Part 4
»Lausuittepa oikean sanan, herra Tressilian», myönsi Giles Gosling. »Luonnollinen rakkaus kuiskuttelee korvaani: 'Giles, Giles, miksi haluat riistää hyvän nimen oman sisaresi pojalta? Haluatko häväistä sisaresi poikaa, Giles Gosling? Tahdotko tahrata oman pesäsi ja häväistä omaa vertasi?' Mutta sitten tulee taas rehellisyys ja sanoo näin: 'Tuossa on nyt arvokkain vieras, joka ikänä on astunut iloisen 'Mustan Karhun' kynnyksen yli, sellainen, joka ei milloinkaan moittinut laskua (sitä te ette ole koskaan tehnyt, herra Tressilian, sen voin sanoa Teille suoraan -- ei silti, että siihen olisi syytäkään ollut), sellainen, joka ei tiedä, miksi hän tänne tuli, mikäli minä voin havaita, eikä, milloin hän lähtee; ja tahdotko Sinä nyt, ravintolan isäntä, joka olet rehellisesti kolmekymmentä vuotta maksanut verosi tässä Cumnorin kylässä ja joka nyt olet kunnan esimiehenä, tahdotko Sinä nyt sallia tämän vieraiden vieraan, tämän miesten miehen, tämän kuusivanteisen juomahaarikan matkustajakseen (tekisi mieleni sanoa) joutuvan sisaresipojan verkkoihin, hänen, joka on tunnettu suurisuiseksi kerskuriksi ja toivottomaksi lurjukseksi, kortinpeluriksi ja nopanheittäjäksi, seitsemän kirotun tieteen ylimmäiseksi oppineeksi, jos milloinkaan niissä tieteissä on eri oppi-arvoja suoritettu? Et, taivaan nimessä! Minä voin kyllä ummistaa silmäni ja antaa hänen pyydystää sellaisen pikku perhosen kuin Goldthredin; mutta Teidän, arvoisa vieraani, tulee olla ennakolta varoillanne ja varusteissanne, jos vain haluatte kuulla rehellisen isäntänne neuvoa.»
»Eipä hätää, hyvä isäntä, neuvonne ei ole joutuva hukkaan», vastasi Tressilian; »mutta täytyy minun kuitenkin suorittaa veto-osani, koska kerran olen siitä sanani antanut. Mutta suvaitkaahan neuvoa minua vielä hiukan -- kuka tai mitä on tämä Foster ja miksi yrittää hän niin visusti pitää piilossa talonsa naisasukasta?»
»Enpä tosiaankaan», vastasi Gosling, »voi paljoa lisätä siihen, mitä eilen illalla kuulitte. Hän oli ennen kuningatar Marian paavilaisia ja nyt on hän kuningatar Elisabetin protestantteja; hän oli ennen Abingdonin päämunkin hartaita puoluelaisia ja nyt elää hän tuon usein mainitun herraskartanon isäntänä. Lyhyesti: ennen oli hän köyhä ja nyt on hän rikas. Ihmiset puhuvat tuon vanhan avaran kartanon erinäisistä huoneista, jotka olisivat kyllin komeita kuningattarellemmekin -- Jumala häntä siunatkoon! -- tarpeiksi. Jotkut arvelevat hänen löytäneen aarteen puutarhasta, muutamat luulevat taas hänen myyneen sielunsa paholaiselle siitä aarteesta ja toiset väittävät hänen peijanneen päämunkilta kirkon hopeakalut, jotka uskonpuhdistuksen alkaessa kätkettiin siihen vanhaan herraskartanoon. Rikas hän vain on, ja Jumala ja hänen omatuntonsa, sekä ehkäpä paholainenkin vain tietävät, miten hän on rikkaaksi tullut. Lisäksi on hän aina juro ja ynseä, eikä pidä vähintäkään yhteyttä paikkakunnan muiden ihmisten kanssa, aivan kuin olisi hänellä joku kummallinen salaisuus säilytettävänä tai kuin pitäisi hän itseään toisenlaisesta tomusta tehtynä kuin me muut. Minun nähdäkseni on aivan varmaa, että sukulaiseni ja hän heti joutuvat riitaan, jos Mikko haluaa muistuttaa hänelle entistä tuttavuutta; ja minä olen pahoillani siitä, että Te yhä, arvoisa herra Tressilian, aijotte lähteä sisarenpoikani matkaan.»
