Part 6

»Minä seuraan häntä», sanoi Mikael Lambourne, »ja kyyditsen hänet kauniisti Flanderista. -- Mutta minä en voi tehdä mitään pahaa miehelle, jonka kanssa olen ottanut aamukulaukseni, sillä se sotii vahvasti omaatuntoani vastaan.» Näillä puhein lähti hän huoneesta.

Sillä välin kulki Tressilian kiireisin askelin ensimäistä polkua, joka lupasi viedä hänet läpi sen villin ja kaltoin kasvaneen puiston, jossa Fosterin kartano sijaitsi. Kiire ja mielen myllerrys johtivat hänen suuntansa harhaan, ja sen sijaan että hän olisi kääntynyt kylään vievälle tielle, hän valitsi toisen, joka, hänen kuljettuaan sitä jonkun aikaa kiiruisasti ja huolimattomasti, päädytti hänet puiston toiselle puolelle, mistä muuriin laitettu takaportti vei aukealle kentälle.

Tressilian pysähtyi hetkiseksi. Hänelle oli samantekevää, mitä tietä hän jätti paikan, joka nyt oli tullut niin inhoittavaksi hänen muistoissaan; mutta oli luultavaa, että takaportti oli lukossa, ja hänen poistumisensa tältä suunnalta siis mahdoton.

»Joka tapauksessa täytyy minun koettaa», puheli hän itsekseen; »ainoana keinona tämän kadotetun -- tämän kurjan -- tämän siitä huolimatta mitä rakastettavimman immen ja onnettomimman tytön takaisin vaatimiseksi -- on hänen isänsä vetoaminen tämän maan mädäntyneihin lakeihin -- Minun täytyy kiirehtiä viemään hänelle tätä sydäntäsärkevää uutista.»

Juuri kun Tressilian näin itsekseen päätellen lähestyi joillakin keinoin avatakseen portin tai kiivetäkseen sen yli, huomasi hän avainta pistettävän lukkoon ulkopuolelta. Avain kääntyi ympäri, salparauta longahti, ja ratsumies, joka astui sisään viittaansa kääriytyneenä, päässään leveälierinen, nuokkuvan sulan koristama hattu, seisoi yht'äkkiä neljän kyynärän päässä hänestä, joka juuri oli aikeissa yrittää ulos. He huudahtivat kumpikin samalla kertaa vihan ja hämmästyksen värisyttämällä äänellä, toinen »Varney!», toinen »Tressilian!»

»Mitä Te täällä teette?» kuului vieraan äreä kysymys Tressilianille, kun hämmästyksen ensi hetki oli kulunut. -- »Mitä teette Te täällä, missä Teidän läsnä-oloanne yhtä vähän odotetaan kuin kaivataankin?»

»Entä Te, Varney», vastasi Tressilian, »mitä teette Te täällä? Oletteko Te tullut nauttimaan viattomuudesta, jonka olette hävittänyt, aivan niinkuin korppikotka tai haaskavaris tulee ahmimaan lammasta, jonka silmät se ensin on puhkaissut? -- Tai oletteko tullut kohtaamaan kunniallisen miehen ansaittua kostoa? -- Vedä miekkasi, koira, ja puolusta itseäsi!»

Näin puhuen paljasti Tressilian aseensa, mutta Varney laski vain kätensä miekkansa kahvaan vastatessaan: »Sinä olet hullu, Tressilian -- myönnän kyllä asianhaarain näennäisesti olevan minua vastaan, mutta kautta kaikkien valojen, joita pappi voi lausua ja mies vannoa, minä en ole koskaan tehnyt vähintäkään pahaa neiti Amy Robsartille; eikä minulla, sen vakuutan, ole lainkaan halua vahingoittaa Sinua tämän asian takia -- tiedäthän, että minä osaan käytellä miekkaa.»

»Olen kuullut Sinun siitä puhuvan, Varney», vastasi Tressilian; »mutta nyt haluan saada siitä paremman todistuksen kuin Sinun sanasi.»

