Part 5

»Siks'et», vastasi Lambourne kylmästi, »ett'et henkesi pelosta uskalla koskea sormellasikaan minuun. Sillä minä olen Sinua nuorempi ja vahvempi, ja minussa on kaksinkertaisesti tappelupaholaista, vaikkeikaan ehkä täsmälleen niin paljon salajuonipaholaista, joka kokee maanalaisia teitä päästä tarkoituksensa perille -- joka kätkee hirttonuoria ihmisten pielusten alle ja joka sekoittaa rotanmyrkkyä heidän liemeensä, kuten näytelmässä sanotaan.»

Foster katsahti häneen tutkivasti, kääntyi sitten poispäin ja asteli kahteen kertaan läpi huoneen yhtä vakavasti ja hitaasti kuin hän oli sinne tullutkin; sitten palasi hän äkkiä takaisin, ojensi kätensä Mikael Lambournelle ja sanoi: »Älä ole suutuksissasi minulle, kunnon Mikkoseni; minä halusin vain koettaa, vieläkö Sinulla on matkassasi yhtään entistä kelpo suorasukaisuuttasi, jota Sinun kadehtijasi ja panettelijasi sanoivat julkeaksi hävyttömyydeksi.»

»Sanokootpa ne sitä miksi tahansa», vastasi Mikael Lambourne, »se on kuitenkin se tavara, jota meidän on pakko kuljettaa mukanamme läpi maailman. -- Tupet ja tikarit! Sanonpa Sinulle, mies, että kun minun oma hävyttömyysvarastoni oli aivan liian pieni saadakseni aikaan hyviä kauppoja, otin minä sitä laivaani parisen tonnia jokaisesta satamasta, jonne laskin elämän matkalla, samalla heittäen mereen kaiken sen vaatimattomuuden ja arastelun, mikä oli sattunut laivaan jäämään, tehdäkseni tilaa paremmalle tavaralle.»

»Mitä tulee vaatimattomuuteen ja arasteluun», virkkoi Foster, »niin purjehdit Sinä aina niiden suhteen varalastissa. -- Mutta kuka on tämä urhea mies tässä, kunnon Mikkoseni? -- Onko hänkin korinttilainen -- samanlainen taskuvaras kuin Sinäkin?»

»Minä pyydän Sinua, opi tuntemaan herra Tressilian, röyhkeä Foster», sanoi Lambourne, esittäen ystävänsä vastaukseksi ystävänsä kysymykseen, »opi tuntemaan hänet ja opi kunnioittamaan häntä, sillä hän on monilla ihmeellisillä ominaisuuksilla varustettu aatelismies; ja vaikka hän ei harjoitakaan varsinaisesti minun ammattiani, ei ainakaan mikäli minä tiedän, niin osaa hän kuitenkin asiaankuuluvasti kunnioittaa ja ihailla meidänlaisiamme taiteilijoita. Hänkin on kerran aivan varmaan pääsevä hyvin pitkälle; mutta nyt on hän vasta oppipoika, äskenkääntynyt vain, joka hakee taitoniekkojen seuraa, samaten kuin alotteleva miekkailija käy mestarien koulua, nähdäkseen kuinka oikeat iskumiehet säilää sävähyttelevät.»

»Jos hänen avunsa tosiaankin ovat sitä laatua, niin pyydän minä Sinua siirtymään kanssani toiseen huoneeseen, kunnon Mikkoseni, sillä se, mitä minulla on Sinulle sanomista, on vain Sinun korviasi varten. -- Sillävälin pyydän minä Teitä, herra, odottamaan meitä täällä, lähtemättä mihinkään -- sillä tässä talossa on henkilöitä, jotka säikähtäisivät nähdessään vieraan miehen.»

Tressilian suostui, ja niin läksivät nuo kaksi kunnianarvoisaa kumppanusta huoneesta, jättäen hänet sinne yksin odottamaan heidän palaamistansa.

IV Luku.

