Part 12

»Tulihan noita», selitti Blount, »Varney ja kokonainen lauma leicesteriläisiä sekä parisenkymmentä kelpo miestä Sussexin väkeä. Meidän tulee kuulemma odottaa kuningatarta parveketornin edustalla -- siksi ne kai sitä kiviläjää sanovat -- ja katsella siellä muutamia hullutuksia; ja sitten on meidän määrä, Jumala armahtakoon, pitää seuraa kuningattarelle isossa salissa sen aikaa, kun Hänen Majesteettinsa nykyiset saattajat ovat luomassa nahkaansa tai toisin sanoen riisumassa ratsastuspukuaan. Taivas minua auttakoon, mutta jos Hänen Majesteettinsa sattuisi minua puhuttelemaan, en minä totisesti tietäisi, mitä vastata!»

»Ja mikä pidätti heitä niin kauan Warwickissa?» tiedusteli Tressilian, tahtoen pysyttää keskustelun etäällä hänen omista asioistaan.

»Sellainen hassutusten sarja», vastasi Blount, »ettei moista ole vielä nähty edes Pärttylinmarkkinoillakaan. Siellä sitä oli puhujaa ja näyttelijää ja koiraa ja karhua ja apinoita esitteleviä miehiä ja eläviksi nukiksi paneutuneita akkoja -- ihme, että se kuningatar kesti sen kaiken. Mutta tuon tuostakin tuli aina jotakin 'hänen armollisten kasvojensa suloisesta paisteesta' ja muuta sellaista hölynpölyä. Ja ah! turhamaisuus tekee narrin viisaimmastakin. Vaan tulkaa, lähtekäämme sinne parveketornin edustalle, -- vaikk'en minä ymmärrä, Tressilian, minne Sinä panet tuon ratsastuspukusi ja nuo saappaasi.»

»Minä asetun Sinun taaksesi, Blount», sanoi Tressilian, joka näki ystävänsä ylenpalttisen komeuden nousseen hänen päähänsä. »Sinun kookas ruhosi ja kaunis pukusi peittävät minun heikot puoleni.»

»Teekin niin, Edmund», vastasi Blount. »Ja totta puhuakseni olenkin minä hyvin mielissäni, että Sinä pidät tätä minun pukuani kauniina, huolimatta kaikesta siitä, mitä tuo herra Älypää tuossa saattaa sanoa; sillä kun joku kerran hassuksi rupeaa, niin ruvetkoon sitten oikein perinpohjaisesti.»

Näin puhein kohensi Blount lakkiaan uljaampaan asentoon, oikaisi säärensä ja alkoi miehekkäästi astella eteenpäin aivan kuin olisi hän tepastellut piikkimiestensä etunenässä, tuon tuostakin tyytyväisenä katsahtaen tulipunaisiin sukkiinsa ja kengissään kukoistaviin suunnattomiin keltaruusuihin. Tressilian seurasi häntä omiin murheellisiin ajatuksiinsa vaipuneena, tuskin huomaten Raleighia, joka kuiskaili Tressilianin korvaan niitä sukkeluuksia, joita hänen eloisa mielikuvituksensa kunnianarvoisan ystävän kömpelön turhamaisuuden huvittamana loi.

Tällä tavoin kulkivat he pitkän sillan eli kilpatantereen yli ja asettuivat muiden aatelismiesten mukana parveketornin ulkoportin edustalle. Kaikkiaan oli heitä noin neljäkymmentä ritarien parhaimmistosta valittua miestä järjestettyinä kunniavahdiksi kahteen riviin portin molemmin puolin ja sen tiheän peitsi- ja tappara-aitauksen sisään, jonka muodostivat Leicesterin komeihin varustuksiin puetut huovit. Aatelismiehillä ei ollut muita aseita kuin miekat ja tikarit, ja olivat he niin loistavasti puetut kuin suinkin saattoi kuvitella; ja kun sen ajan kuosi piti tuhlailevan komeuden näyttelemisestä, näkyi siellä vain samettia ja kulta- ja hopeakangasta, nauhoja, sulkia, jalokiviä ja kultavitjoja. Huolimatta vakavammista surunsyistään ei Tressilian kuitenkaan voinut olla tuntematta, että hän ratsastuspuvussaan, niin oivallinen kuin se saattoi ollakin, esitti oikeastaan hyvin surkeata osaa tällä »prameilevan komeuden» näyttämöllä, etenkin kun hän näki sopimattoman asunsa herättävän ihmettelyä ystäviensä ja ivaa ja halveksumista leicesteriläisten joukossa.

