Part 11

»Sitä en tiedä», vastasi Wayland -- »mutta jos hän kerran pääsee hyviin väleihin joko Leicesterin tai Varneyn kanssa, niin on minun mielestäni tämän Kenilworthin linnan ulkopuoli meille turvallisin, sillä sieltä pääsemme nopeimmin pakoon. Eikä minun aikomukseni ole viipyä täällä hetkeäkään sen jälkeen kun olen toimittanut sen kirjeen Leicesterille; odotan vain Teidän käskyänne suorittaakseni tehtäväni. Kas tässä se on -- ei -- hitto sen vieköön -- taisinkin jättää sen sinne koirankoppiini, heinäparvelle, missä minulle on tarjottu makuupaikka.»

»Kuolema ja kirous!» huudahti Tressilian tavallisesta pitkämielisyydestään poiketen; »ethän vain ole hukannut kirjettä, jonka merkitys voi olla paljoa tärkeämpi kuin tuhannen Sinunlaisesi lurjuksen henki?»

»Hukannutko!» vastasi Wayland kerkeästi; »sepä ulisi vasta leikinlaskua se! En, herra, minä panin sen varmaan talteen matkalaukkuni ja erinäisten muiden kapineiden joukkoon, joita ehkä tulen tarvitsemaan -- minä noudan sen heti paikalla.»

»Tee niin», käski Tressilian; »ole uskollinen ja palkintosi on oleva hyvä. Mutta jos minä saan syytä epäillä Sinua, olisi kuolleen koirankin parempi kuin Sinun!»

Wayland kumarsi ja lähti matkaansa luottavan ja iloisen näköisenä, mutta itse asiassa täynnä mitä ankarinta pelkoa ja levottomuutta. Kirje oli hukkunut, se oli varma, huolimatta siitä tekolohdutuksesta, jonka hän oli keksinyt tyynnyttääkseen Tressilianin suuttumusta. Se oli hukkunut -- se saattoi joutua vääriin käsiin -- ja se ilmaisisi silloin varmasti koko juonen, johon hänkin oli sekaantunut; eikä Wayland isosti uskonut sen missäänkään tapauksessa jäävän salaan. Lisäksi tunsi hän suuresti loukkautuneensa Tressilianin vihanpuuskauksesta.

»Ei, jos minulle maksetaan sillä rahalla palveluksista, joissa kaulani on ollut kysymyksessä, niin onpa minun totisesti aika katsoa kinttuihini. Tässä olen minä tietääkseni tehnyt kuoleman synnin tämän komean linnan herraa vastaan, jonka yksikin sana voisi yhtä helposti viedä henkeni kuin sen lausumisesta syntynyt puhallus voisi sammuttaa penninkynttilän. Ja kaikki tämä hullun naikkosen ja huokailevan keikarin takia, joka pienen neliskulmaisen paperipalan hukkumisesta heti karkaa tikariinsa käsiksi ja vannoo, kuoleman ja kirouksen nimessä! -- Sitten tohtori ja Varney! -- Kyllä minä käännän selkäni koko joukolle. -- Henki on kalliimpi kultaa. -- Minä pakenen heti paikalla, vaikka palkkani jääkin tänne!»

Tällaiset mietiskelyt olivat kylläkin luonnollisia Waylandin kaltaiselle miehelle, joka näki sotkeutuneensa pahemmin kuin oli odottanutkaan salaperäisten ja käsittämättömien vehkeilyjen verkkoon, missä toimihenkilöt tuskin tiesivät itsekään, mitä tehdä ja mitä sanoa. Hänen kunniakseen on meidän kuitenkin lisääminen, että hänen säälinsä tuota onnetonta, hyljättyä naista kohtaan oli melkein yhtä suuri kuin hänen omakohtainen pelkonsa.

