Part 8
»Oi, älkää sitä tehkö, hyvä emäntäni!» huudahti Janet; »jättäkää hänet Jumalan haltuun, Hän kyllä rankaisee rikolliset ajallansa; vaan älkää Te vain millään tavoin asettuko Varneyn tielle, sillä hänellä on niin kokonaan herramme korva vallassaan, että harvat ovat menestyneet, jotka ovat vastustaneet hänen aikeitaan.»
»Ja keneltä olet Sinä tätä kuullut, rehellinen Janetini?» kysyi kreivitär; »ja miksi pitäisi minun menettelemän niin varovaisesti niin halvan miehen suhteen kuin Varneyn, minun, joka olen hänen käskijänsä ja herransa puoliso?»
»Niin, rouva», vastasi Janet Foster, »Teidän Armonne ymmärtää kyllä asian paremmin kuin minä. -- Mutta minä olen kuullut isäni sanovan, että hän mieluummin haluaisi osua nälkäisen suden tielle kuin häiritä Rikhard Varneyn tuumia. -- Ja hän on usein varoittanut minua antautumasta mihinkään tekemisiin hänen kanssaan.»
»Isäsi on oikeassa Sinuun nähden, tyttöseni», vastasi rouva, »ja minä olen vakuutettu siitä, että hän sillä tarkoittaa Sinun parastasi. Sääli vain, että hänen kasvonsa ja esiintymistapansa niin huonosti sopivat hänen todellisiin tarkoituksiinsa -- sillä minä uskon hänen tarkoitusperiensä lopultakin olevan rehellisiä.»
»Älkää sitä epäilkö, kunnioitettava rouva», vastasi Janet, -- »älkää epäilkö isäni tarkoittavan hyvää, vaikka hän onkin yksinkertainen mies, ja vaikka hänen karkea näkönsä saattaakin hänen sydämensä valehtelijaksi.»
»En minä sitä epäilekkään, tyttöseni, vaikkapa vain Sinun takiasi; ja kuitenkin ovat hänen kasvonsa sellaiset, että ihmiset vapisevat ne nähdessään. -- Luulenpa, ett'ei äitisikään, Janet -- no, anna sen käherrysraudan nyt jo olla rauhassa -- voinut katsoa häneen vapisematta.»
»Jos niin olisi ollutkin, rouva», vastasi Janet Foster, »olisi äidilläni kyllä ollut niitä, jotka olisivat pitäneet hänestä arvonsamukaista huolta. Mutta vapisittehan ja punastuittehan Tekin, kunnioitettava rouva, äsken, kun Varney toi kirjeen herraltanne.»
»Sinä rupeat rohkeaksi, neitokaiseni!» sanoi kreivitär, nousten pieluksilta, joilla hän oli puoliksi palvelijattarensa syliin vaipuneena loikoillut. -- »Tiedä, että on vapisemisen syitä, joilla ei ole mitään tekemistä pelon kanssa. -- Mutta, Janet», lisäsi hän, yht'äkkiä taas heittäytyen sille hyvänsävyiselle ja tuttavalliselle tuulelle, joka oli hänelle ominaista, »usko minua: minä tahdon tehdä kaiken voitavani isäsi hyväksi, sitäkin mieluummin, kun Sinä, sydänkäpyseni, olet hänen lapsensa. -- Ah! Ah!» jatkoi hän äkkinäisen surumielisyyden levitessä hänen ilmeikkäille kasvoilleen ja kyynelten tulviessa hänen silmiinsä, »minä otan sitäkin mieluummin osaa Sinun hellän sydämesi huoliin, kun minun oma isäraukkani ei vielä tiedä mitään kohtalostani ja kun sanotaan hänen olevan sairaana ja huolissaan minun, arvottoman, takiani! -- Mutta pian minä hänet ilostutan -- tieto onnestani ja ylenemisestäni tekee hänet nuoreksi jälleen. -- Ja jotta sitä pikemmin saisin hänet iloiseksi», hän pyyhkieli silmiään näin puhuessaan -- »täytyy minun itsenikin olla iloinen. -- Puolisoni ei saa luulla minua kiittämättömäksi hänen hyvyydestään eikä nähdä minua surullisena silloin, kun hän niin pitkän ajan kuluttua varastaa hetkisen, käydäkseen katsomassa erakkoaan. Ole iloinen, Janet -- yö lähenee, ja herrani tulee pian. -- Kutsu isäsi tänne, ja Varney myöskin. -- Minä en kanna kaunaa heille kumpaisellekaan; ja vaikka minulla ehkä olisi syytä olla heille vihoissani, niin on oleva kokonaan heidän oma syynsä, jos minun kauttani milloinkaan tunkeutuu valitus heistä kreivin korvaan. -- Kutsu heidät tänne, Janet.»
