Part 9
»Tämä koru-ompelein koristettu hihna, kuten Sinä sitä nimität, tässä polveni ympärillä», selitti kreivi, »on englantilaisen Sukkanauhan ritarikunnan merkki, jota kuninkaatkin ylpeydekseen kantavat. Katsos, tässä on siihen kuuluva tähti, ja tässä ritarikunnan jalokivi, Yrjön timantti. Olethan kai kuullut, miten kuningas Edvard ja Salisburyn kreivitär --»
»Oi, minä tiedän koko tarinan», vastasi kreivitär kepeästi punastuen, »siitä, miten erään naisen sukkanauhasta tuli Englannin ritariston mahtavin kunniamerkki.»
»Aivan niin», vahvisti kreivi; »ja tämä mitä arvokkain kunniamerkki oli minulla onni saada yhdessä kolmen ylhäisen toverin: Norfolkin herttuan, Northamptonin markiisin ja Rutlandin kreivin kanssa. Meistä neljästä olin minä arvossa alhaisin -- mutta mitä siitä? joka kiipeää tikapuita, hänen täytyy alottaa ensimäiseltä nappulalta.»
»Mutta mitä merkitsee tämä kaunis, niin hienotekoinen kaulanauha, jonka keskelle on kiinnitetty lampaanmuotoinen koriste?» uteli nuori kreivitär.
»Tämä kaulanauha», vastasi kreivi, »näine kaksinkertaisine vinokaidekuvioineen ja niiden välisine pienine nuppineen, jotka ovat esittävinään tulilimsiötä ja jotka ympäröivät tiedustelemaasi koristetta, on mainion, muinoin Burgundian hallitsijahuoneelle kuuluneen Kultaisen Taljan tähdistön merkki. Siihen liittyy, rakas Amy, korkeita etu-oikeuksia, tähän jaloon tähdistöön; sillä ei Espanjan kuningaskaan, joka on nyt vallannut kaikki Burgundian arvo-asemat ja alueet, saata tuomita Kultaisen Taljan ritaria muutoin kuin tähdistön Suurneuvoston avulla ja suostumuksella.»
»Ja tämä tähdistö arvonmerkkeineen kuuluu siis sille julmalle Espanjan kuninkaalle?» virkkoi kreivitär. »Voi että Sinäkin, jalo herrani, saastutat kunniallisen englantilaisen rintasi sellaisella merkillä! Muistele niitä onnettomia, surkeita kuningatar Marian päiviä, jolloin se samainen Filip piti Englannissa valtaa hänen kanssaan, ja niitä lukemattomia rovioita, joita rakennettiin meidän jaloimmille, viisaimmille ja hurskaimmille papeillemme ja hengenmiehillemme. -- Ja haluatko nyt Sinä, jota sanotaan oikean protestanttisen uskon lipunkantajaksi, alistua pitämään sellaisen paavilaisen tyrannin tähtiä ja kunniamerkkejä kuin Espanjan kuninkaan?»
»Oi, tyynny, tyynny, armaani», vastasi kreivi; »me, jotka olemme levittäneet purjeemme hovisuosion tuulahduksille, emme voi aina nostaa lippua, josta eniten pidämme, emmekä aina kieltäytyä purjehtimasta värien alla, jotka ovat meille vastenmielisiä. Usko minua, minä en silti ole lainkaan huonompi protestantti, vaikka minä valtioviisaudesta olenkin ottanut vastaan Espanjan minulle tarjoaman kunniamerkin ja pääsön sen mukana espanjalaisen ritariston korkeimman tähdistön jäseneksi. Sitä paitsi kuuluu se oikeastaan Flanderille, ja Egmont, Orania ja muut ovat ylpeitä nähdessään sen upeilevan englantilaisella rinnalla.»
»No niin, herrani, Sinäpä parhaiten tiesi tunnet», vastasi kreivitär. -- »Entä tämä kaulanauha, mille maalle se kaunis koriste kuuluu?»