Me emme voi olla mainitsematta tätä seikkaa, vaikka se näyttäisikin olevan ristiriidassa Tressilianin luonteen vakavuuden kanssa; sillä totuus on, että huolehtiminen ulkonaisesta ihmisestämme on laji itserakkautta, josta eivät viisaimmatkaan vapaudu ja johon mieli niin vaistomaisesti ohjautuu, ettei ainoastaan melkein väistämättömään kuolemaan kiiruhtava sotilas vaan jopa läheisestä mestauksestaan varma rikollinenkin pitää erikoista huolta ulko-asunsa kelvollisuudesta. Vaan älkäämme poiketko kertomuksestamme.

Kesäillan hämärä (9 p. heinäk. 1575) oli laskeutunut maille ja vesille, sillä aurinko oli hiljattain kadonnut näkyvistä, ja kaikki odottivat jännitettyinä kuningattaren pikaista saapumista. Väkijoukko oli jo ollut koolla useita tunteja ja se kasvoi vain kasvamistaan. Anteliaasti jaellut virvokkeet, paistettu häränliha ja eri paikoissa tien varrella avatut oluttynnyrit olivat pitäneet kansanjoukkoa mainiolla ja hyvänsävyisellä tuulella kuningatarta ja hänen suosikkiaan kohtaan, mikä ei ehkä olisi tapahtunut, jos odottajain olisi lisäksi täytynyt paastota. He tappoivat siis aikaa tavallisin rahvaan huvitteluin, huutaen, hoilaten, kiljuen, tehden repäiseviä kujeita toisilleen ja kohottaen ilmoille sen sekasortoisen hälinän, joka aina liittyy moisiin tilaisuuksiin. Kaikki tiet ja kentät olivat täynnä kansaa, mutta erittäinkin metsästyspuiston portin edusta, minne suurin osa alempaa rahvasta oli kokoontunut; melu ja rähinä kävi yhä äänekkäämmäksi, kun yht'äkkiä sähikäinen suhahti taivasta kohti ja samalla hetkellä linnan ison kellon kumahdukset alkoivat vyöryä yli maiden ja mantereitten.

Heti syntyi kuoleman hiljaisuus, jota seurasi syvä odotuksen hyrinä, monen tuhannen hiljaa puhuvan ihmisen yhdistynyt ääni, tai yksinkertaisemmin sanoen, suunnattoman kansanjoukon kuiske.

»Nyt ne varmaan tulevat», virkkoi Raleigh. »Tressilian, tuo humina on suurenmoinen. Me kuulemme sen tänne asti, niinkuin merimiehet pitkän matkan jälkeen kuulevat yö-vartiollaan maininkien kohahtavan jotakin kaukaista, tuntematonta rantaa vasten.»

»Loruja!» vastasi Blount. »Minusta kuulostaa se aivan samanlaiselta kuin hatasarvieni mylvinä Wittenswestlowen niityltä.»

»Kohta rupeaa hän saarnaamaan meille karjoistaan», sanoi Raleigh Tressilianille; »hän ajattelee vain lihavia härkiä ja meheviä laitumia -- hän on tuskin omia elukoitaan parempi ja muuttuu uljaammaksi ja ylevämmäksi vasta kun hänet yllytetään huitomaan ja ryntäämään.»

»Pian hän siihen työhön rupeaakin», varoitti Tressilian, »ellet Sinä säästä sukkeluuksiasi.»

»Hui hai, siitä välitän minä viisi!» vastasi Raleigh; »mutta Sinustakin, Tressilian, on tullut jonkunlainen tarhapöllö, joka lentelee vain öisin; Sinä olet vaihtanut laulusi ilkeään rääkyntään ja hyvän seuran seiniläsköynnöksiin.»

»Mutta mitä eläimen lajia sinä sitten itse luulet olevasi, Raleigh», kysyi Tressilian, »kun Sinä katselet meitä kaikkia noin vain yli olkaisi?»

»Kuka, minäkö», vastasi Raleigh. »Kotka minä olen, joka en koskaan halua ajatella kurjaa maata niin kauvan kuin on taivas liihoiteltavana ja aurinko tuijotettavana!»

