Part 7

»Sitten», jatkoi Varney, panematta nähtävästi mitään huomiota keskeytykseen, »täytyy hänellä olla lainoppineensa -- syvälliset, tarkkasilmäiset nuuskijansa -- rakentamassa hänen sopimuksensa, hänen ennakkosopimuksensa ja hänen jälkisopimuksensa ja keksimässä keinoja saada herralleen herumaan mahdollisimman paljon hyötyä kirkontiluksista, seurakuntain maa-omaisuudesta ja yksinoikeuksista --. Ja sitten täytyy hänellä olla lääkärinsä, jotka osaavat höystää viinimaljan tai sairaan väkiliemen -- ja hänellä täytyy olla salattujen tieteiden taitajansa, kuten Dee ja Allan, manaamassa esiin paholaista. -- Ja hänellä täytyy olla uljaita miekkamiehiä, jotka kävisivät itsensä punaisimman paholaisenkin kimppuun sitten, kun se on manattu esiin -- ja ennen kaikkea täytyy hänellä olla, toisia apulaisia loukkaamatta, sellaisia jumalisia, viattomia puritanilaissieluja kuin Sinä, kunnon Anton, jotka uhmailevat saatanaa, mutta tekevät samalla hänen töitään.»

»Ettehän toki tarkoittane sanoa, herra Varney», virkkoi Foster, »että meidän herramme ja käskijämme, jonka minä uskon kaikilla jaloilla ominaisuuksilla varustetuksi, käyttäisi niin halpamaisia ja synnillisiä keinoja kohotakseen kuin mihin puheenne nyt tähtäilee?»

»Vaiti, mies», sanoi Varney, »äläkä tuijota siinä minuun niin surkein silmin -- Sinä et minua peijaa -- enkä minä silti ole Sinun vallassasi, kuten ehkä höperöt aivosi kuvittelevat, vaikka minä Sinulle vapaasti selitänkin ne koneet, pontimet, ruuvit, köydet ja koukut, joiden avulla suuret miehet kohoavat levottomina aikoina. -- Sanoitko Sinä meidän hyvän herramme olevan varustetun kaikilla jaloilla ominaisuuksilla? -- Amen ja niin tapahtukoon -- senpä takia tarvitseekin hän sitä enemmän sellaisia miehiä ympärilleen, jotka hänen palveluksessaan heittävät kaiken siekailun ja jotka, koska he tietävät, että hänen kaatumisensa murskaisi heidätkin, panevat alttiiksi verensä ja älynsä, sielunsa ja ruumiinsa, pitääkseen häntä pystyssä; ja tätä minä kerron Sinulle, koska minusta on samantekevää, kuka sen tietää.»

»Puhuttepa oikein, herra Varney», myönsi Anton Foster; »puolueen pää on vain vesillä keinuva vene, joka ei kohoa itsekseen, vaan jota nostaa sen alainen aalto.»

»Sinä haastelet tunnusmerkkein kautta, kunnon Anton», vastasi Varney; »tämä samettinuttu on tehnyt Sinusta kohtalonlauseiden latelijan -- Sinunpa pitääkin lähteä Oxfordiin suorittamaan tieteellisiä oppi-arvoja. -- Mutta oletko sillä välin järjestänyt kaikki ne tavarat, jotka sinulle Lontoosta lähetettiin ja laittanut läntiset huoneet sellaiseen kuntoon, että ne vastaavat herramme makua?»

»Niitä sopisi kuninkaankin käyttää hääpäivänään», vastasi Anton; »ja minä vakuutan Teille, että rouva Amy istuu niissä niin mahtavana ja komeana kuin olisi hän Saban kuningatar.»

»Sen parempi, kunnon Anton», vastasi Varney; »meidän täytyy rakentaa tuleva menestyksemme hänen suosioonsa.»

