Part 18
»Kaikkeen tähän pahaan on ollut vain yksi syy, armollinen herra», puhui kreivitär, »nimittäin se salaperäinen kaksimielisyys, jolla Te olette joutunut ympäröimään itsenne. Riistäykää kerta kaikkiaan, armollinen herra, näiden häpeällisten kahleiden hirmuvallasta. Olkaa oikea englantilainen aatelismies, ritari ja kreivi, jonka mielestä totuus on kunnian perustus ja jolle kunnia on yhtä kallisarvoinen kuin hänen sieraintensa hengitys. Ottakaa onnetonta puolisoanne kädestä, viekää hänet Elisabetin valta-istuimen juurelle ja sanokaa, että Te jonakin hulluuden hetkenä, otaksutun kauneuden viekoittelemana, kauneuden, josta ei ehkä voi enää havaita jätteitäkään, satuitte antamaan kätenne tälle Amy Robsartille. -- Siten tekisitte oikeutta minulle, armollinen herra, ja omalle kunniallenne; ja jos sitten laki tai voima pakottaisi Teidät eroamaan minusta, en minä panisi vastaan -- sillä silloinhan, minä voisin kunniani säilyttäen piiloittaa surun sortaman, murtuneen sydämeni siihen pimeyteen, josta Teidän rakkautenne minut nosti. Sitten hieman kärsivällisyyttä vain, ja Amyn elämä ei ole pitkää aikaa himmentävä Teidän loistavimpia suunnitelmianne ja toiveitanne.»
Kreivittären puheessa oli niin paljon arvokkuutta, niin paljon hellää rakkautta, että se liikutti kaikkea jaloa ja hyvää hänen puolisonsa sielussa. Suomukset tuntuivat putoavan hänen silmistään, ja se kaksimielisyys ja juonittelu, johon hän oli tehnyt itsensä syylliseksi, täytti hänet yht'äkkiä katumuksella ja häpeällä.
»Minä en ole Sinun arvoisesi, Amy», sanoi hän; »mitä voisi kunnianhimo tarjota minulle sellaisen sydämen korvaukseksi kuin Sinun sydämesi on? Minulla on katkera katumustyö suoritettavana, kokiessani ivailevain vihamiesten ja säikähtyneiden ystäväin nähden irtautua kaikista petollisen oveluuteni pauloista. -- Ja kuningatar -- mutta ottakoon hän vain pääni, kuten on uhannut.»
»Päänne, armollinen herra!» huudahti kreivitär; »senkö takia, että Te käytätte jokaisen Englannin alamaisen oikeutta ja valtaa vapaasti valita puolisonne? Hyi häpeä! juuri tuo luottamattomuus kuningattaren oikeamielisyyteen ja tuo vain luulotellun vaaran väisteleminen ovat linnunpelättien tavoin syrjäyttäneet Teidät suoralta polulta, joka on aina paras, samoin kuin se on turvallisin.»
»Ah! Amy, Sinä et tiedä!» huudahti Dudley, mutta hillitsi itsensä samassa ja lisäsi: »Mutta hän ei ole saava minusta vaaratonta ja helppoa mielivaltaisen kostonsa uhria. -- Minulla on ystäviä -- minulla on liittolaisia. -- Minä en tahdo tulla Norfolkin lailla laahatuksi mestauspölkylle kuin uhriteuras. Älä pelkää, Amy; Sinä olet saava nähdä Dudleyn käyttäytyvän nimensä arvoisesti. Minun täytyykin heti paikalla lähteä puhuttelemaan muutamia ystäviäni, joihin voin parhaiten luottaa; sillä niinkuin asiat nyt ovat, voidaan minut vangita omassa linnassani.»
»Oi hyvä, rakas puolisoni», rukoili Amy, »älkää muodostako puolueita rauhalliseen valtioon! Ei mikään ystävä voi auttaa meitä niin hyvin kuin Teidän oma vilpitön suoruutenne ja kunnianne. Kutsukaa ne vain avuksemme, ja Te olette turvassa kokonaisen kademielten ja pahansuopain sotajoukon keskellä. Mutta jos Te ne heitätte syrjään, on kaikki muu puolustus hyödytöntä. Totuutta kuvataankin, jalo puolisoni, sattuvasti kyllä aseettomaksi.»
