Part 1

»

KENILWORTH III-IV

Kirj.

Walter Scott

Englanninkielestä suomentanut Vihtori Lehtonen

WSOY, Porvoo, 1913

I Luku.

_Pistooli_. Tuon viestiä ja verratonta uutta, Iloa auvoista ja kulta-aikaa.

_Falstaff_. Mutta, hyvä mies, ilmoitahan niitä sitten tämän maailman ihmisten tavalla.

_Pistooli_. Pois hiiteen maailma ja maailman lapset. Ma puhun Afrikaa ja kulta-aikaa.

_Henrik Neljäs. -- Jälkimäinen osa_.

Cumnorin »Mustan Karhun» vierastupa, minne tarinamme näyttämö jälleen siirtyy, saattoi sinä iltana, josta nyt tulee olemaan puhe, ylpeillä tavallista taajemmasta juomaveikkojen joukosta. Jossakin lähitienoilla oli ollut markkinat, ja Abingdonin rihkamakauppias sekä useat muut henkilöt, jotka lukija jo tietää Giles Goslingin ystäviksi ja liiketuttaviksi, olivat jo muodostaneet vanhan piirinsä iltatulen ympärille ja syventyneet pohtimaan päivän kuulumia.

Muuan eloisa, toimelias, iloinen veitikka, jonka tavaramytty ja tamminen, asiaankuuluvasti messinkiheloin koristettu kyynäräkeppi ilmaisivat Autolycuksen ammattitoveriksi, veti suuren osan huomiota puoleensa ja toi merkittävän lisän illan yhteiseen iloon. Silloiset kulkukauppiaat olivatkin, se muistettakoon, paljon tärkeämpiä henkilöitä kuin nykypäivien huonontuneet ja turmeltuneet kamasaksat. Näiden kierteleväin reppumiesten hallussa oli maakauppa, erittäinkin naisten hienompain pukutarpeiden myynti, melkein kokonaan; ja kun tuollainen saksa pääsi niin pitkälle, että sai kulkea omalla kuormahevosellaan, oli hän hyvin huomattava henkilö, jonka seuraa ei halveksinut varakkainkaan vuokramies eikä vapaatalollinen, minkä hän vaelluksillaan tapasi.

Kulkukauppias, joka nyt on puheemme esineenä, otti siis tehokkaasti ja kaikkien yhteiseksi mielihyväksi osaa siihen raikuvaan ilonpitoon, josta Cumnorin kuuluisan »Mustan Karhun» kattohirret tärisivät. Hänellä oli aina varalla siro hymy kauniille neiti Cicelylle, leveä nauru isännälle ja pistos meluavalle mestari Goldthredille, joka tosiaankin ilman omaa suosiollista tarkoitustaan oli illan yleisenä ivanesineenä. Kulkukauppias ja hän olivat sotkeutuneet syvälliseen väittelyyn espanjalaisten varsisukkien ja mustien gascognelaisten säärysten keskinäisestä etevämmyydestä, ja isäntä oli juuri iskenyt vieraille silmää, ikäänkuin sanoakseen: »Nyt saadaan kohta hauskaa, hyvät herrat», kun pihalta alkoi kuulua hevosten kavioiden kopinaa ja tallirenkiä tarkoittavia, uusimmilla muodinmukaisilla kirouksilla vahvistettuja huutoja. Ja ulos rynkäsivät Will Varsanharjaaja, Jussi Juomanlaskija ja koko majatalon sotajoukko, joka oli hiipinyt asemiltaan siepatakseen edes pienen sirusen vieraiden kesken vallitsevasta ilosta. Pihalle keikkui myös pyylevä isäntä, ottaakseen soveliaasti uusia vieraitaan vastaan ja palasi pian takaisin, johdattaen tupaan omaa arvoisaa sisarenpoikaansa, Mikael Lambournea, joka oli vahvasti juovuksissa ja joka kuljetti tähtienselittäjää matkassaan. Alasco, vaikka hän yhä olikin pieni äijänkäppärä, oli kuitenkin vaihtamalla pitkän mekkonsa ratsastuspukuun, siivoamalla partaansa ja kulmakarvojaan ja muilla sentapaisilla keinoilla vähentänyt ainakin parisenkymmentä vuotta otaksuttavasta ijästään, näyttäen nyt vilkkaalta kuuskymmenvuotiaalta ukolta, tai hiukan vanhemmalta. Hän oli tällä hetkellä ilmeisesti levoton ja tuskissaan, ja oli hartaasti pyytänyt Lambournea, ett'eivät he poikkeaisi majataloon, vaan matkustaisivat suoraan määräpaikkaansa. Mutta Lambourne ei sietänyt neuvoja. »Äyriäisen ja kauriin ja koko taivaallisen sotajoukon nimessä!» karjui hän -- sekä kaikkien niiden tähtien nimessä, joiden nämä minun siunatut silmäni ovat nähneet paistavan etelän taivaalla ja joiden rinnalla nämä pohjoisten maiden tuikuttajat ovat vain penninkynttilöitä, minä en rupea epäkohteliaaksi kenenkään oikkujen takia. -- Minä poikkean kun poikkeankin tänne tervehtimään arvoisaa enoani. -- Lempo soikoon, pitäisikö minun unohtaa kunnon heimolaiseni ja ystäväni! -- Gallona parasta viiniänne, eno, ja pankaa se kiertämään jalon Leicesterin kreivin terveydeksi! -- Hä! Eikös ruveta kilistämään yhdessä ja hieman lämmittämään vanhan ystävyytemme juuria? -- Eikös ruvetakin kilistämään, vai?»

