Part 14
Varney nousi ja vetäytyi sivulle, syvään kumarrettuaan hallitsijattarelle, joka oli suonut hänelle niin suuren kunnian.
»Kannusten kiinnittäminen ja muut juhlamenot suoritettakoot huomenna linnan kirkossa», jatkoi kuningatar; »sillä me aijomme antaa ritari Rikhard Varneylle toverin siihen ylevään tilaisuuteen. Ja koska me emme haluaisi jakaa sellaista arvoa puolueellisesti, täytyy meidän neuvotella asiasta serkkumme Sussexin kanssa.»
Tämä jalo kreivi, joka aina Kenilworthiin saapumisestaan, niin, aina tämän retken alusta asti oli ollut Leicesteriin nähden alemmassa asemassa, piti nytkin närkästynyttä katsantoa -- mikä ei ollut jäänyt huomaamatta kuningattarelta, joka toivoi lauhduttavansa hänen tyytymättömyytensä ja joka halusi nyt kuten aina seurata valtioviisasta tasapainojärjestelmäänsä suomalla hänelle tai hänen puolueelleen jonkun erikoisen armonosoituksen hetkellä, jolloin sen arvo oli sitäkin suurempi, kun se tuli juuri hänen kilpailijansa näennäisesti täydellisen voiton jälkeen.
Kuningattaren käskystä lähestyi Sussex kiireesti valta-istuinta, ja kun häneltä kysyttiin, kenelle seuralaisistaan, jalosyntyiselle ja muutenkin ansiokkaalle, hän mieluimmin soisi ritarilyönnin kunnian, vastasi hän pikemmin rehellisesti kuin viisaasti, että hän olisi rohjennut puhua Tressilianin puolesta, jota hänen oli nähdäkseen kiittäminen hengestään, joka oli mainio sotilas ja oppinut ja joka sen lisäksi oli kunnianarvoista, tahratonta sukuperää, »ellen pelkäisi», jatkoi hän, »tämän illan tapausten --» ja sitten hän vaikeni.
»Minua ilahuttaa, että Teidän Jaloutenne on niin huomaavainen», virkkoi Elisabet; »tämän illan tapaukset tekisivät meidätkin alamaistemme silmissä yhtä mielettömäksi kuin sen hourupäisen mies-parankin -- sillä me emme usko hänen käytöksensä johtuneen pahuudesta -- jos me nyt valitsisimme tämän hetken osoittaaksemme hänelle erikoista suosiotamme.»
»Siinä tapauksessa», jatkoi Sussexin kreivi hieman nolona, »sallinee Teidän Majesteettinne minun esittää tallimestarini Niklas Blountin, vanhan nimen ja sievän kartanon omistajan, joka on palvellut Teidän Majesteettianne sekä Skotlannissa että Irlannissa ja tuonut sieltä ruumiissaan verisiä, kunnialla saatuja ja kunnialla maksettuja merkkejä uskollisuudestaan.»
Kuningatar ei voinut olla keveästi kohauttamatta olkapäitään tälle toisellekin ehdotukselle; ja Rutlandin herttuatar, joka luki kuningattaren koko käyttäytymisestä, että hän oli toivonut Sussexin nimittävän Raleighin ja siten tekevän hänelle mahdolliseksi noudattaa omaa mielitekoaan sekä hänen suositteluaan, odotti vain kuningattaren vastausta kreivin esitykseen ja sanoi sitten toivovansa, että koska näiden kahden jalon ylimyksen on jo sallittu esittää omat ehdokkaansa, hänellekin läsnäolevain naisten edustajana annettaisiin sama armo.
»Enpä olisi nainen, jos moisen pyynnön epäisin», vastasi kuningatar hymyillen.
»Siis pyydän minä», jatkoi herttuatar, »näiden kauniiden naisten nimessä teidän Majesteettianne suomaan ritari-arvon Walter Raleighille, jonka syntyperä, aseteot ja alttius palvelemaan meidän sukupuoltamme sekä miekalla että kynällä ennen muita ansaitsevat tämän kunnian.»