»Mutta viisaus, Amy», vastasi Leicester, »on puettu koeteltuun rautavarustukseen. -- Älä kiistele kanssani keinoista, joita minun on käyttäminen voidakseni tehdä tunnustukseni -- koska meidän nyt on kerran sitä niin nimittäminen -- niin vaarattomaksi kuin suinkin mahdollista; se on uhka-yritys joka tapauksessa, teimme me sitten mitä tahansa. -- Varney, meidän täytyy lähteä täältä. -- Hyvästi, Amy, minä julistan Sinut omakseni vaaran ja vastusten uhallakin, jotka vain Sinä yksin voit ansaita! Sinä saat pian kuulla minusta.»
Kreivi suuteli häntä tulisesti, kääriytyi viittaansa kuten tullessakin ja seurasi Varneyta huoneesta. Poistuessaan kumarsi tämä jälkimäinen syvään ja suoristaessaan selkänsä heitti Amyyn merkitsevän katseen, ikäänkuin kysyäkseen, sisältyikö hänellekin anteeksianto siihen sovintoon, joka nyt oli syntynyt hänen ja hänen puolisonsa välille. Kreivitär katsahti häneen lujasti, mutta ei näyttänyt sen enempää huomaavan häntä kuin olisi ollut vain tyhjää ilmaa sillä paikalla, missä hän seisoi.
»Hän on ajanut minut äärimäisyyksiin», mumisi hän. -- »Hän tai minä, toisen meistä täytyy kaatua. En tiedä, pelko vai säälikö neuvoi minua tätä tuhoisaa ratkaisua välttämään. Nyt on se päätetty -- Hänen tai minun täytyy suistua perikatoon!»
Näitä miettiessään huomasi hän hämmästyksekseen vartijan pysäyttämän pojan kääntyvän Leicesterin puoleen ja puhelevan hänen kanssaan. Varney oli niitä viisaita palvelijoita, jotka eivät heitä pienintäkään seikkaa tutkimatta ja tarkastamatta. Hän kysyi vartijalta, mitä poika oli hänestä tahtonut, ja sai vastaukseksi, että se nulikka oli pyytänyt häntä toimittamaan jonkun käärön sille hullulle rouvalle, mutta ettei hän ollut viitsinyt ruveta siihen hommaan, sellaiset puuhat kun eivät kuulu hänen tehtäviinsä. Saatuaan uteliaisuutensa tyydytetyksi siltä kohdalta, lähestyi hän isäntäänsä ja kuuli hänen sanovan: -- »Hyvä, poikaseni, kyllä se käärö toimitetaan perille.»
»Kiitoksia, hyvä herra huovi», virkkoi poika ja katosi pian näkyvistä.
Leicester ja Varney palasivat kiiruusti kreivin yksityiseen huoneustoon samaa käytävää pitkin, joka oli vähää ennen vienyt heidät Saintlowen torniin.
XVIII Luku.
-- Mä sanoin, Että on, hän portto -- sanoin myöskin, kelle. Lisäksi: kavaltaja, jonka kanssa Camillo liitoss' on, mies, joka tietää Mit' itsekin tuon pitäis' hävetä.
_Talvinen Tarina_.
Tuskin olivat he saapuneet kreivin työkammioon, kun tämä otti taskustaan kirjoitustaulusensa ja alkoi piirrellä niihin muistiinpanojaan, puhellen puolittain Varneylle, puolittain itsekseen: -- »Monet heistä ovat lujasti kiintyneet minuun, ja etenkin varakkaat ja korkeiden virkojen haltijat; monet taas, jos he katsovat taaksepäin palveluksiin, joita olen heille suorittanut, tai eteenpäin vaaroihin, joihin he saattavat joutua, eivät luullakseni ole rientämättä apuun nähdessään minun alkavan horjua. Katsotaanhan -- Knollis on varma ja hänen kauttaan Guernsey ja Jersey -- Horsey vallitsee Wight-saarta -- langollani Huntingdonilla ja Pembrokella on paljon sananvaltaa Walesissa -- Bedfordin kautta johdan minä puritaneja ja heidän vaikutusvoimaansa, joka on niin mahtava kaikissa maalaiskaupungeissa: -- veljeni Warwick on melkein vertaiseni rikkauden, puoluelaisten ja alusmaiden suhteen -- ritari Owen Hopton on harras ystäväni; hänen hallussaan on Lontoon Tower ja sinne sijoitettu valtionrahasto -- isäni ja iso-isäni eivät olisi koskaan tarvinneet laskea päätänsä mestauspölkylle, jos he olisivat näin hyvin suunnitelleet yrityksensä edeltäkäsin. -- Miksi näytät niin murheelliselta, Varney? Minä vakuutan Sinulle, ettei myrskyn ole oleva helppo kaataa niin syvälle juurtunutta puuta.»