»Varsin mielelläni, sukulaiseni», vastasi isäntä, joka ilmeisesti halusi päästä hänestä eroon niin pian kuin mahdollista; »mutta onko Sinussa miestä maksamaan kaiken tämän kelpo nesteen?»

Tämä kysymys olisi masentanut monenkin iloisen ryypiskelijän innostuksen, mutta Lambournen aikomusta ei se kyennyt järkähyttämään. »Epäilläänkö täällä, jaksanko minä maksaa?» komeili hän ja veti kourallisen kulta- ja hopearahoja näkyviin; »epäile ennen, eno, Meksikoa ja Perua -- epäile kuningattaren aarre-aittaa -- Jumala hänen majesteettiansa varjelkoon! -- Hän on hyvän herrani hyvä valtijatar.»

»Mainiota, sukulainen», virkkoi isäntä, »minun toimenani on myydä viiniä kaikille, jotka jaksavat maksaa. -- Hoi, Jussi Juomanlaskija, tee, mitä virkaasi kuuluu. -- Mutta toivoisinpa osaavani ansaita rahaa yhtä helposti kuin Sinä, Mikko.»

»Kuules nyt, eno», vastasi Lambourne, »minä kerron Sinulle pienen salaisuuden -- näetkös tuossa tuota vanhaa äijänkörriä? Hän on niin vanha ja kuivettunut lastu, ett'ei piru ikinä heittänyt parempaa pätsiinsä -- ja kuitenkin, eno, näin meidän kesken puhuen -- hänellä on koko Potosi tuossa aivokopassaan. -- Lempo soikoon! Hän päästelee hyppysistään rahanpyöryväisiä nopeammin kuin minä kurkustani kirouksia.»

»Minäpä en haluaisi ainuttakaan hänen pyöryväistään pussiini, Mikael», virkkoi isäntä; »minä tiedän kyllä, mikä leikki siitä alkaa, kun väärennetään kuningattaren kolikoita.»

»Sinä olet aasi, eno, niin paljon ikää kuin onkin niskassasi. -- Älä nyi nuttuni liepeistä, tohtori. Sinä olet aasi Sinäkin kaiken muun lisäksi -- ja kun te nyt molemmat olette aaseja, ilmoitan minä puhuneeni vain vertauskuvallisesti.»

»Oletteko Te hullu?» vaikeroi ukko; »onko Teihin mennyt itse paholainen? -- emmekö voi jatkaa matkaamme, vetämättä puoleemme kaikkien ihmisten huomiota?»

