Part 19

Äärimäinen tuska, jonka kiduttamana kreivi puhui, vaikutti jonkun verran paatuneeseen Varneyhinkin, joka kesken omien katalain ja kunnianhimoisten sala-aikeidensakin rakasti isäntäänsä sikäli kuin sellainen konna saattoi yleensä mitään rakastaa; mutta hän lohdutti itseään ja masensi itsesoimauksensa sillä ajatuksella, että vaikka hän nyt pakottikin kreivin kärsimään äkillistä, ohimenevää tuskaa, niin tapahtui se tarkoituksessa tasoittaa hänen tietänsä valta-istuimelle, jolle, jos tämä avioliitto kuoleman kautta tai muuten purkautuisi, Elisabet hänen nähdäkseen mielellään korottaisi hänen isäntänsä. Hän pysyi siis pirullisessa juonessaan; ja hetken mietittyään vastasi hän kreivin levottomiin kyselyihin surumielisellä katseella, ikäänkuin olisi hän turhaan koettanut keksiä jotakin puolustusta kreivittärelle; sitten kohotti hän äkkiä päänsä ja sanoi, äänessään toivova kaiku, joka heti paikalla loihti vastaavan ilmeen kreivinkin kasvoille: »Mutta miksi olisi hän antautunut vaaraan tulemalla tänne, jos hän olisi ollut syyllinen? -- Miksei hän pikemminkin paennut isänsä luo tai muualle? -- vaikka siihen on sentään voinut vaikuttaa hänen halunsa tulla tunnustetuksi Leicesterin kreivittäreksi.»

»Totta, totta, totta!» huudahti Leicester, lyhyen toivonvälähdyksen väistyessä hänen tunteittensa ja sanojensa tavattoman katkeruuden tieltä; »Sinä et kykene käsittämään naisellisen oveluuden syvyyttä, Varney. Minä ymmärrän kaikki. Hän ei tahtonut luopua sen typerän aisankannattajan tiluksista, rikkauksista ja arvonimestä, joka oli hänet nainut. Niin, ja jos minä olisin hulluuksissani nostanut kapinan tai jos vihastunut kuningatar olisi ottanut pääni, kuten hän tänä aamuna uhkasi, ei se runsas lesken eläke, jonka laki olisi määrännyt Leicesterin kreivittärelle, olisi ollut lainkaan pois tieltä tuolle kerjäläismäiselle Tressilianille. Hyväpä hänen olikin yllyttää minua antautumaan vaaraan, joka kaikissa tapauksissa saattoi päättyä vain hänen hyödykseen. -- Älä puhu hänen puolestaan, Varney! Minä tahdon nähdä hänen vertansa!»

»Armollinen herra», vastasi Varney, »Teidän tuskanne hurjuus purkautuu Teidän hurjiin sanoihinne.»

»Minä kiellän, älä puhu hänen puolestaan!» jatkoi Leicester; »hän on häväissyt minut -- hän olisi murhannut minut -- kaikki siteet ovat väliltämme katkenneet. Hän on kuoleva petturin ja avionrikkojan kuoleman, sillä sen on hän hyvin ansainnut niin Jumalan kuin ihmistenkin lakien mukaan! Ja -- mikä tämä lipas on», lisäsi hän, »jonka muuan poika juuri äsken työnsi käteeni, pyytäen minua toimittamaan sen Tressilianille, koskei hän itse päässyt viemään sitä kreivittärelle? Taivaan nimessä! hänen sanansa kummastuttivat minua jo silloin, vaikka muut ajatukset karkoittivat ne mielestäni; mutta nyt palaavat ne muistiin kaksinkertaisin voimin. -- Se on hänen jalokivilippaansa! -- Avaa se, Varney; kangota saranat irti tikarillasi.»

»Kerran ei hän huolinut tikarini avusta», ajatteli Varney vetäessään asetta tupesta, »leikatakseen kirjeen nauhaa, mutta nyt suorittaa se paljoa merkitsevämmän tehtävän hänen kohtalonsa määräämiseksi.»