»Ah! armollinen herra», vastasi Varney hyvin murhettaan näytellen, ja veti sitten jälleen kasvoilleen saman epätoivoisen ilmeen, minkä Leicester jo oli huomannut.
»Ah!» toisti Leicester, »ja niiksi ah! ritari Rikhard? Eikö Sinun uusi ritarihenkesi tiedä Sinulle sen rohkeampaa huudahdusta, juuri kun jalo kamppailu on ovella? Tai jos se _ah!_ tarkoittaa sitä, että haluat väistää taistelua, niin voit lähteä linnasta tai liittyä vihollisiini, miten vain parhaaksi näet.»
»Ei niin, armollinen herra», vastasi hänen uskottunsa, »Varney on taisteleva tai kaatuva Teidän rinnallanne. Antakaa anteeksi, jos minä rakkaudesta Teihin näenkin selvemmin kuin Teidän jalo sydämenne sallii Teidän nähdä ne voittamattomat vaikeudet, jotka Teitä ympäröivät. Te olette mahtava, armollinen herra, ja voimakas; mutta, se olkoon sanottuna loukkaamatta Teitä, Te olette mahtava ja voimakas vain kuningattaren suosiossa pysyessänne. Niin kauvan kuin Te olette Elisabetin suosikki, olette Te nimeä vailla aivan todellinen hallitsija. Mutta jos hän riistää Teiltä kaiken lahjoittamansa kunnian ja arvon, ei profetan kurpitsakaan kuihtunut pikemmin kuin Te olette kuihtuva. Jos Te nousette ilmitaisteluun kuningatarta vastaan, en minä sano ainoastaan, että Te koko kansakunnan kesken tai vain tässä maakunnassa joutuisitte heti hyljätyn ja voitetun asemaan, vaan sanon minä, että Te juuri tässäkin linnassa ja läänitysmiestenne, sukulaistenne ja käskyläistenne keskellä olisitte vanki ja vielä tuomittu vanki, jos hän vain suvaitsisi viitatakin sinne päin. Muistakaa Norfolkia, armollinen herra -- muistakaa mahtavaa Northumberlandia -- muistakaa komeaa Westmorelandia; muistakaa kaikkia niitä, jotka ovat nousseet tätä viisasta hallitsijatarta vastaan. He ovat menettäneet henkensä, joutuneet vangeiksi tai harhailevat pakolaisina. Tämän maan valta-istuin ei ole muiden valta-istuinten kaltainen, joita voivat syöstä kumoon liittoutuneet mahtavat ylimykset; sen tukevat perustukset, jotka sitä kannattavat, pohjautuvat kansan lujaan rakkauteen ja kiintymykseen. Te voitte jakaa sen Elisabetin kanssa, mutta ei Teidän oma voimanne, eikä kenenkään muunkaan, ei ulkomaalainen eikä kotoinen, kykene sitä edes järkähyttämään, saati sitten kaatamaan.»
Hän vaikeni, ja Leicester heitti kirjoitustaulusensa luotaan välinpitämättömän ynseästi. »Voi olla niin kuin sanot», virkkoi Leicester sitten; »enkä minä itse asiassa huoli siitä, totuusko vaiko pelkurimaisuus Sinulle ennustuksesi sanelee. Mutta missään tapauksessa ei tulla sanomaan minun kukistuneen ilman taistelua. -- Käske, että niiden huovieni, jotka palvelivat johdollani Irlannissa, tulee vähitellen siirtyä linnan päätorniin ja kehoita ystäviämme olemaan varuillaan ja kulkemaan aseistettuina, ikäänkuin he muka pelkäisivät Sussexin seuralaisten hyökkäystä. Saata kyläläiset hieman kauhkeilleen, toimita heidät aseisiin ja neuvo heitä olemaan valmiina heti merkin saatuaan hyökkäämään kuninkaallisen henkivartioväen kimppuun.»