»Hyvin köyhälle, rakkaani», vastasi kreivi; »se on viimeisen Skotlannin Jaakon uudistama Pyhän Antreaan ritarimerkki. Sen sain minä silloin kun ajateltiin nuoren Ranskan ja Skotlannin lesken mielellään naivan jonkun Englantilaisen ylimyksen; mutta vapaa englantilainen kreivinkruunu on parempi kuin avioliiton kautta saatu ja sellaisen naisen oikusta riippuva kruunu, joka voi sanoa omikseen vain Pohjolan karuja kallioita ja upottavia rämeitä.»
Kreivitär vaikeni, ikäänkuin olisivat kreivin viimeiset sanat synnyttäneet hänen mielessään tuskallisen, mutta tärkeän ajatusten sarjan; ja kun hän yhä pysyi äänettömänä, jatkoi hänen puolisonsa:
»Ja nyt on, armahin, toiveesi täyttynyt ja nyt olet Sinä nähnyt palvelijasi kaikessa siinä komeudessa, minkä ratsastuspuku suinkin sallii; sillä juhlavaatteet ja kruunut kuuluvat vain ruhtinasten saleihin.»
»Hyvä niin», virkkoi kreivitär, »mutta tyydytetty toive on, kuten tavallista, herättänyt toisen.»
»Ja mitä voisit Sinä pyytää, minkä minä voisin evätä?» kysyi hellä aviomies.
»Minä halusin», sanoi kreivitär, »nähdä kreivini käyvän tässä tuntemattomassa ja salaisessa sopukassa kaiken ruhtinaallisen loistonsa koristamana; mutta nyt haluaisin minä istua jossakin hänen ruhtinaallisessa salissaan ja nähdä hänen astuvan sisään puettuna siihen yksinkertaiseen punaisenruskeaan viittaan, jota kantaen hän voitti köyhän Amy Robsartin sydämen.»
»Se toive on helppo täyttää», virkkoi kreivi -- »jos tahdot, puen jo huomenna päälleni sen yksinkertaisen punaisenruskean viitan.»
»Mutta saanko minä», jatkoi rouva, »lähteä Sinun kanssasi johonkin linnaasi näkemään, mitenkä asuntosi komeus sopii pukusi yksinkertaisuuteen?»
»Kuinka, Amy», virkkoi kreivi ympärilleen katsahtaen, »eivätkö nämä huoneet ole kyllin upeasti koristetut? Annoinhan minä mitä laajimmat käskyt, ja minun nähdäkseni on niitä verrattain hyvin noudatettu -- mutta Sinun tarvitsee vain sanoa, mitä vielä puuttuu, ja minä toimitan sen heti paikalla.»
»Ei, herrani, nyt Sinä teet pilkkaa minusta», vastasi kreivitär; »tämän komean asunnon loisto voittaa mielikuvitukseni, samoin kuin ansionikin. Mutta eikö Sinun puolisoasi, rakkaani, jonakin päivänä, ja jo pian pitäisi ympäröimän sen arvon ja kunnian, joka ei synny hänen huoneitansa koristelevain työmiesten uutteruudesta eikä sinun anteliaisuutesi jakelemain silkkikankaiden ja jalokivien loistosta, mutta joka liittyy hänen asemaansa muiden ylimysnaisten joukossa Englannin jaloimman kreivin tunnustettuna puolisona?»
»Jonakin päivänä?» virkkoi kreivi. -- »Niin kyllä, Amy, rakkaani, jonakin päivänä se varmasti tapahtuu; etkä Sinä, usko minua, saata toivoa sitä päivää tulevaksi hartaammin kuin minäkään. Millä riemulla vetäytyisinkään pois valtio-asioiden vaivoista ja kunnianhimon huolista ja murheista viettämään elämääni arvossa ja kunniassa jollakin avaralla maatilallani Sinun kanssasi, rakas Amyni, ystäväni ja toverini! Mutta, Amy, nyt ei se vielä käy päinsä, ja nämä kalliit, vaikkakin varastetut hetket ovat ainoat, mitä minä voin nyt suoda sukupuolensa armaimmalle, rakastettavimmalle olennolle.»