»Sitä ei tule puuttumaan, ell'eivät terä ja ponsi vain petä minua», vastasi Varney; ja vetäen miekkansa oikealla kädellään, kääräisi hän viittansa vasemman ympärille ja kävi Tressilianin kimppuun niin väkevästi, että taistelu näytti hetkiseksi kallistuvan hänen voitokseen. Mutta tämä voitto ei kestänyt kauvaa. Tressilian yhdisti kostoon vannoutuneeseen mieleen käden ja silmän, jotka erinomaisesti sopivat miekan käyttelyyn; niin että Varney, joka oli tempuissaan joutunut varsin ahtaalle, yritti käyttää hyväkseen suurempaa voimaansa tehdäkseen vastustajastaan lopun. Siinä tarkoituksessa antoi hän Tressilianin iskun tömähtää käsivarren ympärille käärittyyn viittaansa, ja ennen kuin hänen vastustajansa oli ennättänyt selvittää siten kankaaseen takeltuneen miekkansa, kävi hän ankarasti hänen kimppuunsa, tiukentaen samalla miekkaansa, pistääkseen hänet hengiltä. Mutta Tressilian oli varoillaan, ja tikarinsa paljastaen väisti tämän aseen terällä ovelan iskun, joka muutoin olisi lopettanut taistelun, ja osoitti sitten seuraavassa ottelussa niin suurta taitavuutta, että se olisi melkoisesti tukenut otaksumaa hänen cornwallilaisesta syntyperästään, cornwallilaiset kun ovat sellaisia mestareita miekan mittelössä, että he, jos vanhan ajan leikit vielä herätettäisiin henkiin, voisivat haastaa koko Europan kiistakentälle. Huonosti onnistuneesta hyökkäyksestään kaatui Varney niin äkkiä ja niin ankarasti, että hänen miekkansa lensi useita askeleita sivulle, ja ennen kuin hän oli ehtinyt nousta jaloilleen jälleen, tähtäsi hänen vastustajansa miekka hänen kurkkuansa.

»Neuvo minulle heti paikalla keinot petoksesi uhrin vapauttamiseksi», sanoi Tressilian, »taikka katsahda viimeisen kerran Luojan siunattuun valoon!»

Ja sillä välin kun Varney, joko liian hämmentyneenä tai liian uhmailevana vastatakseen, yritti äkkiä nousta, veti hänen vastustajansa kätensä taaksepäin ja olisi toteuttanut uhkauksensa, ell'ei iskua olisi pysäyttänyt Mikael Lambourne, joka miekkojen kalinan kuultuaan oli saapunut paikalle juuri viime hetkellä pelastaakseen Varneyn hengen.

»Tulkaa, tulkaa, toveri», sanoi Lambourne, »täällä on tarpeeksi hommattu, onpa liiaksikin -- satuloikaa raudikkonne ja lähtekäämme hölköttelemään -- Musta Karhu murisee meille.»

»Tiehesi, hylkiö!» huudahti Tressilian, irroittautuen Lambournen pitelystä; »uskallatko Sinä asettua minun ja viholliseni väliin?»

»Hylkiö! hylkiö!» toisteli Lambourne; »siihen on vastattava kylmällä teräksellä, kunhan vain pikarillinen mesiviiniä on huuhtonut muistista sen aamukulauksen, jonka kallistimme yhdessä. Siihen mennessä, katsokaas, suorikaa joutuin tiehenne -- meitä on kaksi yhtä vastassa.»

Hän puhui totta, sillä Varney oli käyttänyt tilaisuutta hakeakseen aseensa, ja Tressilian havaitsi olevan sulaa hulluutta ryhtyä enää niin epätasaiseen tappeluun. Hän kiskaisi kukkaron sivultaan, ja otettuaan siitä kaksi kultarahaa, heitti hän ne Lambournelle: »Kas tässä, konna, aamupalkkasi -- Sinun ei pidä sanoman olleesi oppaanani turhan takia -- Varney, hyvästi me tapaamme toisemme ja silloin sellaisessa paikassa, missä ei kukaan tule väliimme.» Näin puhuttuaan kääntyi hän ympäri ja hävisi takaportista.

Varneylla ei näyttänyt olevan halua tai ehk'eipä voimaakaan (sillä hänen kaatumisensa oli ollut ankara) seurata poistuvaa vihollistaan. Mutta hän katsahti synkästi hänen jälkeensä ja sanoi sitten Lambournelle: »Oletko Sinä Fosterin tovereita, kunnon mies?»

»Vannoutuneita ystäviä, kuten terä ja ponsi», vastasi Mikael Lambourne.

»Tässä on kelpo kultaraha vaivoistasi -- seuraa tuota lurjusta ja katso, mihin hän poikkeaa ja tuo minulle sitten sana tänne kartanoon. Mutta ole varovainen ja vaitelias, mies, jos kaulaasi rakastat.»