»Sallikaa minun huomauttaa Teille, armollinen herra», sanoi Varney yhä saman syvän, surumielisen levottomuuden vallassa, »että Te nyt annoitte minulle käskyjä kuningattaren henkivartijain tekemisestä aseettomiksi. Se on valtiorikosta se, mutta siitä huolimatta olen minä Teitä totteleva.»
»Vähät minä siitä», tiuskaisi Leicester epätoivoisena; -- »vähät minä siitä. Häpeä takanani, perikato edessäni; minun täytyy eteenpäin.»
Tässä syntyi jälleen hiljaisuus, minkä Varney vihdoinkin rikkoi seuraavin sanoin: »Nyt on tultu siihen kohtaan, jota minä olen kauvan pelännyt. Minun täytyy joko kiittämättömän elukan tavoin katsella parhaimman, ystävällisimmän isännän kukistumista tai puhua sellaista, minkä minä olisin halunnut haudata syvimpään unhoon tai minkä ainakin olisin suonut toisen suun kertovan.»
»Mitä Sinä sanot, tai mitä Sinä aijot sanoa?» kysyi kreivi; »meillä ei nyt ole aikaa loruilemiseen, kun olosuhteet käskevät meitä työhön ja toimeen.»
»Minun asiani on pian kerrottu, armollinen herra -- soisipa Jumala vastauksenkin tulevan siihen yhtä pian! Teidän avioliittonnehan on ainoa syy Teidän ja kuningattaren välien uhkaavaan rikkoutumiseen, armollinen herra, eikö olekin?»
»Tiedäthän Sinä sen olevan!» vastasi Leicester. »Mitä niin hyödyttömällä kysymyksellä?»
»Suokaa anteeksi, armollinen herra», jatkoi Varney; »sen hyöty selviää kohta. Ihmiset saattavat uskaltaa maansa ja henkensä puoltaakseen jotakin kallisarvoista jalokiveä; mutta eiköhän ensin olisi viisainta katsoa, olisiko siinä mahdollisesti halkeamia tai muita virheitä?»
»Mitä Sinä sillä tarkoitat?» kysyi Leicester, jonka silmät tuijottivat ankaroina Varneyhin; »kenestä rohkenet Sinä puhua?»
»Tuota -- kreivitär Amysta, armollinen herra, sillä minun on, onnetonta kyllä, pakko puhua hänestä; ja minä tahdon puhua hänestä, vaikka Teidän Korkeutenne sitten tappaisikin minut palvelusintoni takia.»
»Saattaisitpa Sinä sen kerran ansaitakin», vastasi kreivi; »mutta jatka, minä haluan kuunnella Sinua.»
»Hyvä, armollinen herra, minä puhun siis aivan arkailematta. Minä puhun oman henkeni, niinkuin Teidän Korkeutennekin hengen nimessä. Minä en pidä lainkaan armollisen rouvan salakähmäisestä, vehkeilevästä yhteydestä sen samaisen Edmund Tressilianin kanssa. Te tunnette sen miehen, armollinen herra. Te tiedätte hänellä olleen aikaisemmin armolliseen rouvaan suhteita, joiden vaikutusta Teidän Korkeutenne oli hieman vaikea voittaa. Te tiedätte myös, kuinka kiihkeästi hän on sittemmin vainonnut minua sen naisen takia, ja on kaiken sen ilmeisenä tarkoituksena ollut pakottaa Teidän Korkeutenne tunnustamaan Teidän onnettomista onnettomin avioliittonne, sillä siksi täytyy minun aina sitä sanoa, mihin päämäärään armollinen rouvakin tahtoo keinoilla millä tahansa ajaa Teidät.»
Leicester hymyili väkinäisesti. »Sinä tarkoitat hyvää, kunnon ritari Rikhard, ja tahtoisit luullakseni uhrata oman kunniasi ja kenen tahansa kunnian lisäksi estääksesi minua siitä, mitä Sinä pidät niin kauheana askeleena. Mutta muista», hän lausui nämä sanat mitä ankarimmalla äänellä »muista, että Sinä puhut Leicesterin kreivittärestä.»
