Part 17

»Pyhän Neitsyen nimessä!» sanoi Hunsdon, tukien voimakkaalla käsivarrellaan menehtynyttä, taintuvaa Amya, »hän on suloinen lapsi; ja vaikka Teidän Majesteettinne antoikin hänelle karkean hoitajan, niin osaa se hoitaja olla ainakin ystävällinen ja lempeä. Hän on minun luonani yhtä hyvässä turvassa kuin omatkin tyttärenheiskaleeni.»

Näin puhein vei hän vastustelemattoman, melkein tiedottoman Amyn mukanaan; hänen monet sodat nähnyt tukkansa ja pitkä harmaa partansa sekaantuivat kreivittären vaaleanruskeisiin kiharoihin, kun tämä nojasi päätänsä hänen vahvaan, vantteraan olkapäähänsä. Kuningatar seurasi häntä katseellaan -- hän oli jo sillä itsehillinnällä, jonka täytyy välttämättä kuulua jokaisen hallitsijan avuihin, karkoittanut kasvoiltaan kaikki kiihtymyksen merkit ja näytti haluavan poistaa raivonpuuskauksensa pienimmätkin jäljet kaikkien niiden muistista, jotka olivat siinä ympärillä seisoneet. »Herra Hunsdon puhuu totta», huomautti hän, »hän on tosiaankin liian karkea hoitaja niin hennolle lapsoselle.»

»Herra Hunsdon», vahvisti Pyhän Asaphin tuomiorovasti, »tahtomatta lainkaan halventaa hänen jalompia ominaisuuksiaan, käyttää puheessaan leveätä vapautta ja sekoittaa siihen melkein liiaksikin julmia ja taika-uskoisia sadatteluja, jotka kuulostavat yhtä paljon pyhyydenhäväistykseltä kuin vanhalta paavilaisuudeltakin.»

»Se on hänen verensä vika, herra tuomiorovasti», vastasi kuningatar, käännähtäen puhuessaan kiivaasti arvoisaan kirkonmieheen päin; »ja Te saatte silloin moittia minuakin samasta synnistä. Boleynit ovat ikänsä kaiken olleet kuumaveristä ja suorapuheista sukua, kerkeämmin ilmoittaen selvän ajatuksensa kuin huolellisesti asetellen lauseitaan. Ja kautta kunniasanani -- toivoakseni ei tässä puheenvahvistuksessa ole mitään synnillistä -- epäilen minä, kylmenikö se paljoakaan sen kautta, että siihen sekoitettiin Tudorein verta.»

Näitä viimeisiä sanoja lausuessaan hymyili hän armollisesti ja katsahti salaa ja melkein huomaamatta Leicesterin kreiviin, jolle hän nyt alkoi uskoa puhuneensa liian kiivaasti ja räikeästi hetken perusteettoman epäilyksen nojalla.

Kuningattaren silmä ei tavannut kreiviä missään sovinnontarjoukselle suosiollisessa mielentilassa. Leicesterin oma katse oli myöhäistä, mutta sitä syvempää katumusta kuvastaen seurannut sitä surkuteltavaa olentoraukkaa, jonka Hunsdon oli juuri vienyt pois; nyt tuijotti se synkkänä maahan, mutta enemmän -- niin ainakin Elisabetista näytti -- ilmaisten miestä, joka on kärsinyt aiheettoman loukkauksen kuin ihmistä, joka on syyllisyydestään tietoinen. Kuningatar käänsi vihoissaan kasvonsa hänestä ja sanoi Varneylle: »Puhu, ritari Rikhard, ja selitä tämä arvoitus -- Sinulla ainakin on vielä järkesi ja puhelahjasi tallella, vaikka me saammekin niitä turhaan etsiä muualta.»

Näin sanoessaan kimmahutti hän vielä toisen vihastuneen katseen Leicesteriin, ja ovela Varney kiiruhti latelemaan juttuansa.