»Minä en välitä hituistakaan herra Tressilianista», ajatteli hän; »minä olen tehnyt hänen hyväkseen enemmänkin kuin kauppa oli ja tuonut hänen harhailevan naikkosensa hänen ulottuvilleen; pitäköön hän nyt itse huolta hänestä. Mutta minä pelkään sen raukan olevan suuressa vaarassa kaikkien näiden tuittupäiden keskellä. Minäpäs nousen hänen huoneeseensa ja kerron hänen kirjeensä kohtalon, niin että hän voi kirjoittaa uuden, jos haluaa. Lähettiä ei häneltä tule puuttumaan, sen uskon, sillä onhan täällä niin paljon palvelijoita herralleen kirjeitä kantamaan. Ja minä sanon hänelle myöskin lähteväni linnasta ja heittäväni hänet Jumalan huomaan, omaan johtoonsa ja herra Tressilianin suojiin ja turviin. -- Ehkäpä hän muistaa sen sormuksen, jota hän minulle tarjosi -- minä olen totisesti sen hyvin ansainnut; mutta on hän sentään suloinen olento, ja -- vieköön piru koko sormuksen! En minä sen takia rupea hänelle vihoittelemaan. Jos minun tuon hyvän luontoni takia käykin huonosti tässä maailmassa, niin paremmathan on minulla paikat tulevassa. -- Armollisen rouvan luo siis, ja sitten maantielle!»

Saalistaan tavottelevan kissan hiipivin askelin ja vaanivin katsein kulki Wayland Tressilianin luota kreivittären huoneeseen, painautuen pihojen ja käytävien seiniin ja tarkasti tähystellen kaikkea ympärillään, mutta visusti varoen itse herättämästä huomiota. Täten kulki hän linnan sekä ulko- että sisäpihan poikki ja pääsi jo suuresta holvikäytävästäkin, joka keittiörivin ja salin välitse johti niiden pienten kiertorappusten juurelle, mitkä veivät Mervynin tornin huoneisiin.

Seppä iloitsi jo mielessään välttäneensä kaikki matkansa monenlaiset vaarat ja nousi juuri rappuja ylös kaksi porrasta kerrallaan, kun hän huomasi eräästä raolleen avatusta ovesta lankeavan miehen varjon pimentävän käytävän vastakkaista seinää. Wayland peräytyi varovasti, laskeutui sisäpihalle, käveli siellä noin neljännestunnin, joka tuntui hänestä kestävän ainakin neljä kertaa kauvemmin tavallistaan, ja palasi sitten torniin, toivoen urkkijan jo kadonneen. Hän nousi epäilyttävälle kohdalle -- varjoa ei enää näkynyt seinässä -- hän nousi vielä muutamia askelmia -- ovi oli yhä raollaan, ja hän mietti juuri, mennäkö eteenpäin vai peräytyäkö, kun se äkkiä avautui selki seljalleen, ja Mikael Lambourne syöksyi ällistyneen Waylandin kimppuun. »Kuka piru Sinä olet? Ja mitä Sinä haet tältä puolelta linnaa? Sukkelaan tähän huoneeseen ja mukisematta!»

»En minä mikään koira ole, että minä jokaisen vihellystä tottelisin», pamautti seppä, yrittäen pysyä lujana, vaikka hänen äänensä pelokas värähdys petti hänet.

»Puhutko Sinä minulle sellaisia? -- Tulehan tänne, Laurentius Tapuli.»

Tavattoman iso, ruma, julmannäköinen, lähes kuusi jalkaa pitkä miehenruho ilmestyi ovelle, ja Lambourne jatkoi: »Jos Sinua tämä torni niin kovasti miellyttää, ystäväiseni, niin pääsetpä hieman katselemaan sen perustuksiakin, runsaasti kaksitoista jalkaa järven pintaa alemmas, missä muutamat hupaisat sammakot, käärmeet ja muut sellaiset tulevat pitämään Sinulle ylen hyvää seuraa. Sentähden kysynkin Sinulta vielä kerran kaikessa totuudessa, kuka Sinä olet ja mitä Sinä täältä haet?»