»Paljon kiitoksia, kauniit naiset», sanoi Elisabet, jälleen hymyillen, »teidän pyyntöönne suostutaan, ja siitä kohteliaasta Viitattomasta Junkkarista on teidän toivomuksenne mukaan tuleva kelpo Ritari Viitaton. Astukoot molemmat ritarinarvon tavoittelijat tänne.»
Blount ei ollut vielä palannut Tressiliania viemästä ja hoitelemasta; mutta Raleigh astui esiin ja sai polvistuneena Neitseellisen Kuningattaren kädestä kunnianimen, jota ei ole milloinkaan suotu ansiokkaammalle eikä mainiommalle miehelle.
Vähän tämän jälkeen astui Niklas Blountkin saliin, ja kiireisesti ilmoitti hänelle Sussex, joka tapasi hänet ovella, kuningattaren armollisen aikomuksen hänen suhteensa, sekä että hänen tuli nyt lähestyä valtaistuinta. On sekä naurettavaa että säälittävää nähdä, kuten joskus tapahtuu, tervejärkisen, kelpo miehen joutuvan kauniin naisen kiemailun tai jonkun muun syyn takia turhamaisen koreiluhalun uhriksi, se kun sopii vain reippaille nuorukaisille ja niille, joille tottumus on tehnyt sen toiseksi luonnoksi. Blount-parka oli nyt joutunut tähän tilaan. Hänen päänsä oli jo kokonaan pyörällä hänen tavattoman komeutensa tietoisuudesta ja luulotellusta välttämättömyydestä käyttäytyä pukunsa loiston mukaan; ja nyt tämä odottamaton ylennys täydensi hänen hiljattain heränneen keikarimaisuushenkensä voiton hänen yksinkertaisesta luonnostaan ja muutti suoran, rehellisen, kunnioitettavan miehen mitä naurettavimmaksi narriksi.
Ritariksi pyrkijä astui salin poikki, jonka koko pituus hänen oli onnettomuudekseen kuljettava, ja väänsi jalkateräänsä niin innokkaasti ulospäin, että hän joka askeleella työnsi esiin säärensä leveimmän puolen ja sai sen siten suuresti näyttämään vanhanaikaiselta, kaarevakärkiseltä pöytäveitseltä sivultapäin katsottuna. Muukin hänen esiintymisensä oli sopusoinnussa tämän onnettoman käymistavan kanssa; ja hänen kasvoillaan kuvasteleva, hätäilevä pelko ja tyytyväisyys muodostivat kaiken muun kanssa niin sanomattoman hullunkurisen näyn, etteivät Leicesterin ystävät voineet hillitä nauruntyrskähdyksiään ja ettei moni Sussexin puoluelainenkaan saattanut olla niihin yhtymättä, vaikka he olivatkin vähällä syödä kiukusta kyntensä. Sussex itsekin menetti kaiken kärsivällisyytensä, eikä voinut olla kuiskaamatta ystävänsä korvaan: »Vieköön Sinut piru! Etkö Sinä osaa kävellä oikean miehen ja sotilaan tavoin?» huudahdus, joka sai vain kunnon Blountin hätkähtämään ja pysähtymään, kunnes silmäys keltaisiin nauharuusukkeihin ja tulipunaisiin sukkiin jälleen palautti hänen itseluottamuksensa, jolloin hän urheasti jatkoi samaa käymistapaansa kuin ennenkin.