Janet Foster totteli emäntänsä käskyä; muutamien minuuttien kuluttua astui Varney vierashuoneeseen täydellisen hovimiehen miellyttävällä luontevuudella ja kasvot pilvettöminä, hovimiehen, joka on tottunut ulkonaisen kohteliaisuuden varjoon peittämään omat tunteensa ja ottamaan selvää muiden mielen liikkeistä. Anton Foster rähmästeli huoneeseen hänen jäljestään, ja hänen luonnollinen synkkä ja inhoittava ulkomuotonsa näytti tulevan sitäkin vastenmielisemmäksi, kun hän koetti kömpelösti salata sitä pelon ja vihan sekaista neuvottomuutta, joka hänet valtasi kreivittären nähdessään, kreivittären, jota hän oli tähän asti niin ankarasti kohdellut, mutta joka nyt seisoi siinä hänen edessään niin komeasti puettuna ja varustettuna niin monilla todisteilla puolisonsa suuresta rakkaudesta. Se kankea kumarrus, jonka hän teki pikemmin kreivittäreen _päin_ kuin _kreivittärelle_, tunnusti koko asian -- sitä sopi verrata kumarrukseen, jonka rikollinen suorittaa tuomarilleen, äkkiä tunnustaessaan syyllisyytensä ja rukoillessaan armoa -- joka on samalla hävytön ja kömpelö yritys puolustautua tai hankkia lievennystä, rikoksen tunnustus ja laupeuden anomus.
Varney, joka aatelisen sukuperänsä nojalla oli astunut huoneeseen ennen Anton Fosteria, osasi paremmin sanoa sanottavansa ja varmemmin ja miellyttävämmin kuin hän.
Kreivitär tervehtikin häntä näennäisen sydämellisesti, mikä tuntui ilmaisevan hänen täydellisesti antaneen anteeksi kaiken sen, mitä hänellä mahdollisesti oli ollut valittamista Varneyta vastaan. Hän nousi istuimellaan, läheni häntä kaksi askelta, ojensi hänelle kätensä ja sanoi: »Herra Rikhard Varney, Te toitte minulle tänä aamuna niin mieluisia uutisia, että minä pelkään hämmästyksen ja riemun saaneen minut unohtamaan herrani ja puolisoni kehoituksen kohdella Teitä kaikella kunnioituksella. Me tarjoamme Teille, herra, kätemme sovinnon merkiksi.»
»Minä olen arvoton koskettamaan sitä muulla tavoin», sanoi Varney, laskeutuen toiselle polvelleen, »kuin niinkuin alamaisen tulee kunnioittaa hallitsijatartansa.»
Hän kosketti huulillaan näitä kalliiden sormusten ja jalokivien peittämiä kauniita, hoikkia sormia; sitten nousi hän ylös ja aikoi viehättävän kohteliaasti taluttaa hänet kunnia-istuimelle, kun kreivitär sanoi: »Ei, hyvä herra Rikhard Varney, minä en asetu sille paikalle, ennenkuin herrani itse johtaa minut sinne. Minä olen toistaiseksi vain valekreivitär, enkä minä halua anastaa oikeata arvoani, ennenkuin se, joka on minut siihen koroittanut, myös oikeuttaa minut sitä julkisesti kantamaan.»