»Teidän Majesteettinne läpitunkeva silmä», alkoi hän, »on jo huomannut rakkaan puolisoni kauhistavan sairauden, sairauden, jota, niin onnettomia seurauksia kuin siitä nyt on ollutkin, en halunnut mainittavaksi hänen lääkärinsä todistuksessa, koettaen siten salata sellaista, mikä nyt on tullut ilmi sitä suuremmaksi häpeäkseni.»

»Hän on siis tosiaankin mielenhäiriössä?» kysyi kuningatar -- »oikeastaan emme sitä epäilleetkään -- koko hänen käyttäytymisensä sitä todistaa. Minä tapasin hänet tylsänä seisomasta tuon luolan nurkasta; ja jokaisen sanan, minkä hän puhui -- minun täytyi kiskoa ne hänestä ikäänkuin kidutuskoneilla -- peruutti hän samassa ja väitti valheeksi. Mutta miten pääsi hän tänne? Miksi ette pidä häntä paremmassa tallessa?»

»Armollinen Valtijattareni», vastasi Varney, »se kunnianarvoisa henkilö, jonka huostaan minä hänet jätin, herra Anton Foster, saapui juuri äsken tänne, kuljettuaan niin nopeasti kuin mies ja hevonen suinkin pääsevät, kertomaan minulle hänen paostaan, joka oli suunniteltu ja suoritettu kaikella sitä sairautta poteville ominaisella oveluudella. Hän on valmis kuulusteltavaksi.»

»Jättäkäämme se toiseen kertaan», sanoi kuningatar. »Mutta, ritari Rikhard, me emme suinkaan kadehdi Teidän koti-onneanne; Teidän rouvannehan herjasi Teitä mitä katkerimmin ja oli vähällä pyörtyä Teidät nähdessään.»

»Sillä lailla ne menettelevät kaikki hänen tilassaan olevat ihmiset, Teidän Majesteettinne luvalla puhuen», vastasi Varney; »he vihaavat sen puuskauksensa käsissä ollessaan enimmin juuri niitä, jotka ovat heille heidän parempina hetkinään rakkaimpia ja läheisimpiä.»

»Olemme jotakin sentapaista kuulleet ennenkin», sanoi Elisabet, »ja uskommekin sen kernaasti.»

»Suvaitsisiko Teidän Majesteettinne siis käskeä», pyysi Varney, »että minun onneton vaimoni jätettäisiin ystäväinsä hoidettavaksi?»

Leicester vavahti hieman, mutta sai ankaralla ponnistuksella liikutuksensa hillityksi, ja Elisabet vastasi terävästi: »Pidättepä Te nyt kiirettä, herra Varney; me haluamme ensin kuulla Mastersin, oman lääkärimme selvityksen hänen terveydestään ja mielentilastaan, ja sitten vasta päättää, mitä on edelleen tehtävä. Te saatte kuitenkin puhutella häntä, niin että jos teillä on joitakin aviollisia riitaisuuksia -- sellaisia olemme kuulleet sattuvan rakastavienkin pariskuntien välillä -- ratkaistavina, te voitte sopia ne keskenänne, häpäisemättä enää koko hoviamme ja meitä häiritsemättä.»

Varney kumarsi syvään eikä vastannut sanaakaan.

Elisabet katsahti jälleen Leicesteriin ja virkkoi niin alentuvasti kuin vain sydämellisin osanotto voi: »Epäsopu, sanoo eräs italialainen runoilija, löytää tiensä yhtähyvin rauhallisiin luostareihin kuin perheen pyhättöönkin; ja pelkäämmepä, etteivät meidän omat vartijamme eivätkä airueemme saa sitä pysymään poissa hovistammekaan. Herra Leicester, me loukkasimme Teitä ja meillä on syytä katsoa, että Te olette loukannut meitä. Me näyttelemme leijonan osaa ja annamme ensimäisenä anteeksi.»

