Part 25
»Taitoni on käskettävissänne», vastasi ukko; »ja tässä, poikani, on onnenne kaavaelma, niin loistava näöltään kuin ikinä säteili noista pyhistä taivaanmerkeistä, jotka elämäämme suuntaavat, mutta ei myöskään vapaa pelosta, vaikeuksista eikä vaaroista.»
»Osanihan ei enään olisikaan kuolevaisen osa, jos se muunlainen olisi», virkkoi kreivi; »jatka, isä, ja usko puhuvasi miehelle, joka on valmis alistumaan kohtaloonsa, joko sitten toimivana tai kärsivänä, kuten englantilaisen ylimyksen tulee ja sopii.»
»Halunne uurastamaan ja kestämään täytyy kohota vielä yhtä astetta korkeammalle», vastasi vanhus. »Tähdet viittaavat vielä uljaampaan arvonimeen, vielä ylhäisempään asemaan. Teidän asianne on arvata niiden tarkoitus, eikä minun sitä sanoa.»
»Sano se, minä pyydän Sinua -- sano se, minä käsken Sinua», huudahti kreivi silmät säkenöiden.
»Minä en saa, enkä tahtoisikaan», vastasi vanhus. »Ruhtinasten vihastus on kuin jalopeuran raivo. Mutta kuunnelkaa ja päättäkää itse. Tässä on Venus, joka nousee Elämän piiriin ja joka aurinkoon yhtyneenä vuodattaa alas tuon hopeanhohtoisen kultakimalteisen valovirran, mikä lupaa valtaa, rikkautta, arvoa, kaikkea, mitä miehen ylpeä sydän toivoo, ja niin runsaasti, ett'ei tuon vanhan, mahtavan Rooman tulevaisuuden Augustus ikinä kuullut elämänennustajiensa suusta sellaista kunnian tarinaa kuin nyt nämä jalot merkit minun taitoni kautta julistavat rakkaalle pojalleen.»
»Sinä pidät minua vain pilanasi, isä», sanoi kreivi, hämmästyen sitä tavatonta innostusta, jolla tähtienselittäjä lausui ennustuksensa.
»Sopiiko sen pilailla, jonka silmä katsoo taivaaseen ja jonka jalka on haudassa?» vastasi vanhus juhlallisesti.
Kreivi kulki pariin, kolmeen kertaan huoneen ympäri, käsi eteenpäin ojennettuna, ikäänkuin seuraten jonkun haamun kutsuvaa, suuriin töihin kehoittavaa viittausta. Mutta kääntyessään huomasi hän tähtienselittäjän seuranneen häntä koko ajan silmillään, ampuen häneen tuuheain, mustain kulmakarvainsa varjosta mitä terävimpiä, tutkivimpia katseita. Leicesterin korskea, epäluuloinen mieli iski heti tulta; hän syöksähti vanhusta kohti korkean huoneen perimäisestä nurkasta ja pysähtyi vasta sitten, kun hänen ojennettu nyrkkinsä oli jo aivan lähellä tähtienselittäjän rintaa.
»Konna!» kiljaisi hän, »jos Sinä uskallat pelata väärää peliä minun kanssani, nyljetän minä nahkasi elävältä! -- Tunnusta, että Sinut on palkattu pettämään ja peijaamaan minua -- että Sinä olet suuri veijari ja minä Sinun typerä uhrisi ja saaliisi!»
Vanhus näytti hieman levottomuuden oireita, mutta ei kuitenkaan enempää kuin mitä hänen herransa raivoava vihastus olisi saattanut viattomimmassakin herättää.
»Mitä tarkoittaa tämä suuttumus, armollinen herra?» kysyi hän, »tai millä tavalla olen minä sen Teiltä ansainnut?»
»Todista minulle», huusi kreivi yhäti kiihkoissaan, »ett'et puno salajuonia vihollisteni kanssa!»