Tressilian puolestaan vakuutti menettelevänsä hyvin varovasti, niin ett'ei isännän tarvitsisi hänen puolestaan olla lainkaan huolissaan; lyhyesti: hän esitteli isännälle kaikki ne tavanmukaiset vakuuttelut, joilla rohkeaan tekoon vannoutuneet kokevat torjua ystäviensä varoituksia.
Kuitenkaan ei matkustaja hyljännyt isännän esittelemää aamiaista ja hän oli juuri lopettanut oivallisen aterian, jonka hänelle ja Goslingille tarjosi kaunis Cicely, majatalon päivänpaiste, kun edellisen illan sankari, Mikael Lambourne, astui huoneeseen. Pukeutuminen oli nähtävästi tuottanut hänelle hieman työtä, sillä hänen vaatteensa, jotka olivat nyt aivan toiset kuin ne, joita hän piti matkalla, olivat uusinta kuosia ja sangen huolellisesti sovitellut saattamaan hänet hyvin edulliseen valoon.
»Kautta kunniani, eno», sanoi urho, »Te laitoitte eilen märän illan, mutta tunnenpa nyt sitä seuranneen kuivan aamun. Haluaisinpa mielelläni tyhjentää terveydeksenne pikarillisen huonointa moskaanne. -- Heipä hei! kaunis serkkuseni Cicely, minä jätin sinut lapseksi kehtoosi, ja nyt seisot Sinä siinä samettiliiveissäsi niin kauniina tytönheiskaleena, ett'ei Englannin aurinko ikänä valaissut somempaa. Tunne ystäväsi ja sukulaisesi, Cicely ja tule tänne, lapsukaiseni, jotta saan Sinua suudella ja antaa Sinulle siunaukseni.»
»Älähän pidä kovin suurta lukua Cicelystä, sukulaiseni», sanoi Giles Gosling, »vaan anna hänen mennä menojaan Jumalan nimeen; sillä vaikka Sinun äitisi olikin hänen isänsä sisar, niin ei se sentään vielä tee teistä kummankaimoja.»
»Kuinka, eno», vastasi Lambourne, »luuletko Sinä minua sellaiseksi lurjukseksi, että minä tekisin pahaa omille sukulaisilleni?»
»Kuka tässä nyt pahanteosta puhuu, Mikko?» vastasi eno, »mutta minä olen nyt sellainen turhan varovainen. Kiilläthän ja kimaltelethan sinä, koira vieköön, kuin käärme, joka keväällä luo vanhan nahkansa; mutta etpä Sinä siitä huolimatta pääse hiipimään minun Eedeniini. Kyllä minä pidän Eevastani huolta, Mikko, ja siihen saat koreasti tyytyä. -- Mutta kyllä Sinä olet totta toisen kerran komeissa vehkeissä, poika! Kun Sinua nyt tuollaisena katselee ja vertaa vaikka tähän herra Tressilianiin ja hänen tummaan ratsastuspukuunsa, niin melkeinpä sanoisi Sinua todelliseksi aatelismieheksi ja häntä juomanlaskijan apulaiseksi!»