»Minä muistan, armollinen herra», vastasi Varney; »sillä kaikkihan tarkoittaa Leicesterin kreivin parasta. Kertomukseni on vasta alullaan. Minä uskon aivan varmasti, että tämä Tressilian on aina siitä asti, kun hän ensin alkoi esiintyä hänen asiassaan, toiminut hänen Armonsa kreivittären tieten ja tahtoen.»
»Sinä puhut ilmeisesti hulluuksissasi, Varney, niin yksitotista papinnaamaa kuin näytätkin. Missä tai miten olisivat he päässeet toistensa yhteyteen?»
»Armollinen herra», sanoi Varney, »onnettomuudeksi voin minä todistaa sen liiankin hyvin. Vähää ennen syytöskirjelmän jättämistä kuningattarelle Tressilianin nimessä, tapasin minä hänet mitä suurimmaksi hämmästyksekseni Cumnorin kartanoon vievällä takaportilla.»
»Sinä tapasit hänet, konna! ja mikset lyönyt häntä hengiltä?» huudahti Leicester.
»Minä vedin jo miekkani hänen päänsä varalle ja hän minun, armollinen herra; ja ellei jalkani olisi luiskahtanut, ei hän ehkä enään olisi jäänyt kompastuskiveksi Teidän Korkeutenne polulle.»
Leicester näytti mykistyneen kummastuksesta. Vihdoin hän kuitenkin vastasi: »Mitä muita todisteita on Sinulla asiasta, Varney, paitsi omaa vakuutustasi? sillä niinkuin minä tahdon rangaista ankarasti, niin tahdon minä myös tutkia asiaa kylmästi ja varovasti. Kautta pyhän taivaan! mutta ei -- minä tahdon tutkia asiaa kylmästi ja varovasti -- kylmästi ja varovasti.» Hän toisti toistamistaan näitä sanoja, ikäänkuin olisi jo niiden soinnussa ollut rauhoittava voima; ja sitten puristi hän huulensa yhteen, ikäänkuin peläten jonkun kiihkeän lauseen niiltä karkaavan ja kysyi jälleen: »Mitä muita todisteita?»
»Todisteita on riittämään asti, armollinen herra», vastasi Varney, »onpa säästäenkin. Olisin toivonut asian jääneen yksistään minun tietooni, sillä minä olisin vaijennut siitä ehkä ikipäiviksi. Mutta palvelijani Mikael Lambourne näki kaikki, ja hänen kauttaan Tressiliankin oikeastaan ensin Cumnorin kartanoon pääsi; ja siksi minä otinkin hänet palvelukseeni ja pidin hänet siinä kauvemminkin, vaikka hän onkin sellainen juoppo ja lurjustelija, etten voi aina pitää hänen kieltään kurissa.» Hän esitteli sitten Leicesterin kreiville, kuinka helppoa oli osoittaa heidän kohtaamisensa todeksi, sillä Anton Fosterhan oli sen nähnyt, ja monet cumnorilaisethan, jotka olivat kuulleet vetoa lyötävän ja nähneet Lambournen ja Tressilianin lähtevän yhdessä matkaan, voisivat sitä todistuksillaan vahvistaa. Koko kertomukseensa ei Varney uskaltanut sekoittaa mitään perätöntä, paitsi että hän vihjaillen, eikä suinkaan varmasti väittäen, johti isäntänsä uskomaan Amyn ja Tressilianin kohtauksen Cumnorin kartanossa kestäneen kauvemmin kuin ne muutamat minuutit, joihin se itse asiassa rajoittui.
»Ja miksei minulle ole mainittu kaikesta tästä sanaakaan?» kysyi Leicester ankarasti. »Miksi salasitte Te kaikki -- ja etenkin Sinä, Varney -- minulta niin tärkeän tiedon?»
»Koska kreivitär väitti Fosterille ja minulle, armollinen herra», vastasi Varney, »että Tressilian oli vasten hänen tahtoaan ruvennut häntä puhuttelemaan; ja minäkin päättelin heidän kohtauksensa tapahtuneen kaikella kunnialla, ja luulin hänen kertovan siitä Teidän Korkeudellenne heti kun hän olisi mielestään saanut sopivan tilaisuuden. Teidän Korkeutennehan tietää, kuinka vastahakoisin korvin me kuuntelemme pahoja otaksumia niistä, joita me rakastamme; ja minä en ole, Luojan kiitos, mikään rauhanrikkoja enkä ilmiantaja, niitä ensimäisenä levittääkseni.»