Kahta herraako ei palvella? -- Tää nuori mies Lepyttäis Luojan, pirun tahtoa ei rikkois; Hartaasti rukoilee, kun konnantyönsä alkaa, Ja kiittää hartaasti, kun se on tehty.

_Vanha Näytelmä_.

Huone, johon Cumnorin kartanon isäntä vei arvoisan vieraansa, oli suurempi sitä, missä he olivat ensiksi keskustelleet ja näytti vieläkin rappeutuneemmalta ja autiommalta. Valtavat tammikaapit, joiden laudakot olivat samaa puuta, ympäröivät huonetta ja olivat muinoin säilöihinsä kätkeneet suuret määrät kirjoja, joista oli paljon vieläkin jäljellä, vaikkakin revittyinä ja raastettuina, pölyn peittäminä, kalliit hakasensa ja kantensa menettäneinä ja heiteltyinä kasapäihin kokonaan arvottomina ja jätettyinä jokaisen hävittäjän mielivaltaan. Itse kaapitkin olivat nähtävästi joutuneet samojen tiedon vihollisten raivon esineiksi, jotka olivat niiden suojaamat nidoksetkin hävittäneet. Useista kohdin oli niistä laudakot ryöstetty tai oli ne muutoin särjetty ja revitty, ja lisäksi peittivät niitä hämähäkinverkot ja paksut tomukerrokset.

»Miehillä, jotka nämä kirjat kirjoittivat», sanoi Lambourne ympärilleen katsahtaen, »ei ollut kai aavistustakaan, kenen huostaan ne lopulta joutuisivat.»

»Eikä mitä suurta hyötyä ne minulle tuottavat», virkkoi Anton Foster -- »keittiömestari kiilloittelee niillä astioitaan, ja palveluspoika on useat kuukaudet puhdistanut saappaitani vain niillä.»

»Ja kuitenkin», sanoi Lambourne, »olen minä ollut kaupungeissa, missä tuollaista oppinutta tavaraa olisi pidetty liian hyvänä moisiin tarkoituksiin.»

»Mitä joutavia!» vastasi Foster, »nehän ovat kaikki tyyni paavillista roskaa -- sen vanhan veijarin, Abingdonin päämunkin yksityistutkimuksia. Puhdasta jumalansanaa julistavan saarnan yhdeksästoista osa on arvokkaampi kuin koko vaunullinen noita roomalaisen ketunpesän perkeitä.»

»No vie sun peijakas, mestari Tony, Tulenpistäjä!» kuului Lambournen vastaus.

Foster katsahti häneen tuikeasti sanoessaan: »Kuulehan, kunnon Mikkoseni; unohda se nimi ja tapaus, johon se viittaa, ell'et halua meidän äskettäin uudelleen henkiin herätetyn ystävyytemme kuolevan äkillistä ja väkivaltaista kuolemaa.»

»Niinkö?» sanoi Mikael Lambourne, »mutta Sinullahan oli tapana pöyhkeillä osasta, joka Sinulla oli ollut näiden kahden kerettiläisen piisparahjuksen polttamisessa.»

»Se tapahtui siihen aikaan», vastasi hänen puhekumppaninsa, »kun minä vielä olin vihan valloissa ja vääryyden kahleissa, mutta se ei enää sovi minun askeleihini eikä teihini nyt, jolloin minä olen kutsuttu kilvoittelukentälle. Arvoisa herra Melkisedek Maultext vertasi minun hairahdustani tässä suhteessa apostoli Paavalin hairahdukseen, tämä kun vartioitsi Pyhän Stefanuksen kivittäjäin vaatteita. Hän saarnasi tästä aiheesta kolmena sunnuntaina peräkkäin ja valaisi sitä erään kunnioitettavan kuulijan -- tarkoittaen minua -- käytöksellä.»