»Mutta _miks'ei_ se käy päinsä?» ahdisti kreivitär vienoimmalla, suostuttelevimmalla äänellään. -- »Miks'ei se voi heti paikalla käydä päinsä, tuo täydellisempi, keskeytymätön yhdistys, jota Sinäkin sanot toivovasi ja jota niin hyvin Jumalan kuin ihmistenkin lait vaativat? -- Ah! jos Sinä toivoisit sitä vain puoliksikin niin hartaasti kuin sanot, niin kuka tai mikä voisi estää Sinua, mahtavaa ja suosittua ylimystä, tahtoasi täyttämästä?»
Kreivin otsa pimeni.
»Amy», sanoi hän, »nyt Sinä puhut sellaista, mitä et ensinkään ymmärrä. Me hovien eläjät olemme kuin kuohkealle hiekkavuorelle kiipeejöitä -- me emme uskalla pysähtyä, ennenkuin joku ulkoneva kallionkieleke tarjoaa meille varman jalansijan ja lepopaikan -- jos me pysähdymme ennemmin, vyörymme me omasta painostamme alas ja joudumme yleisen naurun esineiksi. Minä seison korkealla, mutta minä en seiso vielä kyllin lujasti voidakseni seurata omia mielitekojani. Jos julkaisisin avioliittoni, tulisin samalla oman tuhoni sepäksi. Mutta usko minua, minä saavutan aivan pian niin varman pohjan, että voin tehdä oikeutta sekä Sinulle että itselleni. Älä kuitenkaan sillä välin myrkytä nykyisen hetken autuutta vaatimalla sellaista, mikä ei nyt voi käydä päinsä. Sano minulle pikemminkin, toimitetaanko täällä kaikki Sinun mieliksesi. Miten käyttäytyy Foster Sinua kohtaan? -- Kaikin puolin kunnioittavasti, toivoakseni, sillä muuten saisi se äijänkörri katua vahvasti pahuuttaan.»
»Hän teroittaa minulle joskus tämän yksinäisen elämän tarpeellisuutta», vastasi rouva huoahtaen; »mutta sehän muistuttaa samalla Sinun käskyjäsi, ja niin olen minä hänelle pikemminkin kiitollisuuden kuin moitteen velkaa.»
»Minä olen jo puhunut Sinulle siitä ankarasta välttämättömyydestä, joka meitä painaa», vastasi kreivi; »Foster on nähdäkseni hieman juro ja yrmy luonteeltaan, mutta Varney takaa minulle hänen uskollisuutensa ja palvelusintonsa. Mutta jos Sinulla vain on jotakin valittamista siitä tavasta, millä hän täyttää velvollisuutensa, niin on hän saava sen kalliisti maksaa.»
»Oi, ei minulla ole mitään valittamista», vastasi rouva, »kunhan hän vain uskollisesti toimittaa velvollisuutensa Sinuun nähden; ja hänen tyttärensä Janet on yksinäisyyteni suloisin ja herttaisin toveri -- hänen pieni puritanilaisleimansa sopii hänelle niin erinomaisesti!»
»Tosiaanko?» virkkoi kreivi; »joka tuottaa Sinulle mielihyvää, ei saa jäädä palkitsematta. -- Tuleppas tänne, neitokaiseni!»
»Janet», lisäsi rouva, »tulehan tänne lähemmäs.»
