Janetille ja kehoitti häntä laskemaan summan ja maksamaan kauppiaan saatavat; minkä jälkeen hän, ikäänkuin kyllästyneenä huviin, jota hänelle oli ensimmältä tuottanut keskustelunsa Waylandin kanssa, toivotti hänelle hyvää iltaa ja asteli huolettomasti kartanoon, siten ryöstäen Waylandilta kaiken tilaisuuden päästä puhumaan hänen kanssaan kahden kesken. Seppä kiiruhtikin sen tähden selvittämään asioita edes Janetin kanssa.
»Tyttö», sanoi hän, »kasvoistasi päättäen pidät Sinä hartaasti emännästäsi. Hän kaipaakin kipeästi uskollista palvelusta.»
»Ja hyvin hän ansaitseekin uskollisen palvelukseni», vastasi Janet; »mutta entä sitten?»
»Tyttö, minä en ole lainkaan se, miltä näytän», virkkoi kulkukauppias, äänensä alentaen.
»Sitä vähemmän otaksuttavaa on, että Te olisitte kunniallinen mies», iski Janet.
»Sitä enemmän otaksuttavaa», vastasi Wayland, »koska en ole reppuri.»
»Lähtekää siis heti paikalla täältä, tai minä huudan apua», koveni Janet; »isänikin on kai jo tullut kotiin.»
»Maltahan nyt, tyttö», sanoi Wayland; »muutoin joudut tekemään sellaista, mitä saisit myöhemmin katua. Minä olen emäntäsi ystäviä; hän tarvitsee niitä enemmän; älä siis syökse turmioon niitä harvoja, joita hänellä on.»
»Mistä minä ne tunnen?» kysyi Janet.
»Katso minua kasvoihin», vastasi seppä Wayland, »ja sano, etkö saata lukea rehellisyyttä piirteistäni.»
Ja tosiaankin, vaikk'ei hän ollut suinkaan kaunis, oli hänen kasvoillaan kuitenkin se kekseliään hengen ja nopean ajatuskyvyn terävä, voimakas ilme, joka yhtyneenä eloisiin, kirkkaihin silmiin, hyvinmuodostuneeseen suuhun ja älykkääseen hymyyn usein luo miellyttäväisyyttä ja viehätystä itsessään rumiin ja epäsäännöllisiinkin piirteihin. Janet tarkasteli häntä uskonlahkonsa ovelalla suoruudella ja sanoi: »Huolimatta kehutusta rehellisyydestäsi, ystäväiseni, ja vaikk'en minä olekaan tottunut lukemaan enkä arvostelemaan sellaisia kirjoja kuin Sinä panet minut tutkimaan, niin luulen kasvoissasi näkeväni jonkun verran reppuria -- ja jonkunverran rosvoa.»
»Ehkäpä vähässä määrässä sitäkin», vastasi seppä Wayland nauraen. »Mutta tänä iltana tai huomenna tulee tänne isäsi kanssa muuan vanha ukko, jolla on kissan hiipivä astunta, rotan kavala, salavihainen katse, lintukoiran nöyristelevä oveluus, verikoiran varma ote -- häntä varo, niin itsesi kuin emäntäsi takia. Katsos, kaunis Janet: hän kuljettaa kyykäärmeen myrkkyä kyyhkysen teeskennellyn viattomuuden verhossa. Mitä tuhoa hän nyt teille suunnittelee, sitä en voi varmaan sanoa, mutta kuolema ja turmio ovat aina ennen hänen askeleitaan seuranneet. -- Älä puhu tästä mitään emännällesi -- taitoni saa minut uskomaan, että hänen nykyisessä tilassaan voi pahan pelko olla yhtä vaarallinen kuin sen vaikutus. -- Mutta katso, että hän ottaa sitä minun ainettani, sillä» -- (hän alensi äänensä ja lausui hiljaa, mutta painokkaasti tytön korvaan) -- »se on vastamyrkkyä -- kuule, nyt he tulevat puutarhaan!»