»Armollinen herra», vastasi vanhus arvokkaasti, »parempaa todistusta ette voi saada kuin sen, minkä olette itse valinnut. Tuolla tornissa olen minä viettänyt viimeiset kaksikymmentäneljä tuntia, ja sen tornin avain on ollut Teidän omassa huostassanne. Pimeän hetket olen minä kuluttanut tähystelemällä taivaankappaleita näillä sameilla silmilläni, ja valon paistaessa olen minä vaivannut tätä vanhaa päätäni saadakseni suoritetuiksi niiden yhtymistä johtuvat laskelmat. Maallista ravintoa en ole maistanut -- maallisia ääniä en ole kuullut -- Tehän itse tiedätte, ett'en sitä voinut -- ja kuitenkin sanon minä Teille -- minä, joka olen ollut sillä tavalla suljettuna yksinäisyyteeni ja tutkimuksiini -- että näiden kahdenkymmenenneljän tunnin aikana on Teidän tähtenne noussut vallitsevaksi näköpiiriin, ja joko sitten taivaan kimalteleva kirja valehtelee tai on Teidän onnessanne ja mahdollisuuksissanne tapahtunut vastaava kumous täällä maan päällä. Ell'ei tämän ajan kuluessa ole sattunut mitään, joka vahvistaa Teidän valtaanne tai edistää Teidän suosiotanne, silloin olen minä tosiaankin suuri veijari ja se jumalainen taito, joka ensinnä keksittiin Kaldean tasangoilla, vain häpeällistä petosta.»
»Se on totta», myönsi Leicester hetken mietittyään, »Sinä olit lujissa sulkeissa -- ja totta on myöskin, että minun asemassani on tapahtunut sellainen muutos, kuin Sinä sanot ennustuksen ilmoittavan.»
»Miksi siis tämä epäluulo, poikani?» kysyi tähtienselittäjä nuhtelevasti; »taivaalliset henget eivät siedä epä-uskoa, eivät edes suosikeissaan.»
»Vaikene, isä», vastasi Leicester; »olin väärässä epäillessäni Sinua. Mutta Dudleyn huulet eivät ole lisäävät enää sanaakaan puolustuksekseen tai nöyryyttämisekseen ei kuolevaiselle ihmiselle eikä taivaallisille hengille, sen vannon Korkeimman nimessä. -- Puhu siis nykyisestä asiastamme. -- Sinä sanoit niiden loistavien lupausten joukossa näkyneen myös jotakin uhkaavaa. -- Voiko taitosi sanoa, mitä ja kenen kautta moinen vaara lähenee?»
»Vain näin paljon», virkkoi tähtienselittäjä, »saattaa taitoni vastata kysymykseenne: pahansuopa ja vihamielinen merkki, joka uhkaa Teille onnettomuutta, liittyy erääseen nuorukaiseen -- luullakseni kilpailijaan, mutta en sitten tiedä, kilpailijaanko lemmenseikoissa vaiko ruhtinassuosiossa; enkä minä voi antaa hänestä muitakaan lähempiä tietoja, kuin että hän tulee lännestä käsin.»
»Lännestä -- haa!» huudahti Leicester, »riittää -- myrsky on tosiaankin nousemassa siltä ilmansuunnalta! Cornwall ja Devon -- Raleigh ja Tressilian -- toista niistä tarkoitetaan -- minun täytyy varoa molempia. -- Isä, jos kohtelin pahoin taitoasi, niin annanpa siitä sinulle ruhtinaallisen korvauksen.»
Näin sanoen otti hän rahakukkaron teräslippaasta, joka oli hänen edessään pöydällä. »Tässä on kaksinkerroin se palkkio, minkä Varney lupasi. -- Ole uskollinen -- ole vaitelias -- tottele tallimestarini antamia ohjeita äläkä pahaksu lyhyttä yksinäisyyttä tai eristyneisyyttä minun palveluksekseni. -- Sinä olet saapa siitä runsaan korvauksen. -- Hoi, Varney -- vie tämä Kunnianarvoisa vanhus omaan asuntoosi -- katso, ett'ei häneltä mitään puutu -- mutta varo päästämästä häntä yhteyteen kenenkään kanssa.»
Varney kumarsi, tähtienselittäjä suuteli kreivin kättä hyvästiksi ja seurasi tallimestaria erääseen toiseen huoneeseen, minne oli laitettu häntä varten viiniä ja ruokaa.
Tähtienselittäjä istuutui aterioimaan, ja Varney sulki huolellisesti kaksi ovea, tutki seinäverhoja, olisiko niiden taakse kätkeytynyt joku kuuntelija, istahti sitten tietäjää vastapäätä ja aloitti kyselynsä.
»Näitkö merkkiäni alhaalta pihasta?»
»Näin», vastasi Alasco, sillä tällä nimellä mainittiin häntä nykyään, »ja laadin ennustukseni sen mukaan.»