»Jos tyrmän ovet kerran perääni kiinni rysähtävät», ajatteli Wayland, »olen minä mennyttä miestä.» Hän vastasikin sentähden nöyrästi: »Minä olen se sama köyhä ilveilijä, jonka Teidän Kunnianarvoisuutenne tapasi eilen Weatherlyn laaksossa.»

»Ja mitä ilveilyä aijoit Sinä sitten harjoittaa täällä tornissa?» tiukkasi Lambourne. »Joukkueesihan majailee jossakin tuolla Clintonin rakennusten puolella.»

»Minä tulin tänne sisartani katsomaan», selitti ilveilijä; »hän on tuolla ylhäällä herra Tressilianin huoneessa.»

»Ahaa!» hymyili Lambourne, »siihenkö sitä tultiinkin! Kautta kunniani, noin muukalaiseksi on se herra Tressilian aivan kuin kotonaan meidän linnassamme ja varustaa kammionsa sievosesti kaikenlaisilla mukavuuksilla. Tämäpä on oiva juttu tuosta pyhästä herra Tressilianista, ja se on oleva erinäisille henkilöille yhtä tervetullut kuin minulle pullea rahakukkaro. -- Kuuleppas, ukkoseni», jatkoi hän Waylandin puoleen kääntyen, »älä Sinä vihjaa pupua pakenemaan -- meidän täytyy pyydystää se pesästään. No, hiiteen jo tuo surkeileva lampaannaamasi, muutoin paiskaan minä Sinut tuosta akkunasta ulos koettamaan, voiko temppuilutaitosi pitää luusi eheinä.»

»Teidän Kunnianarvoisuutenne ei toivoakseni ole kuitenkaan niin kovasydäminen», sanoi Wayland; »täytyyhän köyhänkin elää. Sallineehan Teidän Kunnianarvoisuutenne minun mennä tapaamaan sisartani?»

»Joka on sisaresi Aatamin puolelta, sen takaan», vastasi Lambourne; »tai jos asianlaita on toisin, niin sitä suurempi lurjus olet. Mutta olkoonpa hän nyt sitten sisaresi tai ei, Sinä saat surmasi miekan terästä heti paikalla, jos vielä kerran pyrit tähän torniin. Ja muistaessani -- kautta säilän ja surman! -- minä vien Sinut ulos tästä linnasta, sillä se on paljoa tärkeämpi tehtävä kuin koko Sinun ilveilytaitosi.»

»Mutta suvainneehan Teidän Jaloutenne huomata», puolustihe Wayland, »että minun on määrä näytellä Arionia siinä loistokappaleessa, joka juuri tänä iltana esitetään järvellä.»

»Minä näyttelen sitä itse, kautta Pyhän Kristoferin!» huusi Lambourne. -- »Orioniksiko Sinä sitä sanoit? -- Minä näyttelen Orionia ja sen vyötä ja seitsemää tähteä vielä kaupanpäällisiksi. Tule mukaan, Sinä sen vietävän lurjus ja roisto -- seuraa minua! -- Tai seis -- Laurentius, hoiteleppas Sinä häntä.»

Laurentius kahmaisi vastustelematonta ilveilijää kauluksesta, ja Lambourne opasti heidät nopeasti samalle hyökkäysportille eli sala-aukolle, jonka kautta Tressilian oli palannut linnaan ja joka oli tehty läntiseen muuriin verrattain lähelle Mervynin tornia.

Kiireisin askelin kulkiessaan tornilta hyökkäysportille pinnisti Wayland turhaan aivojaan keksiäkseen keinoja onnettoman kreivittären auttamiseksi, sillä huolimatta omasta uhkaavasta asemastaan tunsi Wayland syvää sääliä häntä kohtaan. Mutta kun hänet heitettiin ulos linnasta ja kun Lambourne kauhistavasti kiroten julisti, että hän heti paikalla pääsisi hengestään, jos hän yrittäisi takaisin, nosti hän kätensä ja silmänsä taivasta kohti, ikäänkuin pyytäen Jumalaa todistajakseen, että hän oli viimeiseen asti puolustanut sorrettua ja vääryyttäkärsiväistä; sitten käänsi hän Kenilworthin ylpeille torneille selkänsä ja lähti etsimään vaatimattomampaa ja turvallisempaa pakopaikkaa.

