Part 13
Talutettuaan kuningattaren valta-istuimelle, polvistui Leicesterin kreivi hänen eteensä, suuteli hänen ojennettua kättänsä, kasvoillaan ilme, jossa haaveellinen ja ihaileva lemmenkuvastelu onnellisesti yhtyi nöyrän kuuliaisuuden sävyyn, ja kiitti häntä mitä innokkaimmin ja hartaimmin hänen osakseen tulleesta korkeimmasta kunniasta, mitä hallitsijatar voi alamaiselle osoittaa. Siinä polvistuneessa asennossaan näytti hän niin kauniilta, että Elisabetia halutti pitentää kohtausta hieman kauvemmin kuin ehkä välttämättä tarpeellista oli; ja ennen kuin hän salli kreivin nousta, hipaisi hän kädellään hänen päätään niin läheltä, että hän melkein kosketti hänen pitkiä, tuoksuavia kiharoitaan, ja niin hellän taipuisasti, kuin olisi hän tahtonut sillä viitata, että hän olisi hyvin mielellään tehnyt siitä liikkeestä lempeän hyväilyn, jos olisi uskaltanut.
Vihdoin käski kuningatar hänen nousta, ja seisoen valta-istuimen vieressä, selitteli kreivi hänelle niitä erilaisia valmistuksia, joita oli tehty hänen hauskuudekseen ja mukavuudekseen ja joihin kaikkiin kuningatar antoi pikaisen ja suosiollisen hyväksymyksensä. Kreivi pyysi sitten hänen majesteetiltaan lupaa itselleen ja saattueeseen kuuluneille ylimyksille vetäytyä lyhyeksi hetkeksi laittautumaan niin jaloon tilaisuuteen paremmin sopivaan pukuun, millä ajalla näillä kunnioitettavilla aatelismiehillä (osoittaen Varneyta, Blountia, Tressiliania ja muita), jotka ovat jo ulko-asunsa uudistaneet, on oleva kunnia odottaa hänen majesteettinsa käskyjä tässä salissa.
»Tapahtukoon niin, herra kreivi», vastasi kuningatar. »Tepä voisitte hyvin teatteria hoitaa, Teillä kun on kaksinkertainen näyttelijäkunta. Mitä meihin tulee, niin aijomme me tänä iltana nauttia Teidän kohteliaisuudestanne vain aivan maalaisittain, koska ei meidän tarkoituksemme ole muuttaa ratsastuspukuamme, me kun olemme tosiaankin hieman väsyneet matkasta, jota meidän kunnon alamaistemme suuret joukot hieman hidastuttivat, mutta jonka heidän osoittamansa rakkaus samalla teki niin ihanaksi.»
Tämän luvan saatuaan poistui siis Leicester salista niiden ylimysten seuraamana, jotka olivat saattaneet kuningatarta Kenilworthiin. Aatelismiehet, jotka olivat kiiruhtaneet edelle ja jotka siis olivat pukeutuneet tätä juhlallista tilaisuutta varten, jäivät sinne. Mutta kun useimmat heistä olivat syntyperältään ja arvoltaan alhaisempia kuin poistuneet, pysyttelivät he kunnioittavan matkan päässä Elisabetin valta-istuimesta. Kuningattaren terävä silmä eroitti pian Raleighin toisten joukosta sekä pari kolme muuta, jotka hän tunsi henkilökohtaisesti, ja hän viittasi heti heitä lähenemään ja puhutteli heitä hyvin armollisesti. Etenkin Raleigh, jonka viittaseikkailun samoin kuin runon lausumisenkin kuningatar vielä muisti, sai sangen suosiollisen vastaanoton; ja häneltä Elisabet enimmäkseen kyselikin salissa näkyväin henkilöitten nimeä ja arvoa. Näihin tiedusteluihin vastasi Raleigh tarkasti, mutta samalla joskus leikillisen ivallisesti, mistä Elisabet näytti olevan hyvin huvitettu. »Ja kuka on tuo talonpoikamainen mies tuolla?» kysyi kuningatar, katsahtaen Tressilianiin, jonka tahrainen puku tässä tilaisuudessa suuresti himmensi hänen kauniita kasvojaan.