»Silloin rakennamme hiekalle», sanoi Anton Foster; »sillä jos otaksumme, että hän kerran purjehtii hoviin kaikessa miehensä arvossa ja komeudessa, millä silmillä luulette hänen katselevan minua, joka olen ikäänkuin hänen vanginvartijansa, pitämässä häntä täällä vastoin hänen tahtoansa ja kohtelemassa häntä kuin ränsistyneen seinän toukkaa, kun hän itse haluaisi olla korea perhonen ja liihoitella hovipuutarhassa?»

»Älä pelkää hänen epäsuosiotansa, mies», lohdutti Varney. »Minä kyllä todistan hänelle, että kaikki, mitä Sinä olet siinä suhteessa tehnyt, oli sekä herramme että hänen parhaakseen; ja kun hän puhkaisee munankuoren ja pääsee omille jaloilleen, täytyy hänen tunnustaa, että me olemme hautoneet hänen suuruutensa.»

»Olkaahan varoillanne, herra Varney», sanoi Foster, »Te saatatte erehtyä kokonaan laskuissanne. -- Hän otti Teidät vastaan tänä aamuna hyvin kylmästi, ja katselee luullakseni niin Teitä kuin minuakin karsaalla silmällä.»

»Sinä ymmärrät häntä väärin, Foster -- Sinä ymmärrät häntä kokonaan väärin. -- Minuun on hän sidottu kaikilla niillä siteillä, mitkä voivat häntä kiinnittää mieheen, joka on auttanut häntä tyydyttämään niin hyvin rakkauttansa kuin kunnianhimoansa. Kuka nosti tuntemattoman Amy Robsartin, köyhtyneen, vanhuudenhöperön ritarin tyttären -- sellaisen kuuhoureisen, haaveilevan narrin kuin Edmund Tressilianin luvatun morsiamen, hänen alhaisesta tilastaan ja valmisti hänelle mahdollisuuden saavuttaa Englannin, niin, ehkäpä koko Europan loistavin asema? Kuule, mies: minähän -- kuten olen sinulle usein kertonut -- keksin tilaisuudet heidän salaisiin kohtauksiinsa. -- Minähän vartioin metsää sillä välin kun herra kulki otuksen jäljillä -- minuahan vielä tänäkin päivänä tytön perhe kiroaa hänen pakokumppaninaan, ja jos minä asuisin heidän naapuristossaan, pitäisin minä hyvin mielelläni paremmasta aineesta kuin Hollannin palttinasta tehtyä paitaa, jott'eivät kylkiluuni tulisi tekemisiin espanjalaisen teräksen kanssa. Kuka kuljetti heidän kirjeensä? -- Minä. Kuka hauskutteli sillä aikaa vanhaa ritaria ja Tressiliania? -- Minä. Kuka suunnitteli heidän pakonsa? -- Minä. Lyhyesti: minä, Dick Varney, poimin tämän pienen, ihanan satakaunon kurjasta sopestaan ja pistin sen Britannian uljaimpaan lakkiin.»

»Voi niin olla, herra Varney», myönsi Foster, »mutta saattaapa hän joutua ajattelemaan, että jos asia olisi vain Teistä riippunut, olisitte Te pistänyt kukan niin huolimattomasti lakkiin, että ensimäinen intohimojen vaihtelevan tuulen puuskaus olisi puhaltanut tuon satakaunoraukan kaikkeen maailmaan.»

»Hänen tulisi huomata», sanoi Varney hymyillen, »että totinen uskollisuus herraani ja käskijääni kohtaan esti minua ensimmältä neuvomasta avioliittoa -- ja että minä kuitenkin sitä neuvoin, kun näin, ett'ei hän tyyntynyt ilman, ilman siunausta tai juhlamenoja -- miten niitä nyt nimitätkään, Anton?»