»Olet Sinä sentään liiankin kärkäs niitä kuuntelemaan, ritari Rikhard», vastasi hänen isäntänsä. »Mistä Sinä tiedät, ettei se heidän kohtauksensa tapahtunut kaikella kunnialla, kuten Sinä sanot? Minun nähdäkseni voi Leicesterin kreivin puoliso puhella hetkisen sellaisen henkilön kuin Tressilianin kanssa, minua loukkaamatta ja saattamatta itseään epäluulon alaiseksi.»
»Epäilemättä, armollinen herra», myönsi Varney; »jos minä olisin toisin ajatellut, en minä olisi sitä salaisuutta niin kauvan säilyttänyt. Mutta nyt tulee asiaan mutka: -- Tressilian ei lähde seudulta toimittamatta sinne asiansa valvojaksi erästä köyhää miestä, erään cumnorilaisen majatalon isäntää, siten valmistellakseen armollisen rouvan ryöstöä. Sitten lähetti hän sinne erään apulaisensa, jonka minä uskon pian saavani varmaan talteen Mervynin tornin alle. Killigrew ja Lambsbey nuuskivat koko tienoon läpikotaisin hänet tavottaakseen. Isännälle annettiin suun sulkeiksi sormus -- Teidän Korkeutenne on ehkä sattunut näkemäänkin sen Tressilianin kädessä -- tässä se on. Tämä lähetti, tämä kätyri matkustaa Cumnoriin reppurina, neuvottelee kreivittären kanssa, ja he pakenevat yhdessä yöllä -- ryöstävät siinä sivussa eräältä miespoloiselta hevosen, niin ankara oli heidän rikollinen kiiruunsa, ja saapuvat viimein tähän linnaan, missä Leicesterin kreivitär saa piilopaikkansa -- minä en uskalla sanoa mihin.»
»Puhu, minä käsken», virkkoi Leicester; »puhu niin kauvan kun minulla on tarpeeksi järkeä jäljellä ymmärtääkseni, mitä puhut.»
»Koska nyt kerran niin on», vastasi Varney: »armollinen rouva turvautui heti paikalla Tressilianin huoneeseen, missä hän viipyi useita tunteja, osaksi hänen seurassaan, osaksi yksin. Minähän kerroin Teille, että Tressilianilla oli lemmityinen huoneessaan. -- Enpä osannut lainkaan aavistaa, että se lemmityinen oli --»
»Amy, tarkoitat sanoa», puuttui Leicester; »mutta se on valhe, niin musta valhe kuin helvetin sauhu. Kunnianhimoinen hän lienee -- kevytmielinen ja malttamatonkin ehkä -- ne ovat naisellisia vikoja; mutta uskoton minulle! -- ei koskaan, ei koskaan! -- Todista se -- todista se!» huusi hän kiihkoissaan.
»Carrol, ali-airut, opasti kreivittären sinne tämän omasta tahdosta, eilen iltapäivällä -- Lambourne ja vanginvartija tapasivat hänet sieltä vielä varhain tänä aamuna.»
»Oliko Tressilian siellä hänen kanssaan?» kysyi Leicester samalla kiihkeällä äänellä.
»Ei, armollinen herra. Tehän muistanette», vastasi Varney, »että hänet määrättiin eilen illalla jonkunlaiseen koti-arestiin ja ritari Niklas Blountin valvonnan alaiseksi.»
»Tiesivätkö Carrol ja ne muut miehet, kuka se nainen oli?» kysyi Leicester.
»Eivät, armollinen herra», vastasi Varney; »Carrol ja vanginvartija eivät olleet koskaan nähneetkään kreivitärtä, ja Lambourne ei tuntenut häntä, koska hän oli valepuvussa; mutta koettaessaan estää häntä lähtemästä kopista, jäi Lambournen käteen hänen toinen hansikkaansa, jonka Teidän Korkeutenne luullakseni tuntee.»
Hän näytti hansikasta, johon oli pikkuhelmistä neulottu karhu ja ryhmysauva, kreivin vaakunakuviot.
»Tunnen, tunnen minä sen», vastasi Leicester. »Itsehän ne hänelle lahjoitin. Toinen oli vielä käsivarressa, jonka hän tänään kiersi kaulaani!» -- Hän lausui tämän mitä suurimman kiihtymyksen vallassa.
