Part 10
»Ei, kuule, Dickie», huusi Wayland, joka tunsi pojan levottoman, juonittelevan luonteen liian hyvin ollakseen pelkäämättä hänen raivostumistaan -- »pysähdy, rakas Dickie -- älä nyt jätä vanhaa ystävääsi noin äkkipikaisesti! -- Sinä saat tietää jonakin päivänä siitä naisesta kaikki, mitä minäkin tiedän.»
»Niin!» vastasi Dickie, »ja se päivä on kai hyvin lähellä! -- Hyvästi, Wayland. -- Minä menen isoraajaisen ystäväni luo; vaikk'ei hänellä olekaan niin terävää järkeä kuin eräillä, niin osaa hän ainakin olla kiitollinen palveluksista, joita toiset hänelle tekevät. Ja niin hyvää iltaa taas!»
Näin puhuttuaan heitti hän yhtä kuperkeikkaa läpi koko käytävän, ilmestyi sillalle jälleen, juoksi parveketornia kohti sillä tavattomalla ketteryydellä, joka oli hänen huomattavimpia ominaisuuksiaan, ja katosi pian näkyvistä.
»Kiittäisinpä Jumalaani, jos vielä pääsisin ehein nahoin tästä linnasta!» siunaeli Wayland hengessään; »sillä kun tämä sen tuhannen pirulainen on pistänyt sormensa piirakkaan, niin ei siinä ole enää itsensä pääkehnon muuta kuin haukkaa pois vain! Soisipa taivas minun vain tavata herra Tressilianin!»
Tressilian, jota Wayland niin levottomana odotti tältä suunnalta, olikin palannut Kenilworthiin toista tietä. Hän oli kyllä aamupuolella, kuten Wayland oli otaksunutkin, seurannut kreivejä näiden retkelle Warwickiin, toivoen siinä kaupungissa saavansa joitakin tietoja lähetistään. Petyttyään tässä luulossaan ja huomattuaan Varneyn Leicesterin seuralaisten joukossa pyrkimässä tämän lähelle, aikoen varmaankin häntä puhutella, katsoi hän niissä olosuhteissa olevan viisainta väistää häntä. Hän poistui sentähden vastaanottohuoneesta juuri silloin, kun kreivikunnan ylivouti oli kerinnyt velvollisuuksiinsa kuuluvan, hänen majesteettiaan ylistävän puheensa keskikohdalle, nousi hevosensa selkään, ratsasti takaisin Kenilworthiin kiertelevää syrjätietä ja pääsi linnaan eräästä läntisen muurin pienestä hyökkäysportista ilman vähimpiäkin vaikeuksia, koska hän oli Sussexin kreivin seuralaisia, sillä Leicester oli käskenyt kohtelemaan heitä mitä suurimmalla kohteliaisuudella. Näin ei hän tullut tavanneeksi Waylandia, joka niin hartaasti tähysteli häntä saapuvaksi ja jota hän itse olisi halunnut puhutella ainakin yhtä mielellään.
Jätettyään hevosensa aseenkantajansa huostaan, käveli hän jonkun aikaa huvikentällä ja puutarhassa, pikemminkin hautoakseen omia mietteitään tässä rauhallisessa ja yksinäisessä paikassa kuin ihaillakseen niitä erinomaisia luonnon ja taiteen mestariteoksia, joita Leicesterin loistonhalu oli sinne koonnut. Suurin osa säätyhenkilöitä oli poistunut linnasta, ottaakseen osaa kreivien ratsaskulkueeseen; jäljelle jääneet olivat enimmäkseen asettuneet pergermille, ulkomuureille ja torneihin, päästäkseen nauttimaan kuningattaren tulon mahtavasta näystä. Puutarha oli siis koko muun linnan kaikuessa ihmisääniä verrattain hiljainen; siellä vain lehdet kuiskivat, suuren lintuhäkin asukkaat visertelivät kilpaa onnellisempien, vapaassa ilmassa liitelevien tovereittensa kera, ja suihkulähteet solisuttelivat herkeämättä eriskummallisten veistokuvien aukoista purskuvia vesiään mahtaviin marmori-altaisiin.