»Pyydän, vaikene, vaikene jo, Foster», sanoi Lambourne; »sillä en tiedä, miten se tapahtuu, mutta minun ihoni käy aina kananlihalle kun minä kuulen pirun selittelevän raamattua; ja sitäpaitsi, miten oli Sinulla, mies, sydäntä hyljätä tuo vanha mukava uskontosi, jonka saatoit heittää verhoksesi tai riisua yhtä helposti kuin hansikkaan? Muistanpa vielä, miten Sinä olit kärkäs viemään omantuntosi ripitettäväksi heti kun kuu oli lopussa, ja kun pappi oli sen sitten silittänyt ja kiilloittanut ja pessyt valkoiseksi, olit Sinä jälleen valmis pahimpiin konnankoukkuihin, mitä ajatella saattoi, aivan kuin lapsi, joka silloin halukkaimmin juoksee likalätäkköön, kun se on saanut ylleen puhtaan pyhänutun.»

»Älä Sinä huolehdi minun omastatunnostani», sanoi Foster, »sillä siitä Sinä et voi ymmärtää mitään, Sinulla kun ei ole omaatuntoa ollut olemassakaan. Käy mieluummin asiaan ja sano minulle lyhyesti, mitä Sinä minusta tahdot ja mikä toivo on tuonut Sinut tänne?»

»Itseni parantamisen toivo tietysti», vastasi Lambourne, »kuten sanoi sekin akka, joka hyppäsi Kingstonin sillalta veteen. Katsos, tässä pussissa on kaikki, mitä minulle on jäänyt niin pyöreästä summasta kuin mies ikinä saattaa toivoa kantavansa lakkarissaan. Sinulla on täällä nähdäkseni hyvät olot, ja luullakseni on Sinulla vaikutusvaltaisia ystäviä, koska ihmiset puhuvat Sinun olevan jossakin erikoisessa suojeluksessa -- no, älä nyt tuijota siinä kuin pistetty sika, sillä etpä Sinä voi tanssia verkossa muiden näkemättä! Nytpä tiedän minä, ettei moista suojelusta suinkaan saada ilmaiseksi; Sinun täytyy suorittaa siitä palveluksia, ja niihin tarjoan minä Sinulle apuani.»

»Mutta ellenpä minä tarvitsisikaan Sinun apuasi, Mikko? Luullakseni voisit Sinä kaikessa vaatimattomuudessasi otaksua sellaisenkin tapauksen mahdolliseksi.»

»Se merkitsee», penäsi Lambourne, »että Sinä mieluummin tahdot ottaa yksin koko jutun urakallesi kuin jakaa palkkion toisen kanssa -- mutta äläpäs ole liian ahne, Anton. Liika ahtaminen halkaisee säkin, ja jyvät joutuvat hukkaan. Katsos, kun metsästäjä lähtee hirveä tavoittamaan, ottaa hän mukaansa useampia koiria --. Hänellä on väkevä vainukoira ajamassa haavoitettua otusta takaa yli vuorten ja läpi laaksojen, mutta hänellä on myöskin varalla tulinen verikoira, joka karkaa saaliinsa kurkkuun heti ensi näkemältä. Sinä olet se vainukoira, minä olen se verikoira, ja Sinun isäntäsi tarvitsee kai molempien apua ja hän lienee kylliksi varakas palkitakseen sen. Sinussa on syvää oveluutta -- hellittämätöntä sitkeyttä -- kestävää, voimakasta luonteenhäijyyttä, missä kaikessa Sinä voitat minut. Mutta sitävastoin olen minä rohkeampi, ketterämpi ja soveliaampi työhön ja toimeen. Erillään eivät meidän ominaisuutemme ole vielä aivan täydellisiä; mutta yhdistä ne ja me ajamme maailmaa edellämme, mihin haluamme. Mitä sanot -- lähdemmekö yhdessä metsälle?»

»Ehdotuksesi on koiramainen, ja Sinä tunkeudut minun yksityisasioihini», vastasi Foster; »mutta Sinähän oletkin aina ollut kaltoin kasvatettu koiranpenikka.»