»Sepä sen, hyvä eno», vastasi Lambourne, »ei siinä kukaan muu erehtyisikään kuin te maalaisittain kasvatetut, jotka ette ymmärrä parempaa. Sillä sen minä vain sanon, enkä välitä vaikka sen kuka kuulisi, että todellisessa aatelismiehessä on jotakin, minkä kykenevät saavuttamaan vain harvat, jotka eivät ole siihen alaisuuteen syntyneet ja kasvatetut. Minä en tiedä, mikä siinä oikein on temppuna; mutta ainakin saatan minä astua ravintolaan yhtä komeasti, komennella palvelijoita ja viinureita yhtä kaikuvasti, juoda maljani pohjaan yhtä mahtavasti, vannoa ja sadatella yhtä väkevästi ja pidellä rahojani yhtä avokätisesti kuin kuka tahansa noista kiliseväin kannusten ja valkoisten sulkien sankareista ympärilläni -- vieköön minut sen tuhat tulimmainen, jos minä sittenkään saan kiinni oikeasta äänestä, vaikka koettaisin uudestaan sadat kerrat. Ravintolan isäntä panee minut alimmaksi pöytänsä päähän ja tarjoaa minulle viimeiseksi; ja viinuri sanoo: 'Kyllä tullaan, kuomaseni', ilman sen suurempia mutkia ja kohteliaisuuksia. Mutta saakeli soikoon, vuotahan aikaa; sisu se kissastakin hengen vie. Minussa on aatelismiestä kylliksi vetämään Tony Tulenpistäjää nenästä, ja se riittäköön tällä kertaa.»
»Te pysytte siis yhä aikomuksessanne lähteä tervehtimään vanhaa tuttavaanne?» kysyi Tressilian seikkailijalta.
»Vahvasti, herra», vastasi Lambourne; »kun panokset on suoritettu, täytyy kestää leikki, sehän on laki kaikkialla maailmassa. Ja Tekin, herra, ell'ei muistini petä (upotin sen näetten melkein liian syvälle viinihaarikkaan!), otitte osaa vetooni?»
»Minä tosiaankin aijon seurata Teitä rohkealle retkellenne», vastasi Tressilian, »jos Te vain suvaitsette päästää minut mukaan; ja olen minä jo maksanut veto-osani arvoisalle isännällemme.»
»Sen on hän tehnyt», vahvisti Giles Gosling, »vieläpä niin kauneissa Henrikin kultarahoissa, ett'ei kukaan iloinen veitikka ole ikänä muuttanut parempia mesiviiniksi. Onnea siis vain yrityksellenne, koska te nyt kerran kaikin mokomin tahdotte käydä Tony Fosterin kimppuun; mutta sopiipa Teidän, kautta kunniani, ottaa toinenkin kulaus ennen lähtöänne, sillä taitaapa vastaanotto siellä kartanossa tulla hieman kuivanpuoleiseksi. Ja jos joudutte johonkin vaaraan, niin älkää missään nimessä turvautuko kylmään teräkseen, vaan lähettäkää hakemaan minua, Giles Goslingia, kunnan esimiestä, niin ehkä minä saisin jotakin selvää Tony Fosterista, olkoon hän niin kopea kuin onkin.»
Sisarenpoika totteli tarkasti enonsa käskyä ja kulautti kurkkuunsa toisen väkevän siemauksen haarikasta, huomauttaen, ett'ei hänen älynsä koskaan palvellut häntä niin hyvin kuin hänen huuhdeltuaan sen kammioita tukevalla aamuryypyllä. -- Ja niin lähtivät he yhdessä taivaltamaan Anton Fosterin asuntoa kohti.
Cumnorin kylä on hauskasti rakennettu mäelle, ja aivan sen juurelle ulottuvassa metsäisessä puistossa kohosi silloin Anton Fosterin asuma vanha herraskartano, jonka rauniot ovat ehkä vielä nytkin näkyvissä. Puisto oli siihen aikaan täynnä suuria puita ja etenkin vanhoja, mahtavia tammia, jotka ojentelivat jättiläismäisiä käsivarsiaan kartanoa ympäröivän korkean muurin yli, siten antaen paikalle surullisen, yksinäisen, luostarimaisen näön. Puistoon päästiin ulkomuurin vanhanaikuisesta ajoveräjästä, jota sulki kaksi suunnatonta tammesta tehtyä, tiheästi nauloilla vahvistettua ovenpuoliskoa, niin että koko laitos muistutti jonkun vanhan kaupungin porttia.