Tressilianin alakuloiset ajatukset heittivät kolkon varjon kaikkiin esineihin, jotka häntä ympäröivät. Hän vertasi täällä tarjoutuvia loistavia näkyjä Lidcoten linnan lähettyvillä avautuviin autioihin nummiin ja synkkiin metsiin, ja Amy Robsartin kuva liehui haamun tavoin jokaisen maiseman yllä, jonka mielikuvitus loihti hänen silmiensä eteen. Mikään ei ole ehkä vaarallisempaa syvästi ajattelevan ja yksinäisyyttä rakastavan miehen tulevalle onnelle kuin varhaisen, pitkällisen ja vastakaikua tapaamattoman kiintymyksen elättäminen. Se juurtuu useinkin niin syvälle mieleen, että siitä tulee hänen öittensä uni ja hänen päiviensä näky, että se sekaantuu jokaisen harrastuksen ja nautinnon lähteeseen; ja kun lopullinen pettymys sen sitten kuolettaa ja kuihduttaa, tuntuu kuin olisivat kaikki hengen versovat vesatkin kuivuneet sen mukana. Tämä sielun sairaus, tämä sellaisen varjon lakkaamaton kaipaaminen, joka on jo kokonaan menettänyt väriensä entisen kirkkauden, tämä sellaisen unelman alituinen muisteleminen, josta meidät jo aikoja sitten säälimättä on herätetty, kääntyy lopulta jalon ja ylevän sydämen raukaisevaksi heikkoudeksi. Ja näin oli käynyt Tressilianin.
Hän huomasi lopulta itsekin, että hänen oli pakko ruveta ajattelemaan muita asioita; ja sen takia poistui hän huvikentältä, yhtyäkseen muureille kokoontuneeseen meluavaan väentungokseen ja katsellakseen juhlanäytelmien valmisteluja. Mutta lähdettyään puutarhasta ja kuultuaan tuon soitonräminään ja naurunhohotuksiin hukkuvan hälinän, joka humisi hänen ympärillään, tunsi hän rajatonta vastenmielisyyttä liittyä seuraan, jonka mieliala erosi niin suuresti hänen omista tunteistaan, ja päätti sen sijaan vetäytyä hänelle varattuun huoneeseen ja kuluttaa siellä aikansa lukemalla siksi kunnes linnan suuren kellon kumahdukset ilmoittaisivat kuningattaren tekevän tuloa.
Tressilian kulki siis suunnattoman pitkän keittiörivin ja suuren juhlasalin ohitse ja nousi Mervynin tornin kolmanteen kerrokseen; mutta yrittäessään avata hänelle osoitetun pienen huoneen ovea, huomasi hän suureksi hämmästyksekseen sen olevan lukossa. Sitten muisti hän, että kamaripalvelijan apulainen oli antanut hänelle pää-avaimen ja neuvonut häntä nykyään linnassa vallitsevan sekasorron takia pitämään ovensa tarkasti suljettuina. Hän pisti siis tämän avaimen lukkoon, kara ponnahti auki, hän astui sisään, näki samassa silmänräpäyksessä naisolennon istuvan huoneessa ja tunsi tämän olennon Amy Robsartiksi. Kaikkein ensinnä luuli hän kiihtyneen mielikuvituksensa loihtineen esille kuvan, johon hän todellisuudessa oli rajattomasti kiintynyt; sitten ajatteli hän näkevänsä aaveen; kunnes hän lopulta tuli pysyväisesti vakuutetuksi siitä, että hänen edessään oli Amy itse, tosin kalpeampana ja laihempana kuin huolettoman onnensa päivinä, jolloin hänellä oli metsänneidon vartalo ja iho ja keijukaisen kauneus, mutta sittenkin yhä se Amy, jonka vertaista suloudessa ja hempeydessä hän ei ollut koskaan nähnyt.