»Jaa että kuinka?» kysyi Lambourne; »Sinä erehdyt nyt kokonaan -- kukaan ei uskalla katsella Sinua ilman minun lupaani. -- Seitsemän taivaan nimessä, hyvät herrat, jos joku teistä rohkenee töllistellä tätä vanhaa ukkoa tässä, kaivan minä silmät hänen päästään tikarillani! -- Kas niin, istu nyt, vanha ystävä, ja ole iloinen -- nämä herrat tässä ovat tuttujani -- vanhoja tovereitani, eivätkä kavalla ketään.»

»Eiköhän Sinun olisi parempi siirtyä yksityiseen huoneeseen, sisarenpoikani?» toimitti Giles Gosling; »Sinä puhut hiukan outoja», lisäsi hän, »ja täällä on urkkijoita joka taholla.»

»Minä välitän niistä viisi», vastasi Mikael mahtavana -- »urkkijoita? pyh! -- Minä olen jalon Leicesterin kreivin palveluksessa. -- Tässä tulee viini. -- Täytä kaikkien maljat, viinuri! Kunnon kulaus Englannin kukan, jalon Leicesterin kreivin terveydeksi! Minä sanon, jalon Leicesterin kreivin terveydeksi! Joka ei siihen maljaan vastaa, on Sussexin sikoja ja hänen täytyy juoda se polvillaan, tai lohkaisen minä hänen reisilihansa ja savustan ne liikkiönä!»

Ei kukaan jättänyt vastaamatta niin kauhein uhkauksin esitettyyn maljaan; ja Mikael Lambourne, jonka humala ei tietystikään vähentynyt tästä uudesta kurkun kastelusta, jatkoi samaa hurjaa meteliänsä, uudistaen tuttavuuttaan niiden vieraiden kanssa, jotka hän ennestään tunsi ja saaden osakseen kohtelua, missä oli nyt jonkunverran kunnioitustakin, mutta hyvin paljon pelkoa; sillä suosikkikreivin halvinkin palvelija, erittäinkin jos hän oli sellainen mies kuin Lambourne, herätti, ja hyvällä syyllä, molempia tunteita.

Sillä välin oli ukko, nähtyään oppaansa noin tajuttomassa tilassa, heittänyt kaiken enemmän riitelemisen hänen kanssaan, istuutunut huoneen pimeimpään soppeen, tilannut pienen annoksen viiniä, jonka ääressä hän näytti torkuskelevan, siten vetääkseen puoleensa yleistä huomiota niin vähän kuin mahdollista ja välttääkseen pienintä liikahdustakin, joka voisi johdattaa hänen olemassa-olonsa hänen matkatoverinsa mieleen, tämän siinä sydämellisesti tutustellessa vanhan ystävänsä Abingdonin Goldthredin kanssa.

»Älä usko enää minua koskaan, uljas Mikko», pauhasi rihkamakauppias, »ell'en minä ilostunut yhtä suuresti Sinut nähtyäni kuin minä ilostun nähdessäni vilauksenkin ostajieni rahoista! -- Nythän Sinä voit vallan helposti hankkia ystävällesi soveliaan paikan jossakin naamionäytelmässä tai muussa juhlatouhussa, Mikko; niin, taikka, sehän nyt on ainakin selvää, Sinä saatat kuiskata korkeasti kunnioitettavan herra kreivin korvaan, kun se jalo herra sattuu näille main ja tarvitsee espanjalaista kaularöyhelöä tai muuta sen tapaista -- Sinä saatat kuiskata hänen korvaansa: 'Täällä asuu muuan vanha ystäväni, nuori Laurentius Goldthred Abingdonista, hänellä on kovin hyviä tavaroita, kuten: liinakangasta, silkkiharsoa, hienointa Belgian palttinaa ja niin poispäin -- niin, ja sitten voit sanoa, että hän on niin pulska poika päälle kaupan, ett'ei pulskempaa koko Berkshiressä, ja että kyllä hän toimittaa Hänen Korkeutensa asiat reilusti siinä missä joku toinenkin kyynäräkepin kantaja; niin, ja sitten voit sanoa --'»

»Minä voin sanoa sata sen penteleen valetta lisäksi, mokomakin kamasaksa», puhkesi Lambourne vastaamaan; »ei suinkaan sitä nyt auta arkailla paria hyvää sanaa kunnon ystävän lukuun!»