»Kylliksi sanottu», vastasi Lambourne; »minä osaan seurata jälkiä yhtä hyvin kuin paraskin vainukoira.»

»Matkaan siis», määräsi Varney, pistäessään miekkaa tuppeen; ja kääntäen selkänsä Mikael Lambournelle, lähti hän hitaasti kävelemään taloa kohti. Lambourne jäi vain hetkiseksi poimimaan niitä kultarahoja, jotka hänen entinen seikkailutoverinsa oli hänelle niin ilman muita mutkia heittänyt, ja mutisi itsekseen, sijoittaessaan niitä kukkaroonsa Varneyn lahjan viereen: »Minä puhuin niille hölmöille Kultalasta -- kautta pyhän Antoniuksen, eipä ole meidänlaisillemme miehille Kultalaa parempaa kuin iloinen vanha Englanti! Täällähän sataa kultarahoja, taivaan nimessä! -- niitä on nurmella yhtä tiheässä kuin kastepisaroita -- ei muuta kuin poimi pois vain. Ja ell'en minä ota osaani niistä kimaltelevista kastepisaroista, niin sulakoon miekkani kuin jääpuikko!»

V Luku.

Se mies Tunsi maailman kuin luotsi kompassinsa. Johtotähtenään ol' oma etu, sitä Osoitti neula, ja purjeitansa painoi Vain toisten intohimoin tuulahdukset.

_Petturi -- Murhenäytelmä_.

Anton Foster riiteli vielä kauniin vieraansa kanssa, joka kohteli halveksien jokaista pyyntöä ja kehoitusta vetäytyä omaan huoneeseensa, kun kartanon pääovelta kuului vihellys.

»Nyt sitä ollaan kauniisti kiikissä», päivitteli Foster; »se oli puolisonne merkki, ja mitä minun on sanominen hämmingistä, joka nyt vallitsee tässä talossa, sitä en omantuntoni nimessä lainkaan tiedä. Paha onni seuraa tosiaankin tuon Lambourne-roiston kintereillä, ja hän on vastoin kaikkea luuloa pelastunut hirsipuusta tullakseen tänne saattamaan minut perikatoon!»

»Vaiti, mies», sanoi nainen, »ja avaa ovi herrallesi. -- Puolisoni, rakas puolisoni!» huudahteli hän sitten kiiruhtaessaan huoneen ovelle, lisäten sitten, pettymyksen kaiku äänessään: »Pyh! sehän olikin vain Rikhard Varney.»

»Niin, rouva», sanoi Varney astuessaan sisään ja tervehtiessään naista kunnioittavalla alamaisuudella, johon tämä vastasi huolettomasti, puolittain halveksien, puolittain suututellen, »se oli tosiaankin vain Rikhard Varney; mutta pitäisipä siedettämän ensimäistä harmahtavaa pilveäkin, joka idässä punertuu, koska se ilmoittaa siunatun auringon lähenemistä.»

»Kuinka! tuleeko puolisoni tänne tänä iltana?» kysyi nainen iloisesti, vaikkakin hämmästyneesti liikutettuna, ja Anton Foster tarttui hänen sanaansa ja toisti kysymyksen. Varney vastasi naiselle, että hänen herransa aikoi käydä häntä katsomassa, ja oli juuri aikeissa sorvailla muutamia kohteliaisuuksia, kun nainen huusi, vastaanottohuoneen ovelle juosten: »Janet -- Janet -- tule heti pukuhuoneeseeni!»

Sitten kääntyi hän jälleen Varneyn puoleen kysymään, oliko hänen herrallaan muuta toimitettavaa hänelle.

»Tämä kirje, kunnioitettava rouva», sanoi hän, vetäen povestaan pienen, tulipunaiseen silkkiin käärityn mytyn, »sekä sen mukana muistolahja hänen rakkautensa kuningattarelle.»

Innokkaan kiiruisasti ryhtyi nainen purkamaan pienen mytyn silkkipeitettä, ja kun ei hän kyllin nopeasti saanut solmua aukenemaan, huusi hän jälleen äänekkäästi Janetille: »Tuo minulle veitsi -- sakset -- mitä tahansa, joka vain avaisi tämän ilkeän solmun.»