»Ja se meni kreiviin vastustelematta?» jatkoi Varney.
»Ei aivan», vastasi vanhus, »mutta menihän se sentään; ja minä lisäsin, kuten olimme sopineet, että paljastettu salaisuus ja lännestä tullut nuorukainen uhkasivat vaaraa.»
»Herrani pelko on oleva toisen ja hänen omatuntonsa toisen ennustuksen kummina», virkkoi Varney. »Varmaankaan ei ole vielä kukaan ryhtynyt niin jaloon kilvoitteluun kuin hän, ja kuitenkin yhä säilyttänyt noita typeriä arkailuja! Haluaisinpa mielelläni pettää häntä hänen omaksi edukseen. Mutta mitä Sinun asioihisi tulee, viisas tähtien tulkki, niin saatan minä kertoa Sinulle omasta kohtalostasi enemmän kuin ikinä joku kaavaelmasi tai kuviosi voi Sinulle ilmoittaa. Sinun täytyy lähteä täältä.»
»Minä en tahdo», vastasi Alasco nurpeana. »Minua on viime aikoina lennätetty liian nopeasti paikasta toiseen -- minut on suljettu päiväksi ja yöksi autioon tornikamariin -- minun täytyy saada takaisin vapauteni ja jatkaa tutkimuksiani, sillä ne ovat paljoa tärkeämpiä kuin viidenkinkymmenen hovien ilmakehässä paisuvan ja vaahtokuplan tavoin raukenevan valtiomiehen ja suosikin kohtalot.»
»Miten vain suvaitset», sanoi Varney, huulillaan ivahymy, jonka tottumus oli pysyväisesti liittänyt hänen piirteihinsä ja joka on kuvaavin ominaisuus maalarien esittämälle saatanalle. -- »Miten vain suvaitset», sanoi hän; »Sinä pääset nauttimaan vapaudestasi ja tutkimuksistasi, siksi kunnes Sussexin miesten tikarit kolisevat nutussasi ja kylkiluissasi.»
Ukko kalpeni, ja Varney jatkoi: -- »Etkö Sinä tiedä hänen luvanneen palkintoa sen pääpuoskarin ja myrkynsekoittajan Demetriuksen kiinniottajalle, joka myi erinäisiä kallisarvoisia höysteitä hänen ylhäisyytensä kokille? -- Kuinka! kalpenetko, vanha veikko? Näkeekö Hali jo tuhon nousevan Elämän piiriin? -- Kuule, Sinun tulee lähteä erääseen vanhaan maalaistalooni, ja siellä tulet Sinä asumaan yhdessä erään naulakenkäisen tolvanan kanssa, jonka Sinä kullantekijänä saat lyödä kokonaan kolikoiksi, sillä vain sellaiseen muuttamiseen Sinun taitosi kelpaa.»
»Sen Sinä valehtelet, Sinä rivosuinen pilkkaaja!» huudahti Alasco, vapisten voimatonta raivoa. »Onhan tunnettua, että minä olen päässyt lähemmäksi kullantekotaitoa kuin kukaan nykyään elävä kemisti. Ei ole kuutta oppinutta maailmassa, jotka olisivat ennättäneet niin lähelle suurta tietoa --»
»Hiljempää, hiljempää», keskeytti Varney, »taivaan nimessä, mitä tämä on tarkoittavinaan? Emmekö me muka tunne toisiamme? Minä uskon Sinun olevan niin perehtyneen -- niin täysin perehtyneen pettämisen salaisuuksiin, että kun Sinä olet ensin vetänyt kaikkia muita ihmisiä nenästä, Sinä lopulta jossain määrin puijaat itseäsikin, ja herkeämättä peijaamasta muita, olet Sinä päästänyt mielikuvituksesi pitämään Sinua itseäsi pilkkanaan. Älä siinä punastele, miekkonen -- Sinä olet oppinut ja Sinun tulee saada klassillista lohdutusta:
»Ne quisquam Ajacem possit superare nisi Ajax.
»Vain Sinä itse olisit kyennyt pettämään sinunlaisesi veijarin -- ja Sinä olet siinä sivussa pettänyt koko Ruusuristin veljeskunnan -- jonka jäsenistä ei kukaan ollut niin syventynyt kaikkiin salaisuuksiin kuin Sinä. Mutta kuuleppas, mitä kuiskaan korvaasi: Jos Sussexin lihaliemeen sekoitettu höyste olisi vaikuttanut varmemmin, olisin minä saanut parempia ajatuksia Sinun kemiallisista tiedoistasi, joista nyt niin kerskailet.»