»Saas tästä, Mikko, juon terveydeksesi kaikesta sydämestäni», sanoi rihkamakauppias; »Sinähän osaatkin tässä selittää, mikä se nyt on oikein tosiaan muotina nykymaailman aikaan. -- Tässä oli juuri äsken muuan tolvana kauppiaakseen, joka kirkui vanhanaikaisia espanjalaisia varsisukkia gascognelaisia sääryksiä paremmiksi, vaikka sen nyt sokeakin näkee, kuinka etevästi nuo ranskalaiset vehkeet vaatettavat säärtä ja polvea, ne kun on koristettu erivärisin nauhoin ja heltuin ja pumpuloin.»

»Mainiosti, mainiosti ne sopivatkin», vastasi Lambourne; »ja kuitenkin on tuo Sinun koipiparkasi, vaikka siihen onkin ripustettu noin paksut kasat röyhellettyä palttinaa ja harsokangasta, kuin ämmän kehrävarsi, josta puolet pellavaa on kiskottu langaksi!»

»Enkö minä sitä jo sanonut!» kiljui rihkamakauppias, jonka matalat aivot nyt myöskin alkoivat joutua kokonaan tulvan valtaan; »minne se nyt meni se kauppias-roisto? -- tässähän oli luullakseni ihan äsken sellainen kauppias, tuota -- Isäntä, minne helvettiin se kamasaksa joutui?»

»Sinne, missä kaikkien järkevien ihmisten pitäisi jo oleman tähän aikaan päivästä, mestari Goldthred», vastasi Giles Gosling; »hän nousi huoneeseensa, laskee siellä paraillaan tämän päivän myyntiä ja valmistautuu huomisiin kauppoihin.»

»Hirttäkää se mies, mokomakin kehno tolvana!» käski Goldthred; »tekisipä saakeli soikoon kunnon työn se, joka hieman keventäisi hänen tavaramyttyään, -- tuollainen patikkalurjusten lauma kiertää maat ja mantereet ja tekee paljasta vahinkoa seudun vakinaisille kauppiaille. Mutta onpa vielä kelpo poikia Berkshiressä, isäntä -- kyllä se Teidän reppusaksanne tapaa miehensä Maiden Castlessa, siitä saatte olla varma!»

»Jokohan?» vastasi isäntä nauraen; »joka hänet tapaa, tapaa myös miehensä -- se veitikka ei ole aivan eilisen teeren poikia hänkään.»

»Eikö ole?» pääsi Goldthredilta.

»Ei niin olekaan», vahvisti isäntä; »hänhän näyttää, koira vieköön, yhtä väkevältä kuin sekin kelpo reppuri, joka kerran niin perinpohjaisesti löylytti Robin Hoodia, kuten vanhassa laulussa sanotaan:

»Robin Hoodpa nyt paljasti miekkansa, Mittansa reppuri vaan; Ja sai rosvo niin reimasti loikkiinsa, Ett'ei kestänyt seisaallaan.»

»Hiiteen se konna, lähettäkää hänet matkaansa», haasteli rihkamakauppias; »jos hän on sellainen voimanpesä kuin sanotte, niin eipä taitaisi isosti hyödyttää rehkiminen hänen kanssaan. -- Mutta kuuleppas, Mikko -- kunnon Mikkoseni -- mitenkä jaksaa se Hollannin palttina, jonka minulta voitit?»

»Hyvin, hyvin, kuten näet, mestari Goldthred», vastasi Mikko; »minä tarjoan Sinulle kulauksen sen kaupan tekijäisiksi. -- Täytä tuoppi, juomanlaskija.»

