Part 16

Heidän kävellessään tälle uudelle ihanain näkyjen näyttämölle tarjosi kreivin käsivarsi hallitsijattarelle tarpeellista tilapäistä apua siinä, missä porrasjaksot, jotka olivat silloin hyvin suosittuja puutarhakoristuksia, veivät pengermältä pengermälle ja kukkalavalta toiselle. Mukana seuraavat hovinaiset, joilla oli kylliksi varovaista viisautta tai jotka ehkä ystävällisesti halusivat näyttää sitä heillä olevan, eivät katsoneet velvollisuutensa kuningatarta kohtaan -- vaikkeivät he kadottaneetkaan häntä koskaan näkyvistään, -- vaativan heitä käymään aivan lähellä ja ottamaan osaa kuningattaren ja kreivin keskusteluun, ja ehkäpä sitä häiritsemään, sillä olihan kreivi sekä Elisabetin isäntä että hänen luotettu, kunnioitettu ja suosittu palvelijansa. He tyytyivät siis vain ihailemaan tätä kaunista ylhäistä paria, jonka juhlavaatteet oli nyt vaihdettu melkein yhtä komeihin metsästyspukuihin.

Elisabetin metsästyspuku, joka oli vaaleansinistä silkkiä ja hopeapunoksin ja kurepauloin koristettu, lähenteli muodoltaan muinaisten amatsonien pukua ja sopi sentähden erinomaisen hyvin sekä hänen pituuteensa että hänen piirteittensä arvokkuuteen, sillä tietoisuus asemastaan ja pitkä-aikainen käskemiseen tottumus olivat kehittäneet hänen kasvonsa melkein liian miehekkäiksi, jotta ne olisivat voineet esiintyä parhaaksi edukseen tavallisessa naisvaatetuksessa.

Leicesterin metsästyspuku oli lincolninvihreätä kangasta, runsaasti kullalla kirjaeltu, ja komeasta vyöstä riippui torvi ja väkipuukko miekan asemasta; tämäkin puku vaatetti häntä erinomaisesti, kuten hänen muutkin joko sitten hovi- tai sota-pukunsa. Sillä niin täydellinen oli hän kaikilta ruumiinsa ja kasvojensa muodoilta, että hän näytti aina esiintyvän parhaimpanaan juuri siinä tehtävässä ja puvussa, jota hän kulloinkin toimitti tai kantoi.

Elisabetin ja suosikki-kreivin keskustelusta ei meille ole säilynyt yksityiskohtaisempia tietoja. Mutta ne, jotka katselivat heitä matkan päästä (ja hovimiesten ja hovinaisten silmät ovat sangen tarkat), väittivät, ettei vielä milloinkaan ennen ollut Elisabetin liikkeiden ja eleiden arvokkuus niin selvästi sulanut neuvottomuuden ja hellyyden sävyksi. Hänen askeleensa eivät olleet ainoastaan hitaita, vaan epätasaisiakin, mikä oli aivan outoa hänen käyntitavalleen; hänen katseensa näytti olevan luotu maahan ja ilmaisevan arkaa yrittelyä poistua saattajansa seurasta, mikä ulkonainen ilme osoittaa usein naisissa, jos heidän sydäntään lähemmin tutkitaan, täsmälleen vastakkaista halua. Rutlandin herttuatar, joka uskalsi lähimmäksi, väitti eroittaneensa kyyneleen Elisabetin silmäkulmassa ja hehkuvan punan hänen poskillaan ja lisäsi: »Hän painoi silmänsä maahan väistääkseen minun katsettani, hän, joka tavallisissa oloissa katseellaan lannistaisi leijonan.» Mihin johtopäätöksiin nämä havainnot veivät, on itsestään selvää; eivätkä ne ehkä niin aivan perättömiä olleetkaan. Kahden eri sukupuoliin kuuluvan henkilön salainen keskustelu määrää usein heidän kohtalonsa ja antaa sille ehkä aivan toisenlaisen käänteen kuin he olivat odottaneetkaan. Mielistelyä sekaantuu keskusteluun, hellyyttä ja intohimoa sekaantuu vähitellen mielistelyyn. Aatelismiehet ja paimenpojat sanovat sellaisena viekoittelevana hetkenä enemmän kuin aikoivatkaan; ja kuningattaret ja maalaistytöt kuuntelevat kauvemmin kuin heidän tulisikaan.