Laurentius ja Lambourne katselivat hetken aikaa Waylandin jälkeen ja kun he sitten ryhtyivät astuskelemaan torniinsa takaisin, puhutteli edellinen toveriaan seuraavasti: »Älä usko minua milloinkaan enää, Lambourne, jos minä arvaan, miksi Sinä ajoit tämän miesraukan linnasta, vaikka hänen piti esiintyä juuri alkavassa näytelmässä, ja kaikki tämä vielä sitten jonkun tytönheilakan takia.»

»Ah, Laurentius», vastasi Lambourne, »Sinä ajattelet sitä Slingdonin tumma-ihoista Johanna Juggesia ja Sinä säälit inhimillistä heikkoutta. Mutta älähän hätäile, Sinä jalo Tyrmän herttua ja Hornan kreivi, sillä Sinä käyskentelet tämän asian suhteen yhtä suuressa pimeydessä kuin jos oleilisit omilla alueillasi tornin uumenissa. Tiedä siis, Sinä suuresti kunnioitettava Kenilworthin Alamaitten kuningas, että meidän korkeasti ylistettävä herramme Rikhard Varney antaisi niin paljon sen samaisen Tressilianin takkiin pistetystä reijästä, että me sillä saisimme pystyyn ainakin viidetkymmenet öiset juomakemut ja että meillä olisi täysi oikeus ja valta lähettää hovimestari sen tuhannen tuuteriin, jos hän tulisi hätyyttämään meitä liian aikaisin kolpakkojemme äärestä.»

»No, jos kerran asia niin on, niin oikeinpa teit», mukautti Laurentius Tapuli, Kenilworthin linnan ynnä sen Vapauden ja Kunnian Ylivalvoja, eli tavallisella kielellä vanginvartija; »mutta mitenkäs sitten käy, kun Sinä menet kuningatarta vastaan, Lambourne, sillä kaihan Sinun täytyy seurata isäntääsi?»

»Sinun, rehellisen vankilain ruhtinaan, täytyy pitää vahtia minun poissa ollessani. -- Päästä Tressilian sisään, jos hän pyrkii, mutta varokin, ettet laske ketään pois. Jos se hameniekka yrittelisi pistää sieltä nokkaansa ulos, kuten hän ehkä tekeekin, niin aja hänet pesäänsä raikkain sanoin -- hän on vain viheliäinen näyttelijätär, kun oikein suoraan puhutaan.»

»Mutta sittenhän», keksi Laurentius, »olisi minun parasta työntää hänen tielleen se rautaportti, joka on niiden kaksois-ovien ulkopuolella, ja saada hänet siten pysymään koreasti kolossaan ilman enempiä mutkia.»

»Tressilian ei pääsisi silloin hänen luokseen», vastasi Lambourne hetkisen mietittyään. »Mutta se ei haittaa mitään -- hänet tullaan keksimään Tressilianin huoneesta, ja sillä hyvä. -- Mutta tunnusta pois, Sinä vanha yökönsilmäinen tyrmätonttu, että Sinä pelkäät pitää yksinäsi vahtia tässä Mervynin tornissa?»

»Mitä pelkäämiseen tulee, Lambourne», virkkoi äijä, »niin en minä välitä siitä senkään vertaa, kuin että kerran avaintani vääntäisin; mutta kummia on kuultu ja nähty tässä tornissa. -- Olethan Sinä kai kuullut sinäkin lyhyenä aikana, minkä olet Kenilworthissa ollut, että siellä kummittelee Artur Mervynin henki; tämä Mervyn oli hurja sissipäällikkö, jonka julma Mortimer Walesin rajakreivinä ollessaan otti vangiksi ja joka sitten sanotaan murhatunkin tässä hänen nimellään mainitussa tornissa?»