»Mutta hän pitää Teille vihaa vielä toisestakin syystä», virkkoi Foster; »ja minä sanon sen Teille, jotta osaatte pitää ajoissa varanne. -- Hän ei suinkaan haluaisi kätkeä loistettansa tämän vanhan luostarin pimeään lyhtyyn, vaan tahtoisi paistaa kreivittärenä kreivitärten joukossa.»

»Sangen luonnollista, varsin oikein», vastasi Varney; »mutta mitä minä sille voin? -- hän paistakoon sarven tai kristallin läpi, aina miten herraani miellyttää, minun ei siihen tule mitään.»

»Hän luulee Teillä olevan airon tälläkin puolella venettä, herra Varney», vastasi Foster, »ja että Te voitte auttaa asiaa tai kaataa, aina miten vain suvaitsette. Sanalla sanoen: hän laskee sen yksinäisyyden ja eristyneisyyden, missä häntä pidetään, Teidän salaisten neuvojenne ja minun ankaran kohteluni ansioksi; ja niin rakastaa hän meitä molempia niin kuin tuomittu rakastaa tuomariaan ja vankilansa vartijaa.»

»Hänen täytyy pitää meistä enemmän, ennenkuin hän täältä lähtee, Anton», vastasi Varney. »Jos minä painavien syiden takia olen neuvonut säilyttämään häntä täällä jonkun aikaa, niin voin minä myöskin neuvoa, että hänet tuodaan ihmisten ilmoille täydessä loistossaan. Mutta olisinhan hullu, minä, joka olen niin lähellä herraani, jos niin tekisin silloinkin, kun hän vielä olisi viholliseni. Paina tilaisuuden tarjoutuessa tämä totuus hänen mieleensä, Anton, niin kyllä minä taas kehun Sinua hänen kuultensa ja kohotan arvoasi hänen silmissään. -- Niinkuin Sinä minulle, niin minä Sinulle -- se sananparsi pitää paikkansa koko maailmassa. -- Rouvan täytyy oppia tuntemaan ystävänsä ja havaitsemaan, kuinka mahtavia he ovat hänen vihamiehinään. -- Sillävälin vartioi häntä tarkasti, mutta kuitenkin kaikella sillä ulkonaisella huomaavaisuudella, minkä Sinun karkea luontosi suinkin sallii. Sinun yrmy katsantosi ja verikoiraluonteesi sopivat mainiosti; Sinun tulisi kiittää niistä Jumalaa, ja niin tulisi herrammekin; sillä milloin tahansa on tehtävä jotakin tylyä tai kovasydämistä, niin teet Sinä sen aivan kuin oman luonnollisen petomaisuutesi vaikutuksesta, etkä käskystä, ja niin säästyy herramme moitteista ja häpeästä. -- Mutta kuule -- ovelle kolkutetaan -- katso akkunasta -- älä päästä ketään sisään -- tämä olisi paha ilta häirittäväksi.»

»Kolkuttaja on sama mies, josta puhuimme ennen päivällistä», sanoi Foster, katsahdettuaan akkunanraosta, »Mikael Lambourne.»

»Ah, päästä hänet kaikin mokomin sisään», sanoi hovimies, »hän tuo uutisia vieraastaan -- meidän on hyvin tärkeätä tietää, mitä Edmund Tressilian puuhaa. -- Päästä hänet sisään, sanon minä, mutta älä tuo häntä tänne -- tulen kohta luoksenne päämunkin kirjastoon.»

Foster lähti huoneesta, ja hovimies, joka jäi sinne yksikseen, mitteli lattiaa moneen kertaan, syviin ajatuksiin vaipuneena, käsivarret ristissä rinnalla, kunnes hän lopulta purki mietteitään muutamin katkonaisin sanoin, joita olemme hieman laventaneet ja yhdistelleet, tehdäksemme hänen yksinpuhelunsa lukijalle ymmärrettäväksi.

