Part 3
Näin puhuen hän nousi istuimeltaan ja liittyi seuraan, joka Mikael Lambournen kehoitusten ja esimerkin rohkaisemana, siinä kun pää-asiallisesti oli miehiä, jotka olivat sangen taipuvaisia käyttämään hyväkseen isännän kustannuksella tapahtuvaa iloista kestitystä, oli jo ennättänyt tehdä muutamia hyökkäyksiä kohtuullisuuden rajojen tuolle puolen, kuten saattoi selvään havaita äänestä, millä Mikael kyseli vanhojen kylätuttujensa vointia, ja naurunrähäkästä, joka säesti jokaista vastausta. Giles Gosling joutui jo hieman häpeilleenkin heidän ilonsa räyhäävästä laadusta, etenkin kun hän tahtomattaankin kunnioitti tuntematonta vierastaan. Hän jäi sentähden hiukan ulohtaammalle näiden meluavain kemuilijain pöydästä ja alkoi tavallaan puolustella heidän rähinäänsä.
»Kuunnellessanne näiden junkkarien juttuja», selitti hän, »voisitte Te luulla heidän kaikkien olevan kasvatettuja maantierosvoiksi; mutta huomenaamuna jo tapaisitte Te heissä joukon mitä uutterimpia käsityöläisiä tai muita ammattilaisia, mitkä milloinkaan ovat leikanneet mitan tuumaa lyhyemmäksi tai kilauttaneet vaihtopaperin maksuksi laskupöydälle liian keveitä kruunukolikoita. Tuo rihkamakauppias tuossa pitää hattuaan vinossa takkuisen tukkansa peittona -- hänen päänsä muistuttaa kiherävillaisen vesikoiran selkää! -- käy napit auki, kantaa viittaa toisella olallaan ja on olevinaan senkin tuhat tulimmainen roisto -- kun hän taas myymäkojussaan Abingdonissa on matalasta lakistaan ja kiiltävistä kengistään alkaen vaatetettu niinkuin olisi hänestä tulossa pormestari. Hän puhuu puistoihin murtautumisesta ja maantieryöväyksestä sillä tavalla että luulisi hänen joka yö väijyskelevän matkustajia Hounslowin ja Lontoon välillä -- kun hän itse asiassa nukkuukin makeasti untuvavuoteessaan, kynttilä toisella ja raamattu toisella puolellaan, kummitusten peloittamiseksi.»
»Entä sisarenne poika, hyvä isäntä, tuo samainen Mikael Lambourne, joka nyt on juhlan sankarina -- onko hänkin vain tuollainen tekoroisto kuten toisetkin?»
»Saatattepa minut kysymyksellänne tosiaankin pahaan pulaan», vastasi isäntä; »sisarenipoika on sisarenipoika, ja vaikka hän olikin toivoton rasavilli ennen muinoin, niin onhan hän nyt ymmärtääksenne voinut tehdä parannuksen, kuten niin moni muu. -- Eikä Teidän tule luulla kaikkea sitä, mitä minä hänestä äsken laskettelin, puhtaaksi jumalansanaksi. -- Minä huomasin hänessä koko ajan koiranhampaan, ja minun teki mieleni hieman kyniä hänen höyheniään. -- Ja nyt, herraseni, millä nimellä saan luvan esitellä arvoisan vieraani näille urheille veitikoille?»
»No, jos niin on, hyvä isäntä», vastasi matkustaja, »niin sanokaa minua vaikka Tressilianiksi.»
»Tressilianiksi?» vastasi »Karhun» isäntä; »sangen arvokas nimi ja luullakseni Cornwallin perua; sillä näinhän hoetaan etelässä:
»Penistä, Treestä ja Polista Tunnet miehen, joka on Cornwallista.
»Saanko siis esitellä: arvoisa herra Tressilian, kotoisin Cornwallista?»