»Eiköhän minun halpa tikarini saisi suorittaa sitä palvelusta, kunnioitettava rouva», sanoi Varney, tarjoten pientä, erinomaisen hienotekoista tikariaan, joka riippui hänen loistenahasta valmistetussa miekkavyössään.

»Ei, herra», vastasi nainen, sysäten pois tarjotun aseen -- »teräksinen tikari ei saa leikata minun lemmensolmuani.»

»Ja kuitenkin on se niitä leikannut jo monta», virkkoi Anton Foster puolittain itsekseen, katsahtaen Varneyhin. Samassa oli jo solmukin avattu ilman muuta apua kuin Janetin somien, taitavien sormien, sillä Janet, yksinkertaisesti puettu kaunis neitonen, Anton Fosterin tytär, oli emäntänsä uudistetuista kutsuista vihdoinkin juosten saapunut huoneeseen. Itämaisista helmistä punottu kaularihma, joka seurasi hyvältätuoksuavaa kirjettä, saatiin pian esille mytystä. Rouva antoi edellisen, hätäisesti sitä silmäiltyään, kamarineitonsa huostaan, ja luki, tai pikemminkin ahmi jälkimäisen sisällön.

»Varmaankaan, rouva», sanoi Janet, ihastuneena katsellessaan helmikoristetta, »eivät Tyron tyttäret kantaneet kauniimpia kaulanauhoja kuin tämä -- Ja sitten tämä muistolause: 'Koristetta kauniimmalle kaulalle' -- jokainen helmi on ritaritilan arvoinen.»

»Jokainen tämän rakkaan kirjeen sana on arvokkaampi kuin koko helminauha, tyttöseni -- Mutta lähdetäänpäs pukuhuoneeseeni; meidän täytyy pitää kiirettä, sillä puolisoni tulee tänne tänä iltana. -- Hän pyytää minua olemaan Teille ystävällinen, herra Varney, ja hänen tahtonsa on minun lakini. -- Minä kutsun Teidät illalliselle huoneeseeni, ja myöskin Teidät, herra Foster. Käskekää laittaa kaikki valmiiksi ja pitäkää huolta siitä, että tarpeellisiin valmistuksiin ryhdytään puolisoni vastaanottoa varten tänä iltana.» Näin sanoen lähti hän huoneesta.

»Hän alkaa jo pöyhistellä», virkkoi Varney, »ja hän lahjoittaa vastaanottonsa suosiota aivan kuin jakaisi hän jo herramme arvon. -- No hyvä -- onhan viisasta jo edeltäpäin harjoitella osaa, jota kohtalo ehkä panee meidät näyttelemään -- kotkanpojan täytyy tuijottaa aurinkoon, ennen kuin se väkevin siivin nousee sitä kohti.»

»Jos pään pystynä kantaminen», sanoi Foster, »estää hänen silmänsä sokenemasta, niin takaan minä Teille, ett'ei se naikkonen suinkaan laske harjaksiansa. Hän haluaa nykyään jo kohota tykkänään minun vihellykseni kuuluvilta, herra Varney. Uskokaa pois, hän ei enää välitä minusta tuon taivaallista.»

»Se on Sinun oma vikasi, Sinä juro, kömpelö lurjus», vastasi Varney, »joka et tunne muuta keinoa hänen vartioimisekseen kuin suoran raa'an voiman. -- Etkö Sinä voi sulostuttaa tätä taloa säveleillä ja leikeillä? Etkö Sinä osaa tehdä ympäristöä peloittavaksi hänelle haastelemalla kummituksista? -- Sinä asut aivan hautuumaan läheisyydessä, eikä Sinulla ole tarpeeksi älyä manata esiin paria aavetta kauhistuttamaan naikkostasi ja pitämään häntä aisoissa.»

»Älkää noin puhuko, herra Varney», varoitti Foster; »eläviä en pelkää, mutta minä en suinkaan lähde leikittelemään hautuumaan kuolleiden naapurien kanssa. Uskokaa vain: siinä tarvitaankin urheata mieltä, kun asuu näin lähellä hautuumaata; arvoisa herra Holdforthkin, Pyhän Antoniuksen kirkon iltapuolissaarnaaja, pelkäsi vahvasti viimeksi täällä meillä käydessään.»

»Hillitse jo taika-uskoista kieltäsi», käski Varney; »ja koska sinä käymisestä puhut, niin vastaa minulle, Sinä ovela veijari, mitenkä Tressilian oli joutunut tämän talon takaportille?»