Kreivittären hämmästys oli tuskin pienempi kuin Tressilianinkaan, vaikka se kestikin vähemmän aikaa, koska hän oli Waylandilta kuullut hänen oleskelevan linnassa. Tressilianin astuessa huoneeseen oli hän hypähtänyt pystyyn ja seisoi nyt siinä häntä vastapäätä, poskiensa ankaran kalpeuden vaihduttua heleään punaan.
»Tressilian», virkkoi hän vihdoin, »mitenkä tulette Te tänne?»
»Ja mitenkä, Amy, olette _Te_ tullut tänne?» vastasi Tressilian, »ellettehän ole viimeinkin tullut pyytämään sitä apua, jota Teille viipymättä annetaan, kaikella sillä tarmolla, mihin vain miehen sydän ja käsivarsi pystyvät?»
Kreivitär oli vaiti hetken aikaa ja vastasi sitten pikemmin surullisella kuin vihastuneella äänellä: -- »Minä en pyydä apua, Tressilian, ja minua voisi enemmän vahingoittaa kuin hyödyttää kaikki se, mitä hyvyytenne voisi tehdä puolestani. Uskokaa minua, minä olen täällä lähellä henkilöä, jota laki ja rakkaus velvoittavat minua suojelemaan.»
»Se konna on siis suonut Teille sen kurjan hyvityksen, mikä oli enää hänen vallassaan!» huudahti Tressilian; »ja minä näen nyt siis edessäni Varneyn vaimon?»
»Varneyn vaimon!» vastasi kreivitär mitä halveksivimmalla sävyllä. »Millä alhaisella nimellä häpäiseekään Teidän rohkeutenne, herra, sitä, joka on -- joka on -- joka on» -- Hän epäröi, alensi halveksivan äänensä, loi katseensa maahan ja vaikeni aivan hämmentyneenä; sillä hän tajusi yht'äkkiä, mitä tuhoisia seurauksia siitä olisi ollut, jos hän olisi lisännyt »Leicesterin kreivitär», sillä juuri nämä sanat olivat aivan itsestään nousseet hänen kielelleen. Se olisi merkinnyt sellaisen salaisuuden paljastamista Tressilianille, Sussexille, kuningattarelle ja koko suurelle hoville, josta hänen puolisonsa vakuutti onnensa ja menestyksensä riippuvan. »En koskaan ole rikkova vaiteliaisuudenlupaustani», ajatteli hän. »Ennen kestän mitkä epäluulot tahansa.»
Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, kun hän seisoi siinä äänettömänä Tressilianin edessä; tämä katsahti häneen surullisena ja säälivänä ja virkkoi: »Ah! Amy, Teidän silmänne puhuvat Teidän sanojanne vastaan. Sananne puhuvat suojelijasta, joka sekä kykenee että tahtoo ottaa Teidät turviinsa; mutta silmänne kertovat, että Te olette joutunut tuhoon ja turmioon, ja että tuo konna, johon Te liityitte, on hyljännyt Teidät.»
Kreivitär katseli häntä silmin, joista suuttumus säkenöi kyynelten läpi, mutta toisti vain sanan »konna!» halveksivasti ja inhoten.
»Niin, _konna_!» jatkoi Tressilian; »sillä jos hän olisi hiukankaan parempi konnaa, niin olisitteko Te täällä yksin minun huoneessani? Miksi ei ryhdytty tarpeellisiin toimenpiteisiin Teidän kunnioittavaksi vastaanottamiseksenne?»
»Teidän huoneessanne?» kertasi Amy; »Teidän huoneessanne? Se on viipymättä vapautuva minusta.» Hän kiiruhti ovea kohti; mutta siinä ryntäsi hänen tajuntaansa koko hänen hyljätyn tilansa surkeus, ja kynnykselle pysähtyen lisäsi hän sanomattoman liikuttavalla äänellä: »Ah niin! -- Unohdin aivan. -- Minähän en tiedä minne mennä --.»