»Runoilija, Teidän Majesteettinne luvalla», vastasi Raleigh.
»Olisipa minun pitänyt arvata se hänen huolimattomasta puvustaan», virkkoi Elisabet. »Olen nähnyt runoilijoita, jotka olivat niin ajattelemattomia, että heittivät viittansa vesilätäköihin.»
»Se tapahtui varmaankin silloin, kun aurinko oli huikaissut sekä heidän silmänsä että heidän järkensä», vastasi Raleigh.
Elisabet hymyili ja jatkoi -- »Minä kysyin sen huolimattoman miehen nimeä, ja Te ilmoititte minulle vain hänen ammattinsa.»
»Tressilian on hänen nimensä», sanoi Raleigh vastenmielisesti, sillä hän ei aavistanut mitään hyvää ystävälleen sävystä, jolla kuningatar hänestä puhui.
»Tressilian!» huudahti Elisabet. »Oo, tarinamme Menelaus. No, onpa hän pukeutunut tavalla, joka auttaa sangen suuresti ymmärtämään hänen kauniin, petollisen Helenansa menettelyä. Ja missä on sitten Farnham, tai mikä hänen nimensä nyt olikaan -- se Leicesterin kreivin palvelija, tarkoitan -- tämän devonshirelaisen lemmenseikkailun Paris?»
Vielä vastenmielisemmin nimitti Raleigh Varneyn ja osoitti, kuka hän oli; Varneyn räätäli oli tehnyt kaikki, mitä hänen taitonsa suinkin saattoi tehdä hänen ulko-asunsa somistamiseksi; ja ell'ei hän ollutkaan erikoisen miellyttävän näköinen, niin korvasi sitä puutetta hänen terävä vaistonsa ja tottunut hieno käytöstapansa.
Kuningatar silmäili vuoroin toista, vuoroin toista ja virkkoi: »Tämä sama runollinen herra Tressilian, joka on nähtävästi liian oppinut muistaakseen, kenen läheisyydessä hän on, kuuluu varmaankin niihin, joista Geoffrey Chaucer sanoo niin sattuvasti: 'Viisaimmat oppineet eivät aina ole viisaimpia ihmisiä!' Muistan, että tuo Varney on aika liukaskielinen veijari. Minä uumoilen, että sillä kauniilla karkulaisella oli hieman syytä rikkoa sanansa.»
Tähän ei Raleigh uskaltanut vastata mitään, koska hän tajusi, miten vähän hän hyödyttäisi Tressiliania vastustamalla kuningattaren ajatuksia; eikä hän ollut lainkaan selvillä, olisiko lopultakin paras seikka, mikä Tressilianille saattaisi tapahtua, se, että kuningatar kerta kaikkiaan valtansa nojalla ratkaisisi tämän asian, johon hän huomasi Tressilianin ajatusten hellittämättömän, peloittavan lujasti kiintyneen. Näiden mietteiden risteillessä hänen vilkkaissa aivoissaan, avautui salin alapään ovi, ja Leicester palasi useiden sukulaistensa ja puoluelaistensa seuraamana.
