Part 15

»Senpä takia minä hänet Mervynin torniin majoitinkin», sanoi Varney, »missä hän on sangen valppaan, vaan myöskin, ikävä kyllä, sangen väkeviin menevän palvelijani Mikael Lambournen valvonnan alaisena; luullakseni olen puhunut siitä miehestä joskus Teidän Majesteetillenne.»

»Majesteetillenne!» ihmetteli Leicester; »mitä tarkoitat Sinä sillä puhuttelusanalla?»

»Se tuli aivan sattumalta suuhuni, armollinen herra; ja kuitenkin kuuluu se nyt niin luonnolliselta, etten voi sitä peruuttaa.»

»Oma ylennyksesi on kokonaan pannut pääsi pyörälle», virkkoi Leicester nauraen; »uusi kunnia on yhtä juovuttavaa kuin uusi viinikin.»

»Olkoon Teidän Korkeudellanne pian syytä puhua niin kokemuksesta», vastasi Varney; ja toivotettuaan isännälleen hyvää yötä poistui hän huoneesta.

XV Luku.

Tässä uhri -- tässä ylväs pettäjä -- Kuin koirain ajamana peura kaatuu Eteen metsämiehen -- mi aulihina, Häneltä eräpalkintoaan toivoin, Tikarin retken Dianalle tarjoo Kurkun nytkähtävän katkaisuksi.

_Metsämies_.

Meidän on nyt palaaminen Mervynin koppiin, onnettoman, levottomuuttaan ja epätietoisuuttaan vastaan taistelevan Leicesterin kreivittären huoneeseen tai oikeammin sanoen vankilaan. Hän ymmärsi kyllä, että päivän kaiken puuhan ja melskeen keskellä saattoi viipyä jonkun aikaa, ennenkuin hänen kirjeensä voi varmasti saapua Leicesterin käsiin, ja että vieläkin hiukan aikaa saattoi kulua ennenkuin tämä vapautui välttämättömistä velvollisuuksistaan Elisabetia kohtaan ja voi tulla katsomaan häntä tänne salakammioon. »Minä en saa odottaa häntä ennen kuin yöllä», ajatteli kreivitär, -- »hän ei voi päästä kuninkaallisen vieraansa lähettyviltä, ei edes tullakseen minua tervehtimään. Minä tiedän, että hän tulisi ennemminkin jos suinkin voisi, mutta minä en nyt kuitenkaan odota häntä ennen yötä.» -- Ja sittenkin odotti hän puolisoaan koko ajan; ja yrittäessään pakottaa itseään uskomaan aivan päinvastaista, herätti hänessä jokainen nopea astunta niiden monien satojen joukosta, jotka hän sinä päivänä kuuli, sen toivon, että nyt siellä Leicester kiiruhtaa rappuja ylös painamaan häntä rintaansa vasten.

Ruumiillinen rasitus, jota Amy oli saanut viime aikoina kestää, sekä mielen kiihoittuminen, joka oli luonnollista niin julmassa epätietoisuuden tilassa, alkoivat vähitellen ankarasti koskea hänen hermoihinsa, ja hän pelkäsi jo tulevansa kokonaan kykenemättömäksi säilyttämään tarpeellista tyyneyttä ja levollisuutta niissä kohtauksissa, jotka häntä ehkä odottivat. Mutta vaikka liian lempeä kasvatustapa olikin häntä suuresti vahingoittanut, oli Amyn tahdossa kuitenkin terästä ja tarmoa ja ruumiissa voimaa ja uhkeata terveyttä, seurauksena hänen osanotostaan isänsä metsästysretkiin. Hänellä oli siis käytettävänään melkoisia henkisiä ja ruumiillisia voimia, ja selvästi tajuten, kuinka suuressa määrässä hänen kohtalonsa ratkaisu saattoi riippua hänen omasta rauhallisesta esiintymisestään, rukoili hän hiljaisuudessa ruumiin kestävyyttä ja mielen lujuutta ja päätti samalla tarmokkaasti vastustaa kaikkia hermostuneisuuden puuskauksia, jotka voisivat niitä molempia heikontaa.