Janet, joka, kuten jo mainitsimme, oli häveliäästi vetäytynyt syrjemmälle, jott'ei hänen läsnä-olonsa olisi mitenkään häirinnyt herran ja rouvan tuttavallista keskustelua, astui nyt lähemmäs; ja kun hän suoritti kunnioittavan niiahduksensa, ei kreivi voinut olla hymyilemättä sille vastakohdalle, minkä hänen pukunsa äärimäinen yksinkertaisuus ja hänen katsantonsa pinnistetty vakavuus muodostivat hänen sangen kauniiden kasvojensa ja hänen mustien silmiensä kanssa, jotka nauroivat huolimatta emäntänsä kaikesta ponnistelusta näyttää totiselta.
»Minä olen kiitollinen Sinulle, kaunis neitokaiseni», puhui kreivi, »siitä tyytyväisyydestä, jota palveluksesi on tuottanut puolisolleni.» Näin sanoen otti hän sormestaan kallisarvoisen sormuksen ja tarjosi sitä Janet Fosterille, lisäten: »Pidä tätä meidän muistoksemme.»
»Olen hyvin iloissani siitä, herrani», vastasi Janet vakavana, »että halpa palvelukseni on tyydyttänyt rouvaa, jota ei kukaan voi lähestyä, haluamatta olla hänelle mieliksi; mutta me rakkaan herra Holdforthin sisarkunnan jäsenet emme tämän maailman koreilevain tytärten tavoin pyydä ahtaa sormiimme kultaa ja kaulallemme kalliita kiviä kuten Tyron ja Sidonin turhamaiset vaimot.»
»Ohoo! oletpa Sinä ankaran sisarkunnan ankara saarnaaja, kaunis neito Janet», sanoi kreivi, »ja luulenpa isäsikin kaikessa totuudessa kuuluvan samaan hengelliseen seuraan? Minä pidän Teistä molemmista sitä enemmän; sillä minun puolestanikin on niissä Teidän hengellisissä seuroissanne rukoiltu ja lausuttu hyviä toivomuksia. Muutoin voit Sinä sitäkin paremmin, neito Janet, olla vailla kaikkia koristuksia, koska sormesi ovat hoikat ja kaulasi valkoinen. Mutta tässäpä saat jotakin, jota ei paavilainen eikä puritani, vapaa-ajattelija eikä uskonkiivailija säikähdä eikä halveksi. Ota se siis, tyttöseni, ja käytä se, miten hyväksi näet.»
Näin puhuen painoi kreivi hänen käteensä viisi suurta Filipin ja Marian aikuista kultarahaa.
»Minä en ottaisi näitä kultarahojakaan», sanoi Janet, »ell'en toivoisi voivani käyttää niitä meidän kaikkien siunaukseksi.»
»Tee niinkuin ikinä itse haluat, kaunis Janet», vastasi kreivi, »ja minä tulen siihen täysin tyytymään. -- Mutta nyt pyydän minä Sinua kiiruhtamaan illallista pöytään.»
»Minä pyysin herra Varneyta ja herra Fosteria aterioimaan kanssamme, armas puolisoni», sanoi kreivitär Janetin lähdettyä toimittamaan kreivin käskyä; »onko Sinulla mitään sitä vastaan?»
»Mitä ikinä Sinä teet, on minulle aina mieleen, suloinen Amyni», vastasi kreivi; »ja minusta on sitäkin hauskempaa, että Sinä soit heille tämän suosion, koska Rikhard Varney on kokonaan minun miehiäni ja salaisintenkin neuvottelujeni läheisin uskottu; ja nykyään täytyy minun luottaa paljon Anton Fosteriinkin.»
»Minulla on vielä Sinulta muuan armolahja anottavana ja muuan salaisuus kerrottavana, rakas herrani ja puolisoni», jatkoi kreivitär pysähtelevällä, vapisevalla äänellä.
»Jätä molemmat huomiseksi, armaani», vastasi kreivi. »Näenpä ovia avattavan ruokasaliin, ja koska olen ratsastanut kauvan ja kovaa, ei maljallinen viiniä tule tosiaankaan tekemään pahaa.»