Leicester kirkasti katsantonsa, jos se ponnistustakin kysyi, mutta hänen mielensä oli niin syvästi järkytetty, ett'ei sen rauha niin vain palannut. Hän puheli kuitenkin kaikkea, mikä sopi tilaisuuteen, ettei hänellä ollut onnea antaa anteeksi, koska henkilö, joka häntä kehoitti niin tekemään, ei voinut yleensä häntä lainkaan loukata.

Elisabet näytti tyytyvän tähän vastaukseen ja ilmoitti aamun huvitoimitusten voivan alkaa. Torvet räikkyivät -- koirat haukkuivat -- hevoset teutaroivat -- mutta herrat ja naiset riensivät nyt alkaneeksi julistetulle metsästysretkelle aivan toisenlaisin tuntein kuin heidän sykähtävin sydämin kuullessaan ensimäisen herätystoitotuksen. Jokaisella otsalla väikkyi epäilys, pelko ja odotus, ja aavistelua ja vehkeilyä piili jokaisessa kuiskauksessa.

Blount suihkasi sopivan tilaisuuden tullen Raleighin korvaan: »Tämä myrsky tuli yhtä odottamatta kuin itävihuri Välimerellä.»

»_Varium et mutabile_» -- vastasi Raleigh samaan tapaan.

»No, ole nyt siinä, enhän minä siitä Sinun latinastasi kuitenkaan mitään ymmärrä», kuiskasi Blount edelleen; »mutta siitä minä vain Jumalaa kiitän, ettei Tressilian ollut ulapalla tämän kamalan tuulispään raivotessa. Hän olisi tuskin kyennyt haaksirikkoa välttämään, hän kun osaa niin huonosti asetella purjeitaan hovipuuskausten mukaan.»

»Olisihan Sinun sopinut häntä neuvoa», virkkoi Raleigh.

»No, olenpa minä käyttänyt aikaani yhtä hyvin kuin Sinäkin, ritari Walter», vastasi kunnon Blount. »Minä olen ritari yhtä hyvin kuin Sinäkin, vieläpä aikaisempaa tekoa.»

»Jumala järkeäsi valistakoon», tokaisi Raleigh; »mutta haluaisinpa tosiaankin tietää, miten sen Tressilianin laita oikeastaan on. Hän jutteli minulle tänä aamuna, ettei hän lähde huoneestaan kahteentoista tuntiin tai niille main, koska häntä muka sitoo joku lupaus. Tuon rouvan mielipuolisuus, kun hän saa sen tietää, ei, niin pelkään, suinkaan paranna hänen tautiaan. Nyt on juuri täysikuu, ja ihmisten aivot kuohuvat silloin kuin hiiva. Mutta kuulehan! soitetaan ratsaille. Nouskaamme satulaan, Blount; meidän nuorten ritarien täytyy ansaita kannuksemme.»

XVII Luku.

-- Rehellisyys, Hyveistä jaloin! Älköön kenkään tieltäs Suoralta väistykö; maa vaikka halkeis Ja hornan kuiluin ikituhot uhkais, Sittenkin vilpin kierot polut hylkää.

_Douglas_.

Vasta pitkän ja onnistuneen metsästysretken ja myöhään kestäneen aterian jälkeen, johon ryhdyttiin heti kuningattaren palattua linnaan, pääsi Leicester vihdoinkin kahdenkesken Varneyn kanssa; tältä hän kuuli nyt kaikki kreivittären paon yksityiskohdat sellaisina kuin ne oli esittänyt Foster, joka sen seurauksista levottomana oli itse kiiruhtanut Kenilworthiin uutisineen. Kun Varney kertomuksessaan erikoisesti vältti koskettelemasta niitä kreivittären terveyttä uhkaavia juomia, jotka juuri olivat ajaneet hänet niin epätoivoiseen tekoon, loukkautui Leicester suuresti siitä kevytmielisyydestä, millä hänen puolisonsa oli rikkonut hänen ankarat käskynsä ja pannut hänet siten alttiiksi Elisabetin vihastukselle, hän kun saattoi vain uskoa hänen toimineen siten yksinomaan mustasukkaisuudesta ja kärsimättömyydestä, saavuttaakseen sitä pikemmin arvolleen kuuluvan aseman ja kunnian.