»Etpä Sinä enää, luullakseni, voita palttinapakkoja moisilla vedoilla, Mikko-ystäväiseni», sanoi kauppias; »sillä se yrmy karhu, Tony Foster, on haukkunut Sinut pataluhaksi ja vannonut, ett'et Sinä enää koskaan saa saastuttaa hänen taloansa, koska Sinun sadattelusi muka kykenisivät pudottamaan katon kristityn ihmisen niskaan.»

»Puhuuko se sellaisia, se tekopyhä saituri?» karjui Lambourne: -- No sitten täytyy hänen tulla tänne ottamaan vastaan käskyjäni, juuri tänä siunattuna iltana, tänne enoni katon alle! Minä veisaan hänelle semmoisen messun, että hän luulee jo pirun roikkuvan liepeissään kun kuulee vain minun puhuvan.»

»Ei, mutta kyllä Sinun ovat jo yläkamarisi aivan ilmitulessa, Mikko!» epäili kauppias. »Tony Fosterko tottelisi noin vain Sinun vihellystäsi! -- Hohhoi, Mikkoseni, mene nukkumaan -- mene nukkumaan.»

»Sanonpa Sinulle jotakin, Sinä kaitaposkinen hölmö», vastasi Mikael Lambourne vimmoissaan, »minä panen vetoon viisikymmentä enkelikolikkoa myymäläsi viittä ensimäistä laatikkoa vastaan, siitä vale-akkunasta ylöspäin lukien, ja kaikkea, mitä niissä on, että minä saan Tony Fosterin tulemaan tähän tupaan, ennen kuin olemme ehtineet kallistaa kolmet maljat.»

»Minä en lyö niin korkeata vetoa», sanoi kauppias, jonkun verran selvinneenä tarjouksesta, joka osoitti Lambournen puolelta melkein liian yksityiskohtaista hänen myymälänsä salakomerojen tuntemusta, »minä en käy niin suureen veikkaan», toisti hän; »mutta jos haluat, panen minä viisi enkelikolikkoa Sinun viittä pyöryväistäsi vastaan siitä, ett'ei Tony Foster lähde iltarukouksen jälkeen majastaan rientääkseen oluttupaan, ei Sinun mieliksesi eikä kenenkään muunkaan.»

»Sovittu!» huusi Lambourne. -- »Kas tässä, eno, pitäkää panoksia ja pankaa joku nuoremmista tynnyrinnuolijoistanne tai viinuripojistanne heti paikalla hyppäämään kartanoon, viemään tämä kirje mestari Fosterille ja sanomaan hänelle, että minä, hänen harras ystävänsä Mikael Lambourne, pyydän saada puhella hänen kanssaan enoni linnassa täällä sangen tärkeistä asioista. -- Ota nyt koivet selkääsi, poika, sillä aurinko laskee kohta, ja se roisto käy nukkumaan lintujen kanssa, säästääkseen lampaantalia -- hyi saakeli!»

Lyhyen ajan kuluttua -- mikä käytettiin juomiseen ja räyhäämiseen -- palasi lähetti ja ilmoitti herra Fosterin tulevan aivan pian.

»Voitto! Voitto!» kiljaisi Lambourne ja ryntäsi panosten kimppuun.

»Ei ennen kuin hän tulee, jos suvaitset», esti kauppias.

»Mitä, lempo soikoon, hänhän on jo kynnyksellä», penäsi Mikael. -- »Mitä hän sanoi, poika?»

»Palvelukseksenne, Teidän Korkea-arvoisuutenne», vastasi lähetti, »hän pilkisteli akkunasta, pyssy kädessä, ja kun minä olin toimittanut Teidän asianne peljäten ja vavisten, ilmoitti hän happamin naamoin, että Teidän Ylevyytenne olisi saanut mennä Manalan asuinmajoihin.»

»Taikka helvettiin, luullakseni», virkkoi Lambourne -- »sinnehän hän lähettää kaikki, jotka eivät kuulu hänen pyhäinsä yhteyteen.»