»Kautta Pyhän Barnabaan, mainiosti kerskattu!» virkkoi Blount; »mutta, hyvä herra Kotka, varohan häkkiä ja varohan metsästäjää. Moni lintu on lentänyt yhtä korkealle, ja kuitenkin olen minä nähnyt ne olkitukko mahassa roikkuvan poutahaukkojen peloittimina. -- Mutta kuulkaahan, mikä kuolonhiljaisuus valtasi ne nyt äkkiä!»

»Kulkue pysähtyy metsästyspuiston portille, missä tietäjä-akka, muuan _fatidicae_-naisista astuu kuningatarta vastaan, ennustamaan hänen tulevia vaiheitansa», selitti Raleigh. »Minä näin ne säkeet; niissä on hyvin vähän makua ja pontta, ja Hänen Majesteettiinsa on jo sullottu kelpolailla tuollaisia runollisia kohteliaisuuksia. Hän kuiskasi minulle siellä Ford-millissä, lähestyessään Warwickin yltäkylläisyyttä, kunnantuomarin puheen aikana, että hän oli '_pertaesa barbarae loquelae_'.»

»Kuningatar kuiskasi _hänelle_!» ihmetteli Blount itsekseen; »hyvä Jumala, mitähän tästä maailmasta vielä tulee!»

Hänen enemmät mietiskelynsä keskeytti väkijoukon riemuhuuto, niin hirvittävän voimakas, että sen kaiku kiiri peninkulmia avaralle yli koko tienoon. Tien sivuille lähekkäin asetetut vartijat yhtyivät kukin vuorostaan huutoon, joka kulovalkean tavoin kiiti linnaan, ilmoittaen siellä kaikille, että kuningatar Elisabet oli ratsastanut Kenilworthin kuninkaallisen metsästyspuiston portista sisään. Kaikki linnan soittokoneet ulvahtivat täyteen ääneen, ja kaikki tykit ja kaikki pienemmät tuliluikut laukaistiin muureilta; mutta rumpujen pärinä ja torvien toitotus ja kanuunainkin jyrähdykset kaikuivat vain heikkona säestyksenä kansanjoukon huikean huudon ja kiljahdusten keskeltä.

Kun melu oli hieman asettunut, alkoi puiston portilta näkyä väkevää valoa, joka avonaista ja kaunista, ja -- kuten jo olemme huomauttaneet -- molemmin puolin Leicesterin kreivin huovien reunustamaa lehtokujaa pitkin parveketornia lähetessään yhä vain paisui ja kirkastui. Käsky vieri pitkin riviä: »Kuningatar! Kuningatar! vaiti, seiso suorana!» Ja eteenpäin lasketti kulkue kahdensadan paksun, yhtä monen ratsumiehen pitelemän vahatuohuksen valaisemana, niin että koko saattue näkyi yhtä selvästi kuin keskellä kirkkainta päivää, mutta erittäinkin sen pääryhmä, minkä keskuksen loistavasti puettu ja jalokivin kimalteleva kuningatar muodosti. Hän ratsasti maidonvalkoisella hevosella, jota hän ohjasi erinomaisen kauniisti ja arvokkaasti; ja koko hänen uljaasta ryhdistään ja jalosta käytöksestään näkyi, että hän oli satojen kuninkaiden jälkeläinen.

Hänen Majesteettinsa rinnalla ratsastavat hovinaiset olivat pitäneet huolta siitä, ettei heidän ulko-asunsa ollut millään tavoin komeampi kuin heidän arvonsa ja nykyinen tilaisuus välttämättä vaativat, jottei mikään halvempi loiste pääsisi himmentämään kuninkaallisen valon säteilyä. Mutta heidän henkilökohtaiset sulonsa ja upeus, joka kaikesta varovaisuudestakin huolimatta vallitsi heidän puvuissaan ja varustuksissaan, osoittivat heidät loistostaan ja kaunottaristaan kuuluisan valtakunnan parhaimmistoksi. Ja naisia rajoittavista näkökohdista riippumattomain hovimiesten komeilu oli kerrassaan hillitön.