»Minä toivon, kunnioitettava rouva», puuttui nyt Foster puheeseen, »ett'en minä täyttäessäni herrani ja Teidän puolisonne käskyjä mitä nyt tulee esimerkiksi Teidän vartioimiseenne ja muuhun sellaiseen, ole vetänyt päälleni Teidän vihastustanne, koska minä tein vain velvollisuuteni sekä Teitä että minun herraani kohtaan; sillä taivas, kuten Pyhässä Raamatussa sanotaan, on asettanut miehen vaimon pääksi -- luullakseni kuuluu se paikka jotenkin niin, tai ainakin sinnepäin.»
»Minulle on nyt valmistettu niin iloinen yllätys, herra Foster», vastasi kreivitär, »ett'en voi muuta tehdä kuin antaa anteeksi sen ankaran uskollisuuden, joka sulki minut näistä huoneista siksi kunnes ne olivat muuttuneet näin uusiksi ja komeiksi.»
»Niin, rouva», virkkoi Foster, »siihen on hautunut monikin kirkas kolikko; ja jott'ei enempää kulutettaisi kuin mikä on aivan välttämätöntä, jätän minä Teidät herrani saapumiseen asti kunnon herra Rikhard Varneyn pariin, jolla luullakseni on jotakin puhuttavaa Teille jalolta herraltanne ja puolisoltanne. -- Janet, tule mukanani katsomaan, onko kaikki järjestyksessä.»
»Ei, herra Foster», sanoi kreivitär, »me tahdomme tyttärenne jäävän tänne luoksemme, ja saa hän väistyä sivummalle siinä tapauksessa, että Varneylla on minulle jotakin asiaa herraltani.»
Foster suoritti kömpelön kumarruksensa ja lähti huoneesta sen näköisenä, kuin äkäilisi hän siitä tuhlaavasta komeudesta, jota oli käytetty hänen aution ja rappeutuneen talorähjänsä muuttamiseksi aasialaiseksi palatsiksi. Hänen mentyään otti Janet ompelupuitteensa ja asettui huoneen perälle, sillä välin kun Rikhard Varney syvällä, nöyrällä kohteliaisuudella etsi matalimman jakkaran, minkä löysi, istuutui sen pieluskasan sivulle, jolle kreivitär oli uudestaan laskeutunut ja viipyi siinä asennossa kotvan aikaa, puhumatta sanaakaan, silmät maahan luotuina.
»Minä luulin, herra Varney», virkkoi vihdoin kreivitär, nähtyään, ett'ei hän ollut halukas alkamaan keskustelua, »Teillä olevan jotakin puhuttavaa herraltani ja puolisoltani; niin ainakin ymmärsin herra Fosterin ja siksi lähetin kamarineitonikin syrjemmälle. Jos olen erehtynyt, kutsun minä hänet luokseni jälleen; sillä hänen neulansa ei ole vielä niin täysin varma laaka- ja ristipistoissa, ett'ei hän tarvitsisi minun ylivalvontaani.»
»Rouva», vastasi Varney, »Foster ymmärsi osittain väärin minun tarkoitukseni. Ei jalolta puolisoltanne ja minun kunnioitetulta ja korkea-arvoiselta herraltani ole minulla Teille sanomia tuotavana, vaan _hänestä_ tunnen minä tarvitsevani puhua, niin, olevani pakotettu puhumaan.»
»Aihe on hyvin tervetullut, herra», sanoi kreivitär, »koskekoonpa se sitten minun jalon puolisoni sanomia tai häntä itseään. Mutta lausukaa sanottavanne lyhyesti, sillä odotan joka hetki hänen tuloaan.»
»Lyhyesti sitten, rouva», vastasi Varney, »ja rohkeasti; sillä minun asiani vaatii sekä kiirutta että rohkeutta. -- Te tapasitte tänään Tressilianin?»