Kuningatar antoi Blount-paralle ritarinarvon ilmeisen vastenmielisesti. Tämä älykäs ruhtinatar tajusi selvästi, mitenkä tarpeellista oli noudattaa suurta varovaisuutta ja säästeliäisyyttä näitä kunnianimiä jaellessa, joita hänen jälkeensä valta-istuimelle nousseet Stuartit tuhlailivat älyttömän anteliaasti, siten suuresti alentaen niiden arvoa. Tuskin oli Blount noussut jälleen seisaalleen ja poistunut, kun kuningatar kääntyi Rutlandin herttuattaren puoleen. »Meidän naisellinen vaistomme», virkkoi hän, »rakas Rutland, on paljoa terävämpi kuin noiden ylpeileväin takki- ja kaationiekkain. Näethän, noista kolmesta ritarista on vain Sinun ehdottamasi sitä oikeata metallia, johon kannatti lyödä ritarileima.»
»Herra Rikhard Varneylla, Leicesterin kreivin ystävällä on varmaan ansionsa hänelläkin», vastasi herttuatar.
»Varneylla on viekkaat kasvot ja lipeä kieli», virkkoi kuningatar. »Pelkäänpä hänen piankin osoittautuvan aika lurjukseksi -- mutta lupaus oli jo vanhaa perua. Sussexin kreivi on varmaan myöskin kadottanut järkensä, kun hän tulee ehdottamaan minulle ensin sellaista mielipuolta kuin Tressiliania ja sitten sellaista moukkamaista narria kuin se toinen. Minä vakuutan, Rutland, että kun se mies oli tuossa polvillaan edessäni muikistellen ja maikistellen suutaan aivan kuin olisi siellä ollut kuumaa puuroa, oli minulla tuska ja työ pidättäytyä iskemästä häntä kalloon olkapään koskettamisen sijasta.»
»Teidän Majesteettinne antoi hänelle tuiman ritarilyönnin», sanoi herttuatar; »me, jotka seisoimme hänen takanaan, kuulimme terän kolahtavan hänen solisluuhunsa, ja se miesparka kyyristyi itsekin kuin olisi se kovastikin koskenut.»
»En voinut sille mitään, rakas herttuatar», sanoi kuningatar nauraen, »mutta me lähetämme tämän herra Niklaan Irlantiin tai Skotlantiin tai minne tahansa, vapauttaaksemme hovimme niin vanhanaikaisesta ritarista; hän voi olla kylläkin mainio sotilas tappelutantereella, vaikka hän onkin täydellinen aasi juhlasalissa.» Keskustelu muuttui sitten yleisemmäksi, ja pian kaikui käsky pitopöytään.
Tätä kehoitusta totellen oli seurueen kulkeminen linnan sisäpihan poikki päästäkseen uutisrakennuksiin järjestettyyn avaraan ruokailuhuoneeseen, johon oli harvinaisen tilaisuuden kunniaksi katettu tuhlailevan komea illallinen.
Suuret kaapit olivat täpösen täynnä mitä erilaisimpia ja mitä komeimpia astioita, toiset niistä hyvin aistikkaita, toiset ehkä rumuutta lähentelevän omituisia niin muodoiltaan kuin koristelultaankin, mutta kaikki upeita ja loistavia sekä työn hienouden että aineen jalouden puolesta. Niinpä koristi pääpöytää perlemutista tehty laivan muotoinen mauste-asetin, johon oli ahdettu hopeaa ja kaikenlaista sotaista sälyä ja koristusta, ankkureja, purjeita ja kuusitoista tykkiä. Se kuljetti pallon varassa liihoittelevaa onnen jumalatarta, jolla oli lippu kädessään. Toinen mausteasetin oli taas muovaeltu hopeaan muhkean joutsenen näköiseksi. Jottei ritarejakaan unohdettaisi kaiken sen komeuden keskellä, upeili pöydällä myös hopeainen Pyhä Yrjänä niissä varustuksissa ja aseissa, joissa hänet yleisesti kuvattiin taistelevaksi lohikäärmettä vastaan. Kuvat oli koetettu saada myös palvelemaan käytännöllisiä tarkoitusperiä. Hevosen hännästä riippui veitsilaatikko ja lohikäärmeen rinta kävi samanlaisesta säiliöstä osteripuukoille.