Näin sanoen johti hän ihanan puolisonsa seuraavaan huoneeseen, missä Varney ja Foster ottivat heidät vastaan syvin kumarruksin; edellinen suoritti ne hovimiehen tavoin ja jälkimäinen hengellisen veljeskuntansa sääntöjen mukaan. Kreivi vastasi heidän tervehdyksiinsä välinpitämättömällä kohteliaisuudella, miehen, joka jo kauvan on tottunut sellaisiin kunnianosoituksiin, kun taas kreivitär toimitti saman tehtävän erinomaisen tarkalla huolellisuudella, mikä todisti, että kaikki tämä oli hänelle vielä verrattain uutta.
Pitopöytä, johon seurue istuutui, vastasi komeudessa huoneen loistoa, mihin se oli katettu, mutta ainoatakaan palvelijaa ei ollut tarjoilua hoitamassa. Janet yksin seisoi valmiina palvelemaan seuruetta; ja pöydässä oli tosiaankin niin runsaasti kaikkea, mitä saattoi toivoa, ett'ei pieninkään apu ollut tarpeellinen. Kreivi ja hänen puolisonsa istuivat pöydän yläpäässä, ja Varney ja Foster olivat saaneet paikkansa alapuolelle suola-astiaa, sillä sellainen oli ajan tapa halvempisäätyisiin nähden. Jälkimäinen, joka ei ollut lainkaan tottunut tällaiseen seuraan ja joka ei siis siinä tuntenut olevansa oikein kotonaan, ei lausunut sanaakaan koko aterian aikana; mutta Varney piti suurella taidolla ja älykkäisyydellä keskustelua juuri niin paljon vireillä, ett'ei se päässyt laimenemaan ja osoittamatta lainkaan tungettelevaisuutta koki säilyttää kreivin hyvää tuulta korkeimmillaan. Tämä mies olikin saanut luonnolta mitä oivallisimmat lahjat sen osan näyttelemiseen, johon hän oli joutunut; hän oli niin hienotunteinen ja varovainen yhdeltä puolen ja toiselta puolen taas niin sukkela, terävä ja kekseliäs, että kreivittärenkin, niin monessa suhteessa kuin hän olikin Varneylle epäsuosiollinen, täytyi tuntea ja tunnustaa hänen seurustelutaitonsa ja nauttia siitä, niin että hän nyt oli taipuvaisempi kuin koskaan ennen yhtymään niihin ylistyksiin, joita kreivi tuhlaili suosikilleen. Saapui vihdoin levon hetki; kreivi ja kreivitär vetäytyivät huoneisiinsa, ja lopun yön oli kaikki hiljaista linnassa.
Varhain seuraavana aamuna toimitti Varney kreivin kamaripalvelijan samoin kuin hänen tallimestarinsakin tehtäviä, vaikka tämä jälkimäinen olikin hänen varsinaisena virkanaan tässä mahtavassa taloudessa, missä jalosukuiset ritarit ja aatelismiehet kilvan pyrkivät sellaisiin palvelijantoimiin, joita ylimykset yleensä hoitivat kuninkaan hovissa. Kumpaisenkin toimen mutkat tunsi Varney hyvin, hän kun vanhasta vaikka hieman rappeutuneesta perheestä lähteneenä oli ollut kreivin hovipoikana tämän aikaisemmissa, huomaamattomammissa oloissa, ja oltuaan hänelle uskollinen vastoinkäymisen kestäessä, oli hän sittemmin osannut tehdä itsensä yhtä välttämättömäksi kreivin nopean ja loistavan menestyksenkin aikoina, siten kiinnittäen hänet itseensä sekä nykyisillä että entisillä palveluksilla ja tullen hänelle miltei välttämättömäksi uskotuksi.