Hevoset hirnuivat sillävälin ja pureskelivat kärsimättöminä kuolaimiaan linnan ulkopihalla; koirat ulvoivat kahleissaan, ja vartijat ja ratsastavat ja jalkaisin astuvat metsämiehet valittelivat kasteen haihtumista, koska siten vainu tuli vaikeammaksi. Mutta Leicesterillä oli nyt toisenlainen otus kierroksessa, tai puhuaksemme oikeudenmukaisemmin häntä kohtaan, hän oli joutunut erän ajoon tietämättään, tuumimattaan, uljaan metsänkävijän tavoin, joka seuraa tiellensä sattunutta haukkua, vei se sitten minne tahansa. Kuningatar, loistavan kaunis nainen, Englannin ylpeys, Ranskan ja Hollannin toivo ja Espanjan kauhistus, oli nähtävästi kuunnellut tavallista suosiollisemmin sitä tunteilevaa mielistelyä, josta hän ainakin piti niin paljon; ja kreivi oli, ehkä turhamaisuuksissaan, ehkä kunnianhimossaan, tai ehkä molempain viehättämänä lisännyt puheisiinsa yhä enemmän ja enemmän sitä huumaavaa ainetta, niin että hänen ahdistelunsa lopulta muuttui suoraksi lemmenhaasteluksi.

»Ei, Dudley», virkkoi Elisabet, vaikkakin vapisevin, katkonaisin sanoin -- »ei, minun täytyy pysyä kansani äitinä. Muut siteet, jotka tekevät alhaissäätyisemmän neidon onnelliseksi, ovat kielletyt hänen hallitsijattareltaan. -- Ei, Leicester, älkää puhuko siitä enää. -- Jos minä olisin kuin muut ja saisin vapaasti etsiä onneani -- silloin kylläkin -- mutta nyt ei se käy päinsä -- ei käy päinsä. -- Siirtäkää metsästysretki -- siirtäkää se puoleksi tunniksi -- ja jättäkää minut, herra kreivi.»

»Kuinka, jättääkö Teidät, armollinen Valtijatar!» huudahti Leicester. -- »Hulluuteni on siis Teitä loukannut?»

»Ei, Leicester, ei niin!» vastasi kuningatar hätäisesti; »mutta se on hulluutta, eikä sitä saa enää toistaa. Menkää -- mutta älkää poistuko täältä kauvaksi -- älkääkä päästäkö tänne ketään yksinäisyyttäni häiritsemään.»

Hänen näin puhuttuaan kumarsi Dudley syvään ja poistui hitaasti ja murheellisen näköisenä. Kuningatar jäi katselemaan hänen jälkeensä ja mumisi itsekseen: -- »Olisipa se mahdollista -- olisipa se vain mahdollista! -- mutta ei -- ei -- Elisabetin täytyy olla vain Englannin puoliso ja äiti.»

Samassa kuului askeleita, ja tulijaa välttääkseen kääntyi kuningatar luolaan, missä hänen onneton, mutta liiankin menestyksellinen kilpailijattarensa oli piilossa.

Vaikka Englannin Elisabetin mieltä olikin jonkun verran järkyttänyt se kuohuttava keskustelu, jonka hän juuri oli lopettanut, oli se kuitenkin luonnostaan niin luja ja päättäväinen, että se pian asettui entiselleen. Se oli aivan noiden vanhojen keltiläisten kiikkukiviksi sanottujen muistomerkkien kaltainen. Pieneksi poikaseksi kuvatun Cupidonkin sormi sai hänen tunteensa liikkeelle, mutta Herkuleenkaan voima ei olisi saanut niitä tasapainostaan. Hänen edetessään hitaasti luolan perimmäisintä sopukkaa kohti, olivat hänen kasvonsa, ennenkuin hän oli kulkenut puoltakaan matkasta, muuttuneet jälleen arvokkaan näköisiksi ja hänen katseensa käskeväksi.