»Se on totta», sanoi hän, äkkiä pysähtyen ja laskien oikean kätensä pöydälle, jonka ääressä he olivat istuneet, »tuo typerä tolvana käsitti pelkoni koko syvyyden, enkä minä kyennyt sitä häneltä salaamaan. -- Amy Robsart ei pidä minusta -- tahtoisinpa sen olevan yhtä totta kuin ett'en minä pidä hänestä! -- Hullu mikä olinkin, kun rupesin häntä itselleni toivomaan, kun järki käski minun pysyä vain herrani uskollisena apulaisena! -- Ja tämä onneton erehdys on tehnyt minut hänestä riippuvaisemmaksi kuin viisas mies mielellään olisi paraastakaan punanaamaisesta Eevan tyttärestä. Siitä hetkestä alkaen, jolloin minun oveluuteni astui niin tuhoisan harha-askeleen, en voi katsella häntä ilman niin omituisesti sekautunutta pelkoa, vihaa ja rakkautta, ett'en tiedä, omakseniko hänet ottaisin vai perikatoonko syöksisin, jos se olisi vallassani. Mutta hän ei saa poistua tästä piilopaikasta, ennen kuin minä olen selvillä siitä, millä kannalla asiat ovat. Herrani etu -- ja se on minunkin etuni -- sillä jos hän kukistuu, kaadun minäkin hänen mukanaan -- vaatii tämän alhaisen avioliiton salaamista -- enkä minä sitä paitsi suinkaan halua tarjota tuolle naikkoselle käsivarttani hänen kiivetäkseen kunniaistuimelleen, jotta hän sitten painaisi jalkansa niskalleni, kun olisi sille mukavasti asettunut. Minun täytyy herättää mielenkiintoa hänessä, joko sitten rakkauden tai pelon avulla -- ja kukapa tietää, vaikka minä siten saisin mitä suloisimman, iskevimmän koston hänen entisestä ylenkatseestaan? -- se olisi tosiaankin hovimiehen taidon mestarinäyte! -- Kunhan minä vain ensin pääsen hänen neuvonantajakseen -- kunhan hän vain ensin uskoo minulle yhdenkin salaisuuden, koskekoonpa se sitten vaikka vain hamppuvarpusen pesän ryöstöä, niin silloin, kaunis kreivitär, olet Sinä minun!» Hän asteli jälleen vaijeten huonetta edes ja takaisin, pysähtyi, täytti viinimaljan ja joi sen pohjaan, ikäänkuin mielensä kuohuntaa tyynnyttääkseen; ja mutisten: »Nyt kysytään suljettua sydäntä ja avonaista, kirkasta katsantoa», poistui hän huoneesta.

VI Luku.

Yö kastehensa lauhan loi, Ja kuuhut kirkkaan taivahan Cumnorin tornit hopeoi Ja monen tammen mahtavan.

_Mickle_.

Neljä huonetta, jotka muodostivat Cumnorin kartanon vanhan nelikulmaisen pihan länsisivun, oli koristettu mitä loisteliaimmalla tavalla. Se oli ollut muutamien, ennen meidän kertomuksemme alkua kuluneiden päivien työ. Lontoosta lähetetyt työmiehet, joita oli kielletty ennen tehtävänsä suorittamista poistumasta kartanon alueelta, olivat nostaneet tämän rakennuksen kyljen huoneet hyljätyn luostarin rappeutuneesta tilasta kuninkaallisen palatsin arvoisiksi. Kaikissa näissä toimissa noudatettiin mitä suurinta salaperäisyyttä: työmiehet tulivat sinne ja poistuivatkin öiseen aikaan, ja kaikkiin varokeinoihin ryhdyttiin estämään kyläläisten tungettelevaa uteliaisuutta huomaamasta tai omalla tavallaan selittämästä muutoksia, joita toimitettiin heidän ennen niin köyhän, mutta nyt niin rikkaan naapurinsa Anton Fosterin kartanossa. Siten olikin salaisuus saatu niin hyvin säilymään, että vain hämäriä, epämääräisiä huhuja oli päässyt liikkeelle, ja niitä kuunneltiin ja toisteltiin, niitä sen suuremmasti uskomatta.