»Älkää sanoko enempää kuin Teille ilmoitin, hyvä isäntä, niin voitte olla varma siitä, ettette puhu muuta kuin mikä on totta. Miehellä saattaa kylläkin olla nimessään joku mainitsemianne kunnianarvoisia etutavuja, ja sittenkin voi hän olla syntynyt kaukana Pyhän Mikaelin vuoresta.»
Isäntä ei ajanut uteliaisuuttaan sen pitemmälle, vaan esitti herra Tressilianin sisarensapojan seurueelle, joka alkutervehdykset vaihdettuaan ja juotuaan siemauksen uuden jäsenensä terveydeksi jatkoi alotettua keskustelua, tuon tuostakin höystäen sitä kelpo kulauksilla.
II Luku.
Nuorta Lancelot-herraako tarkoitatte?
_Venetsian Kauppias_.
Isännän hartaasta kehoituksesta, jota vieraat meluten kannattivat, ilahutti mestari Goldthred vähän ajan kuluttua seuruetta tämänlaisella laulunpätkällä:
»Linnuista puiden ja pensaitten Minä pöllön kiitosta laulan; Malliksi sopii se parhaiten Miehille kuivan kaulan. Sillä kun päivää ei lännessä enää näy, Kotipuulleen se kiirein ennättäy, Sielläpä huuto ja nauru ja ilve käy! Kun sade roiskuu ja yö on jo myöhäinen, Veikot! Iloinen malja nyt pöllön iloisen!
Leivonen moukka on linnukseen. Kuin tukki se nukkuvi yönsä; Vaan pöllö jo illalla aikaiseen Alkavi remutyönsä. Siis huikea malja nyt käymään, miehet hoi! Että uljas pauhu ja melske soi: Kuka penkiltä putos, se reippaasti joi! Kun sade roiskuu ja yö on jo myöhäinen, Veikot! iloinen malja nyt pöllön iloisen!»
»Siinäpä oli pontta ja perää siinä laulussa, hyvät herrat», huusi Mikael Lambourne kauppiaan lopetettua, »ja Teissä näyttää vielä säilyneen hiukan entistä sukkeluutta -- olettehan Te ladelleet tässä minulle aika jonotukset vanhoista tovereista ja liittäneet jokaiseen nimeen yhden jos toisenkin purevan mietelauseen! Oikeinko siis tosiaan Wallingfordin Pöyhkö-Wiljami on sanonut meille hyvää yötä?»
»Hän kuoli lihavan metsäkauriin kuoleman», sanoi muuan joukosta, »koska hänet ampui varsijoutsen nuolella ukko Thatcham, Donnington Castlen herttuan urhea puistonvartija.»
»Niinpä niin, hänhän piti aina niin kovin metsänriistasta», virkkoi Mikael, »ja punaviinimaljasta myös -- ja niinpä tyhjennettäköön tässä yksi hänen muistokseen. Maljanne pohjaan, hyvät herrat!»
Kun tämän kunnon vainajan muistoa oli siten asiaankuuluvasti kunnioitettu, tiedusteli Lambourne Padworthin uljaan Ranssun kohtaloa.
»Ranssutettu hengiltä -- lähetetty kuolemattomuuteen jo kymmenen vuotta sitten», sanoi rihkamakauppias; »hitto soikoon, Oxfordin linna, serkku Ruoskanen ja kymmenenpennin köysi tietävät parhaiten, millä tavalla.»
»Mitä, niinkö ne ripustivat Ranssuraukkamme kuivalle ja korkealle sen takia vain, että hän niin mielellään käveli kuunvalossa -- pikari pohjaan hänen muistokseen, hyvät herrat -- kaikki iloiset veikothan pitävät kuutamosta. Mutta mitä on sitten tullut Sulka-Hannusta? -- samasta, joka asui Yattendenin lähellä ja joka aina käytti pitkää sulkaa hatussaan -- olen unohtanut hänen nimensä.»