Siinä hetkessä huomasi kuningatar naisolennon seisovan erään alabasteripylvään vieressä tai oikeammin osaksi takana; tämän pylvään juurelta kumpusi kirkas suihkulähde, joka täytti tämän hämärän luolan äärimäisen perukan. Klassillisesti sivistynyt Elisabet muisti kohta Numan ja Egerian tarinan, eikä hän epäillyt lainkaan jonkun italialaisen kuvanveistäjän siinä tahtoneen esittää vedenneitoa, joka muinoin saneli Roomalle lakeja. Lähetessäänkin oli hän yhä kahden vaiheilla, oliko hänen edessään kuvapatsas vaiko elävä ihmisolento. Onneton Amy seisoi tosiaankin paikallaan aivan liikahtamatonna, haluten ilmaista tilansa oman sukupuolensa jäsenelle, mutta taas toisaalta kainostellen sitä komeata, ylhäistä naista, joka astui häntä kohti ja jonka hänen pelkonsa heti ilmaisi siksi henkilöksi, mikä hän todellisuudessa olikin, vaikkeivät hänen silmänsä olleet häntä koskaan nähneetkään. Amy oli noussut sammalpenkiltään aikoen puhutella tätä yksinään, ja, kuten hän aluksi luuli, niin sopivaan aikaan luolaan tullutta rouvaa. Mutta kun hän muisti, kuinka levottomana Leicester halusi estää kuningatarta saamasta pienintäkään vihiä heidän avioliitostaan, ja kun hän tuli yhä enemmän ja enemmän vakuutetuksi siitä, että henkilö, joka nyt läheni häntä, oli Elisabet itse, seisoi hän siinä toinen jalka toisen edellä, hänen kätensä ja päänsä eivät hievahtaneetkaan ja hänen poskensa oli yhtä kalpea kuin alabasteripylväs, johon hän nojasi. Hänen pukunsa, joka näkyi vain epäselvästi tässä hämärässä valossa, oli vaaleata merenviheriää silkkiä ja muistutti jonkun verran kreikkalaisen vedenneidon vaatetusta, koska sellaista muinaisaikaista valepukua oli pidetty varmimpana niin suureen näyttelijäin ja juhlijain joukkoon, niin että kuningattaren epäluulo, ettei hän muka ollutkaan mikään elävä olento, sai tosiaankin voimakasta tukea ympäristöstä, hänen verettömistä poskistaan ja hänen tuijottavasta katseestaan.

Elisabet ei vielä muutamien askelten päähänkään ehdittyään tiennyt, katseliko hän tosiaankin niin taitavasti muovaeltua kuvapatsasta, ettei sitä siinä heikossa valossa voinut lainkaan eroittaa todellisuudesta. Hän pysähtyi sentähden ja kiinnitti tuohon omituiseen esineeseen ruhtinaallisen katseensa niin terävästi, että Amyn liikahtamattomaksi sitonut hämmästys alkoi väistyä pelon tieltä ja että hän hitaasti loi silmänsä maahan ja laski päänsä riipuksiin hallitsijattaren tiukan katseen masentamana. Mutta paitsi tätä hidasta ja syvää pään kumartumista pysyi hän muutoin aivan värähtämättä entisessä äänettömässä asennossaan.