»Sinulla ei tule olemaan syytä sanoa niin, ellethän halveksi minun kohteliasta tarjoustani», virkkoi Mikael Lambourne; »mutta jos halveksit, niin pysyppäs loitolla minusta, herra Ritari, kuten laulussa sanotaan. Minä joko autan Sinun tuumiasi tai kaadan; sillä minä olen tullut tänne toimimaan, joko sitten Sinun kanssasi tai Sinua vastaan.»

»Hyvä», sanoi Anton Foster, »koska Sinä jätät minulle niin kauniin valinnan, niin haluan minä mieluummin olla Sinun ystäväsi kuin vihollisesi. Olet oikeassa; minä voin tosiaankin hankkia Sinut herran palvelukseen, jolla on kylliksi varoja elättää meidät molemmat ja vielä satakunta lisäksi. Ja totta puhuakseni onkin Sinulla oivallisia ominaisuuksia hänen palvelukseensa. Hän vaatii rohkeutta ja kätevyyttä -- oikeuden pöytäkirjat todistavat puolestasi; epäröiminen ja arastelu eivät menesty hänen palveluksessaan -- kuka ikänä epäilikään Sinulla olevan omaatuntoa? -- Uskaliaan täytyy sen pojan olla, joka aikoo hovimiehen seuralaiseksi -- ja Sinun kasvosi ovat yhtä läpitunkemattomat kuin milanolainen naamus. Vain yhdessä suhteessa haluaisin minä nähdä Sinut toisenlaisena.»

»Ja mikä se olisi, kallein ystäväni Anton?» kysyi Lambourne; »sillä minä vannon seitsemän unikeon päänalusen kautta, etten minä ole hidas sitä korjaamaan.»

»No nytpä juuri annoit siitä esimerkin», sanoi Foster. »Sinun puheessasi tuntuu vielä liiaksi vanha leima, ja Sinä höystät sitä alinomaa omituisilla paavilaishajuisilla kirouksilla. Lisäksi on Sinun ulkonainen ihmisesi aivan liian riehakkaan ja hurjastelevan näköinen kelvatakseen Hänen Ylhäisyytensä seurueeseen, koska hänen täytyy ennen kaikkea pitää pystyssä mainettansa maailman silmissä. Sinun täytyy muovailla pukuasi vakavamman ja arvokkaamman kaavan mukaan; kantaa viittaasi molemmilla hartioilla ja pitää kaularöyhelöäsi siistinä ja hyvin silitettynä -- Sinun täytyy avartaa hattusi reunoja ja vähentää suunnattomien roimahousujesi laveutta --- käydä kirkossa tai, mikä vielä parempi, hartauskokouksissa vähintäin kerran kuussa -- vannoa vain kunnian ja omantunnon kautta -- luopua pöyhkeilevästä katsannostasi eikä Sinun tule milloinkaan koskea miekkasi kahvaan ennenkuin on olemassa vakavia, pakottavia syitä tämän maallisen aseen paljastamiseen.»

»Kautta tämän auringonvalon, Anton, Sinä olet hullu», vastasi Lambourne. »Ja Sinä olet kuvannut minulle pikemminkin jonkun puritanilaiseukon ovenvartijan kuin kunnianhimoisen hovimiehen seuralaisen! Niinpä niin, sellaisen raukan, joksi Sinä halusit minut tehdä, tulisi kantaa kirjaa vyössään tikarin asemesta, ja hänessä voisi nipin näpin otaksua olevan kylliksi urheutta saattelemaan kopeata porvarisakkaa kirkkoon Pyhän Antoniuksen päivänä ja tappelemaan hänen takiansa jonkun litteälakkisen kankurin kanssa seinivierestä. Toista maata pitää sen miehen uljuuden oleman, joka haluaa kulkea hoviin aatelismiehen seurueessa.»

»Tyynny, tyynny, herraseni», virkkoi Foster, »Englanti on paljon muuttunut siitä kun Sinä opit sitä tuntemaan; ja niitä on paljon sellaisia, jotka käyvät mitä rohkeimpia ja salaperäisimpiä teitä, mutta joiden puheessa ei silti tapaa ainoatakaan pöyhkeilevää sanaa eikä kirousta eikä rivoa käännettä.»