Näin mietiskellen ja käyttäen kolmikulmaista tikarinkärkeä kiilana, mursi hän lippaan heikot hopeasaranat. Tuskin näki kreivi niiden särkyvän, kun hän sieppasi lippaan ritari Rikhardin käsistä, kiskaisi kannen pois, kahmaisi sen välkähtelevän sisällön kouraansa ja paiskasi jalokivet pitkin lattiaa vihansa vimmassa, kuumeisesti etsiessään sieltä kirjettä tai edes paperilappua, joka tekisi hänen viattoman kreivittärensä luulotellun rikoksen vieläkin ilmeisemmäksi. Sitten polki hän raivoissaan jalokiviä ja huusi: »Näin muserran minä nämä viheliäiset leikkikalut, joiden takia Sinä olet myynyt itsesi, ruumiisi ja sielusi, määrännyt itsesi varhaiseen ja pikaiseen kuolemaan ja minut ikuiseen kurjuuteen ja ikuisiin omantunnontuskiin! -- Älä puhu minulle anteeksi-annosta, Varney! -- Hän on tuomittu!»

Ja hän lähti huoneesta ja syöksyi viereiseen kammioon, jonka oven hän lukkosi ja telkesi lujasti.

Varney katseli hänen jälkeensä, ja hieman inhimillisempi tunne näytti estävän tavallista ivahymyä vääntymästä hänen suupieliinsä. »Minua surettaa hänen heikkoutensa», ajatteli hän, »mutta rakkaus on tehnyt hänestä lapsen. Hän viskelee ja polkee näitä kallisarvoisia leluja -- yhtä raivoisasti repisi hän kappaleiksi sen kaikkein hauraimman lelun, johon hän oli ennen niin hullaantunut. Mutta tämäkin mieliteko unohtuu, kun sen esinettä ei ole enää näkyvillä. Niin, hänellä ei ole silmää arvostaa esineitä ja ihmisiä niiden ansion mukaisesti, mutta sen lahjan on luonto antanut Varneylle. Kun Leicester kerran kohoaa hallitsijaksi, muistaa hän yhtä vähän niitä intohimonpuuskia, joiden avulla hän pääsi tuohon kuninkaalliseen satamaan, kuin ikinä laituriin laskenut merimies muistelee kestetyn matkan vaaroja. Mutta nämä juoruavat korut eivät saa jäädä tähän -- niistä tulisi melkein liian runsas saalis huonetta siivoaville akoille.»

Parhaillaan keräillessään ja sovitellessaan niitä erääseen pöydän salalaatikkoon, joka oli sattumalta jäänyt lukkoamatta, näki Varney Leicesterin kammion oven avautuvan, verhojen siirtyvän syrjään ja kreivin kasvojen ilmestyvän niiden välistä, mutta silmät niin kuolleina ja huulet ja posket niin verettöminä ja kalpeina, että hän säikähti tätä äkkinäistä muutosta. Mutta heti kun hänen katseensa kohtasi kreivin katseen, veti tämä päänsä takaisin ja sulki kammion oven. Tämän tempun uudisti Leicester kahdesti, sanaakaan sanomatta, niin että Varney alkoi pelätä hänen sielullisten tuskiensa jollakin tavoin sekoittaneen hänen järkensä. Kolmannella kerralla hän kuitenkin nyökäytti päätänsä, ja Varney totteli tätä kutsua. Astuttuaan kammioon huomasi hän pian, ettei hänen isäntänsä hämmennys johtunut suinkaan hulluudesta, vaan hänen hirvittävästä, useiden vastakkaisten intohimojen ahdistamasta aikomuksestaan. He neuvottelivat innokkaasti kokonaisen tunnin, minkä jälkeen Leicesterin kreivi pukeutui uskomattomin ponnistuksin ja lähti tervehtämään kuninkaallista vierastaan.