Kreivi oli nyt kokonaan puettu valkeaan; hänen kenkänsä olivat valkeaa samettia; hänen sukkansa valkeaa silkkiä, hänen kaationsa valkeaa samettia, jonka alta reiden keskikohdalle röyhelletyistä halkeamista näkyi hopeakangasta; hänen päällysnuttunsa hopeakangasta, kiinteä takki valkeaa, hopealangoin ja helmin kirjailtua samettia; hänen vyönsä ja tuppensa valkeaa, kultanastoin koristettua samettia; hänen tikarissaan ja miekassaan oli kultaiset ponnet ja oli niihin muutoinkin kultaa tuhlattu; ja kaiken yllä huljui väljä valkosilkkinen viitta, jonka kultakirjainen reunus oli jalkaa leveä. Sukkanauhan ritarikunnan kaulakoriste ja sininen sukkanauha itse hänen polvessaan täydensivät Leicesterin kreivin loistavan puvun, joka sopi niin erinomaisesti hänen solakkaan vartaloonsa, hänen miellyttävään elehtimiseensä, hänen ruumiinsa oivallisiin suhteisiin ja hänen hienoihin kasvonpiirteihinsä, että kaikki, jotka hänet näkivät, myönsivät hänet kauneimmaksi mieheksi, minkä he olivat koskaan tavanneet. Sussex ja muut ylimykset olivat hekin komeassa asussa, mutta loistossa ja ulkomuodon suloudessa voitti Leicester heidät kaikki ylivoimaisesti.
Elisabet tervehti häntä erinomaisen suosiollisesti. »Meillä olisi kuitenkin suoritettavana muuan kuninkaallisen oikeutemme alalle kuuluva teko», sanoi hän sitten. »Siinä on kysymyksessä asia, joka kiinnittää meidän mieltämme sekä naisena että englantilaisen kansamme äitinä ja suojelijana.»
Tahtomattaankin värähti Leicester kauhusta kumartaessaan syvään ja vakuuttaessaan alttiuttaan hänen kuninkaallisten käskyjensä tottelemisessa; ja sama kylmä puistatus kävi läpi Varneynkin, jonka katse (minkä hän harvoin sinä iltana käänsi isännästään) heti huomasi Leicesterin ilmeen muuttumisesta, niin heikko kuin se olikin, mistä kuningatar puhui. Mutta Leicester oli vääntänyt päätöksensä asteelle, jonka hän nurjassa valtiotaidossaan oli katsonut välttämättömäksi; ja kun Elisabet lisäsi: »Me puhumme Varneyn ja Tressilianin asiasta -- onko se rouva saapunut tänne, herra kreivi?» oli hänen vastauksensa heti valmis: -- »Ei, Teidän armollinen Majesteettinne.»
Elisabet rypisti kulmakarvojaan ja puristi huulensa yhteen. »Käskymmehän oli selvä ja ehdoton, herra kreivi», iski hän.
»Ja sitä olisi toteltu, armollinen Valtijattareni», vastasi Leicester, »vaikka se olisi ollut esitetty keveimmänkin toivomuksen muodossa. Mutta -- Varney, käy tänne -- tämä aatelismies on selittävä Teidän Majesteetillenne, miksei se nainen» (hän ei voinut pakottaa kapinoivaa kieltänsä lausumaan sanoja -- hänen puolisonsa) »ole voinut ilmestyä Teidän Majesteettinne kasvojen eteen.»
Varney läheni ja selitti epäröimättä, minkä hän muuten varmasti uskoikin, ettei kysymyksessä oleva nainen (ei hänkään uskaltanut Leicesterin kuullen sanoa häntä vaimokseen) mitenkään ollut voinut saapua hänen majesteettinsa nähtäville.
»Tässä todistavat», jatkoi hän, »muuan korkeasti oppinut lääkäri, jonka taidon ja rehellisyyden armollinen herrani Leicesterin kreivi hyvin tuntee, ja eräs kunniallinen ja harras protestantti, vakava ja luotettava mies, Anton Foster, jonka talossa mainittu rouva nykyään oleskelee, että hän tällä hetkellä potee sairautta, mikä ehdottomasti estää hänet kulkemasta sellaista matkaa kuin on Oxfordin lähistöltä tähän linnaan.»