Leicester, joka epäjumalankuvan tavoin kimalteli jalokiviä ja kultakangasta, ratsasti hänen majesteettinsa oikealla puolella, niin hyvin hänen isäntänään kuin hänen tallimestarinaan. Hänen mustan orhinsa ruumiissa ei ollut ainoatakaan valkoista karvaa, ja oli se Europan kuuluisimpia sotaratsuja, jonka kreivi oli suurin kustannuksin hankkinut erikoisesti tätä juhlallista tilaisuutta varten. Jalo eläin tuskastui saattueen hidasta kulkua, kaarsi uljasta kaulaansa ja pureskeli hopeakuolaimia, jotka estivät sitä syöksähtämästä täyteen vauhtiin, niin että vaahto purskui sen suusta ja täplitti ikäänkuin lumihiutaleina sen mahtavan rinnan ja sen kauniit etujalat. Ratsastaja tuotti kaikkea kunniaa sille korkealle paikalle, missä hän oli ja sille uljaalle orhille, joka häntä kantoi; sillä ei kukaan koko Englannissa, ehk'eipä koko Europassakaan ollut Dudleyta etevämpi ratsastustaidossa ja kaikissa siihen kuuluvissa tempuissa. Hän oli paljain päin, kuten kaikkikin hovimiehet kulkueessa; ja tuohusten punainen valo väikkyi hänen pitkillä, mustilla kiharoillaan ja hänen kasvojensa jaloilla piirteillä, joiden ehdottomassa kauneudessa ankarinkin arvostelija olisi löytänyt vain yhden, niin sanoaksemme ruhtinaallisen virheen, sen nimittäin, että otsa oli hiukan liian korkea. Tänä ikimuistettavana iltana kuvastivat nuo piirteet alamaisen nöyrää kiitollisuutta, joka ymmärtää pitää arvossa sitä suurta kunniaa, minkä kuningatar oli hänelle suonut, ja myöskin kaikkea sitä ylpeyttä ja tyytyväisyyttä, jonka niin ylevä hetki oli hänen sydämessään herättänyt. Mutta vaikkeivät siis hänen silmänsä eivätkä kasvonsa ilmaisseet muita kuin tilaisuuteen täysin soveltuvia tunteita, huomasivat kuitenkin muutamat kreivin läheisimmät ystävät, että hän oli tavattoman kalpea, ja pelkäsivät kaikki hänen rasittavan itseään enemmän kuin hänen terveytensä salli.

Varney ratsasti ylimpänä aseenkantajana aivan herransa takana, ja hoiteli kreivin mustaa samettihattua, jota koristi timanttisolki ja jossa liehui valkoinen sulka. Hän piti koko ajan tarkasti silmällä isäntäänsä, ja Leicesterin lukuisista palvelijoista hän juuri kaikkein kiihkeimmin toivoi -- syistä, jotka lukija jo tuntee -- että hänen herransa voimat ja tarmo veisivät hänet kunnialla tämän niin ankaran päivän päähän. Sillä vaikka Varney oli yksi niitä harvoja -- hyvin harvoja siveellisiä hirviöitä, jotka koettavat viihdyttää uneen oman sydämensä soimauksia ja jotka jumalankieltämys saattaa siveellisen tunnottomuuden tilaan, kuten opiumi poistaa kuolevain kärsimykset, niin tiesi hän kuitenkin, että hänen isäntänsä rintaan oli jo syttynyt se tuli, joka ei koskaan sammu ja että hänen herransa tunsi kaiken ylempänä kuvailemamme loiston ja komeuden keskelläkin sen madon kalvavan, joka ei koskaan kuole. Mutta koska Leicesterin kreivi oli Varneyn oman ilmoituksen nojalla varma siitä, että hänen kreivittärensä poti pahoinvointia, joka tulisi kuningattarelle täydellisesti selittämään, miksi hän ei ollut saapunut Kenilworthiin, arveli hänen ovela tallimestarinsa, ettei niin kunnianhimoinen mies sallisi ulkonaisen väsymyksen voittaa itseään.

Kuningattaren lähimpään saattueeseen päässeet miehet ja naiset olivat luonnollisesti urhouden ja kauneuden perikuvia -- tämän merkillisen hallituskauden jalosukuisimpia ylimyksiä ja viisaimpia neuvonantajia, joiden nimien luetteleminen kuitenkin vain väsyttäisi lukijaa. Heidän takanaan tuli pitkät rivit ritareita ja aatelismiehiä, joiden arvo ja sukuperä, niin merkittäviä kuin ne ehkä olivatkin, joutuivat tämän kulkueen ylhäisen ja mahtavan eturintaman varjoon, samoinkuin he itse sen jälkijoukkoon.