XIX Luku.

Ilomme veit ja rikoit hauskan seuran Mit' ihmeyttävimmällä häiriöllä.

_Macbeth_.

Jälkeenpäin muistui monen mieleen, että tämän tapausrikkaan päivän loppupuolelle sattuneiden pitojen ja juhlallisuuksien aikana oli Leicesterin ja Varneyn käytös kokonaan erilainen entisestään. Ritari Rikhard Varneyta oli pidetty pikemminkin neuvokkaana toimen miehenä kuin huvitusten harrastajana. Toiminta, joko sitten sotilaan tai muun, näytti aina olleen hänen oikea alansa; ja juhlissa ja hauskutuksissa, vaikka hän oivallisesti ymmärsikin niitä järjestää ja ohjata, oli hänen oma osansa pelkän katselijan; tai jos hän sukkeluuttansa osoittikin, teki hän sen karkealla, ivallisella ja pisteliäällä tavalla, aivan niinkuin olisi hän pilkannut koko esitystä ja vieraita, vilpittömästi yhtymättä yhteiseen iloon.

Mutta sinä päivänä näytti hänen luonteensa muuttuneen. Hän haki nuorempain hovimiesten ja hovinaisten seuraa ja tuntui sillä hetkellä uhkuvan sellaista hilpeyttä ja mielenkeveyttä, että hänestä tuli vaarallinen kilpailija vallattomimmillekin. Jotka olivat pitäneet häntä vakavampien ja kunnianhimoisempien pyrkimysten miehenä, katkerana ivailijana ja niiden armottomana pilkkaajana, jotka ottavat elämän sellaisena kuin se tulee ja sieppaavat osansa jokaisesta hauskuudesta, minkä se tarjoaa, huomasivat nyt hämmästyen, että hänen sukkeluuksiensa kärki saattoi olla yhtä säälivästi peitetty, hänen naurunsa yhtä raikas ja hänen otsansa yhtä pilvetön kuin konsanaan heidän. Millä pirullisen ulkokultaisuuden keinoilla hän saattoi vetää tämän iloisuuden hunnun mitä ilkeimmän inhimillisen sydämen mustien ajatusten verhoksi, sen seikan täytyy jäädä käsittämättömäksi kaikille muille paitsi hänen vertaisilleen ja kaltaisilleen, mikäli sellaisia on koskaan ollut olemassa; mutta hänen luonteensa voima ja lahjat olivat erinomaisemmat tavallista, ja onnettomuudeksi oli nämä lahjat kaikessa kehityksessään asetettu kaikkein kauhistuttavimpien aikeiden palvelukseen.

Leicesterin laita oli kokonaan toinen. Miten tottunut hän yleensä olikin näyttelemään täydellisen hovimiehen osaa ja esiintymään aina iloisena, kohteliaana ja vapaana kaikesta muusta surusta kuin hetken hauskuuden lisäämisestä, vaikka hänen rinnassaan riehuivatkin tyydyttämättömän kunnianhimon, kateuden ja vihan tuskat, niin oli hänen sydämensä nyt kuitenkin saanut paljoa peljättävämmän vieraan, jonka repimistä ja raastamista ja kalvamista ja nakertamista hän ei voinut salata eikä vaimentaa; ja sinä olisit voinut lukea hänen kiinteettömästä silmästään ja hänen kasvojensa hämmentyneestä ilmeestä, että hänen ajatuksensa harhailivat kaukana niistä tapauksista, joissa hän pakottautui olemaan osallisena. Hän katseli, liikkui ja puhui ikäänkuin herkeämättömästi ponnistellen, ja hänen tahtonsa näytti jossakin määrin menettäneen nopeata vaikutusvoimaansa siihen terävään älyyn ja siihen kauniiseen ruumiiseen, joita se hallitsi. Hänen tekonsa ja eleensä eivät tuntuneet olevan yksinkertaisia tahdon ilmauksia, vaan ikäänkuin itsetoimivan koneen liikkeinä odottavan jonkun sisäisen laitteen töytäyksiä, ennenkuin ne saattoivat tapahtua; ja hänen sanansa putoilivat yksitellen, katkonaisina, ikäänkuin olisi hänen ollut ensin pakko tarkoin ajatella, mitä sanoisi ja sitten miten sanoisi, ja ikäänkuin pääsisi hän vain hellittämättömästi huomiotaan jännittäen lauseensa loppuun, unohtamatta enemmän yhtä kuin toistakaan.