Hänen puvustaan ja lippaasta, jota hän yhä vaistomaisesti piteli kädessään, teki Elisabet sen luonnollisen johtopäätöksen, että tuo kaunis, vaikka mykkä olento hänen edessään oli varmaankin niiden lukuisain näytelmäkappaleiden ja muiden juhla-esitysten suorittajia, joita oli asetettu mitä erilaisimpiin paikkoihin yllättämään häntä kunnianosoituksillaan, ja että tuo tyttöparka oli hänet nähtyään säikähtänyt pahanpäiväisesti ja joko unohtanut osansa tai menettänyt rohkeutensa esittää sitä. Oli luonnollista ja armeliasta hieman rohkaista häntä; ja Elisabet virkkoikin siis alentuvan lempeästi: -- »No, kuinka nyt, tämän ihanan luolan ihana impi -- ovatko Sinut lumonneet ja mykäksi mananneet sen ilkeän taikurin loitsut, jota ihmiset Peloksi nimittävät? -- Me olemme hänen verivihollisiaan, tyttö, ja me voimme rikkoa hänen lumonsa. Puhu, me käskemme.»

Vastaamatta hänelle opitulla puheellaan vaipui kreivitär polvilleen kuningattaren eteen, pudotti lippaansa ja lyöden kätensä yhteen katseli kuningatarta kasvoihin silmissä ja koko olemuksessa sellainen kuolettavan pelon ja hartaan rukouksen ilme, että Elisabet tunsi tulevansa suuresti liikutetuksi.

»Mitä tämä tarkoittaa?» kysyi hän; »tämä on jo voimakkaampaa tunteen tulkintaa kuin tilaisuus vaatisikaan. Nouse ylös, neitoseni -- mitä Sinä meiltä tahdot?»

»Suojelustanne, Teidän Korkeutenne», sopersi onneton anoja.

»Jokainen Englannin tytär saa sitä, jos hän sitä ansaitsee», vastasi kuningatar; »mutta Sinun hädälläsi näyttää olevan syvempi syy kuin unohdettu osa. Miksi siis ja missä suhteessa suojelustamme pyydät?»

Amy koetti nopeasti miettiä, mitä hänen olisi parasta sanoa, pelastuakseen häntä ympäröivistä läheisimmistä vaaroista, kuitenkaan vahingoittamatta puolisoaan; mutta syöksyen ajatuksesta toiseen kaiken sen sekasorron keskellä, mikä hänen mielensä täytti, saattoi hän vihdoin vastaukseksi kuningattaren uudistettuihin tiedusteluihin, että miksi hän suojaa tahtoi, vain änkyttää: »Voi, voi! kun en minä tiedä.»

»Tämähän on aivan hullua, neitoseni», virkkoi Elisabet kärsimättömänä; sillä anojan äärimäinen hämmennys kiihoitti hänen uteliaisuuttaan, samalla kun se liikutti hänen tunteitaan. »Sairaan täytyy selittää tautinsa lääkärille, emmekä _me_ sitä paitsi ole tottuneet toistelemaan kysymyksiämme niin usein saamatta vastausta.»

»Minä pyydän -- minä rukoilen», soperteli onneton kreivitär -- »minä rukoilen Teidän armollista suojelustanne erästä -- erästä Varneyta vastaan.» Hän oli tukehtumaisillaan lausuessaan tuon kohtalokkaan sanan, johon kuningatar heti tarttui.

»Mitä, Varneyta -- ritari Rikhard Varneyta -- Leicesterin kreivin palvelijaa vastaan? -- Mitä tekemistä, neitoseni, on Sinulla hänen kanssaan ja hänellä Sinun kanssasi?»

»Minä -- minä -- olin hänen -- vankinaan -- ja hän tavoitteli henkeäni -- ja minä karkasin -- karkasin --»

»Heittäytyäksesi minun suojaani, eikö niin?» virkkoi Elisabet. »Minä olen Sinua suojeleva -- se on, jos Sinä sitä ansaitset; sillä me aiomme tutkia tätä asiaa mitä tarkimmin. -- Sinä olet», jatkoi hän, luoden kreivittäreen katseen, joka näytti tahtovan tunkeutua hänen sielunsa sisimpään, -- »Sinä olet Amy, ritari Hugh Robsartin, Lidcoten linnan herran tytär?»