»Minä ymmärrän -- minä ymmärrän kaikki!» huudahti Tressilian, hypähtäen tukemaan häntä ja johdattamaan häntä istuimen luo, jolle hän raukeana vaipui. -- »Te _tarvitsette_ apua -- Te _tarvitsette_ suojaa, vaikk'ette tahtoisi sitä myöntää; Te olette pian saava molempia. Minun, kunnianarvoisan, murtuneen isänne valtuutetun edustajan, minun käsivarteeni nojautuen astutte Te Elisabetia vastaan juuri tämän linnan portilla; ja ensimäisenä tekona, minkä kuningatar suorittaa Kenilworthin saleissa, on oleva oikeuden hankkiminen omalle sukupuolelleen ja alamaisilleen. Minä olen kuningattaren oikeamielisyyden tukemana väkevä hyvässä asiassani, eikä hänen suosikkinsa mahtavuus ole järkyttävä päätöstäni. Minä riennän heti Sussexin puheille.»
»Älkää, älkää, taivaan nimessä!» huudahti kreivitär kovin hätääntyneenä ja tuntien välttämättömäksi voittaa edes hiukan miettimisaikaa. »Tressilian, Te olitte aina niin jalo. -- Luvatkaa minulle yksi seikka ja uskokaa, että jos Te tosiaankin haluatte pelastaa minut turmiosta ja mielipuolisuudesta, Te olette tähän pyyntöön suostumalla tekevä enemmän minun hyväkseni kuin Elisabet voisi tehdä koko vallallaan ja voimallaan!»
»Pyytäkää minulta kaikkea, jota voitte tukea järkisyillä», vastasi Tressilian; »mutta älkää --.»
»Oi, älkää rajoittako lupaustanne, rakas Edmund!» huudahti kreivitär. -- »Kerranhan Te piditte siitä, että minä puhuttelin Teitä sillä nimellä. -- Älkää rajoittako lupaustanne järkisyillä! Sillä minun asemani on kokonaan järjen vastainen, ja hulluus vain voi antaa minulle tehokkaita neuvoja.»
»Jos Te puhutte noin kauheita», sanoi Tressilian, jonka hämmästys sai jälleen voiton sekä hänen surustaan että hänen päätöksestään, »täytyy minun tosiaankin pitää Teitä kykenemättömänä ajattelemaan ja toimimaan omin päin.»
»Oi, ei!» huudahti hän, langeten toiselle polvelleen hänen eteensä, »minä en ole hullu -- minä olen vain niin sanomattoman onneton olento, ja minut on omituisten olosuhteiden pakosta laahannut kuilun partaalle se, joka luulee minua siitä suojelevansa -- ja Tekin olette ollut siinä avullisena, Tressilian -- Tekin, josta minä niin pidin, jota minä niin kunnioitin -- jota minä en vain rakastanut -- jota sentään rakastinkin -- rakastinkin, Tressilian -- vaikk'en sillä tavalla kuin Te tahdoitte.»
Hänen äänessään ja koko hänen olemuksessaan kuvastui sellainen voima -- sellainen itsetietoisuus -- sellainen antautumus -- sellainen ehdoton luottamus hänen jalomielisyyteensä -- hänen sanansa soivat niin lempeiltä ja ystävällisiltä hänen korvissaan, että Tressilian tunsi sydämensä pohjiaan myöten liikutetuksi. Hän nosti kreivittären lattialta ja rukoili katkonaisin lausein häntä tyyntymään.