»Teidän Korkeutenne voi armolliselta rouvalta itseltään tiedustella näiden seikkojen todenperäisyyttä», jatkoi Varney.
»Ei ole tarpeen -- ei ole tarpeen», sanoi kidutettu kreivi; »se totuus on piirretty ikäänkuin tulikirjaimin minun omiin silmiini! Minä näen hänen kunniattomuutensa -- minä en voi nähdä mitään muuta; ja -- laupias Jumala! -- tämän inhoittavan naisen takia olin minä panemaisillani alttiiksi niin monen jalon ystävän hengen -- järkyttämäisilläni laillisen valta-istuimen perustuksia -- pistämäisilläni miekan ja tulisoihdun rauhallisen maan sydämeen -- tekemäisilläni julmaa vääryyttä armolliselle valtiattarelleni, joka on tehnyt minut siksi mikä minä olen -- ja joka olisi kohottanut minut niin korkealle kuin mies suinkin saattaa kohota, ellei tätä helvetin solmimaa avioliittoa olisi ollut olemassa! Kaiken tämän olin minä tekemäisilläni naisen takia, joka juonittelee ja vehkeilee pahimpien vihollisteni kanssa! -- Ja Sinä sitten, konna, mikset Sinä saanut suutasi auki aikaisemmin?»
»Armollinen herra», vastasi Varney, »yksikin kreivittären kyynel olisi pyyhkäissyt pois kaikki, mitä minä olisin voinut sanoa. Sitäpaitsi sain minä nämä todisteet tietooni vasta tänä aamuna, jolloin Anton Foster äkkiä saapui tänne ja kertoi kaikista toimittamistaan tutkimuksista ja tunnustuksista, jotka hän oli kiskonut majatalonpitäjä Goslingista ja muista ja jotka vasta selittivät yksityiskohdittain, millä tavalla kreivitär oli paennut Cumnorin kartanosta; ja omien tiedustelujeni kautta pääsin minä perille askeleista, joita hän on täällä astunut.»
»Jumala olkoon kiitetty valaistuksesta, jonka hän on minulle antanut, valaistuksesta niin täydellisestä, niin paljastavasta, ettei koko Englannissa ole ainuttakaan ihmistä, joka sanoisi menettelyäni malttamattomaksi tai kostoani epä-oikeutetuksi. -- Ja kuitenkin, Varney, niin nuori, niin kaunis, niin kiehtova, ja niin petollinen! Siitäpä hänen vihansa Sinua, uskollista, suosittua palvelijaani kohtaan, koska Sinä vastustit hänen suunnitelmiaan ja saatoit hänen rakastajansa hengen vaaraan!»
»Minä en ole koskaan antanut hänelle muuta suuttumuksen syytä, armollinen herra», vastasi Varney; »mutta hän tiesi, että minun neuvoni aivan empimättä vähensivät hänen vaikutusvaltaansa Teidän Korkeuteenne, ja että minä aina olin ja olen aina ollut valmis panemaan henkeni alttiiksi Teidän vihollisianne vastaan taistellessani.»
»Se on liiankin, liiankin ilmeistä», virkkoi Leicester; »ja sittenkin, kuinka arvokkaan ja ylevän näköinen hän olikaan rukoillessaan minua uskomaan pääni kuningattaren laupeuden varaan pikemmin kuin kantamaan petoksen kaapua hetkeäkään kauvemmin! Minusta tuntuu aivan siltä, kuin ei itse totuuden enkelikään tapaisi sen jalompia, ylevämpiä ja kauniimpia sanoja! Onko se mahdollista, Varney? -- Voiko vilppi niin rohkeasti käyttää totuuden kieltä? -- Voiko saastaisuus niin helposti verhoutua puhtauden pukuun? -- Varney, Sinä olet ollut palvelijanani lapsesta saakka -- minä olen Sinut korkealle kohottanut -- minä voin kohottaa Sinut korkeammalle. Ajattele, ajattele puolestani! Sinun järkesi on aina ollut terävä ja tarkka -- Eiköhän hän voisi olla viaton? todista hänet viattomaksi, ja kaikki, mitä minä olen tähän asti tehnyt hyväksesi, ei ole oleva mitään -- ei mitään sitten saamaasi palkintoon verrattuna!»