»Antakaa anteeksi -- antakaa anteeksi -- kaikkein armollisin Ruhtinatar!» rukoili Amy, uudelleen laskeutuen toiselle polvelleen, sillä hän oli jo välillä noussut ylös.

»Mitä minä Sinulle anteeksi antaisin, typerä tyttö?» vastasi Elisabet; »senkö, että olet isäsi tytär? Sinä olet hullu, varmasti. Minunpa täytyy nähdäkseni kiskoa koko juttu Sinusta tuumakaupalla -- Sinä petit vanhan, kunnianarvoisan isäsi -- katseesi tunnustaa sen -- Sinä petit herra Tressilianin -- punastumisesi myöntää sen -- ja Sinä menit naimisiin sen samaisen Varneyn kanssa?»

Amy hypähti pystyyn ja keskeytti kiihkeästi kuningattaren: »Ei, armollinen Kuningatar, ei -- niin totta kuin Jumala meitä kaikkia tuomitsee, en minä ole se saastainen olento, joksi Te minut tahtoisitte tehdä! Minä en ole sen inhoittavan orjan -- sen kavalan konnan vaimo! Minä en ole Varneyn vaimo! Mieluummin olisin minä kuoleman morsian!»

Kuningatar, joka nyt vuorostaan hämmästyi Amyn kiihkeyttä, seisoi vaijeten hetken aikaa ja vastasi sitten: »No sitten Jumala meitä armahtakoon, vaimo! -- Minä huomaan kyllä Sinun osaavan puhua aika nopeaan, kun aihe Sinua miellyttää. Ei, mutta kerroppas nyt minulle, vaimo», jatkoi hän, sillä hänen uteliaisuuteensa liittyi nyt hämärästi aavistava epäilys siitä, että häntä oli jollakin tavoin petetty -- »kerro minulle, vaimo -- sillä kautta Jumalan päivän, minä tahdon tietää kaikki -- kenen vaimo tai kenen rakastajatar Sinä olet? -- Puhu suoraan ja puhu pian. -- Parempi Sinun olisi leikkiä naarasleijonan kuin Elisabetin kanssa.»

Tähän umpikujaan ajettuna ja vastustamattoman voiman laahaamana kuilun partaalle, jonka hän kyllä näki, mutta jota hän ei voinut kaartaa -- kun kiivastuneen kuningattaren tiukat sanat ja uhkaavat eleet eivät suoneet hänelle hetkenkään miettimisaikaa, änkytti Amy vihdoinkin epätoivoissaan: »Leicesterin kreivi tietää kaikki.»

»Leicesterin kreivi!» huudahti Elisabet rajattomasti hämmästyneenä. -- »Leicesterin kreivi!» toisti hän kipinöivän suuttumuksen vallassa. -- »Vaimo, Sinulle on tätä neuvottu -- Sinä valehtelet hänestä -- hän ei katsahdakaan sellaisiin kuin Sinä. Sinut on palkattu häpäisemään Englannin jalointa ylimystä ja uskollisinta ritaria! Mutta vaikka hän olisi luottamuksemme oikea käsi tai vieläkin kallisarvoisempi meille, Sinä olet saava asiasi tutkituksi ja hänen läsnäollessaan. Tule mukaani -- tule heti paikalla mukaani!»

Kun Amy peräytyi kauhistuneena, minkä kiihtynyt kuningatar selitti tietoisen syyllisyyden merkiksi, työksähti Elisabet hänen luokseen, tarttui hänen käsivarteensa ja riensi nopein, kiiruhtavin askelin ulos luolasta pitkin huvikentän pääkäytävää, laahaten mukanaan ylenmäärin pelästynyttä kreivitärtä, jota hän yhä piteli käsivarresta ja joka sai ponnistaa kaikki voimansa pysyäkseen raivostuneen kuningattaren rinnalla.