»Minä en voi», vastasi kreivitär, »enkä minä tahdo tyyntyä ennen kuin Te olette suostunut pyyntööni! Minä puhun nyt niin suoraan kuin suinkin uskallan. -- Minä odotan parhaillaan miehen käskyjä, jolla on oikeus niitä antaa. -- Kolmannen henkilön väliintulo -- erittäinkin Teidän, Tressilian -- olisi minun tuhoni -- lopullinen tuhoni. -- Odottakaa vain kaksikymmentäneljä tuntia, ja saattaapa tapahtua, että Amy-raukka voi osoittaa pitävänsä suuressa arvossa ja kykenevänsä palkitsemaan Teidän altista ystävyyttänne -- että hän on onnellinen itse ja että hän voi tehdä Teidätkin onnelliseksi. -- Maksaapa tosiaankin vaivan malttaa niin lyhyen ajan mieltänsä.»
Tressilian pysyi äänettömänä ja punnitsi mielessään niitä erilaisia mahdollisuuksia, jotka voisivat tehdä hänen väkivaltaisen esiintymisensä tässä asiassa enemmän vahingolliseksi kuin hyödylliseksi sekä Amyn onnelle että maineelle; ottaen myöskin huomioonsa, että hän oli Kenilworthin muurien sisällä, eikä mikään vaara voinut häntä uhata linnassa, jota kuningatar kunnioitti läsnäolollaan ja joka oli täynnä hänen huovejaan ja seuralaisiaan -- ymmärsi hän lopulta, että hän voisi, pakottamalla hänet kääntymään Elisabetin puoleen, tehdä hänelle pikemmin huonon kuin hyvän palveluksen. Hän ilmaisi kuitenkin päätöksensä vain hyvin varovasti, koska hän ei tiennyt, perustuivatko Amyn toiveet vaikean asemansa selvittämisestä johonkin väkevämpään ja tehokkaampaan kuin hänen sokeaan kiintymykseensä Varneyhin, jota hän yhä piti hänen viettelijänään.
»Amy», sanoi hän, kiinnittäen surullisen, ilmeikkään katseensa kreivittären silmiin, jotka tämä epäilyksen, pelon ja levottomuuden täyttämänä oli kohottanut hänen puoleensa: »minä olen aina huomannut, että kun muut sanoivat Sinua oikulliseksi ja uppiniskaiseksi, oli tämän nuorekkaan ja itsepäisen vallattomuuden kuoren alla syvää tunnetta ja tervettä järkeä. Siihen minä nytkin luotan, jättäessäni kohtalosi omiin käsiisi kahdenkymmenenneljän tunnin ajaksi, puuttumatta asiaan sanoin tai teoin.»
»Lupaatko sen minulle, Tressilian?» virkkoi kreivitär. »Voitko tosiaankin luottaa minuun vielä niin paljon? Lupaatko siis minulle, niin totta kuin olet kelpo ritari ja kunnian mies, ettet sekaannu asioihini, et sanoin etkä teoin, vaikka mitä näkisit tai kuulisit, joka näyttäisi vaativan ryhtymistäsi toimeen? -- Voitko luottaa minuun niin paljon?»
»Voin, kunniasanallani», vastasi Tressilian; »mutta kun se aika on kulunut umpeen --»
»Kun se aika on kulunut umpeen», jatkoi kreivitär keskeyttäen, »saat Sinä vapaasti toimia aivan oman harkintasi mukaan.»
»Voinko vielä tehdä jotakin muuta hyväksesi, Amy?» kysyi Tressilian.
»Et», vastasi kreivitär, »jätä minut nyt vain -- se on, jos -- minun täytyy punastua tunnustaessani avuttomuuteni sitä kysymällä -- jos Sinä voit luovuttaa minulle tämän huoneen niiksi kahdeksikymmeneksineljäksi tunniksi.»
»Tämäpä on hyvin kummallista!» ihmetteli Tressilian; »mitä toiveita tai valtaa voi Sinulla olla linnassa, missä Sinä et voi edes vaatia huonetta käyttääksesi?»