Mutta kun linnan iso kello, joka oli sijoitettu Caesarin torniin verrattain lähelle Mervynin tornia, alkoi paukahdella kuninkaallisen kulkueen saapumisen merkiksi, vihlaisi se niin tuskallisesti hänen levottomasta odotuksesta kiihoittunutta korvaansa, että hän oli vähällä päästää parahduksen jokaiselta tuon hellittämättömän soiton huumaavalta kumahdukselta.

Kun sitten vähän jälkeenpäin tuo pieni huone yhtäkkiä kirkastui mahtavan ilotulituksen loimosta ja kun säkenöivät pallot risteilivät ylhäällä omille toimilleen kiirehtiväin tulenhenkien tavoin tai salamanterien, jotka leiskuvat hurjassa hypyssä ilman hengetärten alueilla, tuntui kreivittärestä alussa, kuin olisi jokainen sähikäinen ammahtanut taivasta kohti aivan hänen silmiensä editse ja siroitellut säkeniänsä ja liekkejänsä niin lähelle, että ne olivat häntä polttavinaan. Mutta hän taisteli näitä mielikuvituksensa luomia kauhutunnelmia vastaan ja pakottautui nousemaan, menemään akkunalle ja katselemaan näkyä, joka joskus muulloin olisi ollut hänestä sekä hurmaava että peloittava. Linnan jykevien tornien ympärillä suihki tulilentureita valtavina kiehkuroina, tai kääri niiden huiput huntuunsa kalpea savu. Järvi hehkui kuin sulatettu rauta, ja useat tulikuulat, joiden rakennetta silloin pidettiin hyvin ihmeellisenä, mutta jotka nyt ovat aivan tavallisia ja jotka eivät sammuneet tässä niiden luonteelle niin vastakkaisessa alku-aineessakaan, sukelsivat ja nousivat näkyviin, sähisivät ja paukkuivat ja purskuttivat tulta kuin palavan järven pinnalla temmeltävät lumotut lohikäärmeet.

Amynkin tempasi hetkiseksi mukaansa tämä hänelle niin outo näytelmä: »Minä olisin luullut tätä taikavoimien toimittamaksi», ajatteli hän, »ellei se Tressilian-parka olisi opettanut minua näkemään tällaisia laitoksia oikeassa valossa. Suuri Jumala! Onhan tämä turha tulenloimotus ehkä aivan minun onnentoivoni kaltainen! -- Minäkin olen ehkä vain yksinäinen kipinä, jonka pian nielee kitaansa ympäröivä pimeys, -- heikko hehkupallo, joka ponnahtaa vain lyhyeksi hetkeksi ilmaan, sitten sitä syvemmälle pudotakseen! Oi Leicester! onko kaiken jälkeen -- kaiken sen jälkeen, mitä Sinä olet sanonut -- mitä vannonut -- että muka Amy oli Sinun rakkautesi, Sinun elämäsi, onko sittenkin mahdollista, että Sinä olet se taikuri, jonka nyökkäyksestä kaikki nämä ihmeet ilmestyvät, ja Amy vain niiden hyljätty, ehkäpä vapautensa menettänyt katselija?»