»Se muuttaa asian», vastasi kuningatar, ottaen todistuksen käteensä ja silmäillen sitä. -- »Astukoon Tressilian esiin. -- Herra Tressilian, me surkuttelemme suuresti Teidän asemaanne, etenkin kun Teidän sydämenne näyttää syvästi kiintyneen tähän Amy Robsartiin eli Varneyhin. Meidän valtamme voi Jumalan armosta ja rakastavan kansamme alttiista kuuliaisuudesta paljon, mutta on kuitenkin rajoja, joiden yli se ei voi mennä. Me emme esimerkiksi voi määrätä nuoren, kevytmielisen tytön tunteiden suuntaa emmekä pakottaa häntä pitämään enemmän terävästä älystä ja oppineisuudesta kuin hovimiehen koreasta nutusta; emme myöskään voi poistaa sairautta, joka nyt näyttää tätä rouvaa vaivaavan, niin ettei hän sellaisen onnettomuuden takia ole voinut saapua tänne hoviimme, kuten olimme käskeneet. Tässä ovat muutoin sen lääkärin, joka häntä hoitaa, ja sen kunnioitettavan herran, jonka talossa hän asustaa, antamat todistukset hänen tilastaan.»
»Teidän Majesteettinne armollisella luvalla puhuen», lausui Tressilian hätäisesti ja levottomana kuningatarta vastaan harjoitetun petoksen seurauksista, unohtaen ainakin osaksi Amylle antamansa lupauksen, »nämä todistukset eivät ilmaise asian oikeata laitaa.»
»Kuinka, herra!» huudahti kuningatar. -- »Epäilettekö Te herra Leicesterin sanaa! Mutta me kuuntelemme Teitä kärsivällisesti. Meidän edessämme pitää kuultaman halvintakin alamaistamme yhtä hyvin kuin ylhäisintäkin, ja tuntemattomintakin yhtä hyvin kuin suosituintakin; sentähden saatte Te esittää asianne vapaasti, mutta varokaakin puhumasta sellaista, jota ette voi todistaa! Ottakaa nämä todistukset omaan käteenne, tutkikaa niitä huolellisesti ja sanokaa sitten rohkeasti, voitteko vastustaa niiden todenperäisyyttä ja millä syillä.»
Kuningattaren puhuessa muistui yhtäkkiä hänen lupauksensa ja kaikki sen seuraukset onnettoman Tressilianin mieleen, ja kun se ehkäisi hänet noudattamasta luonnollista haluaan paljastaa valhe, jonka hän omiin silmiinsä luottaen tiesi valheeksi, teki se samalla hänen ilmeensä ja käyttäytymisensä niin epävarmaksi ja levottomaksi, että Elisabet ja kaikki läsnä-olijat saivat hänestä sen takia hyvin huonon käsityksen. Hän väänteli ja käänteli papereita käsissään aivan kuin vähäjärkinen, joka ei olisi kyennyt käsittämään niiden sisältöä. Kuningattaren kärsimättömyys alkoi tulla ilmeiseksi. -- »Te olette kuullakseni oppinut», virkkoi hän, »vieläpä huomattavakin oppinut, mutta Te näytätte saavan ihmeellisen hitaasti selkoa kirjoituksesta. -- Mitä nyt sanotte, ovatko nämä todistukset vääriä vaiko eivät?»
»Armollinen kuningatar», änkytti Tressilian, ilmeisesti hädissään ja neuvottomana, koska hän ei voinut toiselta puolen myöntää oikeaksi todistusta, joka hänen ehkä olisi pakko myöhemmin kumota, eikä taas toiselta puolen rikkoa Amylle antamaansa lupausta, vaan suoda hänelle sen mukaisesti aikaa ajaa asiaansa omalla tavallaan. -- »Armollinen kuningatar -- Armollinen kuningatar -- Teidän Majesteettinne vaatii minua hyväksymään todistusta, mikä niiden tulisi osoittaa oikeaksi, joilla siitä on hyötyä.»