»Se merkitsee», vastasi Lambourne, »että he ovat kauppaliitossa pirun kanssa, mainitsematta hänen nimeänsä liikkeessään! -- No hyvä, minä haluan panna parastani teeskentelytaidossa mieluummin kuin kadottaa pohjan jalkojeni alta tässä uudessa maailmassa, koska siitä Sinun sanojesi mukaan on tullut niin turhan tarkka. Mutta, Anton, mikä onkaan sen aatelismiehen nimi, jonka palveluksessa minun täytyy oppia tekopyhäksi?»

»Ahaa! mestari Mikael, sinnepäinkö sitä nyt tähdätäänkin!» sanoi Foster ilkeästi hymyillen; »ja tätä tietoako Sinä halusitkin minun salaisuuksistani? -- Mistä tiedät Sinä ylimalkaan, että sellaista henkilöä onkaan _in rerum natura_, ja etten minä ole tässä kaiken aikaa syöttänyt Sinulle pajuköyttä?»

»Sinä syöttänyt minulle pajuköyttä, Sinä taikina-aivoinen hölmö!» vastasi Lambourne vähääkään hätkähtämättä; »niin musta ja mutainen kuin luuletkin olevasi, niin lupaan minä päivässä nähdä Sinun ja Sinun salaisuuksiesi, kuten niitä nimität, läpi yhtä selvästi kuin vanhan tallilyhdyn likaisen sarven.»

Tähän kohtaan katkaisi heidän keskustelunsa viereisestä huoneesta kuuluva kirkaisu.

»Abingdonin Pyhän Ristin kautta!» huudahti Anton Foster, unohtaen säikähdyksissään koko protestanttilaisuutensa, »minä olen mennyttä miestä!»

Näin kiljaisten syöksyi hän Mikael Lambournen seuraamana huoneeseen, mistä huuto oli kuulunut.

Mutta ymmärtääksemme tämän huudon, joka keskeytti heidän keskustelunsa, täytyy meidän mennä hieman taaksepäin kertomuksessamme.

On jo huomautettu, että kun Lambourne seurasi Fosteria kirjastoon, jäi Tressilian yksikseen entiseen vastaanottohuoneeseen. Hänen musta silmänsä heitti poistuviin halveksivan katseen, josta hänen mielensä heti otti osan omaan laskuunsa, koska hän oli hetkeksikään alentunut heidän toverikseen.

»Nämä ovat siis apulaisia, Amy» -- näin puheli hän itsekseen -- »joihin Sinun julma kevytmielisyytesi -- Sinun ajattelematon ja mitä ansaitsemattomin petollisuutesi ovat tuominneet turvautumaan hänet, josta hänen ystävänsä kerran toivoivat vallan toista ja joka nyt halveksii itseänsä samoinkuin muut tulevat häntä halveksimaan sen kataluuden takia, mihin hän on alennutut rakkaudesta Sinuun! Mutta minä en lakkaa etsimästä Sinua, joka kerran olit puhtaimman ja hartaimman lempeni esineenä, vaikk'et Sinä tästälähin voikaan olla minulle muuta kuin kyynelten lähde. -- Minä tahdon pelastaa Sinut viettelijältäsi ja omalta itseltäsi -- Minä tahdon antaa Sinut takaisin omaisillesi -- Jumalallesi. Minä en voi käskeä kirkasta tähteä kimmeltämään jälleen radalla, josta se kerran ammahti syrjään, mutta --»