Jatkuva, hellittämätön, keskeytymätön, niin monelta eri taholta ja niin vaihtelevista etäisyyksistä kuuluva soitanto, joka kaikui niin iloisena ja voimakkaana, kuin olisi ei vain Kenilworthin linna, vaan myös koko läheinen tienoo yht'äkkiä muuttunut jonkun suuren kansallisen juhlan riemuitsevaksi näyttämöksi, tunki noita samoja raskaita ajatuksia yhä syvemmälle hänen sydämeensä, muutamien sävelten sulaessa etäisiksi, häipyviksi värähdyksiksi ikäänkuin hänen surujaan säälien ja toisten taas räjähtäessä pauhaamaan aivan hänen lähellään koko hillittömän ilomielen ylpeydellä, ikäänkuin hänen kurjuuttaan pilkaten. »Nämä soinnut», mietti hän, »kuuluvat minulle -- minulle, koska ne kuuluvat _hänelle_; mutta minä en voi sanoa niille: Lakatkaa, tämä hurja melu ei minua miellytä! -- ei, halvimmankin tanssiin yhtyvän talonpojan ääni vaikuttaa enemmän soiton laatuun ja sävyyn kuin sen onnettoman naisen, jonka valtijatarkäskyä täällä pitäisi kaikkien totella!»

Vähitellen vaikeni juhlahälinä, ja kreivitär poistui akkunasta, missä hän oli istunut sitä kuuntelemassa. Yö oli tullut, mutta kuu valoi paistettaan huoneeseen, niin että Amy näki ryhtyä siihen varovaisuustoimenpiteeseen, jonka hän katsoi välttämättömäksi. Hän toivoi Leicesterin tulevan huoneeseensa heti kun melu linnassa olisi lakannut; mutta mahdollista oli myös, että joku sivullinen tunkeutuisi häntä häiritsemään. Hän ei luottanut enään avaimeen sen jälkeen kun Tressilian oli päässyt sisään niin helposti, vaikka ovi oli lukittu sisäpuolelta; vaan kaikki lisävarmuus, minkä hän saattoi keksiä, oli työntää pöytä oven eteen, niin että häntä kolina varoittaisi, jos joku yrittäisi huoneeseen. Suoritettuaan tämän varovaisuuden vaatiman työn, oikaisihe onneton kreivitär vuoteelleen, odotti odottamistaan tuskallisessa levottomuudessa ja luki tunnit aina kello yhteen asti yöllä, kunnes menehtynyt luonto voitti rakkauden, surun, pelon, jopa epävarmuudenkin, ja hän nukahti.

Niin, hän nukahti. Paaluunsa köytetty indiaani nukkuu kidutusten väli-ajoilla; ja samaten tylsyttävät ankarat sielun kärsimykset liian kauvan kestettyään poloisen ihmisen tunteet niin, että välttämättä seuraa jonkunlainen turtunut horrostila, ennenkuin tuskat uudelleen alkavat.

Kreivitär nukkui useita tunteja ja uneksi olevansa vanhassa Cumnorin kartanossa ja kuulostelevansa sitä hiljaista vihellystä, jolla Leicester usein salaisilla käynneillään tapasi ilmaista odottamattoman tulonsa linnan pihaan. Mutta nyt oli hän vihellyksen asemasta kuulevinaan sen omituisen sävelen, jota hänen isänsä aina puhalsi hirven kaaduttua ja jota metsästäjät nimittivät _surmantoitotukseksi_. Hän oli rientävinään pihanpuoleiseen akkunaan ja näkevinään koko pihan täynnä surupukuisia ihmisiä. Vanha kappalainen oli lukevinaan ruumiinsiunausta. Kääriytyneenä muinaisaikaisen airueen outoon pukuun oli Mumblazen pitelevinään tavanmukaisin pääkalloin, ristikkäisin sääriluin ja tuntilasein koristettua vaakunakilpeä, johon kuvatusta asevarustuksesta hän oli eroittavinaan vain sen, että sen yläpuolella oli kreivillinen kruunu. Ukko oli katsahtavinaan häneen kaameasti hymyillen ja sanovinaan: »Amy, eivätkö kuviot ole oikeilla paikoillaan?» Juuri Mumblazenin puhuessa puhalsivat torvet jälleen hänen korviinsa sitä äskeistä surumielistä, mutta hurjaa surmantoitotusta eli kuolemansäveltä, ja hän heräsi.