»Aivan niin», vastasi poika, »minä vain käytin tuota toista lausepartta, koska se oli runollisempi.»

»Nerokas miehenalku», julisti Mikael; »saas tästä kunnon siemaus runollisen kurkkusi kostukkeiksi. -- Ja mitä Foster muuta sanoi?»

»Hän huusi minut takaisin», jatkoi poika, »ja käski minun sanoa, että jos Teillä oli jotakin hänelle puhumista, piti Teidän mennä hänen luokseen.»

»Ja mitä sitten?» tiedusteli Lambourne.

»Hän luki kirjeen ja näytti noin niinkuin raivostuvan, ja kysyi minulta, oliko Teidän Korkea-arvoisuutenne juomapäällä -- johon minä vastasin, että kyllä Te hieman espanjaa puhuitte kuten ainakin mies, joka on käynyt Kanarian saarilla.»

»Tiedä huutia, Sinä kolpakkokääpiö, Sinä paisuneen laskun penikka!» äkäili Lambourne. »Tiedä huutia! -- Mutta mitä sanoi hän sitten?»

»Hän murisi», vastasi nulikka, »että ell'ei hän tulisi, voisi Teidän Ylevyytenne toitottaa kaikkien kuuluville sellaista, mikä tulisi pitää hampaiden takana, ja niin painoi hän vanhan matalan lakin päähänsä, heitti nukkavierun sinisen viitan hartioilleen ja on, kuten jo sanoin, oleva täällä tuossa paikassa.»

»Oli siinä tottakin joukossa, siinä, mitä hän puhui», vastasi Lambourne ikäänkuin itsekseen haastellen -- »kalloni teki taas minulle vanhan koirankujeensa -- mutta päin tuuleen vain -- antaa hänen tulla! -- En minä ole turhan takia niin kauvan kierrellyt maailmanrantaa, pelätäkseni yhtä Tony Fosteria, olinpa sitten juovuksissa tai selvä. -- Tuokaa minulle kannu vettä, kastaakseni sillä viinini.»

Sillä välin kun Lambourne, jonka Fosterin lähestyminen oli nähtävästi herättänyt tietoisuuteen tilastaan, yritteli valmistua häntä vastaanottamaan, luikahti Giles Gosling ylös kulkukauppiaan kamariin ja tapasi tämän kovasti kiihtyneenä mittelemästä huoneen lattiaa.

»Te poistuitte äkkiä seurasta», sanoi isäntä vieraalleen.

»Olipa aikakin, koska paholainen yhtyi kumppaniksenne», vastasi kauppias.

»Ei ole erin kohteliasta käyttää moista nimitystä sisarenpojastani», sanoi Gosling, »eikä minun sopisi oikeastaan siihen enää vastatakaan, ja kuitenkin voi Mikkoa jollakin tavoin pitää saatanan seuralaisena.»

»Pyh -- minä en puhu nyt siitä suurisuisesta tappelupukarista», virkkoi kauppias, »vaan siitä toisesta, joka, mikäli minä tiedän -- Mutta koska lähtevät he? tai miksi he tulivat?»