»Tressilian!» vastasi Foster, »mitä tiedän minä Tressilianista? -- minä en ole kuullutkaan sitä nimeä.»

»No kuule siis, lurjus, että hän oli nyt se cornwallilainen varis, jolle vanha herra Hugh Robsart määräsi ihanan Amynsa, ja nyt on tuo höyrypäinen hullu tullut tänne hakemaan kaunista karkulaistaan: hänen suhteensa täytyy ryhtyä joihinkin toimenpiteisiin, sillä hän luulee olevansa loukattu, eikä hän ole niitä poikia, jotka pitävät loukkaukset hyvänään. Onneksi ei hän tiedä herrastani mitään, vaan luulee olevansa tekemisissä vain minun kanssani. Mutta mitenkä, paholaisen nimessä, tuli hän tänne?»

»Mikko Lambournen kanssa, se täytyy Teidän saada tietää», vastasi Foster.

»Ja kuka on Mikko Lambourne?» kysyi Varney. »Kautta taivaan! Sinunhan olisi parasta ripustaa ovesi yläpuolelle majatalon kilpi ja kutsua jokaista ohikulkevaa maankiertäjää katsomaan sitä, mitä Sinun tulisi kätkeä jopa auringolta ja ilmaltakin.»

»Ai! Ai! tämäpä on oikeata hovimiehen palkintoa palveluksistani, herra Rikhard Varney», vastasi Foster. »Etkö Sinä käskenyt minun etsiä miestä, jolla olisi hyvä miekka ja avara omatunto? Ja enkö minä liehunut hiki hatussa löytääkseni sellaisen otuksen -- koska, Luojan kiitos, minun tuttavani eivät kuulu moisten veijarien joukkoon -- kun, aivan kuin olisi taivas itse niin asettanut, tuo pitkä lurjus, joka kaikkine ominaisuuksineen on täydellisin konna mitä toivoa saatat, tuli hävyttömyytensä rajattomuudessa hieromaan tuttavuutta minun kanssani, ja minä suostuin hänen tarjoukseensa, koska luulin siten tekeväni Sinun mieliksesi -- mutta nytpä näen, minkä palkan sain alennuttuani keskustelemaan hänen kanssaan!»

»Ja toiko tämä veijari», kysyi Varney, »joka on samanlainen roisto kuin Sinäkin, mutta jolta luullakseni puuttuu tuo Sinun nykyinen tekopyhyytesi, mitä on niin ohuelta Sinun kovan, konnamaisen sydämesi pinnalla kuin kultasilausta ruostuneessa raudassa -- toiko hän, kysyn minä, tuon hurskastelevan, huokailevan Tressilianin matkassaan?»

»He tulivat yhdessä, kautta taivaan!» vastasi Foster; »ja Tressilian -- puhuakseni puhtainta totuutta -- pääsi lyhyeksi ajaksi kahdenkesken sen Teidän naisrääpäleenne kanssa, sillä välin kun minä ja Lambourne juttelimme tuolla viereisessä huoneessa.»

»Varomaton roisto! me olemme molemmat hukassa!» huudahti Varney. »Hän on viime aikoina heittänyt yhdenkin kaihoavan katseen isänsä kartanoa kohti, heti kun hänen kreivillinen rakastajansa jättää hänet yksin. Jos tämä tekopyhä narri saisi vihellyksillään houkutelluksi hänet entisille orsilleen, olisimme me molemmat mennyttä miestä.»

»Ei siitä pelkoa, herrani», lohdutti Anton Foster; »hänellä ei ole vähintäkään halua laskeutua hänen kuvilleen, sillä hän kirkaisi hänet nähdessään kuin kyyn pistämänä.»

»Se on hyvä. -- Mutta etkö voi saada tyttäreltäsi vihiä siitä, mitä heidän välillään tapahtui, Foster-hyvä?»

»Minä sanon Teille suoraan, herra Varney», vastasi Foster, »minun tyttäreni ei pidä sekaantuman meidän juoniimme eikä astuman meidän polkujamme. Ne sopivat kyllä minulle, joka osaan katua pahoja tekojani; mutta minä en halua saattaa lapseni sielua hukkumisen vaaraan, en Teidän enkä Teidän herranne mieliksi. Minä kyllä voin kävellä ansojen ja salahautojen keskellä, koska minulla on sen verran ovelaa järkeä, mutta enpä minä päästäisi sitä karitsaraukkaa niiden sekaan.»