Meluavan iloilun ja äänekkään puhelun hälinä läheni tosiaankin puutarhan porttia, ja sen säikäyttämänä loikkasi seppä Wayland tiheään pensaikkoon, Janetin peräytyessä huvimajaan, jott'ei häntä huomattaisi ja jotta hän samalla voisi salata, ainakin ensihädässä, luullulta kulkukauppiaalta ostetut tavarat, jotka vielä viruivat hujan hajan kesähuoneen lattialla.
Janetilla ei ollut kuitenkaan mitään syytä pelkoon. Hänen isänsä ja tämän vanha palvelija, Leicesterin kreivin palvelija ja tähtienselittäjä tulivat puutarhaan suurella melulla ja pauhulla, koettaen äärimmäisellä vaivalla tyynnytellä Lambournea, jonka aivot väkineste oli nyt sytyttänyt kokonaan tuleen ja joka oli niitä onnettomia ihmisiä, mitkä, kun he kerran ovat joutuneet viinin lumoihin, eivät muiden juoppojen tavoin vaivu uneen, vaan pysyvät osittain humalansa vallassa useita tunteja, kunnes he lopulta yhä uudistuvien kulausten vaikutuksesta päätyvät jonkunlaiseen tiedottoman hulluuden tilaan. Monien tämänlaisten päihtyneiden tavoin ei Lambournekaan ollut menettänyt liikunto- eikä puhekykyjään, vaan puhui päinvastoin tavattoman pontevasti ja laveasti ja huusi kuuluville kaikkea sellaista, minkä hän muutoin olisi pitänyt visusti salassa.
»Kuinka!» toitotti Mikael äänensä koko voimalla, »eikö minulle muka anneta tervetuliaisia -- ei kunnon ryyppyä, vaikka minä olen tuonut onnen ja rikkauden Sinun vanhaan, ränsistyneeseen koirankoppiisi erään perkeleen liittolaisen hahmossa, joka osaa muuttaa liuskakiven palasia selviksi Espanjan kultakolikoiksi? -- Kas niin, Sinä Tony Tulenpistäjä, Sinä paavilainen, puritani, tekopyhä, saituri, konna, paholainen, kaikkien ihmiskunnan syntien lihaksitulemus, kumarra syvään ja tervehdi häntä, joka tuo taloosi jumaloimasi mammonan!»
»Taivaan nimessä», sanoi Foster, »puhu hiljempää -- tule pois taloon -- saat viiniä ja mitä tahansa haluat.»
»Ei, Sinä vanha maanmuna, minä tahdon juoda sen tässä», jyristi humaltunut tappelupukari. -- »Tässä näin, _al fresco_, kuten italialainen sanoo. -- Ei, ei, minä en halua juoda yhdessä tuon myrkkyjä sekoittelevan paholaisen kanssa samassa huoneessa enkä tukehtua arsenikin ja elohopean höyryihin; se konnamainen Varney opetti minut sitä karttamaan.»
»Tuokaa nyt sille viiniä, kaikkien paholaisten nimessä!» tuskitteli kullantekijä.