»Autappas minua pukeutumaan yksinkertaisempaan ratsastuspukuun, Varney», sanoi kreivi heittäessään yltään silkkikukallisen, turkisreunaisen aamunuttunsa, »ja pane nämä nauhat ja ketjut» (viitaten pöydällä viruviin erilaisiin ritarimerkkeihin) »takaisin talletuspaikkoihinsa -- eilen illalla oli niskani vähällä taittua niiden painosta. Olenpa melkein sitä mieltä, ett'en enää kajoa niihin kiusankappaleihin. Ne ovat vain kahleita, joita konnat ovat keksineet, kuljettaakseen niissä hulluja. Vai mitä Sinä arvelet, Varney?»
»Kautta kunniani, hyvä herra», sanoi hänen apulaisensa, »minä arvelen, ett'eivät kultakahleet ole samanlaisia kuin muut kahleet -- mitä raskaampia, sen rakkaampia.»
»Kuitenkin, kaikitenkin, Varney», vastasi hänen herransa, »olen minä melkein päättänyt, ett'eivät ne enää kauvemmin saa sitoa minua hoviin. Mitä voivat vastainen palvelus ja korkeampi suosio antaa minulle arvossa ja rikkaudessa enempää, kuin mitä minä jo olen saavuttanut? -- Mikä vei isänikään mestauslavalle muu kuin se, ett'ei hän osannut antaa oikeuden ja järjen suistaa toiveitaan? -- Minullakin on, kuten tiedät, ollut omat vaaralliset seikkailuni ja omat pelastumiskeinoni: minä olen tosiaankin melkein päättänyt heittää sikseen meren uhittelemisen ja istuutua rauhallisesti rannalle.»
»Kokoelemaan simpukankuoria Don Cupidon avustamana», virkkoi Varney.
»Mitä Sinä sillä tarkoitat, Varney?» kysyi kreivi jotenkin kiivaasti.
»Kunnioitettava herrani», vastasi Varney, »älkää vihastuko. Jos Teidän Korkeutenne on niin onnellinen kauniin, suloisen naisen omistamisesta, että Te, saadaksenne nauttia hänen seurastaan hieman vapaammin, olette taipuvainen luopumaan kaikesta, mille olette tähän asti elänyt, niin saattavat kyllä muutamat köyhemmistä palvelijoistanne siitä kärsiä, mutta Teidän hyvyytenne on pitänyt minusta niin runsasta huolta, että minulla aina tulee olemaan kylliksi varoja köyhänäkin aatelismiehenä pitää arvonmukaista huolta siitä korkeasta toimesta, joka minulle on suotu Teidän Korkeutenne perheessä.»
»Ja sittenkin näytät Sinä tyytymättömältä minun ehdottaessani herkeämistä vaarallisesta pelistä, joka saattaa loppua meidän molempien tuholla.»
»Minäkö, armollinen herra?» virkkoi Varney; »minulla ei totta totisesti ole vähintäkään syytä pahoitella Teidän Korkeutenne syrjään vetäytymistä! -- Ei Rikhard Varney suinkaan joudu hänen majesteettinsa suuttumuksen ja hovin pilkan esineeksi, kun mahtavin rakennus, mitä milloinkaan on perustettu ruhtinasten suosioon, sulaa näkymättömiin kuin härmä aamu-auringon säteistä. -- Minä tahtoisin vain, että Te puolestanne, armollinen herrani, ennen kuin astutte peruuttamattoman askeleen, tarkkaan punnitsisitte maineenne ja onnenne tässä yrityksessä.»
»Puhu edelleen, Varney», sanoi kreivi; »minä vakuutan Sinulle, ett'en ole vielä mitään päättänyt ja että tahdon tutkia kaikki näkökohdat sekä myötä että vastaan.»