»Minä olen antanut sille tuntemattoman devonshirelaisen aatelismiehen tyttärelle», sanoi hän, »Englannin ylpeimmän nimen. Minä olen tehnyt hänet aviovuoteeni ja mahtavuuteni osalliseksi. Minä pyydän häneltä hieman kärsivällisyyttä, ennenkuin hän lykkää veneensä suuruutensa täyttä vauhtia vilistävään virtaan, ja kuitenkin se sokaistu nainen uskaltaa ennemmin itsensä ja minut haaksirikkoon, ajaa minut tuhansien puuskien pyöritettäväksi ja tuhansien karien ja särkkien keskelle ja kietoo minut tuhansiin petoksiin, jotka häpäisevät minut omissa silmissänikin, kuin viipyisi vielä lyhyen ajan siinä huomaamattomassa asemassa, mihin hän oli syntynyt. -- Hän on niin rakastettava, niin suloinen, niin hellä, niin uskollinen -- ja kuitenkin puuttuu häneltä niin vakavassa asiassa varovaisuutta, jota odottaisi jo typerimmältäkin houkkiolta -- se saa tosiaankin kärsivällisyyteni loppumaan.»

»Kyllä me siitä vielä kunnialla selviämme», lohdutti Varney, »kunhan vain saisimme armollisen rouvan tottelemaan ja esittämään osaa, jonka hetken olosuhteet tekevät välttämättömäksi.»

»Se on liiankin totta, ritari Rikhard», sanoi Leicester, »muuta keinoa ei tosiaankaan ole. Minä olen kuullut häntä julkisesti mainittavan Sinun vaimoksesi, panematta vastaan. Hänen täytyy pitää sitä nimeä ja arvoa siksi kunnes hän on kaukana Kenilworthista.»

»Ja kauvan vielä jälkeenkin päin, luullakseni», vastasi Varney ja lisäsi sitten heti: »Sillä minun täytyy toivoa, että siihen menee vielä pitkä aika, -- ennenkuin hän voi julkisesti kantaa Leicesterin kreivittären nimeä -- jopa pelkään, ettei se saata turvallisesti tapahtua tämän kuningattaren koko elinaikana. Mutta Teidän Korkeutennehan asian parhaiten ymmärtää, Te kun yksin tiedätte, millaiset suhteenne ovat Elisabetiin.»

»Olet oikeassa, Varney», virkkoi Leicester; »minä olen tänä aamuna ollut sekä narri että konna; ja kun Elisabet saa kuulla onnettomasta avioliitostani, ei hän voi muuta kuin ajatella itseään kohdellun tuolla edeltäpäin harkitulla ylenkatseella, jota eivät naiset anna milloinkaan anteeksi. Me olemme olleet tänään aivan lähellä julkista riitaa; ja minä pelkään, että siihen sitä vielä kerran palataan.»

»Onko hänen vihansa sitten niin leppymätön?» kysyi Varney.

»Kaukana siitä», vastasi kreivi; »sillä ollen sen luontoinen ja siinä asemassa kuin hän on, on hän tänään ollut aivan liiankin alentuvainen ja antanut minulle monta tilaisuutta korjata, mitä minä hänen nähdäksensä olin mieleni kiivaudessa rikkonut.»

»Niin», virkkoi Varney, »italialaiset sanovatkin oikein: lemmenriidoissa on rakastava puoli aina taipuvaisempi ottamaan suuremman syyn niskoilleen. -- Niin että, armollinen herra, jos tämä Teidän avioliittonne nyt vain saadaan pysymään salassa, ovat Teidän suhteenne Elisabetiin entisellään.»

Leicester huokasi ja oli hetken äänettömänä, ennenkuin vastasi.