Matkalla vastaanottosalista pitohuoneeseen, mutta etenkin linnan pihalla tervehtivät airueet, sanansaattajat, lauluniekat ja muut sellaiset vastaleivottuja ritareita tavanmukaisella huudolla »_Largesse, largesse, chevaliers très hardis_!» Tämän vanhanaikaisen huudon tarkoituksena oli herättää ritariston uusien jäsenten anteliaisuutta niiden hyväksi, joiden toimena oli esitellä heidän vaakunamerkkinsä ja ylistää niille kunniaa tuottavia sankaritekoja. Kehoitusta seurasivat tietysti avokätisesti ja kohteliaasti ne, joille se oli tarkoitettu. Varney jakeli lahjojaan teeskennellyn alentuvasti ja nöyristelevästi. Raleigh heitti kultarahansa väkijoukkoon luontevasti ja miellyttävästi, kuten mies, joka vain on päässyt luonnolliselle paikalleen ja jolle sen arvo on jo aivan tuttu. Kunnon Blount antoi kaikki mitä räätäli oli jättänyt hänen puolenvuotisista vuokratuloistaan, pudotti kiireissään muutamia kolikoita, kumartui niitä ottamaan ja jakeli ne sitten pyytäjille, kasvoillaan ja koko olemuksessaan köyhille almuja jakelevan seurakunnanpalvelijan hätäilevä ilme.
Lahjoja seurasivat tavalliset eläköön-huudot ja tavallinen suosionmelu; mutta kun saajat olivat enimmäkseen Leicesterin kreivin väkeä, tervehdittiin Varneyn nimeä äänekkäimmin kaikista. Etenkin Lambourne kunnostautui karjumalla alinomaa: »Kauvan eläköön herra Rikhard Varney! -- Terveyttä ja kunniaa herra Rikhardille! -- Ei koskaan ole sen ansiokkaampaa miestä lyöty ritariksi!», mutta äkkiä alentaen äänensä, lisäsi hän -- »sitten Troijan urhokkaan Pandaruksen aikojen» -- ja tämä hänen mahtavain ylistyshuutojensa loppu sai räjähtämään ankaraan nauruun kaikki, jotka sen kuulivat.
On tarpeetonta kuvata laveammin tämän illan juhlallisuuksia, jotka olivat itsessään niin loistavia ja jotka kuningattaressa herättivät niin ilmeistä ja suosiollista tyytyväisyyttä, että Leicester vetäytyi huoneeseensa menestyksellisen kunnianhimon pyörryttävän riemun valtaamana. Varney, joka oli jo riisunut senpäiväisen komean vaatetuksensa ja esiintyi nyt hyvin vaatimattomassa ja yksinkertaisessa puvussa, avusti isäntäänsä tämän käydessä makuulle.
»Eikö niin! herra Rikhard», virkkoi Leicester hymyillen, »Teidän uusi arvonne tuskin enää sopii tämän halvan palveluksen suorittamiseen?»
»Minä luopuisin siitä arvosta, herra kreivi», vastasi Varney, »jos uskoisin sen karkoittavan minut Teidän Korkeutenne läheisyydestä.»
»Sinä olet kiitollinen mies, Varney», sanoi Leicester; »mutta minun ei sovi sallia Sinun tehdä sellaista, joka alentaisi Sinua muiden silmissä.»
Näin puhellessaan otti hän kuitenkin epäröimättä vastaan ne palvelukset, joilla uusi ritari näytti häntä avustavan niin hartaasti ja innokkaasti, kuin olisi hän tosiaankin niitä suorittaessaan tuntenut sitä iloa, jota hänen sanansa ilmaisivat.