»Joudummepa me koreasti kiipeliin tässä», sanoi Mikael Lambourne, porttia ja sen puoliskoja tarkastellen, »jos tuo epäluuloinen lurjus kieltäisi meiltä kokonaan sisäänpääsyn, kuten on sangen luultavaa siinä tapauksessa, että tuon puolivillaisen kamasaksan tunkeutuminen hänen alueilleen saattoi hänet levottomaksi. Mutta eipä hätääkään», lisäsi hän, työntäen valtaisaa ovenpuoliskoa, joka heti antoi perään, »ovi on kutsuvasti auki; ja niinpä me nyt olemme tässä kielletyllä pohjalla, ilman muuta estettä kuin raskaan, ruostuneissa saranoissaan kitisevän tammi-oven ponneton vastustus.»
He olivat nyt saapuneet ylempänä kuvailemaimme vanhojen puiden varjostamalle lehtokujalle, jota ennen olivat reunustaneet korkeat marjakuusi- ja rautatammi-aitaukset. Mutta kun ei niitä oltu pitkiin vuosiin lainkaan siivottu, olivat ne kasvaneet suuriksi pensaiksi tai pikemminkin kääpiöpuiksi, ja levittivät nyt tiheitä, surullisia lehviään tielle, jota ne ennen olivat suojelleet. Kuja oli sitäpaitsi ruohoittunut, ja siinä kohosi parissa paikassa risukasoja, jotka oli kerätty kaadettujen puiden jätteistä ja ladottu tähän kuivumaan. Säännöllisiä kujia ja polkuja, jotka siellä ja täällä yhtyivät päätiehen, peittivät samaten risukasat ja halkopinot sekä toisin paikoin vesakot ja sinivatukkapensaat. Paitsi sitä autiuden tunnetta, joka meidät niin vastustamattomasti valtaa katsellessamme ihmisen käsialojen häviämistä ja turmeltumista hoidon puutteessa ja huomatessamme toimeliaan elämän jälkien vähä vähältä hukkuvan voimakkaan kasvullisuuden alle, levittivät nämä suuret puut avaralle ulottuvine oksineen synkeän varjon koko maisemaan auringon ollessa korkeimmillaankin ja tekivät vastaavan vaikutuksen täällä kulkevain ihmisten mieliin. Sen tunsi yksinpä Mikael Lambournekin, niin vähän kuin hän yleensä saikin vaikutelmia muusta kuin siitä, mikä välittömästi koski hänen intohimojaan.
»Tämä metsähän on pimeä kuin suden kita», sanoi hän Tressilianille, heidän siinä hitaasti kävellessään yksinäistä, piileilevää polkua ja juuri nähdessään vanhan herraskartanon luostarimaisen julkipuolen ja sen suipokkaat akkunat, muurivihreän ja kiertokasvien peittämät tiiliseinät ja sen jykeväin savupiippujen metsän. »Oikeastaan», jatkoi Lambourne, »ei Foster menettele niinkään tyhmästi; sillä koska hän ei halua vieraita luokseen, niin on viisainta pitää talonsa sellaisessa kunnossa, että hyvin harvat tulevat viekoitelluiksi astumaan hänen alueilleen. Mutta jos hän olisi vielä se sama Anton, jonka minä muinoin tunsin, olisivat nämä valtavat tammet jo aikoja sitten muuttuneet jonkun kelpo puukauppiaan omaisuudeksi, tämä puisto olisi näyttänyt valoisammalta keskiyöllä kuin nyt keskipäivällä, ja Foster olisi istunut jossakin Whitefriarsinseutujen epäilyttävässä sopessa pelaamassa epäilyttävää peliä niiden hinnasta.»
»Oliko hän sitten tosiaankin sellainen tuhlari?» kysyi Tressilian.