»Oh, minä olen kuullut sen jutun viisisataa kertaa», vastasi Lambourne, »vieläpä senkin, että aave aina silloin pitää pahinta ääntä kun alhaalla keittiön valtakunnassa kiehutetaan laukkaa ja kaurapuuroa tai paahdetaan juustoa. Santo Diavolo, mies, pidä kitasi, minä tunnen sen tarinan juurta jaksain!»

»Etpähän, etpähän tunnekaan», intti vanginvartija, »niin viisas kuin oletkin olevinasi. Ah, on kauheaa murhata vanki koppiinsa! -- Sinä, joka voisit noin vain lävistää miehen pimeällä kadulla, et tiedä siitä mitään. Jos hieman kopahuttaa niskoittelevaa ukkia avaimilla pääkuoreen ja käskee hänen pysymään hiljaa, niin se on minun mielestäni vain hyvän järjestyksen pitämistä vankilassa; mutta kun vedetään miekka ja tapetaan hänet tappamalla, kuten tehtiin sille walesilaiselle, niin se se panee kummitukset liikkumaan ja _se_ se saattaa muutamiksi sadoiksi vuosiksi vankilan mahdottomaksi kenenkään säädyllisen ihmisen asua. Ja minä pidän niin paljon vangeistani, niistä ihmisparoista, että minä olen pistänyt hyviä ritareita ja korkeasukuisia herroja, jotka ovat sattuneet tekemään erinäisiä ratsastusretkiä maanteille tai leikkaamaan isäntäni Leicesterin kreivin kunniaa tai tekemään muuta sen suuntaista, viisikymmentä jalkaa maan alle mieluummin kuin olisin sulkenut heidät tuonne yläkamariin, jota ne sanovat Mervynin kopiksi. Ja kautta kahleita kantavan Pyhän Pietarin, minä ihmettelenkin suuresti, että jalo kreivi tai herra Varney ovat tulleet ajatelleeksikaan sijoittaa vieraitaan sinne; ja jos se herra Tressilian on voinut saada sinne jonkun seurakseen, ja päälle päätteeksi kauniin neitosen, niin on hän minun mielestäni sen hyvin ansainnut.»

»Minäpä sanon Sinulle», julisti Lambourne, käyden vanginvartijan huoneeseen, »että Sinä olet aika aasi. -- Mene vetämään se rautaporttisi rappusten sulkeiksi, äläkä vaivaa älykoppaasi kaikenlaisilla kummitusjutuilla. -- Saatappas tänne tuo viinihaarikka, mies, sainpa pienen palavan sen roiston kanssa rimpuillessani.»

Lambournen vetäessä pitkiä siemauksia suoraan viinihaarikasta, maljaa käyttämättä, selitteli vanginvartija edelleen uskoaan yliluonnollisiin asioihin.

»Sinä olet viipynyt vasta muutamia tunteja tässä linnassa ja koko senkin ajan olet Sinä, Lambourne, ollut niin juovuksissa, että Sinä olet ollut sekä kuuro ja mykkä että sokea. Mutta eiköpähän tuo kerskailemisesi hieman talttuisi, kun viettäisit yön kanssamme täyden kuun aikana, sillä silloin telmää kummitus kauheimmin; ja etenkin jos vielä kävisi vinkuva tuuli luoteisesta, sade räiskyisi ja ukkonen jyrähtelisi. -- Voi mun päiviäni sentään mikä rätinä ja roikina ja voihkaminen ja ulvonta silloin kuuluu Mervynin kopista, aivan kuin tuosta päittemme päältä, niin ettei ole aina kaksi neljännestä paloviinaakaan saanut pysymään minua ja poikiani hiukankaan reippaalla tuulella!»