Kreivitär heräsi todelliseen torventoitotukseen tai oikeammin sanoen useiden torvien yhdistettyyn räikkinään, joka ei nyt soinut _surmansäveltä_, vaan riemukasta _heräystä_, ilmoittaakseen Kenilworthin linnan vieraille, että päivän huvitusten oli määrä alkaa komealla hirvenmetsästyksellä läheisessä puistossa. Amy hypähti vuoteeltaan, kuunteli toitotusta, näki kesä-aamun auringon ensi säteiden jo pilkoittavan huoneeseen ristikko-akkunan läpi ja muisti vasta pyörryttävän tuskan raatelemana, missä ja millaisessa asemassa hän oli.

»Hän ei ajattele _minua_», mietti hän -- »hän ei tule minua katsomaan! Hänellä kun on kuningatar vieraana, niin mitä välittää hän siitä, missä hänen suunnattoman linnansa loukossa minunlaiseni kurja olento kituu epätoivoa lähenevän levottomuuden vallassa!» -- Äkkiä kuului ovelta rapinaa, ikäänkuin olisi joku koettanut sitä hiljaa avata, ja hänen rintansa täytti kuvailematon riemun ja pelon sekainen tunne; rientäen työntämään tieltä esteen, jonka hän oli oven eteen laahannut ja avaamaan lukon, osasi hän sentään varovasti kysyä: »Sinäkö siellä olet, rakkaani?»

»Minä, kreivittäreni», kuului kuiske vastaukseksi.

Hän tempasi oven auki ja huudahtaen: »Leicester!» löi hän kätensä ulkopuolella seisovan, viittaansa kääriytyneen miehen kaulaan.

»Ei sentään -- ei sentään aivan Leicester», virkkoi Mikael Lambourne, sillä hän siellä oli, vastaten kiihkeästi hyväilyyn -- »ei aivan Leicester, rakastettavin ja rakastavin herttuattareni, mutta yhtä reipas mies siltä.»

Voimainponnistuksella, johon hän olisi muulloin ollut mielestään kykenemätön, vapautui kreivitär tuon juopuneen irstailijan saastaisesta ja saastuttavasta syleilystä ja peräytyi keskelle huonetta, mihin epätoivo rohkaisi hänet pysähtymään.

Kun Lambourne sisään astuessaan veti viitan liepeen kasvoiltaan, tunsi kreivitär Varneyn inhoittavan palvelijan, viimeisen ihmisen, hänen vihattua isäntäänsä lukuunottamatta, jonka hän olisi suonut löytävän hänen piilopaikkansa. Mutta hän oli vielä tarkasti matkapukunsa peitossa, ja kun Lambourne oli tuskin häntä nähnyt Cumnorin kartanossa, toivoi hän, ett'ei tämä tuntisi häntä niin hyvin kuin hän tunsi hänet, koska Janet oli usein osoitellut häntä hänen kävellessään pihalla ja kertonut hänen roistomaisuudestaan. Kreivitär olisi voinut vieläkin enemmän luottaa valepukuunsa, jos hänen kokemuksensa olisi kyennyt sanomaan hänelle Lambournen olevan vahvasti humalassa; mutta se havainto olisi tuskin ollut omiansa rauhoittamaan häntä sen vaaran suhteen, joka saattoi uhata häntä sellaisen henkilön puolelta sinä aikana, siinä paikassa ja niissä oloissa.

Lambourne rämäytti oven kiinni jäljestään, laski kätensä ristiin rinnalleen, ikäänkuin pilkatakseen sitä epätoivoista asentoa, johon Amy oli vaipunut, ja jatkoi: »Kuuleppas, Sinä ihana Callipolis -- eli rakastettava rääsykreivitär -- eli jumalainen pimeän sopen herttuatar -- jos Sinä näet noin paljon vaivaa kyyristelläksesi kuin pyydystetty lintu, jotta sitä olisi sitten hauskempi peloitella, niin säästäppä itseltäsi se homma. Minä pidin paljon Sinun ensimäisestä suorasukaisesta käytöksestäsi -- mutta tästä yhtä vähän» -- (hän käveli askeleen eteenpäin ja horjahti) -- »yhtä vähän kuin -- tuollaisesta epätasaisesta lattiasta kuin tämäkin, missä kunnon mies taittaa niskansa, ellei kävele niin suorana kuin ilveniekka köydellään.»