»Älä sitä ajattele, vaan jätä minut», virkkoi kreivitär ja lisäsi sitten Tressilianin poistuessa hitaasti ja vastahakoisesti: »Jalo Edmund! On ehkä tuleva aika, jolloin Amy voi osoittaa ansainneensa Sinun ylevän kiintymyksesi!»
X Luku.
Hei, mies! kunnon kulaus saa kohta, Täysi haarikka kun tyhjäks tahtoo! -- Älä pelkää, ei mulla halua Toisten virhepuoliin kiinni käydä, Hyveistän' kun mull' ei kerskaamista. -- Tappelija oon ja koko maailman Mä tappeluuni sekoittaisin.
_Horna_.
Tressilian oli kiihkeän mielenliikutuksen valtaamana tuskin laskeutunut kiertorappusten paria kolmea askelta, kun hän suureksi hämmästyksekseen ja harmikseen tapasi niin hävyttömän tuttavallista naamaa pitävän Mikael Lambournen, että Tressilian oli vähällä syöstä hänet portaita alas; mutta sitten hän taas muisti, että Amylle, hänen kaikkien ajatustensa ja harrastustensa ainoalle esineelle, saattaisi olla vahinkoa siitä, että hän antautuisi väkivallan tekoihin sillä hetkellä ja siinä paikassa.
Hän tyytyikin sentähden vain tuikeasti katsahtamaan Lambourneen, niinkuin katsahdetaan ihmiseen, jota ei pidetä sen suuremman huomion arvoisena, ja yritti kulkea rappuja alas hänen ohitseen aivan kuin ei olisi häntä tuntenutkaan. Mutta Lambourne, joka tämänpäiväisen ylenpalttisen kestityksen johdosta ei ollut unhottanut kallistella viinimaljoja tukevasti, vaikkeikaan liikanaisesti, ei ollut nyt lainkaan sillä tuulella, että olisi ruvennut nöyrtymään kenenkään tuikeiden katseiden edessä, oli se sitten kuka tahansa. Hän pysäytti Tressilianin portaille ilman vähintäkään neuvottomuutta tai arkailua ja puhutteli häntä aivan niin kuin olisivat heidän keskinäiset asiansa olleet mitä parhaimmalla ja tuttavallisimmalla kannalla: »Mitä? Toivoakseni emme kanna enää kaunaa vanhoista vihoista, herra Tressilian? -- Ei, minä olen niitä, jotka muistelevat mieluummin aikaisempaa ystävyyttä kuin myöhäisempää riitaa. -- Minä vakuutan aina menetelleeni rehellisesti ja ystävällisesti, niin, jopa avuliaastikin Teitä kohtaan.»
»Minä en toivo Teidän ystävyyttänne», vastasi Tressilian -- »hakekaa vertaistenne seuraa.»
»Hei, hei, miten sitä nyt ollaan tuittupäisiä!» ihmetteli Lambourne; »ja kuinka halveksivasti nuo aatelisherrat, jotka on varmaankin tehty porsliinisavesta, katsahtavatkaan köyhään Mikael Lambourneen! Tuota herra Tressilianiakin nyt luulisi tyttömäisimmäksi, kainoimmaksi ja imelimmäksi naiskeikariksi, joka ikinä liverteli lemmestä kynttiläin tullessa pitkälle karrelle -- karstalle, miten Te nyt sitä sanotte? -- Te yritätte näytellä tässä pyhimystä, herra Tressilian, ja unohdatte, että Teillä on tuolla makuukammiossanne sellainen pieni hameniekka, minun jalon herrani linnalle suoraksi häpeäksi. Ha! ha! haa! Osasinko oksaan, herra Tressilian?»
»Minä en tiedä, mitä Sinä tarkoitat», vastasi Tressilian, havaiten kuitenkin liiankin selvään, että tuolla julkealla roistolla oli vihiä Amyn oleskelusta hänen huoneessaan, »mutta jos», jatkoi hän, »Sinä olet kamaripalvelijoita ja kaipaat juomarahoja, niin tästä saat, kunhan vain jätät minun huoneeni rauhaan.»