Hiljainen kahaus huoneessa keskeytti hänen haaveilunsa; hän katsahti ympärilleen, ja siinä ihanassa, komeasti puetussa naisessa, joka juuri silloin astui näkyviin eräästä sivu-ovesta, tunsi hän etsimänsä esineen. Tämän näyn ensimäinen vaikutelma sai hänet kätkemään kasvonsa viittansa kauluksen suojaan siksi kunnes tulisi otollinen hetki itsensä paljastamiseen. Mutta hänen aikeensa ehkäisi nuori nainen (hän ei ollut kahdeksaatoista vuotta vanhempi), joka juoksi iloisena häntä kohti ja, vetäen häntä viitasta, sanoi veikeästi: »No, armas ystäväni, koska minä olen odottanut Sinua niin kauvan, et Sinä saa tulla minua katsomaan ollaksesi piilosilla -- Sinua syytetään kavalluksesta todellista rakkautta ja harrasta kiintymystä kohtaan; ja Sinun täytyy ilmestyä oikeuden eteen ja vastata sille peittämättömin kasvoin -- mitä sanot, syyllinen vaiko syytön?»

»Ah, Amy!» sanoi Tressilian matalalla ja surullisella äänellä salliessaan hänen vetää viitan kasvoiltaan. Hänen äänensä sävy ja vielä enemmän hänen kasvojensa odottamaton näky muuttivat heti naisen leikillisen tuulen -- hän horjahti taaksepäin, painui kalpeaksi kuin kuolema ja nosti kädet silmilleen. Tressilian oli hänkin hetkisen aivan hämmennyksissään, mutta näyttäen äkkiä muistavan, mitenkä välttämätöntä oli käyttää tilaisuutta, joka ei ehkä koskaan enää palaisi, sanoi hän hiljaa: »Amy, älä pelkää minua.»

»Miksi Teitä pelkäisin?» sanoi nainen laskien kädet kauneilta kasvoiltaan, joita uudelleen peitti heleä puna. -- »Miksi pelkäisin Teitä, herra Tressilian? -- ja miksi olettekaan, herra, kutsumatta, käskemättä tunkeutunut asuntooni?»

»Asuntoonne, Amy!» huudahti Tressilian. »Ah! Onko vankila Teidän asuntonne? -- Inhoittavimman miehen kaitsema vankila, miehen, joka ei sentään voi olla suurempi konna kuin hänen käskijänsäkään!»

»Tämä talo on minun», sanoi Amy, »minun, niinkauvan kuin minua haluttaa asua siinä -- jos minua miellyttää elää yksinäisyydessä, niin kenellä on siihen sanomista?»

»Isällänne, neito», vastasi Tressilian; »murtuneella isällänne, joka lähetti minut hakemaan Teitä kaikella sillä vallalla varustettuna, jota hän ei nyt voi itse käyttää. Tässä on hänen kirjeensä, jonka hän kirjoitti siunatessaan ruumiinsa kärsimyksiä, koska ne johonkin määrin tukahuttivat hänen sielunsa raatelevia tuskia.»

»Kärsimyksiä! -- onko isäni sitten sairas?» kysyi nainen.

»Niin sairas», vastasi Tressilian, »ettei Teidän suurinkaan kiirehtimisenne voisi enää tehdä häntä terveeksi; mutta kaikki on oleva heti valmiina Teidän lähtöänne varten, heti, kun Te vain annatte siihen suostumuksenne.»

»Tressilian», vastasi nainen, »minä en voi, minä en saa, minä en uskalla lähteä tästä talosta. Palatkaa isäni luo -- kertokaa hänelle, että minä olen hankkiva luvan saada lähteä häntä tervehtimään kahdentoista tunnin kuluttua tästä hetkestä. Menkää, Tressilian -- kertokaa hänelle, että minä voin hyvin, että minä olen onnellinen -- onnellinen, jos tietäisin hänenkin olevan onnellisen -- sanokaa hänelle, ettei hän saa epäillä minun tuloani, minun tuloani sellaisella tavalla, että kaikki suru ja murhe, mitä Amy on hänelle tuottanut, on unohtuva -- Amy-parka on nyt suurempi kuin hän uskaltaa sanoakkaan -- Mene, hyvä Tressilian -- minä olen Sinuakin loukannut, mutta usko minua, minulla on voimaa parantaa ne haavat, jotka olen iskenyt -- minä ryöstin Sinulta lapsellisen sydämen, joka ei ollut Sinun arvoisesi, ja minä voin korvata sen tappion kunniaviroilla ja arvonylennyksillä.»