»Ahaa! ja Sinä kai höystäisit sen hyvin mielelläsi, Sinä vanha rehellisyyden perikuva, etkös höystäisikin? Pianpa kuohuisi aivokopassani vihtrilliä ja aivastusjuurta ja rikkihappoa ja sievettä ja kahtakymmentä muuta helvetinainetta niinkuin noidan kattilassa pirua manattaessa. Ojennappas pullo minulle omakätisesti, vanha Tony Tulenpistäjä -- ja se saakin olla kylmää -- minä en halua juoda muinoin poltettujen piispojen roviolla lämmitettyä viiniä. -- Tai odotahan, tulkoon vain Leicesterista kuningas, jos hän tahtoo -- hyvä -- ja Varneystä, siitä Varney-konnasta, suurvisiiri -- mainiota, mainiota! -- ja mitä minusta sitten tulisi? -- no, keisari -- keisari Lambourne! -- Minä tahdon nähdä sen niiden suloisen kaunottaren, jonka ne ovat teljenneet tänne salanautinnokseen. -- Hänen pitää juuri tänä jumalan iltana täyttämän viinimaljani ja pistämän yömyssyn päähäni. Mitä tekee mies kahdella eukolla, vaikka hän olisikin sitten kreivi kaksinkymmenin kerroin? -- vastaa tähän, Tony-poikaseni, Sinä vanha kirottu tekopyhä koira, jonka nimen Jumala pyyhki pois elämän kirjasta, mutta jota kiusaa se alituinen toivo, että kyllä se sinne vielä takaisinkin otetaan. -- Sinä vanha piispanpolttaja, Sinä Jumalaa pilkkaava uskonkiihkoilija, vastaappas siihen!»
»Minä työnnän tikarini sen sisään varteen asti», murisi Foster matalalla, raivosta värisevällä äänellä.
»Taivaan nimessä, ei väkivaltaa!» hätäili tähtienselittäjä. »Tässä on meneteltävä sievemmällä tavalla. -- Kas tässä, kunnon Lambourne, haluatko tyhjentää kanssani maljan jalon Leicesterin kreivin ja herra Rikhard Varneyn terveydeksi?»
»Haluan kun haluankin, oma Albumazarini. -- Haluan kun haluankin, Sinä rehellinen rotanmyrkyn myyjä, -- tahtoisinpa suudella Sinua, Sinä kunniallinen _Lex Julian_ rikkoja (kuten ennen Leydenissä sanottiin), ell'et Sinä haisisi niin kirotusti tulikivelle ja muille saatanan apteekkitavaroille. -- Saas tästä, valmis on -- Varneyn ja Leicesterin malja! -- kahden jalosti kohoavan hengen -- kahden salajuonisen, syvälle sukeltavan, korkealle lentävän, sydämettömän, kunnianhimoisen roiston malja! -- Hyvä, minä en sano enempää, mutta minä aijon hioa tikariani sen ihmisen rintaluihin, joka ei siihen maljaan vastaa! Ja niin, hyvät herrat --»
Näin puhuen tyhjensi Lambourne tähtienselittäjän ojentaman maljan, jossa ei ollutkaan viiniä, vaan puhdasta väkiviinaa. Hän yritti puolinaista kirousta, pudotti tyhjän maljan hyppysistään, nosti kätensä miekan ponteen, mutta ei jaksanut vetää sitä tupesta, horjui ja kaatui vihdoin tajuttomaksi, liikkumattomaksi palvelijan syliin; tämä laahasi hänet huoneeseen ja toimitti vuoteelle.
Yleisen hämmingin vallitessa pääsi Janet huomaamatta emäntänsä huoneeseen, vavisten kuin haavan lehti, ja päätti pitää kreivittäreltä salassa sen kauhistavan epäluulon, joka ei voinut olla heräämättä hänen mielessään päihtyneen Lambournen kaameiden puheiden vaikutuksesta. Hänen pelkonsa, vaikka se ei voinutkaan vielä pukeutua mihinkään määrättyyn muotoon, kulki kuitenkin yhtä rintaa kulkukauppiaan varoituksen kanssa; ja hän kehoitti hartaasti emäntäänsä noudattamaan päätöstään reppurin suositteleman lääkkeen nauttimisesta, josta hän ehkä muutoin olisi häntä kieltänyt.