Sinä iltana, josta on puhe, oli tämä äskettäin koristettu, muhkea huonesarja ensi kerran valaistu, ja valaistu niin väkevästi, että se loisto olisi varmastikin näkynyt viiden, kuuden peninkulman päähän, ell'eivät tammiset, salparautojen ja lukkojen vahvasti suojaamat luukut, joita vielä sisäpuolelta verhosivat pitkillä kultaripsuilla koristetut, silkistä ja sametista valmistetut pitkät uutimet, olisi estäneet pienimmänkin valonpilkahduksen näkymistä ulkoapäin.

Päähuoneet, joita oli, kuten näimme, neljä, olivat toistensa kanssa yhteydessä. Niihin päästiin leveitä, tavattoman pitkiä ja korkeita portaita, jotka taas päätyivät erään pylväskäytävän tapaisen etuhuoneen ovelle. Tätä huonetta oli päämunkki käyttänyt tilapäisenä neuvostosalinaan, mutta nyt peitti seiniä kaunis laudoitus, joka oli tehty ruskeasta ulkomaisesta puusta ja joka oli kiilloitettu erinomaisen hienoksi; tämän kiilloitustavan sanottiin olleen kotoisin Länsi-Indiasta ja saavutetun Lontoossa vain suunnattomalla vaivalla ja vähintäkään surkeilematta työkaluja. Tämän kiillon loistavuutta enensivät vielä lukuisat seiniin kiinnitetyissä monihaaraisissa hopeajaloissa palavat kynttilät, ja kuusi suurta, komea-puitteista, sen ajan ensimäisten taiteilijain maalaamaa taulua. Huoneen alipäähän sijoitettu jykevä tammipöytä palveli niiden harrastuksia, jotka pitivät silloiseen aikaan paljon käytetystä työntöpelistä; ja toisessa päässä näkyi koroke niitä soittoniekkoja ja laulutaitureita varten, joita mahdollisesti kutsuttaisiin enentämään illan iloa.

Tästä etuhuoneesta tultiin pitosaliin, joka ei ollut niin erin suuri, mutta joka kykeni huikaisemaan katsojan silmät sisustuksensa komeudella. Äsken vielä niin paljaita ja kolkkoja seiniä peittivät nyt taivaansinisestä hopeakuteisesta sametista valmistetut verhot; istuimet olivat kauniisti veisteltyä mustaapuuta ja niiden tyynyt samaa väriä kuin seinäverhotkin; ja etuhuonetta valaisevia hopeaisia kynttilänjalkoja vastasi täällä suunnaton, samasta jalosta metallista tehty kruunu. Permantoa peitti espanjalainen matto, johon oli kudottu kukkia ja hedelmiä niin hehkuvin ja luonnollisin värein, että epäili koskettaa jalallaan niin ihanaa mestariteosta. Vanhasta Englannin tammesta tehtyä ruokapöytää peitti mitä hienoin liina, ja suuren, liikkuvan astiakaapin avatut, kohokoristeihin leikellyt ovenpuoliskot paljastivat komean hopea- ja porsliinivaraston. Keskellä pöytää upeili italialaisen taideteollisuuden mestarituote, muhkea, loistava, yli kaksi jalkaa korkea hopeainen mauste-asetin, esittäen Briareus-jättiläistä, joka sadasta hopeakädestään tarjosi vieraiden ruuan höysteiksi mitä moninaisimpia maustelajeja.