»Varney, minä luulen Sinua täysin uskolliseksi ja luotettavaksi ja minä kerron Sinulle kaikki. Minun suhteeni häneen eivät ole entisellään. Minä olen puhunut Elisabetille -- mikä hulluus minut siihen vei, en tiedä itsekään -- asiasta, jota ei voi heittää sikseen loukkaamatta kaikkia naisellisia tunteita mitä syvimmin, mutta jota minä kuitenkaan en uskalla enkä voi jatkaa. Hän ei voi koskaan, koskaan antaa minulle anteeksi sitä, että minä olen saanut nuo inhimillisen intohimon ilmaukset hänessä hereille ja julki.»

»Meidän täytyy tehdä jotakin, armollinen herra», virkkoi Varney, »ja pian.»

»Ei ole mitään tehtävissä», vastasi Leicester toivottomana; »minä olen miehen kaltainen, joka on kauvan suurella työllä ja tuskalla kiivennyt vaarallista kallioseinää ja joka huomaa kulkunsa katkaistuksi ja peräytymisen mahdottomaksi juuri silloin, kun yksi ainoa rohkea harppaus enään eroittaisi hänet huipusta. Minä näen yläpuolellani korkeuden, jota en voi saavuttaa -- allani kuilun, jonne minun täytyy romahtaa heti kun höltyvät käteni ja pyörtyvä pääni päästävät minut putoamaan nykyisestä epävakaisesta asemastani.»

»Ajatelkaa parempaa tilastanne, armollinen herra», virkkoi Varney -- »koettakaamme keinoa, johon juuri äsken suostuitte. Jos vain saamme avioliittonne pysymään Elisabetilta salassa, voi kaikki käydä vielä hyvin. Minä lähden heti armollisen rouvan puheille. -- Hän vihaa minua, koska hän aivan oikein epäilee minun innokkaasti Teidän Korkeutenne edessä vastustaneen niitä oikkuja, joita hän nimittää oikeuksikseen. Minä en välitä hänen ennakkoluuloistaan. -- Hänen täytyy kuunnella minua, ja minä olen esittelevä hänelle niin päteviä syitä, jotka pakottavat mukautumaan olosuhteiden vaatimuksiin, etten lainkaan epäile tuovani hänen suostumustaan kaikkiin näiden vaatimusten mukaisiin toimenpiteisiin.»

»Ei, Varney», vastasi Leicester; »minä olen miettinyt, mitä on tehtävä, ja minä tahdon itse puhutella Amya.»

Nyt oli Varneyn vuoro tuntea omissa lihoissaan se kauhistus ja levottomuus, joihin hän oli ollut ottavinaan osaa vain isäntänsä puolesta. »Ei suinkaan Teidän Korkeutenne aijo itse tavata armollista rouvaa?»

»Se on vakava päätökseni», vastasi Leicester; »hanki minulle palvelijanviitta; minä kuljen vartijain ohi Sinun käskyläisenäsi. Sinähän pääset vapaasti hänen luokseen.»

»Mutta, armollinen herra --»

»Minä en kärsi mitään _muttaa_», kivahti Leicester; »niin sen pitää käymän, eikä toisin. Hunsdon nukkuu luullakseni Saintlowen tornissa. Me pääsemme näistä huoneista sinne salakäytävää pitkin, tarvitsematta pelätä ketään kohtaavamme. Ja mitä sitten, vaikka Hunsdonin tapaisinkin? Hän on enemmän ystäväni kuin vihamieheni ja kyllin typerä tomppeli uskoakseen kaikki mitä hänelle suinkin viitsii syöttää. Hanki viitta tänne heti paikalla.»