»No, hyvä, armollinen herrani», jatkoi Varney, »me otaksumme siis askeleen astutuksi, vihat vihoitelluiksi, naurut nauretuiksi, valitukset valitelluiksi. Te olette vetäytynyt, sanokaamme, johonkin syrjäisimpään linnaanne, niin kauvas hovista, ett'ette kuule sinne ette ystävienne surkutteluja ettekä vihollistenne voittoriemua. Me otaksumme myös, että Teidän onnellinen kilpailijanne tyytyy (mikä on sangen epäiltävää) vain lyhentelemään ja leikkelemään sen suuren puun oksia, joka niin pitkät ajat pimitti häneltä auringon, sekä ett'ei hän vaadi sen repimistä ylös juurineen. Hyvä; niin on nyt Englannin tähänastinen ensimäinen suosikki, joka käytteli sen maan komentosauvaa ja johti sen parlamenttia, vain maalaisparooni, joka metsästää koirilla ja haukoilla ja joka juo paksua olutta maalaisherrojen kanssa ja joka tarkastelee miehiänsä suurvoudin käskystä --»
»Varney, herkeä jo!» rukoili kreivi.
»En, armollinen herra, Teidän täytyy sallia minun päättää kuvaukseni. -- Sussex hallitsee Englantia -- kuningattaren terveys heikkenee -- kruununperimyksestä on päätettävä -- kunnianhimolle on avoinna loistavampi tie kuin se ikinä osasi uneksiakaan. -- Mutta Te kuulette kaikesta tästä vain etäisiä huhuja, istuessanne siinä takkanne varjossa. -- Ja sitten Te vasta johdutte ajattelemaan, mistä toiveista Te luovuitte ja mihin mitättömyyteen Te suistuitte -- ja kaikki tämä vain siksi, että saisitte katsella kauniin puolisonne silmiin useammin kuin kerran kahdessa viikossa!»
»Minä käsken, Varney», vastasi kreivi, »ei sanaakaan enää tästä. Minä en ole suinkaan sanonut, että askel, johon oma haluni ja mukavuuteni minua houkuttelevat, olisi astuttava kiiruisasti, ottamatta tarpeelliseen huomioon maan yleistä hyvää. Ole siitä minun todistajani, Varney: minä hylkään väistymistoiveeni, en oman kunnianhimoni käskystä, vaan pysyäkseni asemassa, missä paraiten voin palvella maatani hädän hetkellä. -- Käske satuloimaan hevosemme joutuisasti. -- Minä puen päälleni, kuten ennenkin, palvelijanviitan ja ratsastan tallirengin sijalla. -- Ole Sinä herrana tämä päivä, Varney -- älä jätä mitään toimittamatta, mikä voi johtaa epäluuloja harhaan. Me nousemme hevosen selkään ennenkuin ihmiset ovat jalkeilla. Minä vain heitän puolisolleni hyvästit ja olen heti valmis. Minä teen väkivaltaa omalle sydämelleni ja haavoitan toista, joka on minulle vielä rakkaampi; mutta isänmaanystävän tulee käydä ennen aviomiestä.»
Puhuttuaan näin surunvoittoisella, vaikkakin lujalla äänellä, poistui hän pukuhuoneesta.