»Sinä olet paatunut konna, Varney», vastasi Alasco; »Monet suorittavat sellaisia töitä, mutta eivät sentään uskalla niistä puhua.»
»Ja monet puhuvat niistä, mutta eivät sentään uskalla niitä suorittaa», iski Varney; »mutta älä raivostu -- en tahdo haastaa kanssasi riitaa -- jos sen tekisin, täytyisi minun elää pelkillä kananmunilla kokonainen kuukausi, sillä vain niitä uskaltaisin syödä pelkäämättä. Selitähän minulle, miksi taitosi petti juuri tässä tärkeässä asiassa?»
»Sussexin kreivin kohtalonselitys osoittaa», sanoi tähtien tulkki, »että koska nousemisen merkki on palamistilassa --»
»Hiiteen tuo siansaksasi», käski Varney; »luuletko Sinä nyt puhuvasi kreivin kanssa?»
»Minä pyydän anteeksi», vastasi vanhus, »ja vannon tuntevani vain yhden ainoan lääkkeen, joka olisi voinut pelastaa Sussexin kreivin hengen; ja koska ei Englannissa ole ainoatakaan elävää ihmistä, joka tuntisi vastamyrkyn, paitsi minua itseäni -- ja koska lisäksi sen valmisteita, erittäinkin yhtä, on melkein mahdoton saada, täytyy minun väkisinkin uskoa hänen pelastumisensa johtuneen sellaisesta keuhkojen ja muiden elimien rakenteesta, ett'ei moista ole vielä tavattu hajoovassa tomukasassa.»
»Olen kuullut puhuttavan eräästä puoskarista, jonka piti häntä tohtoroineen», sanoi Varney hetkisen mietittyään. »Oletko varma, ett'ei Englannissa ole ainoatakaan ihmistä, joka tuntisi salaisuutesi?»
»Oli yksi mies», vastasi ukko, »entinen palvelijani, joka on voinut sen minulta varastaa sekä lisäksi pari kolme muuta taitotemppua. Mutta rauhoittukaa, herra Varney, oveluuteeni ei kuulu päästää moisia poropeukaloita sotkemaan asioitani. Hän ei urki enää mitään salaisuuksia, sen minä takaan; sillä kuten minä lujasti uskon, lensi hän taivaaseen tulisen lohikäärmeen siivillä. -- Rauha olkoon hänelle! -- Mutta onko siellä uudessa piilopaikassa edes työhuonetta käytettävissäni?»
»Kokonainen työpaja, ukkoseni», ilmoitti Varney; »sillä muuan kunnianarvoisa munkki-isä, joka mielellään soi sijaa ankaralle Heikki-kuninkaalle ja muutamille hänen hovikoilleen, parisenkymmentä vuotta sitten, omisti täydelliset kemistin kojeet, mitkä hänen oli pakko jättää seuraajilleen. Siellä saat Sinä sitten askarrella ja sulatella ja puhallella ja keitellä ja monistella, kunnes viheriä lohikäärme muuttuu kultaiseksi hanheksi, tai miten veljeskuntasi uusin lauseparsi nyt kuuluneekaan.»