»Kuinka, Hannu Hamppusenko?» kysyi kauppias; »no, Sinähän muistanet vielä, että hänessä oli niinkuin hieman herrasmiehen vikaa ja että hän siis halusi sekaantua korkeihin valtio-asioihin, ja niinpä hän joutui aika pinteeseen Norfolkin herttuan jutun takia pari kolme vuotta sitten, pakeni maasta takaa-ajajain vangitsemiskäsky kintereillään, eikä hänestä ole sen koommin mitään kuulunut.»
»Totta toisen kerran», sanoi Mikael Lambourne, »enpä minä kaikkien näiden onnettomuuksien jälkeen enään uskalla kysyäkään Tony Fosteria; sillä kun täällä on niin runsaasti liikkunut köysiä ja varsijoutsen nuolia ja vangitsemiskäskyjä ja muita sellaisia hiton kapineita, niin ei Tony ainakaan ole voinut niitä välttää.»
»Ketä Tony Fosteria Sinä tarkoitat?» kysyi majatalon isäntä.
»No sitä samaa, jota sanottiin Tony Tulenpistäjäksi, koska hän toi tulta Latimerin ja Ridleyn rovion sytykkeiksi, tuuli kun oli sammuttanut Jaakko Ruoskasen soihdun, eikä kukaan muu halunnut antaa hänelle tulta ei hyvin puhein eikä kolikoin.»
»Se Tony Foster elää ja menestyy», sanoi isäntä. -- Mutta äläpäs, sukulaiseni, sano häntä enää Tony Tulenpistäjäksi, ell'et tahdo saada iskua hänen tikaristaan nahkaasi.»
»Kuinka! häpeääkö hän nyt sitä työtään?» ihmetteli Lambourne; »sillä hänenhän oli aina tapanaan siitä ylpeillä ja sanoa, että hän yhtä mielellään katseli korvennettua kerettiläistä kuin paistettua härkää.»
»Mutta huomaappas, sukulaiseni, että se oli Marian aikaan se», vastasi isäntä, »jolloin Tonyn isä oli täällä Abingdonin päämunkin voutina. Sittemmin on Tony nainut puhtaan puritanilaisnaikkosen ja on nyt yhtä hyvä protestantti, minä takaan sen, kuin kuka tahansa.»
»Ja pitää niin murheellista naamaa ja kulkee pää pystyssä, halveksien vanhoja tovereitaan», kivahti rihkamakauppias.
»Onpa häntä sitten totisesti onnestanut», sanoi Lambourne; »sillä milloin vain miehellä on kultarahaa lakkarissaan, niin pysyypä hän visusti loitolla sellaisista, joiden aarrekammio hyötyy muiden ansioista.»
»Onnestanutko, vai!» sanoi rihkamakauppias; »no, muistatko vielä Cumnorin linnaa, sitä vanhaa herraskartanoa hautuumaan tuolla puolen?»
»Miks'en muistaisi, koska ryöstin sen hedelmätarhankin kolme kertaa -- vaan mitä niistä! -- Siellähän asui vanha päämunkki aina silloin kun Abingdonissa oli ruttoa tai muuta vitsausta.»
»Niin», tiesi isäntä, »mutta siitä on jo kauvan; nyt on Anton Foster sen valtijaana ja elää siellä jonkun korkean hovimiehen suosiosta -- se hovimies on saanut kirkontiluksia kruunulta lahjaksi. Siellä hän nyt asuu ja koettaa joutua niin vähiin tekemisiin cumnorilaismoukkien kanssa kuin olisi hän itse mikäkin vyötetty ritari.»
»Eipä kuitenkaan», sanoi rihkamakauppias, »siihen kaikkeen ole Tonyn ylpeys yksin syynä -- hän pitää siellä häkissä erästä kaunista naista, eikä soisi auringonkaan häneen pilkistelevän.»