»Takaisin!» huusi kreivitär; »älä lähene minua, henkesi uhalla!»

»Henkeni uhalla! -- ja takaisin! -- Mitäs tämä nyt on, hyvä rouva? -- Pitäisikö Teille olla vielä parempi mies kuin kunnon Mikko Lambourne? Minä olen ollut Amerikassa, neitsykäiseni, siellä, missä kulta kasvaa, ja minä olen tuonut sitä sieltä sellaisen kuorman --»

»Hyvä ystävä», virkkoi kreivitär, julmasti peljäten roiston päättäväistä ja rohkeata lähentelemistä, »minä pyydän Sinua lähtemään pois ja jättämään minut yksin.»

»Lähden, lähdenhän minä, kaunokaiseni, sitten kun olemme kyllästyneet toistemme seuraan -- mutta en rahtuakaan aikaisemmin.» -- Ja hän tarttui kreivittären käsivarteen, ja tuo onneton, kun ei enää muutakaan voinut, kirkui kirkumistaan. »No rääky nyt siinä vain, jos Sinua haluttaa», puheli Lambourne hellittämättä otettaan; »minä olen kuullut meren rajuimmillaan pauhaavan, enkä minä välitä ulvovasta akasta enempää kuin naukuvasta kissasta. -- Saakeli soikoon! -- Minä olen kuullut niiden parkuvan viisinkymmenin, sadoinkin yht'aikaa, kun kaupunkeja väkirynnäköllä valloitettiin.»

Kreivittären kiljuminen oli kuitenkin tuonut hänelle odottamatonta apua: Laurentius Tapuli, joka oli kuullut hänen huutonsa huoneeseensa alakertaan, astui sisään ajoissa pelastaakseen hänet ilmitulosta tai vieläkin julmemmasta pahoinpitelystä. Laurentius oli päissään hänkin edellisen yön juomingeista; mutta onneksi oli hänen humalansa toisenluontoista kuin Lambournen.

»Mitä pirun meteliä täällä tornissa pidetään?» karjaisi hän. -- »Kuinka! mies ja nainen samassa kopissa? se on vastoin sääntöjä. Säädyllisyyttä minä vaadin huoneenhallitukseeni, kautta kahleitakantavan Pyhän Pietarin!»

»Painu heti paikalla rappuja alas, Sinä juopunut elukka», vastasi Lambourne; »etkö Sinä näe, että tämä nainen ja minä haluamme olla kahdenkesken?»

»Hyvä herra, kunnioitettava herra!» rukoili kreivitär vanginvartijaa, »pelastakaa minut hänen käsistään, Jumalan laupeuden nimessä!»

»Hän puhuu kauniisti», virkkoi vanginvartija, »ja minä rupean hänen puolelleen. Minä rakastan vankejani; ja on niitä minun avainteni takana ollutkin niin hyviä vankeja kuin ikinä Newgatessa tai minkä piirikunnan tyrmässä tahansa. Ja koska hän on yksi minun karitsoitani, kuten minun on tapana sanoa, niin ei kukaan saa tehdä hänelle pahaa karsinassaan. Kas niin, päästä heti irti se nainen, tai minä halkaisen kallosi avaimillani.»

»Minä teen sitä ennen verimakkaraa Sinun palleastasi», vastasi Lambourne, tavoitellen vasemmalla kädellään tikaria, mutta pidellen yhä kreivitärtä oikeallaan. -- »Pidä siis varasi, Sinä vanha kamelikurki, jonka koko elämä on ruostuneessa avainkimpussa!»