»Joutavia, mies!» vastasi Lambourne, jonka mielialaan hänen viimeiset kulauksensa, yhtyneinä aikaisemmissa tilaisuuksissa tapahtuneihin pullon puhutteluihin, alkoivat vaikuttaa elähyttävästi. »Sinä sitä ja puhua pärpätät, vaikket tiedä hengistä mitään. Ei kukaan osaa niistä mitään varmaa sanoa; ja mitä vähemmän niistä yleensä puhuu, sitä parempi. Yksi uskoo tähän, toinen tuohon -- kaikki riippuu vain mielikuvituksesta. Minä olen nähnyt niitä monenlaisia, niitä uskojia, rakas Laurentius Lukkonen, oikein järkimiehiäkin. Muuankin suuri herra -- nimestä viisi, Laurentius -- uskoo tähtiin ja kuuhun ja kiertolaisiin ja niiden kulkuun ja muuhun semmoiseen ja luulee niiden kimmeltelevän vain hänen onnekseen; kun ne selvästi, tai oikeammin, Laurentius, juopuneesti puhuen paistavat yksinomaan sen takia, etteivät semmoiset kelpo veikot kuin minäkin suistuisi rapakoihin tai katu-ojiin. Hyvä, herra, antaa hänen tehdä päänsä mukaan, hän on kylliksi mahtava noudattamaan omaa tahtoansa. -- Sitten on toinen hyvä -- sangen oppinut mies, sen takaan, joka laskettaa kreikkaa ja hebreaa yhtä solkenaan kuin minä ikinä varkaanlatinaa -- hän on hassahtanut myötävetoisuuksiinsa ja vastavetoisuuksiinsa -- hän on muuttavinaan lyijyä kullaksi ja niin poispäin -- no, olkoon menneeksi sekin minun puolestani, ja saakoon hän maksaa niille muutetulla rahalla, jotka ovat kyllin typeriä ottamaan sen täydestä. -- Ja sitten tulet Sinä itse, kolmas suuri mies, vaikka et olekaan mikään oppinut etkä ylimys, olethan vain täydet kuusi jalkaasi pitkä, ja Sinunkin, tihrusilmäisen myyrän, sitä pitää kaikin mokomin uskoman kummituksiin ja haltijoihin ja sen sellaisiin. -- Muutoin on sitä sentään olemassa vielä neljäskin suuri mies -- tarkoitan suuri pieni mies tai pieni suuri mies -- rakas Laurentiukseni -- ja hänen nimensä alkaa V:llä, ja mihin uskoo hän? Ei kerrassaan mihinkään, kunnon Laurentius -- ei mihinkään maassa eikä taivaassa eikä helvetissä; ja minä puolestani uskon pirun olemassaoloon vain sen takia, että täytyyhän toki olla joku, joka sieppaa yllämainittua ystäväämme perälihoista silloin 'kun sielu ruumiista erii', kuten laulussa sanotaan -- sillä jokaista esilausetta pitää seuraaman johtopäätöksen -- _raro antecedentem_, kuten tohtori Birchamilla oli tapana sanoa. -- Mutta tämä on nyt jo kreikkaa Sinulle, kelpo Laurentius, ja opiskeleminen on totta totisesti kuivaa työtä. -- Ojennahan tänne se haarikka vieläkin kerran.»

»Jos Sinä juot vielä, Mikael», varoitti vanginvartija, »tulet Sinä olemaan surullisessa tilassa Arionia näytelläksesi tai isäntääsi palvellaksesi näin juhlallisena iltana; ja minä odotan joka hetki ison kellon soittavan kokoonnuttavaksi Mortimerin tornille kuningatarta vastaan ottamaan.»