»Kuinka!» huudahti Tressilian, joka nyt ensi kertaa puuttui heidän keskusteluunsa, »ettekö äsken sanoneet tämän Fosterin olleen naimisissa, vieläpä puritanilaisnaisen kanssa?»
»Naimisissa hän oli, ja kiukkuisimman puritanilaiseukon kanssa, mikä ikinä on syönyt lihaa paaston aikana; ja kissan ja koiran tavoin sitä elettiin, kuten kerrotaan. Mutta nyt on akka kuollut -- rauha hänen tomullensa -- ja Tonyllä on jäljellä vain sievä tytöntypykkänsä; niin että luullaan hänen aikovan naida sen vieraan neidon, josta ihmiset pitävät niin suurta melua.»
»Ja mitenkä niin? -- minä tarkoitan, miksi ne ihmiset hänestä niin suurta melua pitävät?» uteli Tressilian.
»Mistä minä sen tietäisin», vastasi isäntä; »se vain on varmaa, että sanotaan hänen olevan kauniin kuin enkelin, ett'ei kukaan tiedä, mistä hän on sinne tullut ja että kaikki haluaisivat tietää, miksi häntä pidetään niin tarkasti vartioituna. Minä puolestani en ole häntä koskaan nähnyt -- ell'ette Te, mestari Goldthred?»
»Olen kuin olenkin, ukkoseni», vastasi rihkamakauppias. »Katsokaas, minä ratsastin tänne Abingdonista -- minä kuljin vanhan herraskartanon ohi sen itäisen ulkonevan akkunan alatse, johon on maalattu niitä kaikkia vanhoja pyhimyksiä ja tarinoita ja sen sellaisia. -- Se ei ollut tavallinen tie, vaan kulki se puiston läpi; sillä takaportin säppi oli auki, ja minä arvelin, että sopiihan minun nyt vanhana toverina ja tuttuna ratsastaa puiden välistä, sekä saadakseni varjoa, koska päivä oli verrattain kuuma, että välttääkseni pölyä, koska minun oli juuri silloin päälläni se kultatilkuin koristeltu persikanvärinen nuttuni.»
»Jota nuttua», ehätti Mikael Lambourne, »Sinä vahvasti halusit välkähytellä sen ihanan naisen silmien edessä. Ah! lurjus, Sinä et koskaan näytä aikovan luopua vanhoista kujeistasi.»
»Älähän nyt -- älähän nyt», intti rihkamakauppias, teeskennellyn kainosti naurahdellen; »eihän siihen lainkaan se syynä ollut -- uteliaisuus vain, arvaathan sen, ja hitunen sääliä -- tuo nuori nainen kun aamusta iltaan näkee vain Tony Fosterin uhkaavat mustat kulmakarvat, hänen häränpäänsä ja hänen väärät säärensä.»
»Ja Sinä halusit niin mielelläsi näyttää hänelle silkkinuttuun nyöritetyn siron vartalon -- pehmeänahkaisiin saappaisiin ahdetut, lyhytjalkaisen kanan taka-ulottimia muistuttavat sääret ja pyöreän, pöyhkeäntyperästi virnistelevän naaman, johon kaikkeen niin hyvin sopii samettilakki, kalkkunansulka ja kullattu solki? Ah! sinä soma kamasaksani, joilla on hyviä tavaroita, ne niitä kernaasti näyttelevät! -- Hei, herrat, älkäämme antako pikarin seista joutilaana -- juokaamme pitkien kannusten, lyhyiden saappaiden, täysinäisten lakkien ja tyhjien kallojen malja!»
»Kas niin, kas niin, nyt Sinä rupesit minua kadehtimaan, Mikko», sanoi Goldthred; »eikä minun onneni kuitenkaan ollut sen kummempi kuin että se olisi voinut sattua Sinulle tai kenelle tahansa.»