Laurentius tarrasi Mikaelin käteen ja esti häntä vetämästä tikariansa; ja Lambournen taistellessa ja riuhtoessa hänen kanssaan, ponnisti kreivitärkin puolellaan kaikki voimansa ja temmaten kätensä hansikkaasta, josta roisto häntä yhä piteli, hän pääsi vapaaksi, pakeni huoneesta ja juoksi rappuja alas, samassa kuullen tappelijain kaatua jysähtävän lattialle, mikä vielä lisäsi hänen kauhuansa. Ulommainen rautaportti ei estänyt hänen kulkuansa, koska se oli avattu Lambournea varten, niin että hän pääsi onnellisesti portaat alas ja kiiruhti niin nopeasti kuin saattoi huvikentälle, joka hänen hätäiselle tähystelylleen näyttäytyi varmimmaksi pakosuunnaksi.

Sillä välin pyöriskelivät Laurentius ja Lambourne lattialla, lujasti toisiinsa takertuneina. Onneksi ei voinut kumpainenkaan vetää tikariansa; mutta Laurentius sai mäjäytetyksi Mikaelia raskailla avaimillaan keskelle naamaa, ja Mikael puolestaan puristi vanginvartijaa niin lujasti kurkusta, että veri purskahti suusta ja sieraimista, niin että he olivat molemmat verisiä ja siivottomia katseltavia, kun muuan linnan palvelija kahakan melskeen kuultuaan astui huoneeseen ja sai suurella vaivalla tappelijat eroitetuiksi toisistaan.

»Vieköön teidät piru molemmat», sanoi armelias rauhanrakentaja, »ja erittäinkin Teidät, herra Lambourne! Mitä saakelia te siinä lattialla kieriskelette ja tappelette kuin kaksi äkäistä rakkia teurastushuoneen nurkassa?»

Lambourne nousi jaloilleen ja ärjäisi, jonkun verran selvinneenä kolmannen henkilön väliintulosta, tavallista röyhkeätä julkeuttaan hieman peitellen: »Me tappelimme nartusta, ettäs sen tiedät.»

»Nartusta! Missä se on?» kysyi palvelija.

»Tiehensä kai juoksi», vastasi Lambourne ympärilleen katsellen, »ellei Laurentius niellyt sitä luineen ja lihoineen. Tuo hänen saastainen mahanrötkönsä ahmii yhtä paljon vainottuja vaimonpuolia ja onnettomia orpoja kuin ikinä mikään jättiläinen kuningas Arturin taruissa: ne ovat hänen himoruokaansa; hän korjaa ne kitaansa ruumiineen, sieluineen, kaikkineen.»

»Kas nyt, kas nyt sitä sisua!» puhuskeli Laurentius, väännältäen suunnatonta, kömpelöä ruhoaan lattialta; »mutta on sitä ollut parempiakin miehiä kuin Sinä, herra Mikael Lambourne, peukaloni ja etusormeni pienen pyörähdyksen takana; ja vielä minä Sinunkin perääsi oveni suljen, ennen kuin tästä leikki lakkaa. Naamasi hävyttömyys ei voi ijät päivät pelastaa sääriluitasi raudan puristuksesta eikä tuota ruokotonta janoista kurkkuasi hamppuköydestä.» -- Tuskin olivat nämä sanat päässeet hänen huuliltaan, kun Lambourne rynkäsi uudelleen hänen kimppuunsa. »Ei, antakaa nyt olla jo», pauhasi rauhanrakentaja, »tai minä kutsun tänne sellaisen miehen, joka taltuttaa teidät molemmat: Varneyn -- ritari Rikhardin, tarkoitan -- hän on jo jalkeilla, sen takaan -- minä näin hänen juuri käyvän tuon pihan poikki.»