Leicester oli sillä hetkellä loistavan, lehtokujan päähän pylväskäytävään eli kaarikatokseen kokoontuneen herra- ja naisjoukon keskuksena. Seurue oli asettunut tähän paikkaan odottamaan hänen majesteettinsa käskyjä metsästysretken alkamisesta, ja saattaa kuvitella kaikkien heidän hämmästystään, kun he näkivät Elisabetin unohtaneen tavallisen arvokkaan juhlallisen astuntansa ja lähestyvän heitä niin nopeasti, että hän oli heidän keskellään ennenkuin he aavistivatkaan, ja kun he sitten huomasivat pelästyen ja oudoksuen, että hänen kasvoiltaan paistoi kiihtymyksen ja vihastuksen tuli, että hänen tukkansa oli päässyt piteistään ankarassa liikunnassa ja että hänen silmänsä säkenöivät niinkuin ne säkenöivät Henrik VIII:n hengen kohotessa korkeimmilleen hänen tyttäressään. Eikä heidän kummastuksensa suinkaan vähentynyt, kun he näkivät kuningattaren voimakkaasti pitelevän toisella kädellään kalpeata, menehtynyttä, puolikuollutta, mutta siitä huolimatta yhä vielä viehättävää naisolentoa, samassa toisella viitatessaan väistymään naisia ja herroja, jotka tunkeutuivat hänen ympärilleen, luullen hänen äkkiä tulleen sairaaksi. »Missä on Leicesterin kreivi?» kysyi hän äänellä, joka vavahutti kaikkia lähellä seisovia hovikoita. -- »Astukaa esiin, herra Leicester!»

Jos keskellä kauneinta kesäpäivää, jolloin kaikki on vain valoa ja hymyä, salama iskisi kirkkaalta sinitaivaalta ja halkaisisi maan jonkun huolettoman vaeltajan jalkojen juuresta, ei hän voisi silmätä sitä suitsuavaa kuilua, joka niin odottamatta avasi ammottavan kitansa hänen eteensä, puoliksikaan niin pelästyneenä ja kauhistuneena kuin Leicester nyt tarkasteli hänelle niin äkkiä tarjoutuvaa näkyä. Hän oli juuri kuunnellut valtioviisaasti kiellellen ja ymmärtämättömyyttä teeskennellen hovimiesten puoliksi lausuttuja, puoliksi viittailtuja onnitteluja kuningattaren suosion johdosta, joka ilmeisesti oli noussut korkeimpaan huippuunsa tämänaamuisen keskustelun aikana ja jonka perustalla useimmat heistä ennustelivat hänen piankin kohoavan heidän vertaisestaan heidän käskijäkseen. Ja nyt, kun se hillitty, mutta ylpeä hymy, jolla hän oli torjunut heidän vihjailujaan, vielä väreili hänen poskellaan, syöksähti kuningatar piirin keskelle ylen määrin kiihtyneenä ja raivostuneena, kannattaen toisella kädellään ja nähtävästi ilman suurempaa ponnistusta hänen menehtyvää, kalpeaa ja maahan vajoavaa puolisoansa ja toisen kätensä sormella osoittaen hänen riutuneita, puolikuolleita kasvojaan, ja kysyen äänellä, joka kajahti pelästyneen valtiomiehen korvissa kuin viimeinen kauhistava, ruumista ja sielua tuomioistuimen eteen vaativa pasuunainpuhallus: »Tunnetko Sinä tätä naista?»

Ja niinkuin tämän tuomiotorven toitottaessa syntinen rukoilee vuoria lankeamaan päällensä ja peittämään hänet, niin toivoi Leicesterkin sisimmässään sen uljaan kaarikatoksen, jonka hän oli ylpeyksissään rakentanut, repeävän lujista liitoksistaan ja hautaavan heidät kaikki raunioihinsa. Mutta iskostetut kivet, kaaret ja pylväät kestivät paikoillaan; ja niiden ylpeä isäntä itse polvistui Elisabetin eteen kuin olisi joku raskas paino taivuttanut hänet maahan ja kumarsi niin syvään, että hänen otsansa kosketti niitä marmoripaasia, joilla hän seisoi.