»Minä en pelkää ihmisten ilkeitä puheita», vastasi hän Leicesterin huomautukseen, »koska ei tässä linnassa -- sallikaa minun riisua tämä kaulanauha -- ole ketään, joka ei odottaisi aivan pian saavansa nähdä paljoa arvokkaampienkin henkilöiden kuin mikä minä Teidän hyväntahtoisuudestanne nyt olen, avustavan Teitä levolle käydessänne ja pitävän sitä suurena kunniana.»
»Niin olisi ehkä tosiaankin voinut käydä --» sanoi kreivi tahtomattaankin huoaten ja lisäten heti: »Väljä nuttuni, Varney -- haluan katsahtaa yöhön. Eikö nyt ole melkein täysikuu?»
»Taitaapa olla, armollinen herra, ainakin almanakan mukaan», vastasi Varney.
Huoneessa oli akkuna-ovi, joka avautui pienelle, goottilaiseen malliin hammasreunusteella varustetulle kiviparvekkeelle. Kreivi avasi ristikon ja astui ulkoilmaan. Siltä paikalta näki kauvas yli järven ja metsien, missä voimakas kuunvalo väreili kirkkaansinisen veden kalvossa ja etäisillä tammi- ja jalavaryhmillä. Kuu kulki ylhäällä taivaalla ja sitä ympäröivät tuhannet ja taas tuhannet pienemmät valot. Kaikki oli hiljaa alhaalla; vain silloin tällöin kajahti vahtimiesten huuto (sillä henkivartijat olivat palveluksessa aina siellä, missä kuningatarkin viipyi) tai koirain etäinen haukunta, niitä kun häiritsivät seuraavan päivän mahtavaa metsästystä valmistelevat palvelijat ja erämiehet.
Leicester tähysteli taivaan sinikantta, eleillään ja ilmeillään osoittaen tuskallista kiihkoa, kun taas Varney, joka oli jäänyt hämärään huoneeseen, saattoi itse piilossa pysyen salaiseksi tyytyväisyydekseen nähdä isäntänsä vakavin liikkein ojentelevan käsiänsä yläilmoja kohti.
»Oi te elävän tulen kaukaiset kehät», niin puheli kunnianhimoinen kreivi hiljaa ja hartaasti, »vaijeten kierrätte te salaperäisiä ratojanne, mutta Viisaus on antanut teille äänen. Kertokaa minulle siis, millainen loppu on määrätty minun korkealle uralleni! Onko se suuruus, jota tavoittelen, oleva kirkas, valtava ja pysyväinen kuten teidän suuruutenne; vai olenko minä tuomittu kiitämään vain lyhyenä, kimaltelevana kaarena läpi öisen pimeyden ja vajoamaan sitten maahan kuten niiden keinotekoisten tulilenturien kurjat jätteet, joilla ihmiset ovat koettaneet jäljitellä teidän säteitänne?»
Hän katseli vielä taivasta syvän äänettömyyden vallitessa hetkisen, pari ja astui sitten jälleen huoneeseen, missä Varney näytti koko ajan sovitelleen kreivin kallisarvoisia koruja lippaaseen.
»Mitä sanoo nyt Alasco minun kohtaloni merkeistä?» kysyi Leicester. »Sinä taisit siitä jo minulle puhuakin, mutta se on taas mennyt mielestäni, minä kun panen hyvin vähän arvoa siihen tieteeseen.»
»Useat oppineet ja suuret miehet ovat ajatelleet toisin», vastasi Varney; »ja tahtomatta imarrella Teidän Korkeuttanne, minun oma mielipiteenikin kallistuu siihen suuntaan.»
»Kuinka, Saulkin profeettain joukossa?» ihmetteli Leicester. -- »Minä luulin Sinun epäilevän kaikkea sellaista, mitä et voi nähdä, etkä kuulla, etkä haistaa, etkä maistaa, etkä koskea, ja minä luulin Sinun uskosi rajoittuvan aistiesi ilmoituksiin.»