Laurentius Tapulin häntä nuhdellessa joi Lambourne juomistaan, laski sitten melkein kokonaan tyhjentyneen haarikan kädestään syvään huokaisten ja alkoi puhua, ensin hiljaa, mutta sitten yhä kovemmin, mitä pitemmälle hän ehti. »Ei tee mitään, Laurentius -- vaikka minä olisinkin hieman päissäni, minä tiedän sellaista, joka saa Varneyn pitämään minut selvänä. Mutta kuten jo sanoin, ei haittaa mitään, minä osaan juoda siivosti. Sitäpaitsi, minunhan täytyy Orionina mennä vesille, ja minä kylmetyttäisin itseni vallan pahanpäiväisesti, ell'en olisi ennakolta ottanut hieman sydämenvahvistusta. Minäkö en muka osaisi näytellä Orionia! Katsotaanpas vain, kykeneekö paraskaan mylvijä, joka ikinä vaivasi keuhkojansa kahdentoista pennin hinnasta, voittamaan minun karjuntaani! Mitäpä, jos minä laittaisin itseni pieneen valepukuun? -- Miksi olisi kenenkään pakko pysyä selvissä päin tänä iltana? Vastaappas siihen -- ilomieli kuuluu nyt uskollisen alamaisen velvollisuuksiin -- ja minä sanon Sinulle, että tässä linnassa on sellaisia ihmisiä, joilla, ell'eivät he ole iloisia humalapäissään, on hyvin vähän toiveita olla iloisia selvänä. -- Minä en mainitse mitään nimiä, Laurentius. Mutta tuo Sinun viinihaarikkasi on aika vekkuli nostamaan miestä oikein kuninkaalliselle riemutuulelle. Eläköön kuningatar Elisabet! -- Eläköön jalo Leicester! -- Eläköön korkeasti kunnioitettava herra Varney! -- ja eläköön myös Mikael Lambourne, joka kiertää heidät kaikki sormensa ympärille!»

Tämän sanottuaan laskeutui hän rappuja alas ja asteli poikki sisäpihan.

Vanginvartija katseli hänen jälkeensä, pudisti päätänsä, ja vetäessään esiin ja teljetessään rautaporttia, joka portaat sulkien teki mahdottomaksi kenenkään nousta ylemmäs kuin heti Mervynin kopin, kuten Tressilianin huonetta nimitettiin, alapuoliseen kerrokseen, puheli hän itsekseen: »Onpa se somaa olla isoisten suosiossa -- minä olin vähällä menettää virkani, koska herra Varney luuli minun eräänä kylmänä aamuna haisevan paloviinalle; ja tuo veijari saa esiintyä hänen nähtensä sikahumalassa, eikä siitä kuitenkaan tule nuhteita eikä rangaistuksia. Mutta siitä huolimatta on hän niin peijakkaan älykäs poika, ettei tällainen tavallinen ihminen ymmärrä hänen puheistaan puoliakaan.»

XII Luku.

Nyt torni jyräämään -- hän lähestyy! -- Puhukaa puolestamme, kellot -- torvet Kimakat; sytytin kouraan, tykkimies, Ja kanuunaasi laulata kuin oisi Käärelakkipakanoita ryntäämässä! Myös näytelmiä -- mut älyä tarvis Niiden tekoon, ja min' oon vain miekan mies.

_Neitseellinen Kuningatar -- Murheellinen huvinäytelmä_.

Kun Wayland oli edellisessä luvussa kerrotulla tavalla lähtenyt Tressilianin luota, jäi tämä epätietoisena miettimään, mihin nyt olisi ryhdyttävä, kun Raleigh ja Blount lähestyivät häntä käsikoukussa ja tapansa mukaan ankarasti riidellen. Tressilian ei silloisessa mielentilassaan suurestikaan halunnut heidän seuraansa, mutta heitä ei käynyt enää väistäminenkään; lisäksi tunsi hän, että kun hänet nyt kerran oli toimettomuuteen sitonut Amylle antamansa lupaus pysyä hänestä kaukana ja olla yrittämättä mitään hänen hyväkseen, hänen olisi parasta sekaantua yleiseen tuoksinaan ja näyttää kasvoillaan niin vähän kuin hän suinkin voi sitä tuskaa ja levottomuutta, joka raskaana painoi hänen sydäntään. Hän taipui siis urheasti välttämättömyyteen ja huikkasi tovereilleen: »Kaikkea iloa vain teille, hyvät herrat! Mistä te tulette?»