Täten järjestettynä läheni uljas ratsasseurue parveketornia, joka, kuten olemme huomauttaneet, muodosti linnan etuvarustuksen.

Nyt oli jättiläismäisen portinvartijan astuminen esiin. Mutta se miesparka oli niin sekaannuksissaan, -- suunnaton olutkannu näet, jonka hän oli vähää ennen tyhjentänyt muistinsa teroittamiseksi, olikin petollisesti vain hämmentänyt aivot, joita sen oli määrä kirkastaa, -- että hän vain voihki surkeasti ja jäi istumaan kivipenkille; ja kuningatar olisi ratsastanut ohi ilman tervehdystä, ellei portinvartijan salainen liittolainen, Flibbertigibbet, joka oli piiloutunut hänen taakseen, olisi pistänyt häntä neulalla hänen aikaisemmin kuvailemamme lyhyen lonkkavaatetuksensa taka-osiin.

Jättiläinen kiljaisi julmasti, mikä ei sopinut niinkään huonosti hänen osaansa, kavahti kohoksi nuijineen ja lyödä huitaisi sillä pari ankaraa kertaa ympärilleen, ja sitten syöksähti hän kannusten raateleman vaunuhevosen tavoin keskelle runomittaisen tervehdyspuheensa tulisinta vauhtia ja lasketti Dickie Sludgen tehokkaan kuiskauksen avustamana jyrisevällä pauhulla säejakson, josta esitämme seuraavat näytteet; -- lukijan on otaksuminen, että ensi säkeet ovat tarkoitetut portin luo tungeskelevalle väkijoukolle, kun taas loppu-osa lausuttiin kuningattaren lähestyessä, jonka nähdessään jättiläismäinen portinvartija, ikäänkuin taivaallisen ilmestyksen satuttamana, pudotti nuijansa, luopui avaimestaan ja jätti tien avoimeksi yön jumalattarelle ja hänen uljaalle saattueelleen.

»Mikä melske, tungos, häly täällä --? Luitanne varokaa ja etäällä Pysykää! Vahti oon, en olkimies, Äänein ja nuijain käskyn temput ties.»

»Mut vaiti -- ei, seis -- mikä näky tää? -- Mi ihanuus se tuolta ennättää? Mikä jalo tähti seuran jalon: Timantin se voittaa säihkypalon? Huikaistuna nuijan, avaimeni Jätän; eteesi käyn polvilleni, Kirkas ihme; kulje onnekkaana; -- Hajotkoon portti, mi aukene ei Sulle autuaana!»

Elisabet otti hyvin armollisesti herkulesmaisen vartijan tervehdyksen vastaan ja päätään hänelle kiitokseksi nyökäytettyään, ratsasti hänen torninsa läpi, jonka huipusta kajahti yht'äkkiä valtava, sotaisa soitanto, mihin taas vastasivat muut eri kohtiin linnan muureja ja metsästyspuistoa sijoitetut soittokunnat, niin että kun yhden sävelet vielä kaikuna kiirivät, niitä heti jatkoi toinen milloin miltäkin ilmansuunnalta.

Tämän soitonhuminan keskellä, joka ikäänkuin tenhottuna kuului milloin olevan aivan lähellä, milloin kauvempaa kajahtelevan, milloin valittavan niin vienosti ja hiljaa kuin olisi tuo etäisyys vähitellen tullut niin suureksi, että vain viimeiset viipyvät värähdykset ehtivät enää korvaan, kulki kuningatar Elisabet parveketornin läpi, nousten sitten pitkälle sillalle, joka ulottui sieltä aina Mortimerin torniin asti ja joka oli nyt kirkas kuin päivä, niin monia soihtuja oli kiinnitetty vaajavarustukseen sen molemmin puolin. Useimmat ylimykset laskeutuivat tässä satulasta, toimittivat hevosensa läheiseen Kenilworthin kylään ja seurasivat kuningatarta jalkaisin, kuten nekin aatelismiehet, jotka olivat odottaneet häntä parveketornin edustalla.