Kolmatta suojaa sanottiin vierashuoneeksi. Senkin seiniä peittivät mitä kauneimmat, Phaetonin putoamista esittävät verhot sillä Flanderin kangaspuut saivat silloin hyvin usein aiheensa muinoisesta kreikkalaisesta tarustosta. Tämän huoneen pää-istuimena oli kunniatuoli, joka oli parin askelman verran koholla permannosta ja johon sopi istumaan kaksi henkeä. Sitä varjosti telttakatos, joka, samaten kuin sen tyynyt, sivu-uutimet ja jalkamattokin, oli tehty tulipunaisesta, hietahelmin koristetusta sametista. Katoksen ylä-osassa upeili kaksi kruunua, kreivin ja kreivittären. Samettipeitteiset jakkarat, ja lukuisat maurilaistekoiset ja kuvio-ompelein koristetut pielukset tekivät istuinten virkaa tässä huoneessa, missä lisäksi näkyi soittokoneita, koru-ompelupuitteita ja muita naisten työkaluja. Paitsi pieniä kynttilöitä, valaisi vierashuonetta neljä suurta, puhtaimmasta vahasta valmistettua tuohusta. Kukin niistä törrötti asestettua mauria esittävän kuvapatsaan oikeassa kädessä; vasemmassa kädessä riippui pyöreä, hopeainen, kirkkaaksi kiilloitettu kilpi, joka oli asetettu maurin rinnan ja valon väliin, niin että kynttilän paiste siten heijastui voimakkaasti kuin kristallikuvastimesta.

Tähän upeaan huonesarjaan kuuluva makuusuoja ei ollut koristettu niin komeilevaan, vaikk'ei silti köyhempään tapaan kuin muut. Kaksi tuoksu-öljyllä täytettyä hopealamppua levitti samalla ihanaa lemua ja väreilevää hämäränkajastuksen tapaista valoa tähän rauhalliseen kammioon. Sen lattiaa peittivät niin paksut matot, ett'ei raskainkaan askel niillä kuulunut, ja untuvatäytteistä vuodetta verhosi leveä kultasilkkinen vaate, jonka alta näkyivät hienoimmasta palttinasta neulotut lakanat ja villapeitot, valkeammat niitä valkoisia lampaita, jotka olivat luovuttaneet nahkansa niiden valmisteiksi. Uutimet olivat tulipunaisella silkillä reunustettua ja pitkin kultaripsuin koristettua sinistä samettia, jonka ompelus esitti Cupidon ja Psyken lemmenseikkailuja. Pukupöydällä upeili hopealankapuitteissaan kaunis venetsialainen peili, ja sen vieressä kultainen malja yöllisen janon varalle. Kaksi pistoolia ja kultasilainen tikari riippui vuoteen pääpuolessa, yö-aseina, jotka aina tarjottiin kunnioitetuille vieraille, pikemminkin, kuten saattaa otaksua, kohteliaisuuden vaatimuksesta kuin todellisen vaaran pelosta. Meidän ei tule suinkaan unohtaa, paremmin tämän ajan tapojen kunniaksi, mainita, että erääseen pieneen, kynttilän valaisemaan seinäkomeroon oli asetettu veistellystä mustastapuusta tehty korkea rukoustuoli ja sen eteen kaksi kultakuteista, vuodevaatteiden väriin vivahtavaa samettista polvipatjaa. Tämä komero oli ennen ollut päämunkin yksityisenä rukouskammiona, mutta nyt oli ristiinnaulitunkuva poistettu ja sen sijaan tuolin selkämyställe laskettu kaksi komeasti sidottua ja hopeasilauksin koristettua rukouskirjaa. Tähän kadehdittavaan makuusuojaan, joka oli niin eristetty kaikesta melusta, paitsi puiston tammissa tohisevan tuulen huounnasta, että Morpheus itse olisi toivonut sitä omaksi lepokammiokseen, liittyi kaksi asiaankuuluvasti varustettua ja ylempänä kuvattuun uhkeaan tapaan somistettua pukuhuonetta. Lisäksi sopinee mainita, että osa rakennuksen läheisen siiven huoneita oli keittiönä ja sen tarvesuojina, ja että sen tarkoituksena oli suoda suojaa sen suuren ja mahtavan ylimyksen lähimmille palvelijoille, jonka mukavuudeksi kaikki nämä komeat valmistukset oli suoritettu.