Eivätkä Lambournen viittailut olleet jääneet kuulumatta Waylandiltakaan, joka osasi niitä paljoa paremmin tulkita. Hän tunsi syvää sääliä, nähdessään niin suloisen olennon kuin kreivittären, jonka hän oli ensi kerran tavannut kotoisen onnen helmassa, sellaisen roistojoukon juonittelujen esineenä. Ja hänen raivonsa saavutti äärimmäisen rajansa, kun hän kuuli vanhan mestarinsa äänen, miehen, jota kohtaan hän tunsi yhtä syvää vihaa kuin pelkoakin. Hän oli myös hieman ylpeä omasta taidostaan ja keinoistaan, ja niin vaarallinen kuin tehtävä olikin, teki hän vielä samana yönä päätöksen tunkeutua salaisuuden perille ja jos suinkin mahdollista, auttaa sitä onnetonta naista. Muutamista Lambournen sadattelujen sekaan pujahtaneista sanoista sai Wayland nyt ensi kerran aihetta epäillä, ett'ei Varney ollutkaan ehkä toiminut kokonaan omaan laskuunsa tavoitellessaan tämän ihanan olennon rakkautta ja sen myös saavuttaessaan. Huhu tiesi kertoa tämän innokkaan palvelijan jo ennenkin avustaneen herraansa lemmenseikkailuissa; ja niin alkoi Wayland uumoilla, että kenties Leicester näyttelikin pää-osaa koko tässä jutussa. Tytön ja kreivin avioliittoa hän ei voinut aavistaakaan, mutta jo tilapäisenkin lemmenkujeilun paljastaminen naisen kanssa, joka oli neiti Amy Robsartin säätyä ja arvoa, oli mitä tärkein salaisuus, josta riippui tämän suosikin valta Elisabetin suhteen. »Vaikka Leicester itse epäröikin ryhtyä tukahuttamaan sellaista huhua mitä ankarimmin keinoin», ajatteli hän, »niin oli hänellä ympärillään miehiä, jotka tekisivät hänelle sen palveluksen ilman hänen suostumustaankin. Jos minä tähän asiaan sekaannun, niin täytyy sen tapahtua tavalla, jota vanha mestarinikin käyttää saatanan mannaansa valmistaessaan: luja naamari kasvoilla. Siksipä aijonkin lähteä huomenna Giles Goslingin luota ja muutella olopaikkaani ja kulkusuuntaani yhtä usein kuin vainottu kettu. Mutta haluaisinpa sentään nähdä sen pikku puritanittaren vielä kerran. Hän näytti melkein liian somalta ja viisaalta polveutuakseen sellaisesta konnasta kuin Anton Tulenpistäjästä.»
Giles Gosling oli Waylandin lähdöstä pikemmin mielissään kuin suruissaan. Kunnon ravintoloitsija piti niin vaarallisena Leicesterin kreivin suosikin suunnitelmien vastustamista, että hänen hyvä sydämensä tuskin jaksoi kannattaa hänen hyviä aikomuksiaan ja että hänestä oli erinomaisen mieleistä, jos hän saattoi toivoa koko avustamistoimen taakan putoavan hänen hartioiltaan; mutta kuitenkin vakuutti hän yhä alttiisti ja ilomielin suorittavansa tarpeen vaatiessa herra Tressilianille tai hänen lähetilleen kaikkia sellaisia palveluksia, jotka suinkin sopivat hänen ravintoloitsijanammatilleen.
III Luku.
Huima kunnianhimo, joka hyppyyn yrittää, mutta ylenniskoin suistuu.
_Macbeth_.
Kenilworthin lähestyvien juhlallisuuksien komeus oli nyt yleisenä puheenaiheena koko Englannissa; ja läheltä ja kaukaa haalittiin sinne kaikkea, mikä saattoi kohottaa Elisabetille hänen mahtavimman suosikkinsa linnassa valmisteltavan vastaanoton loistoa ja uljuutta. Sillä välin näytti Leicester päivä päivältä nousevan yhä korkeammalle kuningattaren suosiossa. Hän oli herkeämättä Elisabetin rinnalla neuvoskunnassa, ja halukkaasti kuunneltiin häntä hovihuvittelujen hetkinä -- hän sai osakseen tuttavallisuutta lähenevää hyväntahtoisuutta -- häneen katsoivat kaikki, joilla oli hovissa jotakin toivomista -- häntä mielistelivät ulkomaalaiset lähettiläät, mitä mairittelevimmin vakuuttaen hallitsijainsa suurta kunnioitusta häntä kohtaan -- hän näytti olevan tuon ylvään Elisabetin Alter Ego, ja kuningattaren otaksuttiin nyt yleisesti odottavan vain aikaa ja tilaisuutta kohottaakseen hänet avioliiton kautta hallitsijavaltansa osallisuuteen.