Tässä tilaisuudessa, kuten jo usein ennenkin illan kuluessa, puhutteli Raleigh Tressiliania ja hämmästyi suuresti hänen hajanaisia ja epämääräisiä vastauksiaan; kun Tressilian sen lisäksi oli luopunut huoneestaan ilman selvästi perusteltuja syitä, esiintynyt huolimattomassa puvussa juuri silloin, kun se kaikkein helpoimmin saattoi loukata kuningatarta ja näyttänyt hänen mielestään muitakin säännöttömyyden oireita, alkoi Raleigh epäillä ystävänsä joutuneen tilapäiseen mielenhäiriöön.

Tuskin oli kuningatar ehtinyt sillalle, kun hänelle jo tarjoutui uusi näytelmä; sillä heti kun soittokuntain säveleet olivat ilmoittaneet hänen saapuneen sille kohdalle, ilmestyi järvelle hirsilautta, joka oli laitettu pienen uivan saaren tapaiseksi, jota valaisivat monet soihdut ja jota ympäröivät merihevosia esittävät uivat valekuvat, mitkä taas kantoivat selässään tritoneja, merenneitoja ja muita järvien ja jokien tarumaisia jumalia; lautta lähti liikkeelle pienen haikaramajan takaa, missä se oli ollut piilossa, ja lipui keveästi sillan toista päätä kohti.

Saarella näkyi kaunis, vaaleansiniseen silkkiviittaan puettu nainen; hänen uumenillaan oli leveä vyö, johon oli piirretty samanlaisia merkkejä kuin hebrealaisten mietelippuihin. Hänen jalkansa ja käsivartensa olivat paljaat, mutta hänen ranteitaan ja nilkkojaan koristivat tavattoman jykevät kultarenkaat. Hänen pitkän, hienon, mustan tukkansa kaunistuksena upeili keinotekoisesta mistelistä väännetty kruunu eli seppele, ja kädessään kantoi hän mustaa, hopeapäistä sauvaa. Seurana oli hänellä kaksi samaan vanhanaikaiseen, tarumaiseen tapaan puettua vedenneitoa.

Koko näytelmä oli niin hyvin järjestetty, että tämä Uivan Saaren Valtijatar laski molempine seuralaisineen matkansa ihastuttavasti suoritettuaan Mortimerin tornin rantaan juuri samalla hetkellä, kun Elisabetkin ehti tämän ulkovarustuksen edustalle. Outo ilmestys julisti sitten oivallisessa puheessa olevansa se kuuluisa Järven Neito, jota niin usein mainitaan kuningas Arturin taruissa, joka oli vaalinut pelättyä Lancelotia tämän nuorena ollessa ja jonka kauneus oli voittanut mahtavan Merlininkin viisauden ja taikakeinot. Näistä varhaisista ajoista lähtien oli hän pysynyt kristallivaltakunnassaan, huolimatta niistä uljaista ja mainehikkaista miehistä, jotka olivat vuoronsa perään pitäneet Kenilworthia hallussaan. Saksilaiset, tanskalaiset, normannit, Saintlowet, Clintonit, Mountfortit, Mortimerit, Plantagenetit, niin suuria kuin he olivatkin olleet sekä asekuntonsa että voimansa puolesta, eivät olleet vielä koskaan, vakuutti hän, saaneet häntä nostamaan päätänsä vedestä, minkä pohjalla hänen ihana palatsinsa kimalteli. Mutta kaikkia näitä suuria nimiä suurempi nimi oli nyt tullut hänen kuuluvilleen ja hän oli saapunut kunnioituksensa ja velvollisuutensa tuomana toivottamaan verrattomalle Elisabetille kaikkea hauskuutta niistä huvituksista, joita linna ja sen ympäristöt, sen maat ja vedet saattoivat tarjota.

Kuningatar kuunteli sangen suosiollisesti tätäkin tervehdystä ja vastasi pilaillen: »Me luulimme tämän järven kuuluneen omiin alueihimme, kaunis neito; mutta koska nyt niin suuri kuuluisuus väittää niitä omikseen, olemme me mielihyvin jossakin toisessa tilaisuudessa lähemmin keskusteleva Teidän kanssanne meidän yhteisistä eduistamme.»