»Koira soikoon, niihin kysymyksiin en minä osaa vastata mitään», selitti isäntä. »Mutta katsokaas, herra, Te toitte minulle tunnusmerkin arvoisalta herra Tressilianilta -- kaunis kivi siinä onkin.» Hän otti sormuksen esille, katseli sitä hetkisen ja vakuutti sitä takaisin kukkaroonsa sovittaessaan, että se oli liian kallisarvoinen korvaus siitä vähästä, mitä hän saattoi tehdä arvoisan lahjoittajan hyväksi. Hän oli, jatkoi hän, julkisen majatalon isäntä, eikä hänen oikein sopinut urkkia muiden ihmisten asioita; kuten hän oli jo aikaisemmin ilmoittanut, ei hän ollut saanut tietoonsa muuta kuin että se nainen oli yhä Cumnorin linnassa mitä tarkimmin vartioituna ja että hän niiden mielestä, jotka olivat sattuneet hänet vilahdukselta näkemään, tuntui ajatuksiinsa vaipuneelta ja tyytymättömältä yksinäisyyteensä. »Mutta nyt», esitteli hän, »tarjoutuu sopivin tilaisuus, mitä on pitkään aikaan sattunut, jos Te tahdotte tyydyttää herranne uteliaisuutta. Tony Foster on tulossa tänne, ja Mikael Lambournen tarvitsee saada vain hieman hajua uusista viinipulloista, niin ei kuningattarenkaan käsky saisi häntä hievahtamaankaan pöydän takaa. Niin että he pysyvät siinä ainakin tunnin tai niille paikoin. -- Nyt tulee Teidän vain heittää reppu selkäänne, sillä se on Teidän paras tekosyynne, ja ehkäpä Te voitte taivuttaa vanhan palvelijan, isännän varmasti ollessa poissa, päästämään Teidät hieromaan kauppaa sen rouvan kanssa, ja niin saatte Te ehkä tietää hänen tilastaan ja oloistaan enemmän kuin mitä minä tai kuka muu tahansa voisimme Teille kertoa.»

»Totta -- aivan totta», vastasi Wayland, sillä hän se oli; »erinomainen suunnitelma, vaikka nähdäkseni hieman vaarallinen -- sillä mitäpä, jos Foster palaisi?»

»Hyvin mahdollinen tapahtuma tosiaankin», myönsi isäntä.

»Taikka mitäpä», jatkoi Wayland, »jos se nainen antaisi minulle kylmät kiitokset ponnistuksistani?»

»Sekin on otaksuttavissa», myönsi Giles Gosling jälleen. »Minua muutoin ihmetyttää, että herra Tressilian pitää semmoista huolta naisesta, joka ei hänestä lainkaan välitä.»

»Molemmissa tapauksissa käy minun huonosti», jatkoi Wayland; »eikä minua siis Teidän neuvonne, kokonaisuudessaan katsottuna, niin erinomaisesti miellytäkään.»

»Mutta älkäähän nyt sekoittako minua juttuun, kunnon palvelija», vastasi isäntä; »tämähän on herranne asia, eikä minun; Te itse parhaiten tiedätte vaaran, johon antaudutte, tai kuinka rohkeasti Te sitä uhmaatte. Mutta mihin ette itse uskalla ryhtyä, siihen ette voi odottaa muidenkaan käyvän.»

»Seis! seis!» huusi Wayland; »sanokaa minulle vain yksi seikka -- meneekö se vanha mieskin Cumnoriin?»

»Varmasti, niin ainakin luulen», vastasi isäntä; »sillä heidän palvelijansa sanoi, että hänen piti viedä heidän tavaransa sinne, mutta oluthaarikka vaikuttikin häneen yhtä voimakkaasti kuin viinipullo Mikaeliin.»

»Riittää», virkkoi Wayland päättävästi. -- »Minä tahdon sotkea sen vanhan konnan juonet -- kauhea pelästys, joka valtasi minut hänen inhoittavan naamansa nähdessäni, alkaa helpoittaa ja vihani päästä voitolle. Auttakaahan reppua selkääni, hyvä isäntä. -- Pidä nyt varasi, vanha Albumazar -- kohtaloosi on ilmestynyt pahansuopa vaikutus, ja se uhkaa Ison Karhun tähtisikermästä.»

Näin puhein heitti hän taakan selkäänsä, poistui »Mustasta Karhusta» takatietä isännän johtamana ja valitsi yksinäisimmän polun Cumnorin kartanoon kulkeakseen.

II Luku.

_Nuori paimen_. Noilla tuppisaksoilla on enemmän kalua kuin voit luulla, sisko.

_Talvinen Tarina_.