»Oletpa Sinä, Tressilian, yhtä turhantarkka kuin runollinenkin», sanoi kuningatar, katsahtaen häneen kärsimättömänä; »minusta nähden pitäisi todistusten, jotka on esitetty sen jalon kreivin läsnäollessa, kenelle tämä linna kuuluu, ja joiden todenperäisyydestä hänen kunniansa on takuussa, pätemän Sinullekin. Mutta koska Sinä nyt kerran haluat olla niin muodollinen -- Varney, tai pikemminkin herra Leicester, sillä asia muuttuu nyt Teidän asiaksenne» (nämä sanat, niin ohimennen kuin ne lausuttiinkin, kävivät läpi kreivin luiden ja ytimien), »miten voitte osoittaa nämä todistukset oikeiksi?»
Varney kiiruhti vastaamaan ennen Leicesteriä: -- »Jos Teidän Majesteettinne suvaitsee, tämä nuori Oxfordin kreivi, joka on tässä läsnä, tuntee herra Anton Fosterin henkilökohtaisesti sekä hänen käsi-alansa.»
Oxfordin kreivi, nuori elostelija, jolle Foster oli useammin kuin kerran lainannut rahoja suunnatonta korkoa vastaan, myönsi näin kysyttäessä tuntevansa hänet varakkaaksi ja riippumattomaksi vapaatalolliseksi, jolla otaksutaan olevan paljon rahoja, sekä vahvisti hänelle näytetyn todistuksen kirjoitetuksi hänen käsi-alallaan.
»Ja kuka puhuu tohtorin todistuksen puolesta?» kysyi kuningatar. »Alasco näkyy hänen nimensä olevan?»
Masters, hänen majesteettinsa henkilääkäri, myönsi (sitäkin mieluummin, kun hän vielä muisti Say's Courtin töykeän vastaanoton, ja kun hän tällä todistuksellaan uskoi hyödyttävänsä Leicesteriä ja vahingoittavansa Sussexin kreiviä ja hänen puoluettaan) hyvin usein neuvotelleensa tohtori Alascon kanssa sairastapauksista ja mainitsi hänen olevan erinomaisen oppineen, jopa salatietoisenkin miehen, jonka harjoittama lääkärintoimi ei kuitenkaan käynyt aivan säännöllistä uraa. Huntingdonin kreivi, Leicesterin lanko, ja vanha Rutlandin kreivitär kehuivat häntä tavattomasti ja molemmat muistivat he hänen kauniin, kevyen italialaisen käsi-alansa, jolla hän kirjoitti määräyksensä ja joka oli aivan samaa kuin nyt esitetyssä todistuksessakin.
»Nyt, toivoakseni, on tämä asia ratkaistu, herra Tressilian», virkkoi kuningatar. »Meidän aikomuksemme on vielä tänä iltana ryhtyä toimenpiteisiin, jotka saavat vanhan ritari Hugh Robsartin katselemaan tätä avioliittoa hiukan suosiollisemmin silmin. Te olette tehnyt velvollisuutenne melkein liiankin häikäilemättömästi; mutta me emme olisi nainen, ellemme säälisi haavoja, jotka totinen rakkaus iskee; niin että me annamme rohkeutenne anteeksi ja unohdamme nuo Teidän puhdistamattomat saappaannekin, jotka lemullaan ovat melkein estäneet herra Leicesterin vaatteiden hyvät tuoksut tuntumasta.»
Näin puhui Elisabet, jonka haju-aistin herkkyys kuului hänen luonteellisimpiin ominaisuuksiinsa, niinkuin kävi selville aikoja myöhemminkin, kun hän poisti Essexin läheisyydestään samanlaisen tämän saappaita koskevan syytöksen nojalla kuin sekin, jonka hän nyt lausui Tressilianin jalkineista.