»Hän oli», vastasi Lambourne, »samanlainen kuin me muutkin, ei sen pyhempi eikä sen säästeliäämpi. Mutta ikävintä oli minusta hänessä se, että hän tahtoi aina pitää kaiken ilon itselleen ja että hän, kuten sanotaan, nurisi jokaisesta vesipisarasta, joka juoksi hänen myllynsä ohi. Minä tiedän hänen yksinään kaataneen kurkkuunsa sellaisia viinimääriä, ett'en minä olisi saanut niistä selvää parhaimmankaan berkshireläisen juomarin avulla; -- lisäksi kallistui hän luonteeltaan vahvasti taikauskoon, mikä kaikki teki hänet arvottomaksi oikeiden miesten seuraan. Ja nyt on hän kaivautunut tänne juuri sellaiselle ovelalle ketulle soveliaaseen luolaan.»
»Saanko sitten kysyä, herra Lambourne», virkkoi Tressilian, »minkätähden Te niin mielellänne haluatte uudistaa tuttavuuttanne vanhan toverin kanssa, jonka luonne niin vähän sopii Teidän luonteeseenne?»
»Ja saanko minä puolestani kysyä, herra Tressilian», vastasi Lambourne, »miksikä Te niin mielellänne seuraatte minua tälle retkelle?»
»Johan minä ilmaisin Teille syyni», sanoi Tressilian. »luvatessani ottaa osaa teidän vetoonne -- pelkästä uteliaisuudesta.»
»Kas vaan, kas vaan!» vastasi Lambourne, »miten Te hienot ja varovaiset herrat aijotte käyttää hyväksenne meitä, jotka elämme älymme vapaasta käyttelemisestä! Jos minä olisin vastannut niin Teidän kysymykseenne ja sanonut pelkän uteliaisuuden vieneen minut tervehtimään vanhaa toveriani Anton Fosteria, takaan minä, että Te olisitte väittänyt sitä verukkeeksi ja turhaksi juoneksi. Mutta minulle pitäisi luulemma kaikkien vastausten kelpaaman.»
»Ja miks'ei pelkkä uteliaisuus», intti Tressilian, »voisi olla riittävänä syynä tähän kävelymatkaan?»
»No, no, ei sillä tavalla, herraseni», vastasi Lambourne; »Te ette voi syöttää minulle mitä tahansa niin helposti kuin luulette, sillä minä olen viipynyt aikamme terävimpien henkien seurassa liian kauvan, nielläkseni kaunoja jyvinä. Te olette aatelismies synnyltänne ja kasvatukseltanne -- Teidän käytöksenne sen todistaa; Teidän tapanne ovat hienostuneet ja maineenne tahraton -- Teidän esiintymisenne sen osoittaa ja enonikin väittää samaa; ja kuitenkin liitytte Te sellaiseen lurjukseen, joksi minua ihmiset hokevat; ja vaikka Te tiedättekin minut sellaiseksi, seuraatte Te minua tervehtimään miestä, jota ette lainkaan tunne -- ja kaikki tämä olisi muka vain pelkkää uteliaisuutta, hitto vieköön! -- Jos tämä veruke noin vain piloilla punnittaisiin, puuttuisipa se totta toisen kerran muutamia nauloja oikeasta painosta!»
»Jos Teidän epäilyksenne olisikin oikeutettu», sanoi Tressilian, »niin ettepä Tekään puolestanne ole osoittanut minulle luottamusta, joka korvaisi ja ansaitsisi minun luottamukseni.»
»No, jos sitä vain puuttuu», sanoi Lambourne, »niin ovat minun syyni päivän selvät. Niin kauvan kun nämä kolikkoni kestävät -- näin puhuen veti hän kukkaron taskustaan, heitti sen ilmaan ja sieppasi jälleen kiinni -- ostan minä niillä huvia, ja kun ne loppuvat, täytyy minun saada lisää. No, jos nyt tämä salaperäinen linnan neiti, tämä Tony Tulenpistäjän hurmaava Lindabrides on tosiaankin niin viehättävä kuin sanotaan, niin onpa olemassa toiveita siitä, että hän auttaisi minua sulattamaan näitä kultakolikoitani hopearahoiksi; ja jos taas Anton on niin rikas roisto kuin ihmiset huutavat, niin saa hän koetella viisasten kiveä minuun ja muuttaa minun hopearahani kiiltäviksi kultarahoiksi jälleen.»