»Piru vieköön Sinut hävyttömyyksinesi», paiskasi Lambourne; »ethän vain halunne verrata makkaranaamaasi ja kangasrääsytapojasi herrasmieheen ja sotilaaseen?»
»Hyvä herraseni», rauhoitti Tressilian, »sallikaa minun pyytää Teitä, ett'ette enää keskeyttäisi tämän kunnon porvarin puhetta; minun mielestäni esittää hän juttunsa niin hyvin, että minä voisin kuunnella häntä aina sydänyöhön asti.»
»Siitä saan kiittää enemmän Teidän suosiotanne kuin omaa ansiotani», vastasi mestari Goldthred; »mutta koska minä voin Teitä jollakin tavoin huvittaa, kunnioitettava herra Tressilian, niin jatkan minä kertomustani, huolimatta tuon pöyhkeän sotilaan pilkasta ja pistopuheista -- moinen suupaltti lieneekin saanut enemmän nyrkiniskuja kuin kolikoita siellä Alankomaissaan. -- Kun minä siis, hyvä herra, kuljin sen suuren maalatun akkunan alatse, heittäen ohjat hiljaa astuvan ratsuni kaulalle, osaksi oman mukavuuteni takia, osaksi voidakseni sitä paremmin tirkistellä ympärilleni, kuulen minä akkunan ristikon aukeavan; älkääkä koskaan enää minua uskoko, herra, ell'ei siinä akkunassa seisonut kaunein nainen, mikä ikänä on joutunut silmieni ihailtavaksi; ja luulenpa jo ennättäneeni katsella useatakin kaunista tyttöä ja tietääkseni yhtä suurena asiantuntijana kuin kuka tahansa.»
»Saanko kysyä hänen näköänsä, herra?» sanoi Tressilian.
»Oh, herra», innostui Goldthred, »minä voin vakuuttaa Teille, että hän oli täydellisessä aatelisnaisen puvussa -- erinomaisen sievässä ja miellyttävässä puvussa, joka olisi kelvannut vaikka itselleen kuningattarelle; sillä hänen päällään oli hihoilla varustettu, inkiväärinvärisestä paksusta silkkikankaasta tehty pusero, jonka aine minun arviointini mukaan oli maksanut ainakin kolmekymmentä killinkiä kyynärä, joka oli reunustettu tummanpunaisella, läikähtelevällä silkillä ja jota ylhäältä alas asti kiersi kaksi leveätä, kulta- ja hopealangoista punottua nauhaa. Ja hänen hattunsa, herra, oli totta tosiaan muodikkain vaatekappale, mitä minä olen näillä seuduin milloinkaan nähnyt, koska se oli tehty keltaisenruskeasta silkistä, koska siihen oli neulottu Venetsian kullasta valmistettuja skorpioneja ja koska sen reunoja koristivat kultatupsut; minä vakuutan Teille, herra, että se hattu oli mitä täydellisin, voittamattomin luomus. Mitä taas hänen muihin varustuksiinsa tulee, niin olivat ne jo vanhentunutta mallia.»
»Minä en kysynyt Teiltä hänen pukuansa, herra», sanoi Tressilian, joka tämän pitkän selityksen aikana oli näyttänyt hieman kärsimättömältä, »vaan hänen kasvojensa ja hänen tukkansa väriä ja hänen piirteitään.»
»Mitä hänen hipiänsä väriin tulee», vastasi rihkamakauppias, »niin siitä en ole niin erikoisen varma; mutta minä huomasin, että hänen viuhkansa kädensija oli hyvin taitavasti leikattu norsunluusta; -- ja mitä taas hänen tukkansa väriin tulee, niin saatanpa vakuuttaa, olkoon sen väri mikä tahansa, että sitä sitoi viheriästä silkistä osaksi kultalangoin kudottu verkko.»
»Sangen kamasaksamainen muisti», tokaisi Lambourne: »tämä herrasmies kysyy häneltä naisen kauneutta ja tuo haastelee koko ajan hänen hienoista vaatteistaan!»