»Leicester», huusi kuningatar raivosta vapisevalla äänellä, »jos minä vain voisin uskoa, että Sinä olet sillä halpamaisella ja kiittämättömällä tavalla pettänyt minua, kuin tuo Sinun tavaton pelästyksesi näyttää osoittavan -- minua -- hallitsijatartasi -- luottavaa, liiankin puolueellista kuningatartasi -- niin kautta kaiken pyhän, kavala kreivi, tuo Sinun pääsi istuisi yhtä höllässä kuin ikinä isäsi pää!»

Leicesterillä ei ollut tukenaan viattomuutensa tietoisuutta, mutta ylpeys piti häntä vielä pystyssä. Hän -- kohotti hitaasti otsansa ja kasvonsa, jotka olivat mustat ja paisuneet raivoisasta mielenkuohusta ja vastasi vain: »Pääni voi pudota vain valtakunnan ylimmän tuomio-istuimen päätöksestä -- siihen minä asiani vetoan, enkä ruhtinattareen, joka tuolla tavalla palkitsee uskollisen palvelukseni!»

»Kuinka! hyvät herrat», virkkoi Elisabet, ympärilleen katsahtaen, »meitä nähdäksemme uhmataan -- uhmataan linnassa, jonka itse olemme lahjoittaneet tälle korskealle miehelle! -- Herra Shrewsbury, Te olette Englannin marsalkka, vangitkaa hänet valtiorikoksesta!»

»Ketä Teidän Majesteettinne suvaitsee tarkoittaa?» kysyi Shrewsbury kovin hämmästyneenä, sillä hän oli juuri sillä hetkellä saapunut paikalle.

»Ketäpä muuta kuin tätä petturia Dudleyta, Leicesterin kreiviä! -- Hunsdon-serkku, käske vartijasi aseisiin ja ota hänet heti paikalla hoimiisi. -- Kuuletko, tomppeli, pidä kiirettä!»

Hunsdon, karkea, vanha ylimys, joka sukulaisuutensa takia Boleynien kanssa oli tottunut kohtelemaan kuningatarta vapaammin kuin kukaan muu olisi uskaltanut, vastasi hätkähtämättä: »Ja kuitenkin voi käydä niin, että Teidän Majesteettinne lähettää minut Toweriin liiasta hätiköimisestä. Minä pyydän Teitä malttamaan mielenne.»

»Malttamaan mieleni -- Jumala nähköön!» huudahti kuningatar -- »älä puhu siitä minulle -- Sinähän et tiedä, mihinkä hän on vikapää!»

Amy, joka oli sillä välin saanut tajuntansa johonkin määrin takaisin ja joka näki puolisoansa uhkaavan hänen mielestään tuhoisimman vaaran raivostuneen, loukkaantuneen hallitsijattaren puolelta, unohti heti omat kärsimyksensä (ah! kuinka moni nainen onkaan tehnyt samoin!) ja oman vaaransa hänen takiansa peljätessään ja heittäytyi kuningattaren jalkojen juureen, syleili hänen polviansa ja huudahti: »Hän on syytön, armollinen Valtijatar -- hän on syytön -- kukaan ei voi syyttää mistään jaloa Leicesteriä!»

»Mitä nyt, houkkio!» virkkoi kuningatar, »etkö Sinä äsken itse sanonut Leicesterin kreivin tietävän koko juttuasi?»

»Sanoinko minä niin?» vastasi onneton Amy, hyljäten kaiken puheittensa puolustelemisen ja unohtaen kokonaan itsensä. -- »Oi, jos minä niin sanoin, niin minä ilkeästi valehtelin. Tuomitkoon Jumala minua niinkuin minä nyt uskon, ettei hänellä ole ollut pienintä ajatustakaan, joka olisi pyytänyt minua vahingoittaa!»