Mutta Tressilian oli tällä välin ennättänyt koota ajatuksensa, niin hämmästynyt kuin hän ensi alussa olikin siitä rohkeasta valheesta, jota niin häikäilemättömästi yhä puolustettiin ja käytettiin hänen omien silmiensä todistusta vastaan. Hän syöksähti eteenpäin, polvistui ja tarttui kuningattaren hameen helmaan. »Niin totta kuin Te olette kristitty nainen», puhui hän kiihkeästi, »Teidän Majesteettinne, niin totta kuin Te olette kruunattu kuningatar, jonka tulee jakaa oikeutta yhtäläisesti kaikille alamaisilleen -- niin totta kuin Te itse toivotte tulevanne kuulluksi (minkä Jumala Teille suokoon) sen viimeisen tuomio-istuimen edessä, jolle meidän on kerran kaikkien tehtävä tili teoistamme, myöntykää erääseen pieneen pyyntööni! Älkää ratkaisko tätä asiaa näin nopeasti. Antakaa minulle vain kaksikymmentäneljä tuntia käytettäväkseni ja minä olen sen lyhyen ajan kuluttua näyttävä ja todistava, että nämä paperit, jotka väittävät sen onnettoman naisen makaavan sairaana Oxfordin lähistöllä, puhuvat helvetillistä valhetta!»
»Päästäkää laahukseni, herra!» huudahti Elisabet, jota hänen kiihkeytensä peljästytti, niin paljon kuin hänessä olikin leijonaa vähistä säikähtyäkseen; »se miesparka on varmaankin menettänyt järkensä -- tuon näppärän lurjuksen, kummipoikani Harringtonin, täytyy suoda hänelle tilaa Raivoisasta Rolandista sepittämissään säkeissä! -- Mutta kuitenkin, tuon valon kautta, hänen pyyntönsä kiivaudessa on jotakin outoa. -- Puhu, Tressilian; mitä teet sitten, ellet Sinä näiden kahdenkymmenen neljän tunnin kuluttua voi todistaa vääräksi niin juhlallisesti vahvistettua tosi-asiaa kuin sen rouvan sairautta?»
»Minä lasken pääni mestauspölkylle», vastasi Tressilian.
»Joutavia!» virkkoi kuningatar. »Kautta Jumalan kirkkaan päivän! Sinä puhut mielipuolen tavoin. Kenen pää putoaa Englannissa muutoin kuin Englannin lain oikeasta tuomiosta? -- Minä kysyn Sinulta, mies -- jos Sinä kykenet minua ymmärtämään -- esitätkö minulle, jos epäonnistut tässä mahdottomassa yrityksessäsi, hyviä ja riittäviä syitä selittääksesi, miksi siihen ryhdyt?»
Tressilian vaikeni ja epäröi jälleen; sillä hän tunsi nyt selvästi, että jos Amy pyydetyllä väli-ajalla sopisi puolisonsa kanssa, tekisi hän siinä tapauksessa hänelle mitä pahimman ja tuhoisimman palveluksen uudelleen paljastamalla koko jutun Elisabetille ja osoittamalla tämän terävänäköisen ja epäluuloisen ruhtinattaren joutuneen väärien todistusten ja valheiden uhriksi. Tämän väistämättömän pulman tajuaminen teki hänen ilmeittensä, äänensä ja käyttäytymisensä levottomuuden ja rauhattomuuden yhä huomattavammaksi; hän epäröi, katsahti maahan, ja kun kuningatar oli ankarasti, leimuavin silmin toistanut kysymyksensä, vastasi hän katkonaisin, sopertavin sanoin: »Ehkäpä -- en minä nyt sentään aivan varmaan -- jos erinäiset tapaukset -- sattuvat -- niin voisin minä sitten -- selittää ne syyt ja perusteet -- joiden mukaan minä olen menetellyt.»
»Kautta kuningas Henrikin sielun!» virkkoi kuningatar, »tämä on joko ilmeisintä hourupäisyyttä tai suoraa konnuutta! -- Kuulehan, Raleigh, ystäväsi on aivan liian pindarosmainen tähän saliin. Toimita hänet pois ja vapauta meidät hänen läheisyydestään, muutoin hänen kävisi yhä huonommin; sillä hänen henkensä lennähdykset ovat aivan liian hillittömiä muualle kuin Parnassolle tai Pyhän Luukkaan sairaalaan. Mutta tule itse heti takaisin, kun olet ensin vienyt hänet sopivaan suojaan. -- Olisimmepa tosiaankin mielellämme halunneet nähdä kaunottaren, joka on voinut saada tuonlaista tuhoa aikaan viisaan miehen aivoissa!»