Varneyn ei auttanut muu kuin totteleminen. Muutamien minuuttien kuluttua oli Leicester kääriytynyt vaippaansa, vetäen lakin silmilleen ja seuraten Varneyta pitkin salakäytävää, joka oli yhteydessä Hunsdonin huoneuston kanssa, jossa heidän tuskin tarvitsi peljätä urkkijoita ja jossa oli niin pimeä, etteivät nämä kai olisi voineetkaan tyydyttää uteliaisuuttaan. He tulivat jälleen ihmisten ilmoille ovesta, jonka vartijaksi Hunsdon oli sotilasmaisen varovasti asettanut erään pohjanpuoleisen käskyläisensä; tämä päästi ritari Rikhard Varneyn ja hänen palvelijansa vastustelematta jatkamaan matkaansa, sanoen vain pohjoismurteellaan: »Tahtoosinpa, jotta Sinä saisit sen hullun frouan pysymähän siivommalla tuolla; sen voivootteleminen panoo niin ilkiästi mun pääluusnani, jotta mä paljo tärkiämpää seisoosin vaharis vaikka kuinka saakurinlaases lumipyrys kuin täs.»

He astuivat kiireesti sisään ja sulkivat oven perästään.

»Nyt, kelpo piru, jos Sinua on lainkaan olemassa», ajatteli Varney itsekseen, »auta nyt kerrankin uskollista liittolaistasi kuolemanhädässä, sillä veneeni on ajautunut kauheiden salakarien keskelle!»

Kreivitär Amy istui, tukka ja vaatteet epäjärjestyksessä, jonkunlaisella vuoteentapaisella, syvimmän masentumuksen perikuvana; oven avautuminen herätti hänet horroksistaan. Hän käännähti äkkiä ympäri ja huudahti, kiinnittäen katseensa Varneyhin: »Roisto! oletko taas tullut punomaan uusia konnamaisia juoniasi?»

Leicester katkaisi lyhyeen hänen kiihkeät soimauksensa astumalla esiin, pudottamalla viittansa ja lausumalla pikemmin käskevästi kuin hellästi: »Minun kanssani, rouva, on Teidän puhuminen, eikä ritari Rikhard Varneyn.»

Kuin taikavoimalla muuttui kreivittären katse ja koko käytös. »Dudley!» kiljaisi hän, »Dudley! Vihdoinkin Sinä siis tulit?» Ja nopeana kuin salama syöksähti hän puolisonsa luo, karkasi hänen kaulaansa ja Varneyn läsnä-olosta huolimatta peitti hänet hyväilyin, hänen kyyneltensä valuessa virtoina Leicesterin kasvoille ja hänen kuiskiessaan katkonaisin, yhteydettömin tavuin hellimpiä sanoja, mitä rakkaus suinkin pyhitetyilleen opettaa.

Leicesterillä oli mielestään syytä olla vihoissaan vaimolleen, koska tämä oli rikkonut hänen käskynsä ja siten saattanut hänet tämänaamuiseen vaaralliseen asemaan. Mutta mikä suuttumus voisi kestää tuollaisia hellyyden osoituksia vastaan, kun niitä jakeli niin suloinen olento, että puvun huolimattomuus ja pelon, surun ja väsymyksen kuihduttavat vaikutukset, jotka olisivat olleet muiden kauneuden surma, tekivät vain hänen ihanuutensa sitä kiinnittävämmäksi! Leicester vastasi hänen hyväilyihinsä hellästi, mutta samalla murheellisesti, ja tätä viimeistä vivahdusta hän tuskin näytti huomaavan, ennenkuin hänen ensimäinen riemunpuuskauksensa oli jonkun verran talttunut; silloin hän kysyi, puolisoaan levottomana kasvoihin katsoen, oliko tämä sairas.

»En ruumiillisesti, Amy», vastasi Leicester.

»Sitten tahdon minäkin jaksaa hyvin -- Oi Dudley! Minä olen ollut sairas! -- niin sairas sen jälkeen kun viimeksi tapasimme! -- sillä minä en sano tämänaamuista kauhistuttavaa kohtausta tapaamiseksi. Minä olen ollut sairauden, surun ja vaaran valloissa. -- Mutta nyt olet Sinä tullut, ja kaikki on nyt vain iloa ja terveyttä ja turvallisuutta!»