Koettaessaan kaikin puolin noudattaa kreivin yhä uudistettuja käskyjä mitä suurimman salaperäisyyden säilyttämisestä ja erittäinkin omia juroja ja saiturimaisia tapojaan, halusi Anton Foster taloutensa hoidossa mieluummin päästä yleiseltä huomiolta rauhaan kuin torjua tungettelevaa uteliaisuutta. Niinpä hän, käyttämättä lukuisaa miesjoukkoa vartioimaan hänelle uskottua aarretta ja puolustamaan taloa, tahtoi huomiota välttääkseen vähentää väkeänsä niin paljon kuin mahdollista, niin että ell'ei linnassa sattunut olemaan kreivin tai Varneyn seuralaisia, vanha ukko ja kaksi ijäkästä eukkoa, joiden oli määrä siivota kreivittären huoneita, muodostivat talon koko palvelijakunnan.

Toinen näistä akoista avasi oven Waylandin kolkutuksesta ja vastasi hänen pyyntöönsä päästä näyttämään tavaroitaan talon arvoisille naisille, ankaralla, omituisen murteellisella haukkumasanojen tulvalla.

Kauppias älysi vaimentaa hänen rääkyntäänsä sujahuttamalla hopearahan hänen kouraansa ja lupailemalla hieman kangasta myssyyn, jos talon rouva vain ostaisi hänen tavaroitaan.

»Suur kiitost, paljon kiitoksia, min onki jo ihlan rikki. -- Men ny reppunes tonne rekuoliin. -- Siel se justiin käveliekin.» Akka vei siis kauppiaan puutarhaan ja sanoi, osoittaen erästä vanhaa, rappeutunutta huvihuonetta: »Tuol se on ny -- tuol noi -- kyl se ostaa, kyl vaa, se pitie niin kovast koreist kankaist.»

»Hän jättää minut selviytymään täältä omin apuineni», ajatteli Wayland, kuullessaan ämmän sulkevan puutarhanportin mennessään. »Eivät ne nyt sentään minua hakanne, eivät ainakaan uskaltane murhata niin pienestä rikoksesta ja näin varhaisella hämäränhetkellä. Hiisi vieköön, minä astun eteenpäin -- urhoollinen sotapäällikkö ei ajattele ennen pakoa, ennen kuin hänet on lyöty. Näenpä kaksi naista vanhassa huvimajassa tuolla -- mutta miten lähestyä heitä? -- Seis -- Will Shakespeare olkoon auttajani hädässä. Minä esitän niille hieman Autolycusta.» Ja hän lauloi lujalla äänellä ja asiaankuuluvalla rohkeudella seuraavan suositun näytelmäpätkän: --

»Liinaa lumivalkoista, Sysimustaa harsoa, Hienon hienoja hansikoita, Koko- ja puolinaamioita.

»Minkä oudon ilmestyksen onkaan onni meille tänään lähettänyt, Janet?» kysyi rouva.

»Yhden noita turhamaisten tavarain kaupitsijoita, joita reppureiksi sanotaan», vastasi Janet totisissaan, »ja jotka myyvät lyhyttavaroitaan vielä lyhyemmällä mitalla. -- Ihme, että Dorcas-mummo päästi hänet sisään.»

»Sepä nyt sattui sopivaan aikaan, tyttö», sanoi kreivitär; »me vietämme raskasta elämää täällä, ja tämä saattaa lyhentää ikävän hetken.»

»Niin, armollinen rouva», vastasi Janet; »mutta isäni?»

»Hän ei ole minun isäni, Janet, eikä toivoakseni herranikaan», virkkoi kreivitär. -- »Minä käsken, kutsu se mies tänne -- minä tarvitsen yhtä ja toista.»

»Niin», vastasi Janet, »Teidän Korkeutenne tarvitsee vain viitata, ja heti ensi lähetyksessä toimitetaan Teille kaikki, mitä Englanti suinkin voi tarjota. -- Mutta sittenkin voi tästä syntyä onnettomuutta. -- Minä pyydän, rakas rouva, käskekää minun lähettää tuo mies tiehensä!»

»Minä käsken Sinua lähettämään hänet tänne», vastasi kreivitär; -- »tai odotahan, Sinä vapiseva hölmöläinen, minä kutsun hänet itse ja pelastan Sinut siten nuhteista.»