Tressilian aikoi jälleen puhutella kuningatarta, mutta Raleigh keskeytti hänet saamaansa käskyä totellen ja vei hänet Blountin avulla puoliväkisin salista, koska hänkin alkoi uskoa Tressilianin pitemmän viipymisen siellä enemmän vahingoittavan kuin hyödyttävän hänen asiaansa.
Heidän saavuttuaan etuhuoneeseen pyysi Raleigh Blountia viemään Tressilianin Sussexin kreivin seuralaisille varattuun asuntoon ja tarpeen vaatiessa asettamaan vartijan hänen ovelleen.
»Tämä hillitön intohimo», sanoi hän, »ja nähtävästi myös sanoma hänen rakastettunsa sairaudesta ovat kokonaan hämmentäneet hänen muutoin niin mainion järkensä. Mutta se menee ohi, jos hän vain saa olla rauhassa. Älä millään ehdolla päästä häntä ulos; sillä hän on nyt jo kovasti Hänen Korkeutensa vihoissa, ja jos kuningatarta vielä ärsytettäisiin, voisi ystäväparkamme saada pahemman säilytyspaikan ja ankarammat vartijat.»
»Minustakin tuntui hän aivan mielipuolelta», vastasi Niklas Blount, katsahtaen alas tulipunaisiin sukkiinsa ja keltaisiin nauharuusukkeihinsa, »kun näin hänen yhä vain pitävän noita kirottuja saappaitaan, jotka lemusivat niin pahalta Hänen Majesteettinsa sieraimiin. -- Minä toimitan hänet ensin talteen, ja tulen heti takaisin. -- Mutta, Walter, kysyikö kuningatar, kuka minä olin? -- Nähdäkseni heitti hän minuun pienen silmäyksen.»
»Kaksikymmentä -- kaksikymmentä silmäystä hän heitti, ja minä kerroin hänelle kaikki, kuinka urhea sotilas Sinä olit ja kuinka -- Mutta Jumalan nimessä, toimita nyt tuo Tressilian jo pois!»
»Kyllä toimitan -- kyllä toimitan», myönteli Blount; »mutta arvelenpa nyt, ettei tämä hovi-elämä ole lopultakaan niin huonoa ajanvietettä kuin luulisi. Me pääsemme täällä vielä korkealle, Walter, kunnon poikaseni. Sinä sanoit siis, että minä olin urhea sotilas ja -- mitä vielä, rakas Walter?»
»Sanomattoman suuri -- aasi. -- Mutta lähde nyt jo Herran nimeen!»
Tressilian seurasi sen enempää vastustelematta ja riitelemättä Blountia tai oikeammin salli itseään opastettavan Raleighin asuntoon, missä hänet sijoitettiin erääseen palvelijalle aijottuun vaatekomeroon pienelle kenttävuoteelle. Hän näki liiankin selvään, etteivät mitkään puheet voisi nyt hankkia hänelle ystäväinsä apua eikä myötätuntoa, kunnes se aika, joksi hän oli lupautunut pysymään toimettomana, olisi kulunut loppuun ja hän voisi joko selittää heille koko asian tai luopua kaikista perusteista ja toiveista vaikuttaa Amyn kohtaloihin, jos tämä olisi sillä välin ennättänyt asettua sovinnolliselle kannalle mieheensä.