»Minä sanon Sinulle», jatkoi rihkamakauppias, hieman nolostuneena, »ett'ei minulla ollut suuria aikoja häntä katsella; sillä juuri kun minä olin toivottamaisillani hänelle hyvää päivää ja siinä tarkoituksessa valmistin kasvojani hymyyn --»
»Joka oli kuin apinan virnistys kastanjalle», ehätti Mikael Lambourne.
»-- ilmestyi eteeni yht'äkkiä», jatkoi Goldthred, keskeytyksestä välittämättä, »Tony Foster itse, kädessään kurikka» --
»Jolla hän toivoakseni halkaisi kallosi palkinnoksi hävyttömyydestäsi», tokaisi hänen kestittäjänsä.
»Sepä olisi ollut pikemmin sanottu kuin tehty», vastasi Goldthred harmistuneena; »eipä, eipä siinä ollut kallojen halkaisemisesta puhettakaan, sen saat uskoa, vaikka hän lähenikin kurikoineen ja juttelikin jotain selän pehmittämisestä ja kyseli, miks'en minä kulkenut yleistä tietä, ja muuta siihen suuntaan; ja minä ajattelin jo sievästi paukautella häntä pääkuoreen vaivoistaan, mutta en sitä kuitenkaan tehnyt, koska se nainen oli vielä siinä läsnä ja olisi, kuka ties, vaikka pyörtynyt.»
»No voi yhtä kaikki Sinua kurjaa pelkuria!» pilkkasi Lambourne; »ken urhea ritari ikänä ajatteli naisensa pelästystä, kun hänen oli lähteminen hutkimaan jättiläisiä, lohikäärmeitä tai noitia, hänen silmiensä edessä ja hänen pelastuksekseen? Mutta eipä maksa vaivaa puhua lohikäärmeistä Sinulle, jonka jo sudenkorentokin ajaisi käpälämäkeen. Siinä sinä menetit mitä parhaimman tilaisuuden!»
»No käy sitten itse juoneen, Kerskuri-Mikko», tiuskaisi Goldthred. -- »Siellä on lumottu linna ja lohikäärme ja nainen, kaikki Sinun käytettävissäsi, jos vain uskallat ryhtyä yritykseen.»
»Sen minä tekisin vaikka viinineljänneksestä», kehaisi sotilas. -- »Tai odotappas -- minulta ovat nyt liinavaatteet tyystin lopussa -- haluatko panna vetoon pakan Hollannin palttinaa näitä viittä enkelikultarahaa vastaan, että minä menen huomisaamuna kartanoon ja pakoitan Tony Fosterin näyttämään minulle ihanan vieraansa?»
»Hyväksyn vetosi», sanoi rihkamakauppias; »ja luulenpa minä voittavani tässä leikissä, vaikka Sinun hävyttömyytesi onkin pirullinen. Arvoisa isäntämme ottaa kai pitääkseen molempia panoksia hallussaan, ja minä maksan tässä rahan pantiksi siksi kunnes ennätän lähettää kankaan.»
»En minä tällaisessa asiassa rupea kenenkään panoksia säilyttämään», epäsi Gosling. »Kas niin, sisareni poika, juo viiniäsi rauhassa ja anna palttua moisille seikkailuille. Minä vakuutan Sinulle, että ukko Fosterilla on valtaa kylliksi pannakseen Sinut varmaan talteen Oxfordin linnaan tai pakottaakseen Sinun pakarasi tutustumaan lähemmin tämän kaupungin keppivarastoihin.»
»Sehän olisi vain vanhan tuttavuuden uudistamista; sillä Mikon reisilihat ja tämän kaupungin kepakot ovat jo aikoja sitten olleet hyvin läheisiä tuttuja», ivaili rihkamakauppias; »mutta hän ei saa peräytyä vedostaan, ei ainakaan maksamatta sakkoja.»