»Niin tapasinkin, herra, ja mitä sitten?» vastasi kreivitär hieman terävästi.
»Ei mitään, mikä minua koskisi, rouva», vastasi Varney nöyrästi. »Mutta luuletteko, kunnioitettava rouva, herranne kuulevan sen uutisen yhtä tyynellä mielin?»
»Ja miks'ei kuulisi? -- Minulle yksin oli Tressilianin käynti tukala ja tuskallinen, koska hän toi sanoman hyvän isäni sairaudesta.»
»Isänne sairaudesta, rouva!» hämmästyi Varney. »Sepä on sitten äkkiä tullut -- hyvin äkkiä; sillä sanansaattaja, jonka herrani käskystä lähetin matkaan, tapasi sen kunnon ritarin metsästysretkeltä, huutelemassa koirilleen yhtä iloisen pontevasti kuin ennenkin. Luulenpa Tressilianin kokonaan keksineen sen uutisen. -- Hänellähän on syynsä, kuten Te, rouva, hyvin tiedätte, kaikin tavoin häiritä Teidän nykyistä onneanne.»
»Te teette hänelle vääryyttä, herra Varney», vastasi kreivitär kiivaasti, -- »Te teette hänelle katkeraa vääryyttä. Hänellä on maailman suorasukaisin, avonaisin, jaloin sydän. Paitsi kunnioitettavaa herraani en tunne ketään, jolle petollisuus olisi vastenmielisempi kuin Tressilianille.»
»Pyydän anteeksi, rouva», virkkoi Varney, »tarkoitukseni ei ollut tehdä sille herralle mitään vääryyttä. -- Enhän tiennyt, kuinka läheltä hänen asiansa Teitä koskee. Mies saattaa erinäisissä tilaisuuksissa jonkun jalon ja kunniallisen tarkoituksen tähden verhota totuuden, sillä jos se aina ja joka paikassa puhuttaisiin suoraan, ei tässä maailmassa voisi elää.»
»Teillä on hovimiehen omatunto, herra Varney», sanoi kreivitär, »eikä Teidän totuudenrakkautenne tule luullakseni panemaan minkäänlaisia esteitä menestymisellenne maailmassa, sellaisena kuin se nyt kerran on. -- Mutta mitä Tressilianiin tulee -- niin täytyy minun olla häntä kohtaan oikeudenmukainen, sillä minä olen tehnyt hänelle suurta vääryyttä, kuten Te niin erinomaisen hyvin tiedätte. Tressilianin omatunto on toista tekoa. -- Maailma, josta puhuitte, ei voi tarjota mitään, joka voisi houkutella hänet totuuden ja kunnian tieltä; ja yhtä vähän voisi hän elää siinä maailmassa maineensa tahrattuna kuin kärppä valitsisi asunnokseen saastaisen hillerin luolan. Siksipä isäni häntä rakastikin -- siksipä olisin minäkin häntä rakastanut -- jos olisin voinut. -- Ja nyt tässäkin tapauksessa, tietämätön kun hän oli avioliitostani ja puolisostani, näyttivät hänestä syyt, jotka vaativat minun poistumistani tästä talosta, olevan niin pakottavia, että minä uskon hänen paljon liioitelleen isäni sairautta ja että minun nähdäkseni Teidän iloisemmat uutisenne ovat totuudenmukaisempia.»
»Uskokaa vain, rouva, niin ne ovatkin», vastasi Varney; »minä en suinkaan pyri viimeiseen asti taistelemaan tuon alastoman hyveen, totuuden, puolesta. Minä suostun varsin kernaasti siihen, että sen suloja hieman hunnulla verhotaan, vaikkapa vain säädyllisyyden nimessä. Mutta Teidän täytyy ajatella huonompaa minun päästäni ja sydämestäni kuin sopisi miehelle, jota jalo herrani suvaitsee kutsua ystäväkseen, jos otaksutte minun saattavan tahallani ja tarpeettomasti uskotella Teidän Armollenne valhetta, joka voi käydä niin pian selville ja joka koskee Teidän onneanne.»