Jumalatar, jonka kunniaksi tämä temppeli oli koristettu, ansaitsi hyvin kaiken tämän tuhlauksen |a vaivan. Hän istui äsken kuvailemassamme vierashuoneessa, luonnollisen ja viattoman ylpeyden ihastuneella silmällä katselemassa komeutta, joka oli niin äkkiä luotu häntä varten ja hänen kunniakseen. Sillä koska hänen oma oleskelunsa Cumnorin kartanossa oli syynä näiden huoneiden avaamiseen yhtyneiden valmistusten salaperäisyyteen, oli myöskin pidetty tarkkaa huolta siitä, ett'ei hän ennen aikaansa millään keinoin saanut tietää, mitä tapahtui tuossa vanhan rakennuksen osassa, sekä ett'eivät huoneita koristavat työmiehet suinkaan päässeet häntä näkemään. Hänet johdatettiin vasta siis tänä iltana siihen talon osaan, jota hän ei koskaan vielä ollut nähnyt ja joka niin suuresti erosi koko talon muista osista, että se niihin verrattuna näytti lumolinnalta. Ja kun hän nyt ensi kertaa tarkasteli ja kierteli näitä upeita huoneita, tapahtui se sellaisen maalaiskaunottaren rajulla, hillitsemättömällä riemastuksella, joka huomaa yht'äkkiä joutuneensa keskelle komeutta, mitä hän ei hurjimmissakaan unelmissaan ollut osannut kuvitella; ja samalla liittyi tähän iloon lempivän sydämen syvä tunne siitä, että kaikki tämä tenhoava loisto, joka häntä ympäröi, oli tuon suuren taikurin Rakkauden työtä.

Kreivitär Amy -- sillä tähän arvoon oli hänet koroittanut hänen salainen, vaikkakin juhlallisesti toimitettu avioliittonsa Englannin mahtavimman kreivin kanssa -- oli siis jonkun aikaa liehunut huoneesta huoneeseen, ihaillen jokaista uutta näytettä rakastajansa ja puolisonsa mausta, ja tuntien tämän ihastuksensa yhä kasvavan siitä ajatuksesta, että kaikki, mitä hän katseli, oli yhtä samaa loppumatonta todistusta hänen hellästä ja hartaasta rakkaudestaan. -- »Miten kauniita ovatkaan nämä verhot! -- Miten luonnollisia nämä maalaukset, nehän aivan elävät! -- Kuinka sirosti muovailtu onkaan tämä hopeakalusto, jonka takia luulisi kaikki Espanjan laivat ryöstetyn valtamerillä! -- Ja ah, Janet!» huudahteli hän yhä uudestaan ja uudestaan Anton Fosterin tyttärelle, läheisimmälle palvelijattarelleen, joka yhtä uteliaana mutta hieman ankarammin ihastustansa hilliten seurasi emäntäänsä -- »Ah, Janet! miten paljon ihanampaa onkaan sentään ajatella, että hän on koonnut kaiken tämän komeuden tänne rakkaudesta minuun! ja että vielä tänä iltana -- juuri tänä iltana, joka pimenee pimenemistään -- minä saan kiittää häntä enemmän siitä rakkaudesta, joka on luonut tämän sanoin kuvailemattoman onnelan, kuin kaikista sen ihmeistä.»

»Jumalaa on etusijassa kiitettävä», sanoi soma puritanilaistyttö, »Häntä, joka antoi Teille, valtijattareni, hellän ja huomaavaisen puolison, jonka rakkaus on taas tehnyt niin paljon hyväksenne. Minäkin olen tehnyt kaiken heikon voitavani. Mutta jos Te juoksette sillä tavalla huoneesta huoneeseen, haihtuu käherrysrautojeni ja neulojeni työ kuin akkunan jääkukat auringon noustessa korkeammalle.»