Tämän hajamielisyyden omituiset ilmiöt, jotka näkyivät niin selvästi Englannin täydellisimmän hovimiehen koko käytöksessä ja puheessa, että hänen lähelleen osunut alhaisin ja typerin palvelijakaan ei saattanut olla niitä huomaamatta, eivät voineet myös välttää sen ajan älykkäimmän ruhtinattaren silmää. Ja ilman vähintäkään epäilystä olisi tämä hänen väliin huolimaton, väliin säännötön esiintymisensä nostanut Leicesterin kreiviä vastaan Elisabetin ankaran suuttumuksen, ellei kuningatar olisi otaksunut sen vihastuksen pelon, josta hän oli niin kiivaasti hänelle puhunut tänä aamuna, yhä vielä hämmentävän hänen suosikkinsa ajatuksia ja kaikista hänen vastaponnistuksistaan huolimatta hävittävän hänen tavallisen, miellyttävän ilmeensä ja hänen keskustelunsa hilpeän sulon. Kun tämä naisellista turhamaisuutta niin suuresti mairitteleva otaksuma oli kerran päässyt valtaan hänen mielessään, selitti se täydellisesti ja tyydyttävästi kaikki Leicesterin kreivin lukuisat virheet ja hairahdukset; ja häntä ympäröivä tarkkaavainen seurue pani hämmästyen merkille, että kuningatar, raivostumatta hänen alituisesta huolimattomuudestaan ja kaiken tavallisen huomaavaisuudenkin puutteestaan (vaikka nämä olivatkin kohtia, joiden suhteen Elisabet yleensä oli tavattoman ankara) päinvastoin koetti hankkia hänelle aikaa ja tilaisuutta tyyntymiseen ja suvaitsi häntä siinä avustaakin suopeudella ja hyväntahtoisuudella, jotka näyttivät kokonaan olevan ristiriidassa hänen tunnetun luonteensa kanssa. Selvää kuitenkin oli, ettei tämä voinut kestää enää kovin kauvan ja että Elisabetin täytyi lopultakin keksiä toinen ja epäsuosiollisempi selitys Leicesterin säädyttömälle käytökselle, kun Varney tuli pyytämään kreiviä puheilleen toiseen huoneeseen.

Kun tämä pyyntö oli hänelle toistettu kaksi kertaa, nousi hän vihdoin ja oli juuri ikäänkuin vaistomaisesti lähtemäisillään -- kun hän pysähtyikin, kääntyi ympäri ja anoi kuningattarelta lupaa poistua hetkiseksi erinäisten sangen kiireellisten ja tärkeiden asiain takia.

»Menkää, herra kreivi», sanoi kuningatar; »me uskomme kyllä, että meidän oleskelumme täällä saattaa synnyttää äkillisiä ja odottamattomia sattumuksia, joista on viipymättä huolehtiminen. Mutta kuitenkin, herra kreivi, jos Te tahdotte meidän pitävän itseämme Teidän mieluisana ja kunnioitettuna vieraananne, toivoisimme me Teidän ajattelevan vähemmän meidän komeata kestitsemistämme ja ilahuttavan meitä ystävällisemmällä ja kohteliaammalla käytöksellä kuin mihin tänään olemme saaneet tyytyä; sillä tuli sitten vieraaksi ruhtinas tai talonpoika, isännän sydämellinen kohtelu on aina kestityksen paras osa. Menkää, herra kreivi; ja me toivomme Teidän palaavan silein otsin ja kirkkain, kevein ajatuksin, sillä niitä ovat ystävänne tottuneet Teiltä odottamaan.»