»Ehkäpä, armollinen herra», myönsi Varney, »ehkäpä on minua tässä tapauksessa johtanut harhaan harras haluni uskoa tähtienselittäjän ennustukset tosiksi. Alasco sanoo, että Teille suosiollinen kiertotähti on korkeimmassa asemassaan ja että vahingollinen vaikutus -- hän ei halunnut käyttää selvempää sanaa -- ellei se ollutkaan vielä kokonaan voitettu, oli kuitenkin ilmeisesti katoamassa, niin hän luullakseni esitteli, tai ainakin peräytymässä.»
»Niin on», vastasi Leicester, tarkastaen tähtienselittäjän laskelmatulosta, jota hän piteli kädessään; »voimakkaampi vaikutus nousee etu-alalle, ja nähdäkseni on paha hetki juuri menossa ohi. -- Auttakaahan hieman, Rikhard, että saan tämän viitan yltäni -- ja jää tänne hetkiseksi, ellei se ole kovin rasittavaa herra Ritarille, siksi kunnes tässä tyynnyttäyn uneen. Luulenpa tämän päivän hyörinän ja pyörinän hieman kiihdyttäneen vertani, sillä se kiitää suonissani kuin sulatettu lyijy -- jää hetkiseksi, minä pyydän -- minä haluaisin niin kernaasti ensin tuntea silmäluomeni raskaiksi, ennen kuin ne suljen.»
Varney autteli isäntäänsä hyvin palvelevasti vuoteeseen ja laski jykevän hopeaisen yölampun ja lyhyen miekan marmoripöydälle aivan sängyn pääpuoleen. Joko sitten lampun valoa väistääkseen tai salatakseen ilmeensä Varneylta veti Leicester raskasta, hopea- ja kultalangoin koristeltua uudinta niin paljon eteenpäin, että se varjosti kokonaan hänen kasvonsa. Varney asettui istumaan lähelle vuodetta, mutta selkä käännettynä isäntäänsä päin, ikäänkuin viitatakseen, ettei hän suinkaan halunnut pitää häntä silmällä, ja odotti rauhallisesti siksi kunnes Leicester itse johtaisi keskustelun aiheeseen, joka täytti hänen mielensä.
»Ettäkö niin, Varney», virkkoi kreivi lopulta, turhaan toivottuaan palvelijansa ensiksi puuttuvan puheeseen, »että ihmiset hälisevät ankarasti kuningattaren suosiollisuudesta minua kohtaan?»
»Niin, armollinen herra», vastasi Varney; »mistäpä muusta ne sitten hälisisivätkään, onhan asia niin kovin ilmeinen?»
»Hän on tosiaankin minulle hyvä ja armollinen hallitsijatar», myönsi Leicester lyhyen äänettömyyden jälkeen; »mutta kirjoitettu on: Älä pane luottamustasi ruhtinaihin.»
»Oivallinen sananparsi ja tosikin», virkkoi Varney, »ellette voi yhdistää heidän asiaansa niin lujasti omaan asiaanne, että heidän täytyy pakostakin istua ranteellanne kuin haukka, jonka pää on peitetty huppuun.»
»Minä huomaan, mitä tarkoitat», kivahti Leicester kärsimättömänä, »vaikka Sinä tänä iltana punnitsetkin niin kovin tarkkaan, mitä minulle sanot -- Sinä viittailet, että minä voisin naida kuningattaren, jos haluaisin?»
»Te sen sanotte, armollinen herra, enkä minä», vastasi Varney, »mutta kuka niin sanoneekin, yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasta ihmisestä koko avarassa Englannin maassa ajattelee niin.»
»Niinpä niin», virkkoi Leicester vuoteessaan käännähtäen, »mutta se sadas mies tietää asian paremmin. Sinäkin esimerkiksi tunnet vallan hyvin esteen, jota emme voi syrjäyttää.»
»Sen täytyy syrjäytyä, armollinen herra, jos tähdet puhuvat totta», vastasi Varney lujasti.