»Voi Amy», sanoi Leicester, »Sinä olet saattanut minut turmioon!»

»Minä, herrani?» kysyi Amy, ja hänen poskensa menetti heti ohimenevän ilon punerruksen, -- »miten voisin vahingoittaa sitä, jota rakastan enemmän kuin itseäni?»

»En haluaisi nuhdella sinua, Amy», vastasi kreivi, »mutta etkö ole täällä vastoin nimenomaisia käskyjäni -- ja eikö läsnäolosi täällä vaaranna sekä sinua että minua?»

»Niinkö, niinkö tosiaan?» Amy huudahti kiihkeästi; »miksi sitten olen täällä hetkeäkään kauemmin? Voi, jos tietäisit, mitkä pelot pakottivat minut jättämään Cumnorin linnan! Mutta en sano mitään itsestäni -- vain sen, että jos olisi mahdollista toisin, en mieluusti palaisi _sinne_; kuitenkin, jos on kyseessä turvallisuutesi --»

»Harkitsemme jotain toista paikkaa, Amy», sanoi Leicester, »ja sinä menet johonkin pohjoisista linnoistani -- uskon tämän olevan tarpeellista vain muutaman päivän ajan -- Varneyn vaimon ominaisuudessa.»

»Mutta, armollinen herra Leicesterin kreivi», sanoi Amy, irrottautuen hänen syleilystään, »omalle vaimollenneko Te annatte tuon kunniattoman neuvon tunnustaa olevansa toisen morsian -- ja kaikista miehistä, tuon konna Varneyn morsiamen?»

»Armollinen rouva, puhun nyt tosissani -- Varney on hyvä ja uskollinen palvelijani, luotettu syvimmissäkin salaisuuksissani. Ennemmin menettäisin oikean käteni kuin hänen palveluksensa tällä hetkellä. Teillä ei ole mitään syytä halveksia häntä niinkuin teette.»

»Voisin nimetä yhden, armollinen herra», vastasi kreivitär, »ja näen, että hän jo vapisee tuon luottavaisen naamionsa alla. Mutta se, joka on tarpeellinen oikeana kätenä turvallisuudellenne, on vapaa kaikista syytöksistäni. Olkoon hän uskollinen Teille; ja jotta hän olisi uskollinen, älkää luottako häneen liian paljon tai liian pitkälle. Mutta on tarpeeksi sanottu, etten mene hänen kanssaan kuin väkisin, enkä tunnusta häntä miehekseni, vaikka --»

»Se on vain väliaikainen harhautus, rouvaseni», sanoi Leicester, harmistuneena hänen vastustuksestaan, »tarpeen meidän molempien turvallisuudellemme, mikä vaarantui naisellisen oikkunne takia, tai ennenaikaisen halunne takia päästä arvoon, jonka annoin Teille vain sillä ehdolla, että avioliittomme pysyisi jonkin aikaa salassa. Jos ehdotukseni inhoittaa Teitä, muistakaa, että Te itse olette sen saattanut päällemme. Ei ole muuta keinoa -- Teidän on tehtävä, mitä kärsimätön oikkunne on saanut välttämättömäksi -- minä käsken Teitä!»

»En voi panna käskyjänne, armollinen herra», sanoi Amy, »vaakaan kunnian ja omantunnon kanssa. Tässä tapauksessa minä _en_ tottele Teitä. Te ehkä saavutatte oman kunniattomuutenne, johon nämä kierot toimet luonnostaan johtavat, mutta minä en tee mitään, mikä tahraisi omaa kunniaani. Miten voisitte minut taas, armollinen herra, tunnustaa puhtaaksi ja siveelliseksi vaimoksi, joka on arvoisa jakamaan onnenne ja omaisuutenne, kun, säilyttäen tuon korkean arvon, olin kierrellyt maata sellaisen elostelijan kuin palvelijanne Varneyn tunnustettuna vaimona?»