»Sangen käytännöllinen aije tosiaankin», sanoi Tressilian; »mutta enpä näe mitään mahdollisuutta sen toteuttamiseksi.»
»Ehkei tänään, ehkei huomennakaan», vastasi Lambourne; »enhän minä toivokaan saavani sitä vanhaa veijaria koukkuun ennen kuin olen taitavasti asetellut pohjatäkyni. Mutta minä tiedän tänään hieman enemmän hänen asioistaan kuin eilen illalla, ja minä olen käyttelevä niin tietojani, että hän luulee niitä täydellisemmiksi kuin ne ovatkaan. -- Ei, ilman huvituksen tai hyödyn tai molempain toiveita en olisi jalallani astunut tämän kartanon alueelle, sen saatte uskoa, sillä minä vakuutan Teille, ett'ei mielestäni meidän käyntimme ole suinkaan aivan vaaraton. -- Mutta tässä sitä nyt ollaan, ja meidän täytyy parhaamme mukaan suoriutua seikkailustamme.»
Hänen näin puhuessaan olivat he tulleet avaraan hedelmätarhaan, joka ympäröi taloa kahdelta puolen, vaikka sen puut olivatkin hoitamattomina saaneet kasvaa omin valloin ja sammaloitua ja vaikka ne näyttivätkin antavan enää hyvin huonon sadon. Muutamat niistä, joita oli ennemmin kasvatettu ruoderistikoissa, olivat palanneet luonnolliseen kasvamistapaansa ja tarjosivat nyt nähtäväksi mitä omituisimpia, niiden alkuperäisestä olotilasta johtuneita muotoja. Suurin osa maata, joka ennen oli ollut jaettuna lavoihin ja kukkapenkereihin, oli samanlaisessa autiossa tilassa kuin koko puistokin, lukuunottamatta muutamia pöyhittyjä aloja, joissa näkyi tavallisia keittiökasveja. Kuvapatsaat, jotka olivat koristaneet puutarhaa sen loiston päivinä, olivat nyt suistuneet jalustoiltaan ja särkyneet sirpaleiksi, ja suuri huvimaja, jonka raskasta kivi-otsikkoa koristivat Simsonin elämää ja tekoja esittävät veistokset, oli samassa rappeutuneessa ulassa.
He olivat nyt kulkeneet tämän oikean Laiska-Jaakon hedelmätarhan läpi ja saapuneet vain muutaman askeleen päähän talon ovesta, kun Lambourne herkesi puhumasta; sangen mieluinen seikka Tressilianille, se kun pelasti hänet pahasta pälkähästä: hänenhän olisi pitänyt joko ryhtymän selittelyihin tai vastaamaan siihen avomieliseen tunnustukseen, jonka hänen matkakumppaninsa oli juuri tehnyt hänen tänne tulemisensa syistä ja tarkoitusperistä. Lambourne kolkutti rohkeasti ja lujasti talon jykevään oveen ja huomautti samalla nähneensä heikompia ovia maakunnanvankiloissakin. He saivat kolkuttaa useampia kertoja, ennenkuin muuan vanha, happamannäköinen palvelija tuli tirkistelemään heitä rautakangilla varustetun oven pienestä nelikulmaisesta reijästä ja kysymään, mikä heillä oli asiana.
»Meidän täytyy saada heti paikalla puhutella herra Fosteria ylen tärkeissä asioissa», oli Mikael Lambournen kerkeä vastaus.
»Minusta nähden tulee Teidän vaikeaksi pitää pystyssä tätä väitettänne», kuiskasi Tressilian kumppanilleen, palvelijan lähtiessä viemään sanaa isännälleen.