»Warwickista tietysti», vastasi Blount; »meidän täytyi väkisinkin palata muuttamaan vaatteita, niinkuin köyhät näyttelijät, jotka niin kernaasti monistavat ulkonaisen ihmisensä pukua vaihtamalla; ja viisainta olisi Sinun tehdä samoin, Tressilian.»

»Blount on oikeassa», vahvisti Raleigh; »kuningatar pitää paljon sellaisesta huomaavaisuudesta ja katsoo sitä kunnioituksen puutteeksi, jos joku ilmestyy hänen välittömään läheisyyteensä likaisessa ja rypistyneessä ratsastuspuvussaan. Mutta katsohan Blountia, Tressilian, kautta makeimman naurun, ja näe, millaiseksi hänen räätälilurjuksensa on hänet sonnustanut -- sinistä, viheriää ja tulipunaista, punertavat nauhat ja keltaiset rihmaruusukkeet kengissä.»

»No, ja mikä siinä sitten on vikana?» kysyi Blount. »Minä käskin sen pihtikinttuisen varkaan panemaan parastaan eikä säästämään kustannuksia; ja luulenpa siitä tulleenkin koreaa ja kaunista -- koreampaakin kuin nuo Sinun hetaleesi -- Tressilian arvostelkoon.»

»Suostun -- suostun», huudahti Walter Raleigh. »Ratkaise riitamme, Tressilian, taivaan nimessä!»

Näin tuomariksi pyydettynä tarkasti Tressilian heitä molempia ja huomasi heti ensi silmäyksellä, että kunnon Blount oli räätälinsä neuvosta laittanut kovin kirjavaa ylleen ja että hän oli yhtä saamaton ja kömpelö kaikkien niiden nauhojen ja punosten keskellä, jotka hänen puvussaan löyhyivät, kuin talonpoika pyhävaatteissaan; kun taas Raleighin puku oli sekä siro että huoliteltu, ja sopi liian hyvin hänen solakkaan, muhkeaan vartaloonsa, herättääkseen erikoista huomiota. Tressilian julistikin siis, että Blountin puku oli koreampi, mutta Raleighin aistikkaampi.

Blount oli tyytyväinen tähän ratkaisuun. »Tiesinhän minä, että minun pukuni oli koreampi», riemuitsi hän; »jos se tikkimestari-lurjus olisi tuonut minulle tuollaisen yksinkertaisen nutun kuin Raleighin on, olisin minä iskenyt häneltä aivot päästä hänen omalla silitysraudallaan. Ei, jos sitä kerran narreja ollaan, niin ollaan sitten oikein aika mekosta, sanon minä.»

»Mutta miks'et Sinä ole paneutunut parhaimpiisi, Tressilian?» kysyi Raleigh.

»Erään hullunkurisen erehdyksen takia olen joutunut ulos huoneestani», vastasi Tressilian, »niin etten pääse käsiksi matkalaukkuuni. Aijoin tästä juuri lähteä Sinua hakemaan, jos vaikka Sinä ottaisit minut siksi aikaa asuntoosi.»

»Varsin mielelläni», sanoi Raleigh; »minulla onkin komeat paikat. Leicesterin kreivi on ollut kovin ystävällinen meitä kohtaan ja majoittanut meidät oikein ruhtinaallisesti. Vaikka hänen kohteliaisuutensa tapahtuukin pakosta, niin ulottuu se ainakin avaralle. Sinun olisi nähdäkseni viisainta puhua pulastasi kreivin kamaripalvelijalle -- asia tulisi silmänräpäyksessä autetuksi.»

»Ei, eipä maksa vaivaa, kun kerran minä sovin Sinunkin huoneeseesi», virkkoi Tressilian. -- »Minä en mitenkään tahtoisi olla haitaksi. -- Tuliko muita mukananne tänne?»