»Herra Varney», sanoi kreivitär, »minä tiedän herrani kunnioittavan Teitä suuresti ja pitävän Teitä luotettavana ja taitavana oppaana sillä valtamerellä, missä hän on nostanut niin korkean ja niin uhkarohkean purjeen. Älkää sentähden luulko minun ajatelleen pahaa Teistä, vaikka lausuinkin totuuden Tressilianin puolustukseksi. -- Minähän olen, kuten Te hyvin tiedätte, kasvatettu maalla, ja minä pidän enemmän suorasta maalaistotuudesta kuin hovikohteliaisuuksista; mutta minun täytyy kai asemani mukana muuttaa myöskin tapani.»
»Totta, rouva», virkkoi Varney hymyillen, »ja vaikka nyt puhuittekin leikillänne, niin eipä totta tosiaan olisi pahemmaksi, vaikka Teidän äskeinen sananne olisikin jossain yhteydessä vakavan tarkoituksenne kanssa. -- Hovinainen -- olkoonpa vaikka jaloinkin -- hyveisinkin -- moitteettominkin niistä, jotka ympäröivät kuningattaremme valta-istuinta -- olisi visusti kavahtanut lausumasta totuutta, tai sitä, mitä hän totuudeksi luulee, hyljätyn kosijansa ylistykseksi jalon puolisonsa palvelijan ja uskotun kuullen.»
»Ja miks'en minä saisi», sanoi kreivitär, maittamattomuuttaan hehkuen, »tehdä oikeutta Tressilianin hyville avuille puolisoni ystävän kuullen -- puolisoni itsensä kuullen -- koko maailman kuullen?»
»Ja aikooko nyt Teidän Armonne», kysyi Varney, »yhtä avoimesti tänä iltana kertoa jalolle herralleni ja Teidän puolisollenne, että Tressilian on löytänyt Teidän niin tarkasti maailmalta salatun oleskelupaikkanne ja että hän on keskustellut kanssanne?»
»Vähääkään epäröimättä», vastasi kreivitär. »Se on oleva ensimäinen asia, minkä hänelle kerron, ja minä lisään siihen jokaisen sanan, minkä Tressilian lausui ja minkä minä vastasin. Minä kyllä siten puhun omiksi häpeikseni, sillä Tressilianin moitteet, vaikkeivät ne olleetkaan niin ansaittuja kuin hän luuli, eivät kuitenkaan olleet aivan aiheettomia. -- Puhuminen tulee sentähden olemaan minulle vaikeaa, mutta minä puhun sittenkin, ja minä puhun kaikki.»
»Teidän Armonne tekee tietysti niinkuin häntä miellyttää», vastasi Varney; »mutta minusta nähden olisi yhtä hyvä, koska nyt ei kerran mikään seikka vaadi niin suoraa selitystä, säästää itseltänne se tuska ja jalolta herraltani se levottomuus ja herra Tressilianilta se vaara, johon hän ilmeisesti joutuu, kun hänen suhteensa asiaan otetaan lähemmin pohdittavaksi.»
»Minä en voi huomata ainoatakaan näistä peloittavista seurauksista», vastasi rouva lujasti, »ell'eihän otaksuta ylevän herrani hautovan ajatuksia, joiden minä varmasti uskon ikiajoiksi pysyvän poissa hänen jalosta sydämestään.»