»Joutavia», vastasi seikkailija; »ei kukaan soturi pääsisi urallaan eteenpäin, jos hän aina aprikoisi, milloin ja miten hän selviää pulasta. Kunhan vain ensin pääsemme sisään, niin kyllä kaikki käy hyvin.»
Pian tulikin palvelija takaisin, ja vetäen varovasti pois salvat ja rautakanget, avasi oven ja päästi sankarimme holvikäytävää pitkin erääseen nelikulmaiseen, rakennusten ympäröimään pihaan. Holvikäytävää vastapäätä oli toinen ovi, jonka palvelija samaten avasi ja saattoi heidät kivipermantoiseen vastaanottohuoneeseen, missä oli vain hyvin vähän huonekaluja ja nekin mitä karkeinta ja vanhanaikaisinta tekoa. Akkunat olivat korkeat ja leveät ja ulottuivat lähes kattoon asti, jonka laudoitus oli mustaksi maalattua tammea; niitä, jotka antoivat nelikulmaiseen pihaan, varjostivat ympäröivät korkeat rakennukset, ja kun niitä vielä tukivat jyhkeät kivipylväät ja himmensivät monet tiheään maalatut uskonnolliset vertauskuvat ja raamatun historiasta otetut kohtaukset, päästivät ne kokoonsa nähden vain hyvin vähän valoa sisään, ja sekin, mitä pääsi, sai maalatun lasin läpi tunkeuduttuaan saman synkeän ja kolkon sävyn.
Tressilianilla ja hänen oppaallaan oli kylliksi aikaa tarkastella kaikkia näitä yksityiskohtia, sillä he saivat odottaa melkoisen aikaa siinä huoneessa, ennenkuin kartanon nykyinen isäntä sinne saapui. Vaikka Tressilian olikin valmistautunut näkemään vastenmielisen ja inhoittavan olennon, voitti kuitenkin Anton Fosterin rumuus kaikki hänen odotuksensa. Hän oli keskikokoinen, vahvaa, mutta niin kömpelöä tekoa, että se läheni epämuotoisuutta ja että kaikki hänen liikkeensä olivat raskaita ja saamattomia kuin vasenjalkaisen ja vasenkätisen miehen. Hänen tukkansa, jonka järjestelemisessä sekä silloisen että nykyisen ajan miehet osoittivat sangen suurta huolellisuutta ja siroutta, ei ollut suinkaan tarkasti silitetty eikä aseteltu lyhyihin kiehkuroihin tai muutoin huoliteltu samaan tapaan kuin näemme tukan esitetyksi vanhoissa maalauksissa ja kuin nykyäänkin vielä hienot herrat käyttävät, vaan tulvaili se mustana ryöppynä karvalakin alta ja riippui pitkinä, kammantuntemattomina vanukkeisina suortuvina hänen tuimasti rypistyneelle otsalleen ja hänen omituisille, vastenmielisille kasvoilleen. Hänen terävät, mustat silmänsä tuijottivat syvältä leveiden ja tuuheiden kulmakarvojen alta, ja kun ne olivat tavallisesti maahan suunnatut, näyttivät ne ikäänkuin häpeävän luonnollista ilmettään ja kätkevän sen ihmisten katseilta. Mutta kun hän joskus muita lähemmin tarkastaakseen äkkiä kohotti ne ja seivästi ne terävästi puhekumppaniinsa, näyttivät ne ilmaisevan mitä hurjimpia intohimoja ja samalla sellaista tahdonvoimaa, joka kykeni milloin tahansa tukahuttamaan tai salaamaan tämän miehen rinnassa raivoavat väkevät tunteet. Näitä silmiä ja tätä muotoa vastaavat piirteet olivat epäsäännölliset ja niin omituiset, että ne lähtemättömästi painuivat jokaisen mieleen, joka ne oli kerran nähnyt. Lyhyesti: Tressilianin täytyi tunnustaa itselleen, että tämä Anton Foster, joka nyt seisoi heidän edessään, oli viimeinen henkilö, ainakin ulkonaisesta muodosta päättäen, jota hän olisi aivan odottamatta ja kutsumatta, käskemättä halunnut tunkeutua tervehtimään. Hänen päällään oli ruskeanpunaisesta nahasta tehty nuttu, samaa lajia, jota varakkaammat maalaiset käyttivät, ja uumenilla puhvelinnahkainen vyö, johon oikealle puolelle oli pistetty pitkä puukko eli tikari ja vasemmalle lyhyt, leveäteräinen miekka. Hän nosti silmänsä huoneeseen astuessaan ja loi terävän, läpitunkevan katseen vieraisiinsa, mutta suuntasi ne kohta alas taas ikäänkuin askeleitaan lukeakseen, edetessään hitaasti huoneen keskikohdalle, ja kysyi matalalla, tukehtuneella äänellä: »Saanko kysyä, hyvät herrat, syytä tähän käyntiin?»