Leicester vain kumarsi syvään vastaukseksi tähän nuhdesaarnaan ja poistui. Huoneen ovella tapasi hän Varneyn, joka veti hänet kiireesti sivulle ja kuiskasi hänen korvaansa: »Kaikki on hyvin!»

»Onko Masters käynyt häntä katsomassa?» tiedusteli kreivi.

»On, armollinen herra; ja koska ei kreivitär suostunut vastaamaan hänen kysymyksiinsä eikä taas mitenkään selittämäänkään itsepäisyyttään, on hän antava ratkaisevan todistuksen siitä, että häntä vaivaa aivohäiriö ja että on parasta jättää hänet ystäväinsä huomaan. Mahdollisuus on siis tarjolla toimittaa hänet pois täältä kuten aijoimmekin.»

»Mutta Tressilian?» virkkoi Leicester.

»Hän ei saa hyvään aikaan lainkaan tietää hänen lähdöstään», vastasi Varney; »se on tapahtuva vielä tänä iltana, ja huomenna pidetään Tressilianista huolta.»

»Ei, kautta sieluni», tiukkasi Leicester; »minä tahdon kostaa hänelle omin käsin!»

»Tekö, armollinen herra, ja niin mitättömälle miehelle kuin Tressilianille! -- Ei, armollinen herra, hän on pitkät ajat halunnut lähteä vieraisiin maihin. Uskokaa hänet minun huostaani. -- Minä olen toimittava niin, ettei hän enää palaa tänne kielimään.»

»Ei, kautta taivaan, Varney!» huudahti Leicester. -- »Mitättömäksi sanot Sinä vihollista, joka on kyennyt haavoittamaan minua niin syvästi, että koko vastainen elämäni tulee olemaan vain tuskaa ja kärsimystä? -- Ei; ennemmin paljastaisin minä koko totuuden Elisabetin valta-istuimen juurella ja antaisin hänen kostonsa iskeä yhdellä kertaa sekä heihin että itseeni, kuin luopuisin oikeudestani kostaa omin käsin sille kirotulle konnalle.»

Varney näki suureksi levottomuudekseen isäntänsä olevan niin ankaran kiihtymyksen vallassa, että ellei hän myöntynyt hänen tahtoonsa, voisi hän kerta kaikkiaan ryhtyä siihen epätoivoiseen tekoon, josta hän puhui ja joka silmänräpäyksessä murskaisi kaikki ne kunnianhimoiset suunnitelmat, mitkä Varney oli isännälleen ja itselleen muodostanut. Mutta kreivin raivo näytti sekä hillittömältä että syvältä; sillä kun hän puhui, iskivät hänen silmänsä tulta, hänen äänensä vapisi kuohuvan vihan voimaa ja hänen huulillaan poreili kevyt vaahto.

Hänen uskottunsa teki rohkean ja menestyksellisen yrityksen päästä hänen valtijaakseen tälläkin hurjan kiihtymyksen hetkellä. -- »Armollinen herra», sanoi hän, vieden hänet kuvastimen eteen, »katsokaapa kuvaanne tuosta ja ratkaiskaa, ovatko nämä vääntyneet piirteet miehen, joka kykenee niin tavattoman ankarassa asiassa päättämään itse puolestaan.»

»Minkä Sinä sitten tahdot minusta tehdä?» kysyi Leicester, hämmästyneenä kasvojensa kauheasta muutoksesta, mutta samalla loukkautuneena siitä liian vapaasta tavasta, millä Varney häntä tyynnytti. »Pitääkö minusta tuleman Sinun holhottisi, orjasi -- oman palvelijani alamainen ja käskettävä?»