»Mitä Sinä tähdistä latelet», sanoi Leicester, »joka et usko niihin etkä mihinkään muuhunkaan?»
»Te erehdytte, armollinen herra, suosiollisella luvallanne puhuen», vastasi Varney; »minä uskon useihin seikkoihin, jotka tulevaisuutta ennustavat. Minä uskon, että jos sataa vettä huhtikuussa, niin sataa kukkia toukokuussa; että jos aurinko paistaa, niin kypsyy vilja; ja minä uskon moneen samanlaiseen luonnonhavaintoon, ja jos tähdet tietävät samaa, niin myönnän minä niiden puhuvan totta. Ja samalla tavalla en minä myöskään tahdo epäillä sitä, mitä minä näen toivottavan ja odotettavan maan päällä vain sen takia, että tähtienselittäjät ovat lukeneet samaa taivaalta.»
»Olet oikeassa», virkkoi Leicester, jälleen käännähtäen vuoteellaan -- »maa toivoo sitä. Minä olen saanut viestejä Saksan reformeratuilta kirkkokunnilta -- Alankomaista -- Sveitsistä, jotka kaikki esittelevät sitä asiaa koko Europan menestykselle ja onnelle tärkeänä. Ranska ei asetu vastustavalle kannalle -- Skotlannin vallitseva puolue pitää sitä asemansa parhaana tukena -- Espanja pelkää sitä, mutta ei voi sitä estääkään -- ja kuitenkin tiedät Sinä, että koko ajatus on mahdoton.»
»Sitäpä minä en juuri tiedäkään, armollinen herra», vastasi Varney, »kreivitär voi pahoin.»
»Konna!» kiljaisi Leicester, hypähti kohoksi vuoteellaan ja kahmaisi käteensä miekan läheiseltä pöydältä, »käyvätkö Sinun ajatuksesi sitä tietä? -- Et suinkaan Sinä aijo murhaa tehdä!»
»Kenenä tai minä Te minua pidätte, armollinen herra?» kysyi Varney ylpeän loukkaantuneesti kuin viaton mies, jota epäillään syyttömästi. »Minä en sanonut mitään sellaista, joka ansaitsisi niin kauhistavaa syytöstä kuin Te nyt kiivastuksissanne huuliltanne päästitte. Minä huomautin vain, että kreivitär on sairas. Ja niin rakastettava ja rakastettu kuin hän onkin, niin täytynee Teidän Korkeutenne kuitenkin kaikissa tapauksissa pitää häntä kuolevaisena olentona? Hän saattaa siis kuolla, ja Teidän Korkeutenne käsi voi siis vielä kerran tulla vapaaksi.»
»Pois! pois!» huusi Leicester; »älä puhu minulle enää sanaakaan siitä!»
»Hyvää yötä siis, armollinen herra», virkkoi Varney, näyttäen käsittäneen isäntänsä edellisen lauseen poistumiskäskyksi, mutta Leicesterin ääni katkaisi hänen aikeensa.
»Niin et Sinä pääse käsistäni, herra Narri», sanoi Leicester; »luulenpa ritarinarvon sekoittaneen järkesi. -- Tunnusta puhuneesi mahdottomuuksista mahdollisuuksina.»
»Armollinen herra, kauvan eläköön Teidän kaunis kreivittärenne», vastasi Varney; »mutta ei Teidän rakkautenne enempää kuin minun hyvät toivomuksenikaan voi tehdä häntä kuolemattomaksi. Mutta suokoon Jumala hänen elävän kauvan ollakseen itse onnellinen ja tehdäkseen Teidät onnelliseksi! Siitä huolimatta voi Teistä minun nähdäkseni tulla Englannin kuningas.»
»Ei, mutta kuule, Varney, kyllä Sinä nyt olet aivan täyden hulluuden tilassa!» sanoi Leicester.