»Vaimo!» huusi Elisabet, »minä tahdon tietää, kuka Sinut on tähän viekoitellut; tai minun vihani -- ja kuningasten viha on suitseva tuli -- on polttava ja syövä Sinut kuin rikkaruohon hehkuvassa pätsissä.»

Kun kuningatar lausui tämän uhkauksen, huusi Leicesterin parempi enkeli hänen ylpeyttään avuksi ja osoitti hänen tekevän maailman halpamaisimman, hänet iki-ajoiksi häpeällä tahraavan työn, jos hän nyt alentuisi asettumaan vaimonsa jalomielisen uhrautumisen suojaan ja jättäisi hänet sitten hyvyytensä palkaksi kuningattaren raivon esineeksi. Hän kohotti jo päätänsä kunnian miehen arvokkuudella, tunnustaakseen avioliittonsa ja julistautuakseen kreivittärensä suojelijaksi, kun Varney, joka oli ilmeisesti syntynyt isäntänsä pahaksi hengeksi, syöksyi paikalle, kasvot ja koko ulko-asu mitä suurimman hämmennyksen vallassa.

»Mitä tarkoittaa tämä julkea tungettelu?» kysyi Elisabet tiukasti.

Ikäänkuin äärimäisen surun ja levottomuuden murtamana heittäytyi Varney hänen jalkoihinsa ja huudahti: »Antakaa anteeksi, armollinen Valtijattareni, antakaa anteeksi! -- tai kääntäkää ainakin vihastuneen oikeutenne kosto minuun, sillä minä sen ansaitsen; mutta säästäkää jaloa, ylevää, viatonta herraani ja käskijääni!»

Amy, joka oli yhä vielä polvillaan, hypähti ylös nähdessään miehen, jonka lähellä ei hän saanut inholtaan olluksi, ja oli juuri pakenemaisillaan Leicesterin turviin, kun hänet yht'äkkiä pysäytti se epävarma ja arka ilme, joka oli jälleen lennähtänyt hänen kasvoilleen heti kun hänen uskottunsa esiintyminen näytti kääntävän kohtauksen uudelle uralle; hän peräytyi, kiljahti heikosti ja rukoili hänen majesteettiaan lähettämään hänet linnan syvimpään vankiluolaan -- kohtelemaan häntä rikoksellisista pahimpana -- »mutta päästäkää vain minut näkemästä ja kuulemasta sellaista», huudahti hän, »joka ryöstää minulta senkin vähän järjen, mikä minulla vielä on jäljellä -- näkemästä tuota inhoittavinta, julkeinta konnaa!»

»Ja miksi, rakas lapseni?» kysyi kuningatar, saaden uuden ajatuksen; »mitä on Sinulle tehnyt tämä petollinen ritari, sillä sellaiseksihan häntä väität?»

»Oh, pahempaa kuin suru, armollinen Kuningatar, ja pahempaa kuin vääryys on hän minulle tehnyt -- hän on kylvänyt epäsopua sinne, missä pitäisi pyhimmän rauhan vallitseman. Minä tulen hulluksi, jos minun täytyy katsella häntä kauvemmin!»

»Jumala nähköön, Sinähän olet jo luullakseni järjiltäsi», vastasi kuningatar. -- »Hyvä Hunsdon, ota tämä nuori hätääntynyt naisraukka huostaasi ja toimita hänet varmaan ja hyvään suojaan siksi kunnes me jälleen tarvitsemme häntä.»

Pari, kolme hovinaista, joko sitten säälien niin omituista olentoa tai jostakin muusta syystä, tarjoutui pitämään hänestä huolta; mutta kuningatar vastasi yksikantaan: »Hyvät rouvat, luvallanne, ei. -- Teillä on kaikilla, kiittäkää siitä Jumalaa, tarkat korvat ja kerkeä kieli -- sukulaisellamme Hunsdonilla on mitä kuuroimmat korvat ja kieli hieman karkea, mutta hitaista hitain. -- Hunsdon, katso, ettei kukaan pääse puhelemaan hänen kanssaan.»