Vain suurilla vaikeuksilla ja suostuttelemalla Blountia hyvin kärsivällisesti ja lempeästi pelastui hän siitä häpeästä ja nöyryytyksestä, että kaksi Sussexin väkevintä huovia olisi tuotu hänen huoneeseensa vartijoiksi. Vihdoin tyytyi kuitenkin Niklas, nähtyään hänen kauniisti lepäävän kenttävuoteellaan ja pari kertaa tukevasti potkaistuaan ja yhtä tukevasti kirottuaan saappaita, joita hänen hiljattain herännyt keikarimaisuutensa piti valtavana vaikuttimena, elleikään suoranaisena syynä hänen ystävänsä sairauteen, aivan yksinkertaisesti telkeämään onnettoman Tressilianin kammion oven.
Näin olivat siis Tressilianin urhoolliset ja epäitsekkäät yritykset pelastaa naista, joka kohteli häntä kiittämättömästi, tähän asti johtaneet vain siihen, että hänen hallitsijattarensa oli vihastunut häneen ja että hänen ystävänsä pitivät häntä tuskin täyttä hullua parempana.
XIV Luku.
Viisainkin erehtyypi hallitsija. Ja käsi kuninkaan se ritarmiekan Olalle heittiönkin usein laskee, Min merkintä ois teloittajan tointa. Niin -- parastaan koittaa kuningas, ja me Vastaamme tahdosta, ei tuloksista.
_Vanha Näytelmä_.
»On tosiaankin surullista», virkkoi kuningatar Tressilianin poistuttua, »nähdä viisaan ja oppineen miehen järjen noin säälittävästi sekaantuvan. Mutta tämä hänen mielenhäiriönsä julkinen esiintyminen näyttää meille hänen muka kärsimänsä vääryyden ja hänen syytöksensä perättömiksi; ja sentähden, hyvä herra Leicester, muistamme me nyt Teidän aikaisempaa anomustanne uskollisen palvelijanne Varneyn suhteen, jonka oivalliset lahjat ja alttius, samalla kun ne hyödyttävät Teitä, ansaitsevat myös vastaavan palkinnon meiltä, koska me hyvin tiedämme, että Te, herra kreivi ja kaikki Teidän miehenne olette minun hartaita ja luotettavia palvelijoitani. Ja me suomme Varneylle sen kunnian sitäkin mieluisammin, kun me olemme vieraana täällä Teidän kattonne alla, ja me pelkäämme, liian suurta puuhaa ja vaivaa tuottavana vieraana, ja kun me myöskin tahdomme tyydyttää sitä vanhaa kunnon devonilaista ritaria Hugh Robsartia, jonka tyttären hän on nainut, ja kun me toivomme sillä erikoisen armomme osoituksella, johon nyt aijomme ryhtyä, sovittavamme hänet vävynsä kanssa. -- Miekkanne, herra Leicester.»
Kreivi päästi miekkansa ja pitäen sitä kärjestä, ojensi polvistuen kahvan Elisabetille.
Kuningatar otti sen hitaasti, veti sen tupesta ja ympärillä seisovain naisten kääntäessä silmänsä pois joko todellisen tai teeskennellyn peljästyksen valtaamina, katseli hän uteliaasti säkenöivän terän kiiltoa ja kauniita korkokaiverruksia.
»Jos minä olisin mies», sanoi hän sitten, »niin luulenpa, ettei kukaan esi-isistäni olisi rakastanut miekkaa hartaammin kuin minä. Minä katselen sitä niin mielelläni ja minä voisin järjestää hiuksiani ja kohentaa niiden koristeita tällaisen teräskuvastimen edessä kuin tämäkin -- kuten se haltijatarkin, josta olen lukenut jossakin italialaisessa runoelmassa -- olisipa kummipoikani Harrington nyt täällä, niin osaisi hän lausua minulle sen kohdan. -- Rikhard Varney, lähestykää ja polvistukaa. Nimessä Jumalan ja Pyhän Yrjänän lyömme me Sinut ritariksi! Ole Uskollinen, Urhoollinen ja Onnellinen! -- Nouskaa, ritari Rikhard Varney.»