Hän katsahti Tressilianiin, ikäänkuin häneltä vastausta odottaen; niin sattuva oli Lambournen huomautus siitä, että kasvatuksen ja arvon etevämmyys paistaa läpi huonommankin puvun. Mutta Mikael ehätti vastaamaan hänelle vanhan ystävän täydellisellä siekailemattomuudella ja antamatta äänessään ilmetä vähintäkään epäilystä mitä sydämellisimmästä vastaanotosta.
»Heipä hei, rakas ystäväni ja leikkitoverini Tony Foster!» huudahti hän, tarttui toisen vastahakoiseen käteen ja pudisti sitä niin innokkaasti, että saattoi puhuttelemansa juurevan miehen melkein horjahtelemaan; »no, mitenkä Sinä nyt oikein jaksat niin pitkästä aikaa? -- Kuinka! oletko kokonaan unohtanut ystäväsi, toverisi ja kujekumppanisi Mikael Lambournen?»
»Mikael Lambournen!» sanoi Foster, katsahti häneen, loi sitten silmänsä alas taas ja irroitti muitta mutkitta kätensä toisen ystävällisestä puristuksesta, »oletteko Te Mikael Lambourne?»
»Olen, niin totta kuin Sinä olet Anton Foster», vastasi Lambourne.
»Hyvä on», vastasi hänen juro isäntänsä; »ja mitä toivoo Mikael Lambourne käynnistään täällä?»
»_Voto a Dios_», vastasi Lambourne, »ainakin odotin minä parempaa vastaanottoa, kuin minun osakseni nähtävästi tulee.»
»Mitä! Sinä hirtehinen -- Sinä vankilarotta -- Sinä pyövelin ja hänen uhriensa ystävä», vastasi Foster, »vieläkö Sinä kehtaat vaatia ystävyyttä sellaiselta ihmiseltä, jonka kurkkutorvea eivät Tyburnin kaulukset ympäröi?»
»Olkoonpa laitani vaikka niinkin, kuten sanoit», vastasi Lambourne, »en huoli ruveta siitä kanssasi kiistelemään; mutta kelpasipa minun seurani ennen vanhalle ystävälleni Anton Tulenpistäjälle, vaikka hän nyt onkin jollakin käsittämättömällä tavalla päässyt Cumnorin kartanon isännäksi.»
»Kuuleppas Sinä, Mikael Lambourne», sanoi Foster; »Sinä olet peluri ja Sinä elät voitonmahdollisuuksien laskemisesta -- laske minulle nyt erikoiseksi ansioksi, ett'en minä heitä Sinua tuosta akkunasta linnanhautaan.»
»Kaksikymmentä yhtä vastaan, ett'et sitä tee», vastasi urhea vierailija.
»Ja miks'enkäs, jos saan luvan kysyä?» sähisi Anton Foster, purren hampaitaan ja puristaen huulensa yhteen miehen lailla, joka koettaa hillitä väkevää sisäistä kuohuntaansa.