»Olkoon minusta kaukana moinen otaksuma», sanoi Varney. -- Ja sitten lisäsi hän hetkisen kuluttua, joko sitten todellisella tai teeskennellyllä suoruudella, joka kokonaan erosi hänen tavallisesta liehittelevästä kohteliaisuudestaan: -- »Kuulkaa, rouva, minä näytän Teille, että hovimies uskaltaa puhua totuuden yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa, vaikkapa se sitten koskisikin niiden parasta, joita hän kunnioittaa ja pitää arvossa, niin, vaikkapa se syöksisi hänet itsensäkin vaaraan.» -- Hän pysähtyi, ikäänkuin odottaen käskyä tai ainakin lupaa jatkaa, mutta kun rouva oli vaiti, puuttui hän uudelleen puheeseen, vaikkakin ilmeisesti sangen varoen. »Katsahtakaa ympärillenne, jalo rouva», sanoi hän, »ja huomatkaa nämä suojamuurit, jotka ympäröivät tätä kartanoa, se ankara salaperäisyys, jolla Englannin kirkkain jalokivi kätketään ihailevilta katseilta. Nähkää, kuinka tarkasti Teidän jokaista askeltanne valvotaan ja jokaista liikettänne rajoitetaan tuon Foster-tolvanan viittauksesta. Havaitkaa kaikki tämä, ja päättäkää itse, mikä siihen voi olla syynä.»
»Herrani tahto», vastasi kreivitär; »eikä minun tule etsiä mitään muuta syytä.»
»Hänen tahtonsa tosiaankin», vastasi Varney; »ja hänen tahtonsa syntyy rakkaudesta, joka on sen esineen arvoinen. Mutta jos kenellä on aarre ja jos hän pitää sitä suuressa arvossa, haluaisi hän usein, sikäli kuin hän sitä aarrettaan arvostaa, suojata sitä muiden saaliinhimolta.»
»Mitä hyödyttää kaikki tämä puhe, herra Varney?» oli rouvan vastaus; »Te haluatte saada minut uskomaan jaloa herraani mustasukkaiseksi. -- Jos otaksuisimmekin, että niin olisi asianlaita, niin kyllä minä osaan mustasukkaisuuden parantaa.»
»Tosiaanko, rouva!» huudahti Varney.
»Se käy siten», vastasi rouva, »että minä aina puhun herralleni totuuden; että minä aina pidän mieleni ja ajatukseni hänen edessään niin puhtaina kuin tuo kiilloitettu kuvastin tuossa; niin että kun hän katsahtaa sydämeeni, näkee hän siellä vain omien piirteidensä heijastuksen.»
»Minä olen mykkä, rouva», vastasi Varney; »ja kun ei minulla ole mitään syytä huolehtia Tressilianista, joka vuodattaisi sydänvereni, jos voisi, niin taivun minä helposti siihen, mikä saattaa kohdata sitä herraa, kun Teidän suora tunnustuksenne ilmaisee hänen rohjenneen tunkeutua Teidän yksinäiseen asuinpaikkaamme. -- Te, joka tunnette herrani paljoa paremmin kuin minä, voitte myös arvata, jättääkö hän moisen loukkauksen kostamatta.»
»Ei, jos minun täytyisi ajatella olevani syynä Tressilianin perikatoon», sanoi kreivitär, -- »minun, joka olen jo tuottanut hänelle niin paljon tuskaa, olisin mieluummin vaiti. -- Ja kuitenkin: mitä se hyödyttäisi, koska hänet näki Foster ja luullakseni vielä joku muukin? -- Ei, ei, Varney, älkää enää sitä vaatiko. Minä kerron koko asian herralleni, ja minä puolustan Tressilianin hulluutta niin taitavasti, että puolisoni jalo sydän pikemmin taipuu häntä auttamaan kuin rankaisemaan.»
»Teidän arvostelunne asiasta, rouva», vastasi Varney, »on minun ajatustani paljoa korkeampi, etenkin kun Te voitte, jos haluatte, koetella jäätä ennen sille astumistanne, mainitsemalla Tressilianin nimen herralleni ja tarkkaamalla, kuinka hän sen kestää. Foster ja hänen palvelijansa eivät tunne Tressiliania henkilökohtaisesti, ja minä voin helposti keksiä heitä varten jonkun järkevän syyn, joka selittää tuntemattoman miehen ilmestymisen näille maille.»