»Näitkö, saatana olkoon!» pelästyi Lambourne, käyden käsiksi huoneessa oleviin pesuvehkeisiin: »Ei, mutta tee sitten tehtäväsi, alku-aine -- luulinpa jo saaneeni Sinusta kyllikseni eilen illalla Orionina uida rähmästäessäni kuin korkki kuohuvan oluthaarikan pinnalla.»

Näin puhein ryhtyi hän siivoamaan kasvoistaan ja käsistään tappelun jälkiä ja laittamaan ulko-asuaan edes jonkunlaiseen kuntoon.

»Mitä Sinä sille teit?» kysyi palvelija hiljaa vanginvartijalta; »sen naamatauluhan on vallan jumalattomasti turvoksissa.»

»Minä vain painoin siihen virkahuoneeni avaimen leiman -- liian hyvä merkki muuten hänen hirtehisnaamalleen. Ei kukaan saa rääkätä eikä loukata minun vankejani; ne ovat minun jalokiviäni ja minä suljen ne siis varmoihin laatikoihin. -- Kas niin, kaunis tyttöseni, heitähän nyt jo uikutuksesi. -- Ei, mutta varmasti täällä oli nainen!»

»Luulenpa, että te olette kaikki hulluja tänä aamuna», sanoi palvelija; »minä en nähnyt täällä en naista enkä oikeastaan miestäkään -- vain kaksi lattialla kierittelevää petoa.»

»Ei, sitten olen minä hukassa», päivitteli vartija; »vankila on siis murrettu, se on selvä. Kenilworthin vankila on murrettu», jatkoi hän surkeasti valittaen, »vahvin vankila tästä Walesin rajoille -- niin, ja kuitenkin on siinä talossa nukkunut ritareja ja kreivejä ja kuninkaita yhtä turvallisesti kuin Lontoon Towerissa. Se on nyt murrettu, vangit paenneet ja vanginvartija on suuressa vaarassa saada nuoran kaulaansa!»

Sitten laskeutui hän omaan luolaansa jatkamaan voivotteluansa tai nukkumaan itsensä selväksi. Lambourne ja palvelija seurasivat heti hänen jäljissään, ja hyvinpä siinä tekivätkin, sillä vartija oli pelkästä tottumuksesta sulkemaisillaan rappukäytävän rautaisen portin; ja elleivät he olisi ennättäneet sitä estämään, olisivat he saaneet kauniisti jäädä samaan tornihuoneeseen, josta kreivitär oli juuri paennut.

Tämä onneton nainen piiloittautui vapaaksi päästyään huvikentälle, kuten olemme jo maininneetkin. Hän oli nähnyt tämän komeasti koristellun paikan Mervynin tornin akkunasta; ja pakomatkalla johtui hänen mieleensä, että hän sen puiden, lehtimajojen, suihkulähteiden, patsaiden ja luolien joukosta löytäisi jonkun salaisen sopen, missä hän voisi olla piilossa siksi kunnes hän uskaltaisi kääntyä jonkun hyväsydämisen ihmisen puoleen, jolle hän saattaisi kertoa hädänalaisesta tilastaan niin paljon kuin rohkenisi ja jonka avulla hän voisi pyytää puhutella puolisoansa.

»Jos tapaisin oppaani», ajatteli hän, »saisin tietää, onko hän jättänyt kirjeeni. Ja vaikkapa näkisin Tressilianinkin, niin parempi minun olisi vihastuttaa Dudley paljastamalla koko kurja asemani hänelle, joka on rehellisyys itse, kuin joutua jälleen tämän vallattoman ja sekasortoisen linnan julkean palvelijakunnan solvaistavaksi. Minä en mene enää suljettuihin huoneisiin, minä odotan, minä tähystelen -- niin monien ihmisolentojen joukosta täytyy löytyä joku lempeä sydän, joka voi ymmärtää ja sääliä minun kärsimyksiäni.»