»Puhutteko Te tätä minulle, Amy? -- Tarjoatteko Te minulle kurjan kunnianhimon valekomeutta sen tyynen rauhan asemesta, jonka Te minulta ryöstitte? -- Mutta kylliksi tästä -- Minä en tullut Teitä nuhtelemaan, vaan palvelemaan ja pelastamaan -- Te ette voi salata sitä minulta: Te olette vanki. Muutoinhan olisi jo Teidän hellä sydämenne -- sillä se oli kerran hellä sydän -- ollut aikoja sitten isänne vuoteen ääressä -- Tulkaa -- petetty, onneton tyttö-parka! -- Kaikki unohdetaan -- kaikki annetaan anteeksi. Älkää peljätkö minun tekevän vaikeuksia entisen sopimuksemme suhteen -- se oli vain unelma, ja nyt olen minä hereilläni -- Mutta tulkaa -- isänne elää vielä, tulkaa ja yksikin hellä sana -- yksikin katumuksen kyynel on huuhtova muistista kaiken menneen.»

»Enkö minä ole jo sanonut, Tressilian», vastasi neito, »että minä varmasti tulen isää katsomaan niin pian kuin suinkin toisten ja yhtä sitovain velvollisuuksien täyttäminen sallii? Menkää viemään hänelle nämä uutiset -- minä tulen yhtä varmaan kuin aurinko paistaa taivaalla -- se on, kun olen saanut luvan.»

»Luvan? -- luvan käydä katsomassa tautivuoteellaan, ehkäpä kuolinvuoteellaan viruvaa isäänne!» toisti Tressilian kärsimättömänä; »ja keneltä? -- Konnalta, joka ystävyyden varjolla käytti väärin kaikkia vieraanvaraisuuden käskyjä ja varasti Sinut isäsi majasta!»

»Älä puhu hänestä pahaa, Tressilian! -- Hän, jota häpäiset, kantaa miekkaa yhtä terävää kuin Sinunkin -- terävämpääkin, pöyhkeä mies -- sillä parhaimmatkin urotyöt, mitä Sinä olet ikinä suorittanut rauhan tai sodan aikoina, ovat yhtä arvottomia hänen tekojensa rinnalla mainittaviksi kuin Sinun alhainen asemasi niiden piirien rinnalla, missä hän liikkuu. -- Jätä minut! Mene, toimita asiani isälleni, ja kun hän vast'edes lähettää jonkun minun puheilleni, niin valitkoon hän mieluisemman sanansaattajan.»

»Amy», vastasi Tressilian tyynesti, »Sinä et voi saattaa minua suuttumaan soimauksillasi. -- Sano minulle kuitenkin yksi seikka, jotta veisin edes jonkun lohdutuksen säteen ijäkkäälle ystävälleni -- Tuo hänen ylhäinen asemansa, josta Sinä ylpeilet -- onko hän jakanut sen Sinun kanssasi, Amy? -- Vaatiiko hän aviomiehen oikeudella saadakseen valvoa Sinun askeleitasi?»

»Suista kurja, loukkaava kielesi!» vastasi nainen; »minä en alennu vastaamaan mihinkään kysymykseen, joka leikkaa kunniaani.»

»Sinä ilmaisit kylliksi, kieltäytyessäsi vastaamasta», virkkoi Tressilian; »ja huomaa hyvin, Sinä onneton, että minä olen varustettu isäsi täydellä valtuutuksella vaatimaan Sinulta tottelevaisuutta ja että minä vapautan Sinut tästä synnin ja surun orjuudesta, tahdoitpa Sinä sitä tai et, Amy.»

»Älä uhkaa täällä väkivaltaa!» huudahti nainen, kaikoten hänen läheltään, säikähtyneenä hänen katseensa ja eleidensä päättäväisyydestä; »älä uhkaa minua, Tressilian, sillä minulla on keinoja väkivallankin torjumiseen.»