»Olet oikeassa, Varney», sanoi kullantekijä hampaitaan kiristellen. -- »Olet oikeassa, niin suuresti kuin oikeutta ja järkeä halveksitkin. Sillä mitä Sinä nyt puhut piloillasi, saattaa olla muuttunut täydeksi todeksi ennen kuin jälleen tapaamme. Jos muinaisten aikojen suurimmat viisaat olisivat lausuneet totuuden -- jos meidän päiviemme oppinein mies olisi sen oikein käsittänyt -- jos minua olisi kaikkialla, missä olen matkustanut: Saksassa, Puolassa, Italiassa ja kaukaisessa Tartariassa pidetty tietäjänä, jolle luonto on paljastanut hämärimmätkin salaisuutensa -- jos minä olisin päässyt selville juutalaisen salatieteen pulmallisimmistakin merkeistä ja tunnussanoista, niin että synagogan harmaapartaisinkin vanhus lakaisisi portaat edestäni puhtaiksi -- jos kaikki tämä olisi tapahtunut, ja jos olisi jäljellä enää vain yksi askel -- pienen pieni askel minun pitkän, syvän, pimeän maanalaisen uurrokseni ja sen valonloimotuksen välillä, joka näyttää luonnon vaalimassa kauneimpia, mahtavimpia luomiaan niiden kehdossa -- yksi askel riippuvaisuuden ja ehdottoman vallan välillä -- yksi askel köyhyyden ja sellaisen rikkauden ylenpalttisuuden välillä, ett'ei maa ilman tätä jaloa salaisuutta saa niin suurta kultamäärää kerätyksi kaikista vanhan tai uuden maailman kaivoksista -- jos näin olisi, niin eikö ole luonnollista, että minä uhraan sellaiselle tarkoitusperälle koko vastaisen elämäni ja koetan vapauttaa sen siksi lyhyeksi uurastavan kärsivällisyyden ajaksi, mikä minulla on vielä jäljellä, siitä suosikkien ja näiden suosikkien alhaisesta riippuvaisuudesta, jonka orjuuteen minä nyt olen joutunut?»
»Hyvä! hyvä! kunnon isäseni», pilkkasi Varney tavallinen ivahymynsä huulillaan; »mutta koko tämä viisaudenkiven lähestyvä keksintö ei puijaa ainuttakaan kolikkoa Leicesterin kreivin taskusta, ja vielä vähemmän Rikhard Varneyn. -- Me vaadimme maallista, näkyvää ja tuntuvaa palvelusta, ukkoseni, emmekä huoli siitä, ketä Sinä muutoin kykenet pettämään järjettömillä puoskarinpuheillasi.»
»Poikani Varney», sanoi kullantekijä, »epä-usko, joka ympäröi Sinua kuin kylmä sumu, on himmentänyt Sinun muutoin terävän järkesi havaitsemasta sitä, mikä muuttuu rikkiviisaalle vain kompastuskiveksi, mutta mikä paljastaa sille, joka nöyryydessä tietoa etsii, niin selvän opetuksen, että tarkkaamattominkin sen huomaa. Etkö luule ihmisen taidolla olevan keinoja täydentää luonnon vajanaisia tuotteita pyrkimyksessään muodostamaan kalliita metalleja, koska me voimme parantaa muitakin menettelytapoja, kuten hautomista, tislaamista, käymistä ja muita samanlaisia yleisiä ilmiöitä, joiden avulla me herätämme eloa tunnottomaan munaan, luomme puhtautta ja elinaineita inhoittavista jätteistäkin ja panemme jähmeän, liikkumattoman nesteen poreina kuohumaan?»
»Minä olen kuullut kaiken tuon ennenkin», sanoi Varney, »ja minun sydämeni on vahvasti paatunut tuollaiselle kerskailulle siitä asti, kun minä tuhlasin kaksikymmentä oivallista kultakolikkoa -- mutta olipa sentään järkeni silloin vielä lapsenkapaloissaan -- suurta tietoa saavuttaakseni ja kun ne kaikki, Jumala paratkoon, haihtuivat _in fumo_. Siitä hetkestä lähtien, jolloin minä maksoin nämä oppirahani, halveksin minä kullantekotaitoa, tähtienselitystä, käsi-ennustusta ja kaikkia muita salatemppuja, ja vaikka ne olisivat niin salaisia ja niin mahtavia kuin horna itse, eivät ne enää saa kukkaroni nauhoja heltiämään. Mutta minä en, hitto vieköön, halveksi ensinkään Pyhän Nikolain mannaa, enkä voi tulla toimeen ilman sitä. Ensi toimenasi siellä pienessä syrjäisessä piilopaikassasi on valmistaa sitä jonkun verran; sitten saat tehdä kultaa niin paljon kuin haluat.»
»Minä en valmista enää hituistakaan sitä ainetta», virkkoi kullantekijä päättävästi.