»Toivoisinpa olevani yhtä lähellä kelpo vapaaläänitystilaa kuin sitäkin!» vastasi Varney. »Olemmehan nähneet muissa maissa esiintyvän sivu-avioliittoja erisäätyisten henkilöiden kesken -- eikä se estä miestä jälkeenpäin liittymästä toiseen, hänen arvolleen sopivampaan puolisoon.»
»Olen kuullut jotakin sentapaista Saksasta», myönsi Leicester.
»Niin, ja ulkomaalaisten yliopistojen kuuluisimmat oppineet todistavat ne luvallisiksi Vanhaan Testamenttiin nojaten», jatkoi Varney. »Ja loppujen lopuksi, mikä siinä sitten olisi vikana? Se ihana nainen, jonka Te olette valinnut totisen ja oikean lempenne esineeksi, saa sitten osakseen ne salaiset hetket, jolloin Te levähdätte ja virkistytte hänen hellyytensä hoivaamana. Hänen maineensa on turvattu -- hänen omatuntonsa voi nukkua rauhassa -- Te olette tarpeeksi rikas pitämään kuninkaallista huolta lapsistanne, jos taivas sattuisi Teille perillisiä siunaamaan. Sillä välin voitte Te kuitenkin omistaa Elisabetille kymmenen kertaa enemmän aikaa ja kymmenentuhatta kertaa enemmän hellyyttä kuin Espanjan Filip uhrasi hänen sisarelleen Marialle; ja Te tiedätte, miten kiihkeästi Maria rakasti Filipiä, niin kylmä ja välittämätön kuin tämä olikin. Tarvitaan vain suljettua suuta ja avonaista otsaa pitämään Eleonoraanne ja kaunista Rosamundaanne kylliksi etäällä toisistaan. -- Jättäkää vain minun huolekseni rakentaa pesä, jonne ei mikään mustasukkainen kuningatar tietä löydä.»
Leicester oli hetkisen vaiti, huoahti sitten ja sanoi: »Se on mahdotonta. -- Hyvää yötä, ritari Rikhard Varney -- tai kuulehan -- voitko arvata, mitä Tressilian tarkoitti näyttäytyessään tänään kuningattarelle niin huolimattomassa puvussa? -- Liikuttaakseen hänen hellää sydäntään, luulisin, ja herättääkseen hänessä kaikkea sitä sääliä, jota ansaitsee naisensa hylkäämä, epätoivoinen rakastaja.»
Varney koki tukahuttaa ivallisen naurahduksensa ja vastasi: »Minä en usko herra Tressilianin niitä asioita päässään hautovan.»
»Kuinka!» huudahti Leicester; »mitä Sinä tarkoitat? Tuossa Sinun naurahduksessasi on aina jotakin ilkeää, Varney.»
»Minä tarkoitin vain, armollinen herra», virkkoi Varney, »että Tressilian on valinnut varmimman keinon sydämensä murtumista ehkäistäkseen. Hänellä on seuralainen -- naisseuralainen -- rakastajatar -- luullakseni jonkun näyttelijän vaimo tai sisar -- siellä Mervynin kopissa, jonne minä hänet erinäisistä syistä sijoitin.»
»Rakastajatar! -- tarkoitatko että oikea lemmityinen?»
»Oikea niin, armollinen herra; kuka nainen sitä nyt muutoin viipyisi tuntikaupalla jonkun nuoren miehen huoneessa?»
»Totta tosiaan, jos aika ja tilaisuus olisi soveliaampi, tulisi siitä hauska juttu kerrottavaksi», sanoi Leicester. »Minä olen aina epäillyt niitä lukuhulluja, tekopyhiä, näkösiveellisiä oppineita. Hyvä -- herra Tressilian menettelee hieman liian omavaltaisesti talossani -- jos minä jätän nyt asian silleen, niin saa hän kiittää siitä erinäisiä muistoja. Minä en tahtoisi tehdä hänelle pahaa muutoin kuin aivan väkipakosta. Pidä häntä kuitenkin silmällä, Varney.»