Rouva vaikeni hetkiseksi ja vastasi sitten: »Jos, Varney, on tosiaankin totta, ett'ei Foster vielä tiedä, että mies, jonka hän näki, oli Tressilian, niin myönnän, ett'en mielelläni soisi hänen saavan tietää sellaista, mikä ei häntä mitenkään koske. Hän on jo muutenkin kyllin ankara minua kohtaan, enkä minä suinkaan haluaisi häntä omien asiaini tuomariksi enkä neuvonantajakseni.»
»Rauhoittukaa», sanoi Varney, »mitä on sillä kärtyisellä äijänkähnyksellä tekemistä Teidän Armonne yksityisissä asioissa? -- Ei totisesti enempää kuin kahlekoiralla, joka vartioitsee pihaansa. Jos hän on vähimmässäkään määrässä Teidän Armollenne vastenmielinen, niin on minulla kylliksi valtaa toimittaakseni hänen tilalleen isännöitsijän, joka on paremmin Teidän tahtonne mukainen.»
»Herra Varney», sanoi kreivitär, »jättäkäämme tämä kysymys -- jos minulla on jotakin valittamista palvelijain suhteen, jotka herrani on asettanut ympärilleni, täytyy valittamisen tapahtua herralleni itselleen. -- Kuulkaa! Minä eroitan hevosen kavioin kapsetta. -- Hän tulee! hän tulee!» huusi hän ja hypähti riemuisaan seisaalleen.
»En voi uskoa hänen vielä tulevan», sanoi Varney; »enkä Teidän voivan kuulla hänen hevosensa kavioin kapsetta näiden paksulti verhottujen akkunain läpi.»
»Älkää minua pidättäkö, Varney -- korvani ovat tarkemmat kuin Teidän -- se on hän!»
»Mutta, rouva! -- mutta, rouva!» toisteli Varney levottomana, yhä vieläkään väistymättä hänen tieltään. -- »Minä rohkenen uskoa, ett'ei se, mitä olen tässä puhunut alamaisen velvollisuuden ja palvelusinnon pakottamana, kääntyisi minun tuhokseni? -- Minä toivon, ett'ei minun rehellistä neuvoani selitettäisi vahingokseni? -- Minä rukoilen, ett'ei -- --»
»Tyyntykää, mies -- tyyntykää!» huudahti kreivitär, »ja päästäkää hameeni -- Te olette liian rohkea pidättäessänne minua tuolla tavalla. -- Rauhoittukaa, en enään ollenkaan ajattele Teitä!»
Samassa avautui kaksipuolinen ovi selkiseljälleen, ja yleväryhtinen, pitkään, tummaan ratsastusviittaan kääriytynyt mies astui huoneeseen.
VII Luku.
Hän Hovituulet tuntee; hovin vuorovedet, Salaiset särkät, pohjapyörteet tietää. Katseensa tuima kaataa, hymynsä nostaa. Taivaankaarena hän loistaa -- värinsä, Pelkään, tuskin kestävämmät lie.
_Vanha näytelmä_.
Kreivittären otsalla väreili vieno suuttumuksen ja hämmennyksen ilme, seurauksena hänen taistelustaan Varneyn itsepintaisuutta vastaan; mutta se muuttui heti puhtaimman riemastuksen ja hellyyden hohteeksi, kun hän ehti heittäytyä jalon tulijan syliin ja häntä rintaansa vasten painaen huudahtamaan: »Vihdoinkin -- vihdoinkin tulit!»
Varney poistui nöyrästi huoneesta hänen herransa astuttua sisään, ja Janet aikoi tehdä samoin, kun hänen emäntänsä viittasi häntä pysähtymään. Hän väistyi huoneen äärimäiseen soppeen ja jäi sinne seisomaan, ikäänkuin odottaen lähempiä käskyjä.