»Sitten», vastasi tallimestari, »hirtetään Sinut sen hitusen takia, mitä jo olet valmistanut, ja niin olisi se suuri salaisuus mennyt ihmiskunnalta hukkaan ikipäiviksi. -- Älä tee maailmalle niin suurta vahinkoa, ukkoseni, vaan taivu ennemminkin kohtaloosi ja valmista meille pari unssia samaa ainetta, vain sen verran, että se riittää korkeintaan kahdelle henkilölle, niin että sitten saat lopun ikäsi rauhassa keksiä sitä yleislääkettä, joka pyyhkäisee kaikki kuolevaisten taudit tiehensä yhdellä kertaa. Reipastuppas nyt, Sinä vakava, oppinut, ynseän alakuloinen narri! Etkö Sinä kerran jutellut minulle, että kohtuullinen määrä sitä Sinun ainettasi vaikuttaa hyvin lievästi, ett'ei se ole mitenkään erikoisemmin vaarallista ihmisruumiille, vaan että se saa aikaan mielen masennusta, kuvotusta, päänsärkyä, haluttomuutta paikan vaihtamiseen -- aivan sellaisen mielentilan, joka estäisi linnun lentämästä häkistä, vaikka ovi olisikin jäänyt auki?»
»Niin olen sanonut, ja se on totta», vastasi kullantekijä; »sellainen on sen vaikutus, ja lintu, joka nauttii sitä soveliaan määrän, on nuokkuva koko kauniin vuodenajan orrellaan, ajattelemattakaan vapaata sinitaivasta tai kaunista viheriätä metsää, vaikka edellistä valaisevat nousevan auringon säkeet ja vaikka jälkimäinen raikuu kaikkien sen siivekkäiden asujanten kevätlaulusta.»
»Eikä henki ole vaarassa?» kysyi Varney hieman levottomana.
»Ei, kunhan ei vain mennä oikean määrän ja mitan yli, ja kunhan on aina lähellä joku, joka tuntee mannan ominaisuudet, tarkkaa oireita ja auttaa tarvittaessa.»
»Sinä saat hoitaa koko yritystä», sanoi Varney; palkkiosi on oleva ruhtinaallinen, jos suoritat kaikki oikealla ajalla, pysyt sanassasi, etkä mittaa ainettasi niin runsaasti, että sen hempukan terveys joutuisi siitä kärsimään -- muutoin tulee rangaistuksesikin olemaan yhtä esimerkillinen.»
»Sen hempukan terveys!» kertasi Alasco; »naiseenko minun siis pitääkin koetteleman taitoani?»
»Ei, Sinä pöllöpää», vastasi Varney, »enkö minä jo sanonut Sinulle, että se oli lintu -- pyydystetty hamppuvarpunen, jonka piipitys pysäyttäisi haukankin keskelle iskuaan? -- näenpä silmiesi säkenöivän, ja minä tiedän, ett'ei partasi todellisuudessa ole aivan niin valkea kuin miksi Sinä olet sen tehnyt -- sen Sinä ainakin olet kyennyt muuttamaan hopeaksi. Mutta huomaa hyvin: hänestä saat Sinä pitää hyppysesi erossa. Tämä häkkiin suljettu lintu on hyvin rakas eräälle miehelle, joka ei siedä kilpailua ja vielä vähemmän Sinun kilpailuasi, ja sen terveydestä täytyy ennen kaikkea pitää huolta. Mutta nyt on sitä käsketty saapumaan noihin Kenilworthin juhliin; ja on hyvin toivottavaa -- hyvin tärkeätä -- aivan välttämätöntä, ett'ei se lennä sinne. Näistä syistä ja niiden perusteluista ei sen tarvitse tietää mitään, vaan on kaikki toimitettava niin, että juuri hänen oma tahtonsa näyttää vastustavan kaikkia hänen kotiin jäämistään estäviä seikkoja.»
»Sehän nyt on luonnollista», sanoi kullantekijä, huulillaan omituinen hymy, joka muistutti enemmän ihmisilmettä, kuin se välinpitämätön ja kohteeton sävy, joka tähän asti oli hänen kasvoillaan väikkynyt ja joka näytti kokonaan suuntautuneen johonkin etäiseen, todellisesta ympäristöstä huolimattomaan maailmaan.
»Niin on», vastasi Varney; »Sinä kai ymmärrät hyvin naisia, vaikka lieneekin pitkä aika siitä kun lähemmin seurustelit heidän kanssaan. -- Hyvä, sitä hempukkaa ei siis saa vastustaa, mutta hänen mieltänsä ei myöskään tule kokonaan noudattaa. Ymmärrä minut oikein -- pieni pahoinvointi, joka riittää poistamaan halun lähteä muuanne ja joka pakottaa ne Sinun viisaan veljeskuntasi jäsenet, joita ehkä haetaan apuun, määräämään hänet rauhallisesti pysymään alallaan, siinä lyhyesti sanottuna se pieni palvelus, jota tullaan pitämään suurena ja sen mukaisesti palkitsemaan.»