»Ei suinkaan, armollinen herra», vastasi Varney lujasti, »vaan itsenne ja omien intohimojenne valtijas. Armollinen herra, minä, Teidän halpa palvelijanne, minä häpeän nähdessäni Teidän käyttäytyvän niin kehnosti kuohahtelevien tunteittenne myrskyssä. Heittäytykää Elisabetin jalkoihin, tunnustakaa avioliittonne -- syyttäkää puolisoanne ja hänen rakastajaansa aviorikoksesta -- ja myöntäkää kaikkien vertaistenne kuullen olevanne aisankannattaja, joka nai maalaistytön ja jota tämä ja hänen kirjanoppinut lemmityisensä vetivät nenästä. -- Tehkää se, armollinen herra -- mutta sanokaa ensin hyvästi Rikhard Varneylle ja ottakaa takaisin kaikki ne lahjat, joita olette hänelle vuosien kuluessa jaellut. Hän palveli jaloa, uljasta, rohkeaa Leicesteriä ja oli ylpeämpi saadessaan olla hänen käskyläisenään kuin komentaessaan tuhansia. Mutta sitä raukkamaista kreiviä, joka masentuu jokaisesta vastuksesta, jonka järkeileviä päätöksiä jokainen intohimon puuskaus lennättelee kuin tuuli akanoita, sitä kreiviä ei Rikhard Varney palvele. Hän on niin paljon ylempänä häntä mielenlujuudessa kuin hän on alempana arvossa ja vallassa.»

Varney puhui näin teeskentelemättä, sillä vaikka hänen kehumansa mielenlujuus olikin paatumusta ja tunnottomuutta, tunsi hän nyt tosiaankin etevämmyytensä, niin oudosti kuohahtelevan sävyn kuin hänen suuri kiintonsa Leicesterin tuleviin kohtaloihin loikin hänen ääneensä ja koko esiintymiseensä.

Leicesterin lannisti tämä oletettu ylemmyys kokonaan; onnettomasta kreivistä näytti nyt hänen viimeinen ystävänsä aikovan hyljätä hänet. Hän ojensi kätensä Varneyta kohti lausuessaan nämä sanat: »Älä jätä minua -- Mitä Sinun mielestäsi minun tulisi nyt tehdä?»

»Olla oma itsenne, jalo herrani», vastasi Varney, koskettaen kreivin kättä huulillaan, ensin siihen kunnioittavasti tartuttuaan; »olla oma itsenne, vallita intohimon myrskyjä, jotka lyövät haaksirikkoon heikompia sydämiä. Oletteko Te ensimäinen, jota on petetty lemmenseikoissa? Ensimäinen, jonka kevytmielinen ja irstas nainen on viekoitellut rakastumaan, sitten käyttäen Teidän tunnettanne väärin ja pitäen sitä pilkkanaan? Ja aijotteko sietää, että Teidät ajetaan typeränä mielipuolena pellolle, koska ette ole osannut olla viisaampi kuin viisaimmat miehet maailman alusta alkaen? Olkaa niin kuin ei sitä naista olisi koskaan ollut olemassakaan -- poistakaa hänet muistostanne, sillä hän ei ole ansainnut saada siellä sijaa lainkaan. Pitäkää tämänaamuista lujaa päätöstänne, jonka toteuttamiseen minulla on tarpeeksi rohkeutta, intoa ja keinoja, ikäänkuin jonkun korkeamman olennon vastustamattomana käskynä, intohimottomana oikeudentekona. Hän on ansainnut kuoleman -- hän kuolkoon!»

Hänen puhuessaan piteli kreivi häntä yhä kädestä, puri huulensa tiukasti yhteen ja rypisteli otsaansa, ikäänkuin olisi hän ankarasti ponnistellen koettanut johtaa itseensä Varneylta osan tuota hänen suosittelemaansa kylmää, säälimätöntä ja tunteetonta lujuutta. Hänen vaijettuaan ei kreivi vieläkään hellittänyt hänen kättään ennenkuin hän tyynen päättäväksi pyrkien kykeni lausumaan: »Olkoon niin -- hän kuolkoon! -- Mutta saanenhan itkeä yhden ainoan kyyneleen hänen muistolleen?»