»Mitä joutavia, Sinä epäluuloinen narri; minullehan olisi yhtä vastenmielistä kuin Sinullekin nähdä lapsekkaan tyttäresi sekaantuvan vehkeisiini tai astelevan suoraan helvettiin isänsä käsikynkässä. Mutta etkö Sinä voisi epäsuorasti saada häneltä mitään tietoja?»

»Sen olen jo tehnyt, herra Varney», vastasi Foster, »ja hän sanoi rouvan kirkaisseen kuultuaan isänsä sairaudesta.»

»Hyvä!» virkkoi Varney; »se on tieto, joka on muistamisen arvoinen ja jota tulee osata käyttää. Mutta tämä tienoo täytyy vapauttaa tuosta Tressilianista. -- En olisi vaivannut ketään muuta sillä asialla, sillä minä vihaan häntä kuin kuolettavaa myrkkyä -- hänen näkynsä on minulle katkeruuksien katkeruus -- ja tänään olisinkin minä päässyt hänestä, mutta jalkani luiskahti, ja totta puhuen, ell'ei se Sinun toverisi olisi tullut avukseni ja pidättänyt hänen kättänsä, tietäisin minä nyt tällä hetkellä, vaelsimmeko me molemmat, Sinä ja minä, taivaan vaiko helvetin tietä.»

»Ja Te voitte puhua tuolla tavalla niin suuresta vaarasta!» huudahti Foster; »Teillä on kova sydän, herra Varney -- mitä minuun tulee, niin ell'en minä toivoisi eläväni vielä monta vuotta ja saavani aikaa katumuksen suureen työhön, en minä sen pitemmältä kulkisi polkujanne!»

»Oh! Sinä olet elävä yhtä vanhaksi kuin Metusalem», sanoi Varney, »ja kokoova yhtä paljon rikkautta kuin Salomo ja Sinä olet niin hartaasti katuva että Sinun katumuksesi on tuleva konnamaisuuttasi kuuluisammaksi -- ja se on jo rohkeasti sanottu. Mutta kaiken muun ohella: Tressiliania on pidettävä tarkasti silmällä. Se Sinun roistokumppanisi on lähtenyt häntä vakoilemaan. Tässä on kysymyksessä meidän onnemme, Anton.»

»Niin, niin», murisi Foster äkäisenä, »se siitä tulee, kun on liitossa miehen kanssa, joka ei tiedä niinkään paljoa raamatusta, että työmies on palkkansa ansainnut. Minun täytyy, kuten tavallisestikin, ottaa niskoilleni kaikki vaiva ja vaara.»

»Vaara! ja mikä tässä nyt on niin julmana vaarana, jos saan kysyä?» ivaili Varney. »Se lurjus kai tulee uudelleen nuuskimaan Sinun alueillesi tai taloosi, ja jos Sinä pidät häntä murtovarkaana tai salametsästäjänä, eikö ole sangen luonnollista, että Sinä tervehdät häntä kylmällä teräksellä tai kuumalla lyijyllä? Kahlekoirakin kaataa ne, jotka tulevat liian lähelle sen koppia; ja kuka moittii sitä siitä?»

»Niinpä niin, kahlekoiran työ ja kahlekoiran palkka minulla onkin Teidän joukossanne», sanoi Foster. »Tässä olette Te, herra Varney, muodostanut oivallisen itsenäisen maatilan tuosta entisestä taika-uskon laitoksesta; mutta minulla on tähän kartanoon vain kurja vuokra-oikeus, jonka Teidän Korkeutenne voi tehdä mitättömäksi milloin vain suvaitsee.»

»Niin, ja Sinä tahtoisit muuttaa vuokra-oikeutesi vapaaläänitykseksi -- sekin voi tapahtua, Anton Foster, jos toimitat tehtäväsi hyvin. -- Mutta hiljakseen, Anton veikkonen, hiljakseen, -- jättämällä tästä vanhasta kartanosta huoneen tai pari herrani kauniin papukaijan säilykkeiksi -- sulkemalla hyvin ovesi ja akkunasi, jott'ei se pääsisi lentämään tiehensä, voit Sinä vain ansaita sen palkinnon. Huomaa hyvin: kartanon ja kymmenysten on laskettu puhtaana vuositulona tuottavan seitsemänkymmentäyhdeksän puntaa viisi killinkiä ja viisi ja puoli penniä, ottamatta lukuun metsän arvoa. Katsos: täytyyhän Sinunkin sentään pysyä kohtuudessa; suurilla ja salaisilla palveluksilla voit Sinä ansaita kaiken tämän ja vielä muuta lisäksi. -- Ja nyt käske palvelijaasi vetämään saappaita jalastani. -- Hanki myös jotakin purtavaa ja malja parasta viiniäsi. -- Minun täytyy esiintyä sille laulurastaalle moitteettomana ulkoasultani, kirkkaana kasvoiltani ja reippaana mieleltäni.»