»Olenpa iloinen, että läksit», ajatteli Varney, »muutoin olisin minä, niin tottunut kuin olenkin ihmisten houkkamaisuuksiin, nauranut Sinulle vasten naamaa! Sinä saat hullutella itsesi väsyksiin tuon uuden leikkikalusi, tuon sievän Eevantyttären kanssa, minä en halua Sinua siitä estää. Mutta vanhaan leikkikaluusi, kunnianhimoon, et Sinä saa väsyä, sillä kun Sinä kiipeät vuorta, herraseni, täytyy sinun vetää Rikhard Varneykin mukanasi korkeuksiin; ja jos hän voi ajaa Sinut sille kukkulalle asti, jossa hän aikoo luoda onnensa, niin usko minua, ett'ei hän tule säästämään ruoskaa eikä kannuksia. -- Ja mitä Sinuun tulee, kaunis rouvaseni, joka tahtoisit olla kreivitär oikopäätä, niin olisi Sinulle parasta, ett'et kävisi aikomusteni tielle, muutoin lisätään vanhaan laskuusi uusi velka. Ole Sinä herrana, sanoi hän? -- Kautta kunniani, hän on kerran havaitseva puhuneensa oikeammin kuin aavistikaan -- ja niin hänestä, joka monien päteväin miesten mielestä vetää vertoja Burleighille ja Walsinghamille valtioviisaudessa ja Sussexille sotataidossa, tulee oman palvelijansa holhokki; ja kunnianhimo raukeaa tyhjiin pähkinänruskean silmän ja ovelan punaiselta ja valkoiselta paistavan naaman takia! Ja jos yleensä kuolevaisen naisen sulous voi olla riittävänä puolustuksena miehen valtioviisaan pään hullaantumiselle, saa minun herrani puolustuksekseen viitata äsken kuluneeseen siunattuun iltaan. Hyvä -- käyköötpä asiat miten tahansa, hänen täytyy tehdä minut suureksi, tai teen minä itse itseni onnelliseksi; ja ell'ei tuo suloinen olento kielittele kohtaustansa Tressilianin kanssa, ja luulenpa, ett'ei hän uskalla sitä tehdä, täytyy hänen kaikesta halveksumisestaan huolimatta suostua tuumiini asian salaamisesta ja keskinäisestä avusta. -- Nyt täytyy lähteäkseni talliin. -- Hyvä, herraseni, minä järjestän nyt vielä Sinun matkojasi; mutta pian on tuleva aika, jolloin minun tallimestarini pitää huolta minun matkoistani. -- Mitä oli Tuomas Cromwell muuta kuin sepän poika, ja hän kuoli korkeana herrana -- tosin kyllä mestauslavalla, mutta sekin kuului luonteeseen. -- Ja mitä oli Ralph Sadler muuta kuin Cromwellin kirjuri; ja hän kokosi haltuunsa kahdeksantoista kaunista herraskartanoa, -- _via_! Minä tunnen tieni yhtä hyvin kuin hekin.»
Näin mutisten lähti hän huoneesta.
Sillä välin oli kreivi jälleen astunut makuukammioon, päätettyään ottaa pikaiset hyvästit suloiselta puolisoltaan, tuskin uskaltaen antautua hänen kanssaan läheisempään haasteluun, koska hän jälleen pelkäsi kuulevansa hartaita pyyntöjä, joita ehkä kävisi vaikeaksi väistää, mutta jotka hän äskeisen keskustelunsa johdosta tallimestarinsa kanssa oli päättänyt evätä.
Hän tapasi kreivittären puettuna valkeaan, turkisreunusteiseen silkkiseen aamutakkiin; hänen pienet jalkansa olivat paljaaltaan hätäisesti pistetyt tohveleihin; hänen palmikoimaton tukkansa aaltoili yömyssyn alta, eikä hänellä ollut tuskin muuta koristetta kuin oma suloutensa, jota pikemminkin lisäsi kuin vähensi lähenevän eronhetken tuottama murhe.
»Jumala olkoon nyt kanssasi, oma rakkaani!» sanoi kreivi, vaivoin irroittautuen hänen hyväilyistään, yhä uudestaan ja uudestaan palatakseen sulkemaan hänet syliinsä ja sanomaan hyvästi ja suutelemaan ja hyvästelemään vielä kerran. »Aurinko on sinisen näköpiirin rajalla. -- En uskalla enää viipyä. -- Minun pitäisi jo oleman kymmenen peninkulman päässä täältä.»
Näillä sanoilla yritti hän vihdoinkin katkaista lähtöhetken katkeruuden.
»Sinä et siis aijo suostua pyyntööni?» virkkoi kreivitär. »Ah, petollinen ritari! pyysikö milloinkaan paljasjalkainen nainen urhoolliselta ritarilta suosion-osoitusta, saaden kieltävän vastauksen?»
»Pyydä mitä muuta tahansa, Amy, mitä muuta tahansa, ja minä suostun siihen», vastasi kreivi, -- »mutta älä koskaan sellaista, mikä koituisi meidän molempain turmioksi.»