»Ei ainoatakaan, armollinen herra», keskeytti Varney, joka isäntänsä nytkähtelevästä silmäkulmasta ja vääntyvistä poskista näki hänen aikovan antaa liikutukselleen vallan. -- »Ei kyyneltäkään -- aika ei sitä salli -- täytyy muistaa Tressiliania --»

»Se nimi kykenee tosiaankin muuttamaan kyyneleet vereksi», vastasi kreivi. »Varney, minä olen sitä ajatellut ja päätökseni on valmis -- eivät rukoukset eivätkä todistelut pysty enää minuun -- Tressilian on oleva minun sovitus-uhrini.»

»Se on hulluutta, armollinen herra; mutta Te olette minuun nähden liian mahtava, jotta minä voisin sulkea tien Teidän kostoltanne. Valitkaa sitten edes sopiva aika ja paikka ja välttäkää häntä siksi kunnes olette ne löytänyt.»

»Sinä saat muissa seikoissa ohjata minua minne tahdot», sanoi Leicester, »mutta tässä älä vastusta minua.»

»Sitten, armollinen herra», vastasi Varney, »pyydän minä ensiksikin Teitä heittämään tuon varomattoman, epäilyttävän ja puolihullun käytöksenne, joka tänään veti koko hovin huomion puoleensa ja jota kuningatar ei olisi milloinkaan sallinut Teidän sovittaa, ellei hän olisi ollut Teille niin puolueellisen hyvänsuopa ja osoittanut ystävyyttään Teille paljoa suuremmassa määrässä kuin hänen luonteelleen on oikeastaan ominaista.»

»Olenko minä tosiaankin ollut niin huolimaton?» ihmetteli Leicester ikäänkuin unesta heräten; »ja minä kun luulin niin hyvin kaiken peittäneeni; mutta älä pelkää, mieleni on nyt rauhoittunut -- minä olen aivan tyyni. Kohtalonennustukseni on käyvä toteen; ja jotta se kävisi toteen, olen jännittävä kaikkia kykyjäni korkeimmilleen. Älä huolehdi minusta, sanon vieläkin -- minä lähden heti kuningatarta tapaamaan -- ei Sinun omakaan katseesi eikä puheesi olisi tutkimattomampi kuin minun. -- Onko Sinulla mitään muuta sanomista?»

»Minun täytyy pyytää Teidän sinettisormustanne», vastasi Varney vakavana, »merkiksi niille palvelijoillenne, joita minun on pakko käyttää, että minulla on Teidän täysi valtuutuksenne heidän apuaan vaatiessani.»

Leicester veti sormestaan sinettisormuksen, jota hän tavallisesti käytti, ja antoi sen Varneylle hurjan, kaamean ilmeen kuvastellessa hänen kasvoillaan, lisäten matalalla, puolittain kuiskaavalla, mutta hirvittävän painokkaalla äänellä nämä sanat: »Mitä teet, tee pian.»

Vastaanottosalissa syntyi jo levottomuutta ja ihmettelyä, kun jalo linnanherra viipyi niin kauvan poissa, ja suuresti ihastuivatkin sentähden hänen ystävänsä nähdessään hänen astuvan sisään miehenä, jonka sydämeltä kaiken inhimillisen huomioinnin mukaan oli juuri pudonnut huolten taakka. Ja Leicester täyttikin sinä päivänä oivallisesti Varneylle antamansa lupauksen, niin että tämä näki voivansa lakata näyttelemästä luonteelleen niin vierasta osaa kuin se käytöstapa, mitä hän oli aamupuolella noudattanut ja että hän vähitellen saattoi jälleen muuttua siksi hillityksi, teräväksi, ivalliseksi keskustelun ja tapausten tarkkaajaksi, jollaisena hän tavallisesti seurassa esiintyi.