»Sakkoja!» huusi Lambourne; »minua oikein naurattaa. Minä en pidä Tony Fosterin raivoa sen suuremmassa arvossa kuin tyhjää herneenpalkoa; ja minä käyn katsomassa hänen Lindabridestään, Pyhän Yrjänän nimessä, tahtoipa hän sitten tai ei!»
»Minä maksaisin mielelläni puolet panoksestanne», sanoi Tressilian, »jos vain saisin seurata Teitä retkellenne.»
»Mitä se Teitä hyödyttäisi, herra?» kysyi Lambourne.
»Ei mitään, herraseni», vastasi Tressilian; »saisinpahan vain nähdä sen taidon ja urheuden, jolla Te käytte yritykseen käsiksi. Minä olen matkustaja, joka etsii uljaita kahakoita ja eriskummallisia tapauksia, kuten ritarit muinoin etsivät seikkailuja ja mainetöitä.»
»No, jos Teitä haluttaa nähdä taimenta tavoiteltavan», vastasi Lambourne, »niin samapa se on minusta, kuinka moni minun taitoni näkee. Ja niin juon minä tässä yritykseni menestykseksi; ja jokainen, joka ei vastaa siihen maljaan polvillaan, on ilmetty konna, ja minä katkaisen hänen säärensä sukkanauhan kohdalta!»
Siemaus, jonka Mikael Lambourne kulautti kurkkuunsa tässä tilaisuudessa, oli jo saanut niin paljon edeltäjiä, että järki alkoi horjua valta-istuimellaan. Hän sinkautti vielä pari mieletöntä kirousta rihkamakauppiaan pään menoksi, koska tämä, kuten luonnollista olikin, ei vastannut maljaan, joka tarkoitti hänen vetonsa menettämistä.
»Haluatko Sinä ruveta tässä järkeistelemään kanssani», huusi Lambourne, »Sinä roisto, jolla ei ole älyäkään enemmän kuin hämmentyneessä silkkivyyhdessä? Taivaan nimessä, minä leikkaan Sinusta viisikymmentä kyynärää reunusnauhaa!»
Mutta kun hän yritti vetää miekkaansa tämän uljaan aikomuksen toteuttamiseksi, tarttuivat häneen juomanlaskija ja huonepalvelija ja kantoivat hänet omaan huoneeseensa, siellä nukkumaan itsensä raittiiksi jälleen.
Seurue hajosi, ja vieraat heittivät vähitellen hyvästinsä, mikä oli paljoa enemmän isännän mieleen kuin muutamien vieraiden, jotka eivät olisi lainkaan halunneet poistua hyvien juomien äärestä, koska niitä nyt oli ilmaiseksi saatavana, niinkauvan kun he jaksoivat vain istua pöydässään. Vihdoin täytyi heidänkin sentään poistua; ja lopulta he lähtivätkin, jättäen Goslingin ja Tressilianin kaksin miehin tyhjään tupaan.
»Kautta kunniani», pauhasi edellinen, »minua ihmetyttää aika tavalla, mitä huvia saattaa meidän ylimyksillämme olla siitä, että he tuhlaavat varansa kestittelyihin ja näyttelevät ravintolan isännän osaa, lähettämättä laskuansa. Niin teen minä vain harvoin, ja kun minä sen teen, kautta Pyhän Julianin, kirveltää se sydäntäni niin sanomattomasti. Jokaisen noista tyhjistä haarikoista, jotka sisarenpoikani ja hänen päihtyneet kumppaninsa ovat kumonneet kurkkuihinsa, olisi pitänyt tuottaa minulle voittoa ja ansiota, sen sijaan kun minun nyt täytyy laskea ne suoraksi tappioksi. Minä en tosiaankaan voi käsittää tuon rähinän, hulluttelun ja juopuneiden elkien ja juopuneiden riitojen ja rivojen puheiden ja jumalanpilkan ja muun tuottamaa iloa, koska kerran niissä vain menettää rahaa, eikä suinkaan ansaitse. Ja kuitenkin on moni kaunis maatila pantu likoon sellaisessa jumalattomassa menossa, ja se edistää suuresti ravintoloitsijain häviötä; sillä kuka hiidessä lähtisi juomaan 'Mustaan Karhuun' rahallaan, kun hän kerran voi täyttää makonsa ilmaiseksi sen kreivin tai tämän vapaaherran pöydässä?»