Lambourne vilkaisi kultarahaan ja pisti sen taskuunsa, virkkoen: -- »Jaa, sen minä vain tiedän, että Te olisitte saanut minun suhteeni enemmän aikaan ystävällisellä sanalla kuin tällä helisevällä kiertolaisella. Mutta oli menneeksi, hyvin maksaa, joka kullalla maksaa -- eikä Mikael Lambourne ole koskaan ollut mikään pilan pilaaja eikä riemun rikkoja eikä mikään sen kaltainen. Elä ja anna muidenkin elää, siinä minun mielilauseeni -- sitä minä vain en kärsi, että muutamat ne niin nostavat nokkaansa minut nähdessään kuin olisivat he puhdasta hopeaa ja minä Hollannin tinaa. Niin että kun minä nyt säilytän Teidän salaisuutenne, herra Tressilian, niin saatte Te edes katsahtaa ystävällisesti minuun; ja jos minä osuisin tarvitsemaan hieman suojaa ja turvaa jonkun pikkuruikkuisen hairahduksen takia, jollaisia, kuten tiedätte, sattuu parhaimmallekin meistä -- niin, tuota, kaihan Te minua silloin muistatte -- ja sitten saatte Te tehdä huoneellenne ja sille häkkilinnullenne mitä ikinä tahdotte -- Mikael Lambourne välittää siitä viisi.»
»Tietä, mies!» huusi Tressilian, joka ei voinut enää hillitä suuttumustaan; »saithan jo kolikkosi.»
»Hmhyy!» venytteli Lambourne, väistäen kuitenkin, mutta mutisten närkästyneenä hampaittensa välistä ja toistellen Tressilianin sanoja -- »Tietä, mies -- ja saithan jo kolikkosi -- mutta eipä haittaa, minä en sittenkään rupee pilan pilaajaksi, kuten jo sanoin: minä en ole mikään ärhentelevä rakki, minä -- muistakaa se.»
Hän puhui yhä kovempaa ja kovempaa mitä etäämmäksi Tressilian, jota hän tunsi pelkäävänsä, ennätti kuuluvilta.
»Minä en ole tosin mikään ärhentelevä rakki -- mutta en minä silti nieleskele millaisia loukkauksia tahansa -- muistakaa sekin, herra Tressilian; ja tahdonpa hieman kurkistella sitä tytönheilakkaa, jonka Te olette niin mukavasti sijoittanut sinne vanhaan kummitushuoneeseenne -- aaveita Te varmaan pelkäättekin, kun ette uskalla yksin nukkua. Olisinpa minä tehnyt tämän vieraassa linnassa, niin olisipa kohta kuulunut: -- Portinvartijan koppiin se lurjus! -- Peitotkaa sitä peijakasta! -- potkaiskaa se roisto nauriina rappusia alas! -- Niinpä niin, mutta nämä meidän siveät aatelisherramme ottavatkin itselleen toisenmoisia etu-oikeuksia kuin me, jotka suoraan ja teeskentelemättä palvelemme aistejamme. Hyvä -- herra Tressilianin pää on minun miekkavyöni alla tämän onnellisen keksinnön takia, siitä nyt ollaan ensiksi varmoja; ja minä yritän heittää pienen silmäyksen siihen hänen Lindabrideeseensä, se nyt on toiseksi selvä.»
XI Luku.
Nyt Herran haltuun, mies -- uskollisuus Jos palkakseen vain tylyn katseen saa, Niin poikki köys', ja merta polutonta Venheemme käykööt eri suuntiin.
_Haaksirikko_.