Elisabetiin nähden käyttäytyi taas Leicester miehenä, joka tunsi hyvin kuningattaren luontaisen lahjakkuuden ja tarmon, mutta myös hänen pari heikkoa puoltansa. Hän oli liian viisas muuttaakseen äkkiä sen juron ja hajamielisen esiintymistapansa, joka oli herättänyt niin suurta huomiota ennen hänen poistumistaan Varneyn kanssa, vaan joka nyt hänen kuningatarta lähestyessään näytti vaimenneen hellyyteen vivahtavaksi surumielisyydeksi ja joka keskustelun kuluessa, kun Elisabet oli säälivästi antanut suosiostaan merkin toisensa jälkeen häntä lohduttaakseen, vaihtui tuntehikkaan mielistelyn sanatulvaksi, palavimmaksi, arkaluontoisimmaksi, tarkoittelevimmaksi, mutta samalla kunnioittavimmaksi, mitä mikään kuningatar on alamaiseltaan ikinä kuullut. Elisabet kuunteli ikäänkuin lumottuna; hänen vallanhalunsa oli tuuditeltu uneen; hänen päätöksensä pysyä erillään kaikista yhteiskunnallisista ja perheellisistä siteistä ja antautua yksin omaan kansansa vaalimiseen, alkoi horjua, ja vielä kerran oli Dudleyn tähti kohonnut korkeimmilleen hovin taivaalla.

Mutta Leicester ei nauttinut tätä luonnosta ja omastatunnostaan saamaansa voittoa täysin sekoittamattomana, sillä sitä katkeroittivat sekä hänen tunteittensa sisäinen kapina niitä kahlitsevaa väkivaltaa vastaan että monet satunnaiset tapaukset, jotka aterian ja sitä seuraavien iltahuvitusten aikana värähyttelivät tätä äärimäisen tuskan viimeistä tuntohermoa.

Hoviväki oli esimerkin mainitaksemme kokoontunut pitohuoneesta isoon saliin odottelemaan loistavan naamionäytelmän, illan odotetun hauskutuksen alkamista, kun kuningatar keskeytti hurjan kokkapuhehyökkäyksen, jolla Leicesterin kreivi parhaillaan ahdisti kreivi Willoughbytä, Raleighia ja muutamia muita hovimiehiä, seuraavin sanoin: -- »Me syytämme Teitä valtiorikoksesta, herra kreivi, jos Te yhä jatkatte tätä yritystänne tappaa meidät nauruun. Mutta tässä tuleekin onneksemme otus, joka voi saada meidät vakaviksi milloin vain tahtoo: oppinut lääkärimme Masters, tuoden ehkä uutisia siitä meidän suojatti-raukastamme, rouva Varneysta -- ei, herra kreivi, älkää poistuko, sillä koska tässä on kysymyksessä aviopuolisoiden välinen riita, emme me pidä omaa kokemustamme riittävän syvällisenä sitä ratkaisemaan ilman taitavaa neuvojaa. -- No, Masters, mitä ajattelet siitä karkulais-rouvasta?»

Hymy, joka oli väikkynyt Leicesterin huulilla, kun kuningatar keskeytti hänen pilailunsa, jähmettyi hänen huulilleen ikäänkuin olisi sen siihen veistänyt Mikael Angelon tai Chantreyn taltta; ja hän kuunteli lääkärin puhetta sama värähtämätön ilme kasvoillaan.

»Rouva Varney, armollinen Valtijatar», vastasi hovilääkäri Masters, »esiintyi hyvin tylysti ja ynseästi, eikä halunnut ryhtyä kanssani mihinkään keskusteluihin terveytensä tilasta, vaan haasteli hurjasti siitä, että hän muka esittää asiansa Teille itsellenne ja ettei hän vastaa lainkaan halvempien henkilöiden kysymyksiin.»