Saatuaan tämän armollisen vastauksen, katosi Järven Neito, ja Arion, joka oli myöskin ollut merijumalien joukossa, nousi delfininsä selkään. Mutta Lambourne, joka oli ryhtynyt esittämään sitä osaa Waylandin poistuttua ja joka oli kylmettynyt viivyttyään liian kauvan hänelle niin vastenmieliseen alkuaineeseen vaipuneena, ei ollut mitenkään voinut oppia puhettansa ulkoa, ja kun ei hänellä nyt portinvartijan tavoin ollut kuiskaajaakaan, päätti hän korjata asian häikäilemättömyydellä, repäisi naamuksen kasvoiltaan ja vannoi: »Vieköön sen tuhannen peijakas koko roskan! Minä en ole mikään Arion enkä Orion, vaan rehellinen Mikko Lambourne; minä olen juonut Teidän Majesteettinne terveydeksi koko upposen päivän ja nyt minä olen noussut tähän toivottamaan Teidän Majesteettianne sydämellisesti tervetulleeksi Kenilworthin linnaan.»

Tämä harkitsematon hullutus vastasi ehkä paremmin tarkoitustaan kuin koreita sanoja vilisevä puhe. Kuningatar nauroi makeasti ja vannoi -- hänkin vuorostaan -- että se oli paras puhe, mitä hän oli kuullut koko päivänä. Lambourne, joka heti näki, että hänen rohkea temppunsa oli pelastanut hänen luunsa, hyppäsi rannalle, potkaisi delfininsä menemään ja julisti, ettei hän tästä lähin enää ryhdy mihinkään tekemisiin kalojen kanssa muualla kuin päivällispöydässä.

Ja kun kuningatar oli juuri ratsastamaisillaan linnaan, syttyi vesillä ja mailla se ikimuistettava ilotulitus, jota kuvatakseen lukijalle entuudestaan tunnettu mestari Laneham on tuhlannut kaiken kaunopuheisuutensa.

»Sellainen oli», sanoo neuvoshuoneen oven ylivartija Kenilworthissa Elisabetin kunniaksi tapahtuneista juhlallisuuksista laatimassaan kertomuksessa, joka on vieläkin tallella ja joka on pari kertaa painettu viime aikoinakin, »sellainen oli palavain sähikäisten loiste, sellainen säihkyväin tähtien tuike, sellainen kipinäin paljous ja tulva, sellainen kiitävän tulen loimotus, sellainen salamain välähtely ja sellainen kaikkien niiden voima ja pauhu ja mahtavuus, että taivaat tärisivät, vedet vapisivat ja maa liikkui, ja että minä kaikesta rohkeudestani huolimatta jouduin väkevän pelästyksen valtaan.»

XIII Luku.

Ei, tää juttu maaliskuuhun säästä, Jänisten hulluusaikaan. Puhu järkeä, Kiihkotta kylmät todistukset näytä, Tai istunnon mä tähän päätän.

_Beaumont ja Fletcher_.

Meidän aikomuksemme ei suinkaan ole ruveta yksityiskohtaisesti kertomaan Kenilworthin ruhtinaallisista juhlista kuten mestari Robert Laneham, jonka kuvauksesta me lainasimme osan edellisen luvun loppuun. Riittää, kun mainitsemme, että sen komean ilotulituksen kestäessä, jonka esittämiseksi me turvauduimme Lanehamin kaunopuheisuuteen, kuningatar ratsasti Mortimerin tornin alatse Kenilworthin ulkopihaan, kaikkialla kohdaten pakanallisia jumalia ja muinaisajan sankareita, jotka polvilleen laskeutuen taritsivat hänelle lahjoja ja kohteliaisuuksia, ja että hän vihdoinkin saapui linnan suureen saliin, joka oli hänen kunniakseen koristettu mitä loistavimmin silkkiseinäverhoin, jossa kaikenlaiset haju-aineet tuoksuivat ja jossa vienon, ihanan soiton säveleet väräjöivät. Veistoksin kaunistetusta tammikatosta riippui mahtava, kullatusta pronssista tehty kynttiläkruunu; se oli muovattu lentävän kotkan muotoon, jonka levitetyillä siivillä seisoi kolme mies- ja kolme naiskuvaa, pitäen kahta haaraa kumpaisessakin kädessään. Salia valaisi siis kaksikymmentäneljä vahatuohusta. Tämän loistavan salin yläpäässä oli komea kunniakatos suojaamassa kuninkaallista valta-istuinta, ja sen vieressä oli ovi, josta näkyi pitkä rivi kuningattarelle ja hänen hovinaisilleen varattuja, mitä upeimmin sisustettuja huoneita, minne hän saattoi vetäytyä rauhaan milloin vain suvaitsi.