»Olet oikeassa, Janet», sanoi nuori, kaunis kreivitär, pysähtyen äkkiä hurmautuneen ihastuksensa hyppelevästä kulusta ja asettuen tarkastelemaan itseään kiireestä kantapäähän suuressa kuvastimessa, sellaisessa, ett'ei hän moista ollut koskaan nähnyt ja ett'ei useata sen vertaista totisesti ollut kuningattarenkaan palatsissa. -- »Olet oikeassa, Janet!» vastasi hän, nähdessään hyvin anteeksiannettavalla itsetyytyväisyydellä jalon kuvastimen heijastavan suloja, jollaisia harvoin näytettiin sen sileälle, kiiltävälle pinnalle; »minä muistutan pikemminkin jotain maitotyttöä kuin kreivitärtä, näine kiireisen juoksun punaamine poskineni ja kaikkine näine ruskeine kiharoineni, joita Sinä yrittelit laittaa järjestykseen, mutta jotka nyt taas liehuvat villeinä kuin karsimattoman viiniköynnöksen vesat. -- Kaularöyhelönikin on rypistynyt ja paljastaa kaulan ja rinnan laveammalti kuin on säädyllistä ja sopivaa. -- Tule, Janet -- me pukeudumme juhla-asuun -- me menemme vierashuoneeseen, hyvä tyttöseni, ja Sinä saat pakottaa nämä kapinalliset kiharat järjestykseen ja vangita pitsein ja palttinoin tämän liian korkeana aaltoilevan rinnan.»

He menivät siis vierashuoneeseen, missä kreivitär pilaillen heittäytyi maurilaisille pieluksille, puolittain istuvaan, puolittain makaavaan asentoon, puoliksi omiin ajatuksiinsa vaipuneena, puoliksi kuunnellen kamarineitonsa rupattelua.

Sellaisena kuin hän siinä loikoi, hienoilla, älykkäillä kasvoillaan huolettomuuden ja odotuksen ilme, olisit saanut etsiä meret ja maat löytääksesi mitään puoliksikaan niin ilmeikästä ja miellyttävää. Hänen tummanruskeassa tukassaan kimalteleva jalokiviseppele ei vetänyt kirkkaudessa vertoja hänen erinomaisen hienosti kaareutuvain, kepeiden, ruskeain kulmakarvojen varjostamille pähkinänruskeille silmilleen, joita samanväriset pitkät ripset reunustivat. Ankara liike, jossa hän äsken oli ollut, hänen kiihkeä odotuksensa ja tyydytetty turhamaisuutensa levittivät väkevän hehkun hänen hienoille kasvoilleen, joita joskus muulloin olisi moitittu (sillä kauneudella samoin kuin taiteillakin on omat turhantarkat arvostelijansa) liian kalpeiksi. Hänen kaulanauhansa, saman, jonka hän juuri oli lemmenlahjana saanut puolisoltaan, maidonvalkoiset helmet eivät puhtaudessa kyenneet kilpailemaan hänen hampaittensa ja hänen hipiänsä kanssa, paitsi missä riemastuksen ja tyytyväisyyden hehku oli värittänyt kaulan kepeän punertavaksi. -- »No, anna nyt toimeliaiden sormiesi levätä, Janet», sanoi hän kamarineidolleen, joka yhä innokkaasti puuhaili hänen tukkaansa ja pukuansa kuntoon. -- »Anna jo olla, sanon minä -- minun täytyy tavata isääsi ennen herrani saapumista, ja myöskin Rikhard Varneytä, jota herrani pitää niin suuressa arvossa -- vaikka minä voisinkin kertoa asioita, jotka piankin syöksisivät hänet herrani suosiosta.»