Sellaisen menestyksen ylenpalttisuuden keskellä oli tämä onnen ja kuningattaren suosion lemmikki ehkä onnettomin mies koko valtakunnassa, joka näytti noudattavan hänen pienempiäkin viittauksiaan. Keijukaisten kuninkaan tavoin oli hän ylempänä ystäviään ja liittolaisiaan ja näki paljon sellaista, mitä nämä eivät nähneet. Hän tunsi tarkoin valtijattarensa luonteen; juuri tämä syvällinen ja perinpohjainen kuningattaren oikkujen, samoin kuin hänen jalojen ominaisuuksiensakin tuntemus, yhtyneenä suuriin älyn lahjoihin ja täydellisen hienostuneeseen ulkonaiseen esiintymiseen oli kohottanut hänet niin korkealle Elisabetin suosiossa; mutta juuri tämä samainen tuntemus sai hänet joka silmänräpäys pelkäämään äkkinäistä, musertavaa vihastumusta. Leicester oli samanlaisessa asemassa kuin merimies, jolle kartta osoittaa kyllä kaikki väylän yksityiskohdatkin, mutta joka samalla näkee siinä niin paljon matalikkoja, särkkiä ja kalliokareja, että hänen tuskallisesti tähystävä silmänsä ei voita muuta niiden tarkastelemisesta kuin sen vakaumuksen, että hänen pelastuksensa on luettava melkein täydelliseksi ihmeeksi.
Kuningattaren luonteessa yhtyivät tosiaankin kummallisesti mitä terävin miehinen äly ja kaikki ne heikkoudet, jotka etupäässä lasketaan naissukupuolelle kuuluviksi. Hänen alamaisensa saivat suureksi hyödykseen nauttia hänen hyvistä ominaisuuksistaan, jotka loistavasti voittivat hänen pahat puolensa; mutta hänen hovilaisensa ja seuralaisensa saivat usein kestää mitä äkillisimpiä ja kiusallisimpia oikullisuuden ailahduksia ja mielen puuskauksia, joka oli sekä salavihainen että hirmuvaltainen. Hän oli kansansa hyvä äiti, mutta hän oli myöskin oikea Henrik VIII:n tytär; ja vaikka aikaisemmat kärsimykset ja oivallinen kasvatus olivatkin lieventäneet ja lauhduttaneet »oikullisuudessaan hirmuisen» kuninkaan perinnäistä luonnetta, eivät ne olleet sentään kyenneet sitä kokonaan muuttamaan. -- »Hänen mielensä», sanoo hänen älykäs ristipoikansa John Harrington, joka sai tuntea niin hänen hymyään kuin hänen suuttumustaankin ja joka siis perustaa kuvauksensa omiin kokemuksiinsa, »oli usein kuin vieno tuulahdus, joka kesäisenä aamuna lännestä huokuu -- se on niin suloinen ja se virkistää koko seudun. Hänen puheensa voitti kaikkien sydämet. Mutta sitten saattoi hänessä ilmetä sellaisia suunnan muutoksia, kun ei toteltu jotakin hänen käskyään, ett'ei jäänyt yhtään epäilemisen sijaa, kenen tytär hän oli. Kun hän hymyili, oli hän pelkkää päivänpaistetta, josta jokainen pyrki nauttimaan, jos vain pääsi, mutta sitten tuli myrsky, pilvet kokoontuivat äkkiä taivaanrannalle ja salama iski kauhistavasti kaikkiin ilman eroitusta.»