Sillä välin kreivi, sillä sen alhaisempi hän ei ollut, vastasi puolisonsa hyväilyihin mitä hellimmällä rakkaudella, mutta oli vastustelevinansa, kun tämä yritti riisua hänen viittaansa.
»Ei», sanoi kreivitär, »minä tahdon riisua viittasi -- minun täytyy saada nähdä, oletko pitänyt sanasi ja tullut tänne sinä mahtavana kreivinä, joksi ihmiset Sinua sanovat, etkä, kuten tähän asti, halpa-arvoisena ratsumiehenä.»
»Sinä olet aivan niinkuin muutkin, Amy», sanoi kreivi, jättäen hänelle voiton tässä pilakiistassa; »jalokivet ja liehuvat sulat ja silkki merkitsevät heille enemmän kuin mies, jota ne koristavat -- monikin miekkarämä näyttää komealta samettitupessa.»
»Mutta niin ei voi suinkaan Sinusta sanoa, jalosta kreivistä», vastasi hänen puolisonsa, kun viitta vaipui maahan ja näytti kreivin sellaisessa puvussa, jota vain ruhtinaat käyttävät julkisilla matkoillaan; »Sinä olet sitä hyvää ja koeteltua terästä, jonka sisäinen arvo ansaitsee ulkonaisia koristuksia, vaikkeikaan niitä kaipaa. Älä luule Amyn rakastavan Sinua enemmän tässä upeassa puvussasi kuin antaessaan Devonin metsissä sydämensä hänelle, jonka yllä oli vain punaisenruskea ratsastusviitta.»
»Ja Sinäkin», virkkoi kreivi, miellyttävästi ja ylevästi johtaessaan kaunista kreivitärtään heille molemmille varattua kunnia-istuinta kohti, -- »Sinäkin, armaani, olet valinnut säätysi mukaisen puvun, vaikk'ei se voikaan Sinun kauneuttasi enentää. Mitä ajattelet hovimme mausta?»
Kreivitär heitti ohi kulkiessaan syrjäsilmäyksen suureen kuvastimeen ja vastasi sitten: »En tiedä, mistä se tulee, mutta minä en ajattele lainkaan itseäni katsellessani Sinun ylevyytesi heijastusta. Istu tuohon», sanoi hän, heidän lähestyessään kunniatuolia, »ihmisten kunnioituksen ja ihailun esineeksi.»
»Kyllä, rakkaani», sanoi kreivi, »jos Sinä jaat sen paikan kanssani.»
»Eihän toki», vastasi kreivitär; »minä istun tähän jakkaralle jalkojesi juureen, katselemaan Sinun komeuttasi ja näkemään ensi kerran eläessäni, miten ruhtinaat käyvät puettuina.»
Ja lapsellisella ihmettelyllä, jonka hänen nuoruutensa ja maalaiskasvatuksensa tekivät ei ainoastaan ymmärrettäväksi vaan myös soveliaaksi, siihen kun liittyi mitä hienotunteisin, hellin aviollisen rakkauden sävy, tarkasteli ja ihaili hän kiireestä kantapäähän sen miehen jaloja muotoja ja ruhtinaallista komeutta, joka oli Englannin neitseellisen kuningattaren hovin ylpeimpänä kaunistuksena, niin kuuluisa kuin se hovi olikin loistavista ylimyksistään ja viisaista neuvonantajistaan. Katsellen hellästi suloista puolisoaan ja iloiten hänen teeskentelemättömästä ihastuksestaan, kuvastutti kreivi mustien silmiensä säihkyssä ja jaloissa piirteissään, paljon vienompia tunteita kuin paljasti tavallisesti se käskevä ja kunnianhimoinen ilme, joka väikkyi hänen korkealla otsallaan ja hänen mustien silmiensä läpitunkevassa hehkussa; ja hän hymyili sille viattomalle tietämättömyydelle, joka sai nuoren rouvan utelemaan kaikenlaista hänen kunniamerkeistään.