»Armollinen herra», sanoi Varney väliin, »rouvalla on valitettavasti liian paljon ennakkoluuloja minua kohtaan, jotta hän kuuntelisi, mitä voin tarjota, kuitenkin se ehkä miellyttää häntä enemmän kuin hän toivookaan. Hänellä on hyvät välit herra Edmund Tressilianin kanssa, jonka voisi epäilemättä saada suostuelluksi seuralaisekseen Lidcoten linnaan, missä hän voisi pysyä kaikessa rauhassa siksi kunnes aika sallii tämän salaisuuden paljastamisen.»

Leicester ei virkkanut mitään, vaan katsoi kiihkeästi Amyyn, ja hänen silmiinsä näytti yht'äkkiä sytähtäneen sekä epäluulon että suuttumuksen tuli.

Kreivitär sanoi vain: »Kiittäisinpä Jumalaa, jos olisin vielä isäni talossa! -- Sieltä lähtiessäni en lainkaan aavistanut, että minun täytyi jättää sinne mieleni rauha ja kunniani.»

Varney jatkoi varovaisella äänellä: »Siitä on vain se varma seuraus, että täytyy päästää vieraita tunkeutumaan armollisen herrani salaisuuksiin; mutta epäilemättä voi kreivitär taata herra Tressilianin samoin kuin isänsä perheenkin uskollisuuden --»

»Vaiti, Varney», käski Leicester; »kautta taivaan, minä isken tikarin ruumiiseesi, jos Sinä vielä kerran esittelet Tressiliania minun asioitteni osalliseksi!»

»Ja miksei?» kysyi kreivitär; »elleivät ne asiat sovikin paremmin sellaiselle konnalle kuin Varney, kuin miehelle, jonka kunnia ja rehellisyys ovat yhtä tahrattomat. -- Armollinen herra, armollinen herra, älkää heittäkö minuun vihaisia katseita -- se on totuus, ja minä puhun sen. Minä olen kerran tehnyt Tressilianille vääryyttä Teidän tähtenne -- minä en tahdo jatkaa sitä vääryyttä vaikenemalla, kun hänen kunniansa on kysymyksessä. Minä voin olla», jatkoi hän Varneyhin katsahtaen, »riistämättä naamusta teeskentelijän kasvoilta, mutta minä en salli hyvettä paneteltavan minun kuulteni.»

Syntyi kuolonhiljaisuus. Leicester seisoi tyytymättömänä, mutta epäröivänä ja liiankin tietoisena asiansa heikkoudesta, kun taas Varney, syvää, nöyrää alakuloisuutta teeskennellen, ei nostanut katsettaan lattiasta.

Silloin osoitti kreivitär Amy hädän ja vaarojen keskellä sellaista luonteen lujuutta ja tarmoa, että se olisi tehnyt hänestä, jos kohtalo olisi suonut, säätynsä todellisen kaunistuksen. Hän astui Leicesterin luo varmasti ja arvokkaasti, kasvoilla ilme, jossa väkevä rakkaus turhaan koki järkähyttää itsetietoisen totuuden lujuutta ja periaatteiden vilpittömyyttä. »Te olette ilmaissut tahtonne, armollinen herra», virkkoi hän, »näiden vaikeuksien voittamiseksi, mutta onnettomuudekseni en minä kuitenkaan voi siihen taipua. Tämä herra -- tämä olio, sanoisin -- on viitannut toiseen keinoon, johon minulla on vain se huomautettavana, ettei se miellytä Teitä. Suvaitseeko Teidän Korkeutenne kuulla, mitä nuorella ja pelokkaalla naisella, joka kuitenkin on Teidän hellin puolisonne, on sanomista tässä äärimäisessä pulassa?»

Leicester ei vastannut, nyykäyttihän vain vähän päätään kreivitärtä kohti, ikäänkuin siten antaen hänelle luvan jatkaa.