He läksivät kumpikin suunnalleen, ja kello kaksitoista, joka silloin oli päivällisen aika, tapasivat he toisensa jälleen ruokapöydässä; Varney oli uljaasti puettu silloisten hovimiesten tapaan, ja Anton Fosterinkin näkö oli parantunut, mikäli puku saattoi somentaa niin epäsuotuisaa ulkomuotoa.

Tämä muutos ei jäänyt Varneylta huomaamatta. Kun ateria oli lopetettu, pöytäliina korjattu ja heidät jätetty kahdenkesken puhelemaan, sanoi Varney, isäntäänsä katsellen: -- »Sinähän olet korea kuin tiklivarpunen, Anton; luulenpa Sinun nyt viheltävän vaikka leiskuvaa polkkaa -- mutta suo anteeksi, sehän toimittaisi Sinulle lähtöpassit Abingdonin uskonintoisten kengänpaikkaajain, puhdassydämisten kankurien ja pyhien leipurien -- ne aina heittävät uuninsa kylmilleen aivojaan kuumentaessaan -- jalosta seurasta.»

»Vastaaminen Teille oikeassa hengessä, herra Varney», virkkoi Foster, »olisi -- suokaa anteeksi vertaus -- olisi pyhien ja kallisarvoisten esineiden heittämistä sikojen eteen. Niinpä puhunkin minä Teille maailman kielellä, jota maailman ruhtinas on opettanut Teitä ymmärtämään ja siitä myöskin tavallista suurempaa hyötyä saamaan.»

»Puhu Sinä mitä sinua miellyttää, kunnon Tony», vastasi Varney; »sillä sopikoonpa se nyt Sinun houkkiomaiseen uskoosi tai konnamaisiin töihisi, on se joka tapauksessa mitä oivallisimpana höysteenä tälle alikante-viinille. Sinun haastelusi on huvittavaa ja terävää, ja se voittaa kaviarit, kuivatut naudankielet ja kaikki muut kiihoitusaineet, joiden on määrä maustaa hyvää juomaa.»

»No hyvä, jos niin on, niin sanokaa minulle», virkkoi Anton Foster, »eikö meidän hyvä herramme tulisi paremmin palvelluksi ja eikö olisi parempi, että hänen odotushuoneessaan olisi vain säädyllisiä, jumalaapelkääväisiä miehiä, jotka työskentelevät levollisesti hänen tahtoansa ja omaa etuansa silmällä pitäen, ilman maallista häväistystä, kuin että häntä avustavat, palvelevat ja seuraavat sellaiset tunnetut irstailijat ja konnamaiset miekkamiehet kuin Tidesly, Killigrew, tuo Lambourne-lurjus, jonka Te pakotitte minut etsimään tarpeiksenne, ja muut sellaiset, jotka kantavat kasvoillaan hirsipuun leimaa ja oikeassa kädessään murhaa -- jotka ovat rauhallisten ihmisten kauhistus ja herramme häpeä?»

»Tyynny, tyynny, kunnon Anton Foster», vastasi Varney; »sen, joka harjoittaa monenlaista metsästystä, täytyy pitää monenlaisia haukkoja, sekä lyhyt- että pitkäsiipisiä. Tie, jota herrani kulkee, ei ole suinkaan mikään helppo, ja hänellä täytyy kaikissa kohdissa olla luotettavia apulaisia, jotka ovat valmiita mihin palvelukseen tahansa. Hänellä täytyy olla nokkela hovimiehensä, kuten esimerkiksi minä, uljastelemassa vastaanottohuoneissa ja laskemassa käden miekan kahvalle silloin kun joku rohkenee puhua halventavasti herrani kunniasta --»

»Niin», sanoi Foster, »ja kuiskaamassa sanasen hänen puolestaan jonkun kauniin naikkosen korvaan silloin kun ei hän itse voi häntä lähestyä.»