»Mutta eipä uskoakseni halua niiden käyttämiseen näin huonossa asiassa?» sanoi Tressilian. »Omasta tahdostasi -- eheästä, vapaasta, luonnollisesta tahdostasi, Amy, et Sinä ole voinut valita tätä orjuuden ja häpeän paikkaa asunnoksesi -- Sinut on joku lumovoima tenhonnut -- Sinut on petoksella juoksutettu ansaan -- Sinua sitoo joku väkisin riistetty lupaus. -- Mutta nyt murran minä lumouksen -- Amy, rakastavan, sydämensä suruihin sortuneen isäsi nimessä käsken minä Sinun seuraamaan minua!»

Näin puhuessaan astui hän eteenpäin ja kurotti käsivarsiaan ikäänkuin aikoen tarttua neitoon. Mutta tämä väistyi hänen otettaan ja päästi huudon, joka, kuten ylempänä näimme, kutsui huoneeseen Lambournen ja Fosterin.

Jälkimäinen huudahti heti kynnyksen yli päästyään: »Tuli ja tappurat! mitä täällä tapahtuu?» ja sitten kääntyi hän naisen puoleen ja lisäsi äänellä, joka ilmaisi osaksi pyyntöä, osaksi käskyä: »Tuhannen tulimmaista! rouva, mitä teette Te täällä kielletyllä alueella? -- Poistukaa -- poistukaa -- tässä on kysymyksessä elämä ja kuolema. -- Ja Te, ystäväiseni, ken lienettekin, jättäkää tämä talo -- ja heti paikalla, ennenkuin tikarini ponsi ja Teidän pääkuorenne joutuvat tekemään lähempää tuttavuutta keskenään -- Vedä, Mikko, miekkasi, ja aja ulos tämä roisto!»

»Enhän toki, kautta sieluni», vastasi Lambourne; »hän tuli tänne minun seurassani, ja hänen ei tarvitse rosvolakien mukaan pelätä minun puoleltani mitään ennen tulevaa kohtaamistamme. -- Mutta kuulkaahan, cornwallilainen kumppani, Te toitte tänne mukananne cornwallilaisen tuulenpuuskan, myrskypyörteeksi ne sitä Indiassa sanovat. Häipykäähän näkyvistä -- lähtekää -- kadotkaa -- taikka me haastamme Teidät Halgaverin tuomarin eteen ennemmin kuin Dudman ja Ramhead kohtaavat toisensa.» [Kaksi niemekettä Cornwallin rannikolla. Lauselma käy sananparresta.]

»Pois tieltäni, kehno lurjus!» kivahti Tressilian -- »ja Te, rouva, jääkää hyvästi -- se pienikin elämänkipinä, mikä vielä lekkuu isänne rinnassa, on sammuva uutisista, joita minulla on kerrottavana.»

Tressilian lähti, ja nainen sanoi hiljaa hänen huoneesta poistuessaan: »Tressilian, älkää nyt olko liian kiivas -- älkääkä puhuko mitään minun häpeikseni.»

»Tämäpä on siivo juttu», murisi Foster. »Minä pyydän Teitä vetäytymään kammioonne, rouva, ja jättämään meidät miettimään, miten tähän on vastattava -- no, kiirutta vain.»

»Minä en lähde Teidän käskystänne», uhmaili nainen.

»Mutta kun Teidän täytyy, kaunis rouva», oli Fosterin vastaus; »suokaa anteeksi vapauteni, mutta tässä ei ole, kautta veren ja naulojen, aikaa kohteliaisuuksien latelemiseen -- Teidän täytyy lähteä huoneeseenne. -- Mikko, seuraa Sinä sitä kiusallista öykkäriä, ja jos haluat menestyä urallasi, niin toimita hänet nopeasti meidän alueiltamme, sillä välin kun minä puhun järkeä tälle itsepäiselle rouvalle. -- Paljasta aseesi, mies, ja pötki matkaan.»