Tressilian huomasi viinin tehneen vaikutuksensa isännänkin tottuneihin aivoihin, mikä oli erittäin havaittavissa hänen mahtavista saarnoistaan juopumusta vastaan. Koska hän oli itse huolellisesti välttänyt liian ahkeraa pullon puhuttelemista, halusi hän nyt käyttää hyväkseen hetken suorasukaisuutta ja lypsää Goslingilta tarkempia tietoja Anton Fosterista ja naisesta, jonka rihkamakauppias oli nähnyt hänen talossaan; mutta hänen utelunsa johtivat vain isännän uuteen aiheeseen, pauhaamaan kauniimman sukupuolen kavaluutta vastaan, missä hän loppumattomin kääntein toi koko salomonisen viisauden omansa tueksi. Lopuksi käänsi hän moniin haukkumisiin yhtyneitten nuhteittensa kärjen juomanlaskijoihinsa ja tarjoilijoihinsa, jotka paraillaan puuhailivat kestityksen jätteiden korjaamisessa ja huoneen järjestämisessä, liittäen teon opetukseen, vaikkakaan menestys ei ollut kovin suuri, sillä hän pudotti tarjottimen ja kymmenkunnan lasia, yrittäessään näyttää, miten sellaista palvelusta suoritettiin »Kolmen Kurjen» viinituvassa, silloisessa Lontoon kuuluisimmassa kapakassa. Tämä viimeinen tapaturma palautti hänet niin paljon järkiinsä, että hän hilautui vuoteelleen, nukahti sikeästi ja heräsi aamulla uutena miehenä.
III Luku.
Ei, mä vaadin, kuulkaa -- leikki loppuun, Ei seisausta, uljas veikka pöytään: Mä mitä pelipäällä sanon, miehet, Hetkellä tyynimmälläkin sen täytän.
_Pelipöytä_.
»Entä mitenkä jaksaa nyt sukulaisenne, hyvä isäntä?» kysyi Tressilian Giles Goslingin ilmestyessä ravintolatupaan edellisessä luvussa kuvattujen juominkien jälkeisenä aamuna. »Voiko hän hyvin ja pysyykö hän yhä vedossaan?»
»Ainakin lähti hän jo kaksi tuntia sitten liikkeelle, tervehtimään herra ties mitä kelvottomia vanhoja tovereitaan; mutta nyt on hän jälleen kotona, nauttien tällä hetkellä aamiaisekseen tuoreita kananmunia ja muskottiviiniä; ja mitä hänen vetoonsa tulee, niin varoitan minä Teitä ystävällisesti olemaan niin vähän kuin mahdollista tekemisissä sekä sen että kaiken muunkin kanssa, mitä Mikko saattaisi ehdottaa. Sensijaan neuvon minä Teitä viipymättä käymään käsiksi lämpimään aamiaiseen, sillä se on saattava Teidän vatsanne jälleen oivalliseen kuntoon, ja antakaa sisarenipojan ja mestari Goldthredin lörpötellä vedostaan niin paljon kuin heitä haluttaa.»
»Minusta näyttää, hyvä isäntä», sanoi Tressilian, »ett'ette Te oikein tiedä, mitä Teidän tulisi puhua tästä sukulaisestanne sekä ett'ette Te voi olla häntä moittimatta tai kehumatta ilman omantunnonkärsimyksiä.»