Tressilian käveli linnan ulkopihaan, tuskin tietäen mitä ajatella äskeisestä, niin kovin oudosta ja odottamattomasta keskustelustaan Amy Robsartin kanssa, ja epäillen, oliko hän Amyn isän valtuutettuna edustajana ja lähettinä tehnyt oikein antaessaan niin juhlallisen lupauksen hänen jättämisestään oman onnensa nojaan niin pitkäksi ajaksi. Mutta miten olisi hän voinut evätäkään hänen pyyntöänsä -- koska hän nyt kerran liiankin ilmeisesti oli antautunut Varneyn täydelliseen valtaan? Näin hän johdonmukaisesti päätteli. Amyn tulevan elämän onni saattaa riippua siitä, ettei hän pakoita häntä äärimäisyyksiin, ja kun ei nyt Tressilian kerran kyennyt pelastamaan häntä Varneyn käsistä, jos tämä julkisesti tunnustaisi Amyn vaimokseen, niin mitä oikeutta oli hänellä sytyttää vihaa heidän välilleen ja siten hävittää ne kotoisen rauhan mahdollisuudet, jotka tuolla onnettomalla naisraukalla ehkä vielä oli. Tressilian päätti siis tarkasti pitää Amylle antamansa lupauksen, osaksi koska hän oli kerran sen antanut, osaksi koska hän tuota kummallista kohtausta yhä uudestaan ja uudestaan muistellessaan varmistui siinä uskossa, ettei hän olisi millään oikeudella eikä kohtuudella voinut sitä kieltää.
Ainakin oli hänen nyt onnistunut hankkia varmempaa suojaa ja turvaa tuolle aikaisemman lempensä onnettomalle ja yhä vieläkin rakastetulle esineelle. Amy ei ollut enää suljettuna yksinäiseen, kaukaiseen piilopaikkaan epäilyttäväin ihmisten hoimiin. Hän oli nyt Kenilworthin linnassa, tilapäisesti aivan kuninkaallisen hovin alueella, vapaana kaikesta väkivallan uhkasta ja oli hänen määrä heti ensimäisestä käskystä astua Elisabetin eteen. Nämä seikat tulisivat suuresti tukemaan toimenpiteitä, joihin Tressilian ehkä saisi tilaisuuden ryhtyä hänen auttamisekseen.
Kun Tressilian näin mielessään punnitsi Amyn odottamattoman Kenilworthiin tulon etuja ja vaaroja, riensi hänen luokseen hätäisenä ja levottomana Wayland, joka huudahdettuaan: »Jumalan kiitos, että minä vihdoinkin Teidät löysin!» kuiskutti hengähtämättömän varovasti hänen korvaansa sen uutisen, että se nainen oli karannut Cumnorista.
»Ja on parhaillaan tässä linnassa», lisäsi Tressilian;
»minä tiedän sen ja olen nähnyt hänet. -- Omasta ehdostaanko hän huoneeseeni pakeni?»
»Ei», vastasi Wayland; »mutta minä en osannut keksiä muutakaan keinoa hänen saattamisekseen hyvään turvaan, ja olin hyvinkin onnellinen tavatessani airueen, joka tiesi Teidän asuntonne -- ympäristö on tosin verrattain rauhaton, suuri sali kun on toisella puolen ja keittiöt toisella!»
»Vaiti, tässä ei ole nyt aika laskea leikkiä», käski Tressilian ankarasti.
»Minä tiedän sen liiankin hyvin», vastasi seppä, »sillä onpa minusta näinä kolmena päivänä tuntunut kuin olisi nuora ollut kaulassani. Se rouva ei tiedä, mitä hän tahtoo -- hän ei suvaitse Teidän apuanne -- kieltää minua mainitsemasta Teidän nimeännekään -- ja aikoo nyt antautua Leicesterin kreivin käsiin. Minä en olisi millään saanut häntä huoneeseenne, jos hän olisi tiennyt, kuka siellä asui.»
»Onko se mahdollista?» virkkoi Tressilian. »Mutta ehkä hän toivoo kreivin käyttävän valtaansa konnamaisen palvelijansa suhteen hänen hyväkseen.»