Ja moni joukkue kulkikin tosiaan huvikentän poikki. Mutta heitä oli aina neljä, viisi ilakoivaa ihmistä yhdessä, jotka nauroivat ja elämöivät oman riemunsa runsautta ja oman sydämensä onnea.

Valitsemassaan piilopaikassa saattoikin hän hyvin helposti välttää kaikkea huomiota. Hänen tarvitsi vain peräytyä luolan syvimpään loukkoon, joka oli varustettu kaikenlaisilla luontoa itseään jäljittelevillä koristuksilla ja sammalpenkeillä ja jonka perällä suihkulähde lorisi, ja hän saattoi helposti joko pysyä siellä piilossa tai mielensä mukaan näyttäytyä jollekin yksinäiselle vaeltajalle, jonka uteliaisuus saattoi houkutella tänne haaveellisen yksinäisyyden helmaan. Sellaista tilaisuutta odotellessaan katsahti hän kirkkaaseen altaaseen, jonka pinnan hiljaa lirittelevä suihkulähde salli pysyä kirkkaana kuin kuvastimen, ja pelästyi omaa ulkomuotoaan ja epäili samalla, niin oudonnäköiseksi ja rumaksi teki hänet valepuku mielestään, uskaltaisiko kukaan nainen (ja juuri säälistä omaa sukupuoltaan kohtaan toivoi hän parhaiten myötätuntoa herättävänsä) ryhtyä puheisiin niin epäilyttävän olennon kanssa. Ajatellen näin naisena, jolle ulko-asu ei missäänkään tilaisuudessa ole vähäpätöinen asia, ja kaunottarena, joka luotti hieman omien sulojensa voimaan, riisui hän matkaviittansa ja väljän hilkkansa, mutta asetti ne kuitenkin niin lähelle, että hän ennättäisi pukea ne jälleen ylleen nopeammin kuin saattoi ehtiä luolan suulta sen perälle, jos Varneyn tai Lambournen tulo tekisi valepuvun välttämättömäksi. Näiden päällysvaatteiden alla oli hänellä hieman teatterimainen, sille luulotellulle henkilölle soveltuva puku, jota hänen muka piti esittämän jossakin näytelmässä. Wayland oli asian järjestänyt siten heidän toisena matkapäivänään, saatuaan edellisenä päivänä kokea, mitä hyötyä sellaisena henkilönä kulkemisesta saattoi olla. Amy suoritti pienen aamusiivouksen niin joutuin kuin mahdollista, altaan toimiessa sekä pesu-astiana että kuvastimena; sitten otti hän käteensä pienen jalokivilippaansa siltä varalta, että sen sisältämät kalleudet voisivat esiintyä välittäjinä, vetäytyi luolan pimeimpään, kaukaisimpaan soppeen, istuutui sammalpenkille ja alkoi odottaa, lähettäisikö sallimus hänelle jonkun pelastumismahdollisuuden tai jonkun hyväsydämisen suojelijan.

XVI Luku.

Sä pyyn näitkö värisevän Liki liidellessä haukan, Oksain suojaan kyyristyvän Aran, neuvottoman raukan.

_Prior_.

Sinä muistettavana aamuna tapahtui, että ruhtinatar, jota varten kaikki nämä huvitukset olivat järjestetyt, Englannin neitseellinen kuningatar itse, oli varhaisimpia metsästäjättäristä, jotka ilmestyivät huoneistaan täydessä kunnossa, erän ajoon lähteäkseen. En tiedä, sattumaltako niin kävi vaiko osoittaakseen hienotunteista kohteliaisuutta hallitsijattarelle, joka oli hänelle aina ollut niin suosiollinen, se vain on varmaa, että tuskin oli Elisabet poistunut askeleen verran huoneensa kynnykseltä, kun Leicester jo oli hänen sivullansa ehdottamassa, että hän suvaitsisi metsästysretken viimeisiä valmisteluja suoritettaessa lähteä katsastamaan huvikenttää ja puutarhoja, jotka se yhdisti linnan pihaan.