»Minua ei siis vaadita käymään käsiksi Elämän piiriin?» kysyi kullantekijä.
»Päinvastoin: Sinut hirtetään, jos sen teet», ilmoitti Varney.
»Mutta minun tulee saada toimia oman pääni mukaan ja minun piiloutumistani tai pakoani on kaikin tavoin avustettava, jos sattuisin tulemaan ilmi.»
»Kaikki, kaikki myönnetään, Sinä epäuskoinen, joka epäilet kaikkea muuta paitsi kullantekotaidon mahdottomuuksia. -- Minä Sinä ukkoseni minua oikeastaan pidät?»
Vanhus nousi, otti kynttilän ja astui sitä nurkkaa kohti, mistä ovi johti siihen pieneen makuuhuoneeseen, joka oli hänelle varattu yösijaksi. -- Ovella kääntyi hän ympäri ja kertasi hitaasti Varneyn kysymyksen, ennen kuin vastasi siihen. »Minäkö minä Sinua pidän, Rikhard Varney? -- Peloittavampana paholaisena kuin olen itsekään ollut. Mutta minä olen joutunut Sinun pauloihisi ja minun täytyy palvella Sinua määrä-aikani loppuun.»
»Hyvä, hyvä», vastasi Varney kerkeänä, »ole jalkeilla aamun sarastaessa. Saattaahan käydä niinkin, ett'emme tarvitse lainkaan Sinun rohtoasi. -- Älä tee mitään, ennen kuin minä tulen itse käymään siellä. -- Mikael Lambourne kuljettaa Sinut määräpaikkaasi.»
Kuultuaan salatieteilijän sulkevan ovensa ja telkeävän sen huolellisesti sisäpuolelta, hiipi Varney sen luo ja salpasi sen yhtä huolellisesti ulkopuolelta ja otti avaimen lukosta, mutisten itsekseen: »Peloittavampiko muka kuin Sinä, Sinä myrkynsekoittaja, puoskari ja noita! Ell'et Sinä ole oikein pirun perintö-orjia, niin voi sen selittää vain siten, ett'ei se huoli sellaisesta opetuslapsesta! -- Minä olen kuolevainen ihminen ja koetan kuolevaisten tavallisilla keinoilla tyydyttää intohimojani ja edistää suunnitelmiani -- Sinä olet itsensä helvetin alamainen. -- Ho, hoi, Lambourne!» huusi hän toisesta ovesta, ja Mikael kompuroi esiin punoittavin poskin ja huojuvin askelin.
»Sinä olet juovuksissa, roisto!» karjaisi Varney hänelle.
»Epäilemättä, jalo herra», vastasi hämmästymätön Mikael, »me olemme kaikki kallistelleet maljoja päivän kunniaksi ja korkeasti kunnioitettavan Leicesterin kreivin ja hänen urhean tallimestarinsa terveydeksi. -- Juovuksissa! Puukot ja tupet! Joka sellaisena iltana kieltäytyy tyhjentämästä koreata maljatusinaista, on kurja raukka ja maanmuna ja mitä muuta tahansa, ja hänet pakotan minä nielemään kuusi tuumaa tikariani!»
»Kuule nyt, heittiö», sanoi Varney, »selkiä heti paikalla -- minä käsken. Minä tiedän Sinun voivan päästä humalastasi yhtä helposti kuin narrin kaavustaan, jos vain tahdot; ja ell'et pääsisi, niin sen pahempi Sinulle.»
Lambourne painoi päänsä alas, poistui huoneesta ja palasi jälleen parin, kolmen minuutin kuluttua kasvot rauhallisina, tukka kammattuna, puku järjestettynä ja niin muuttuneena äskeisestä ulkomuodostaan, että olisi luullut koko miestä uudeksi.
»Oletko nyt järjilläsi ja ymmärrätkö, mitä sanon?» kysyi Varney ankarasti.
Lambourne kumarsi myöntävästi.
»Sinun täytyy lähteä kohta Cumnorin linnaan tuon kunnianarvoisan tietoniekan kanssa, joka nukkuu tuolla pienessä holvihuoneessa. Tässä on avain, jotta voit herättää hänet ajoissa. Ota toinen luotettava mies mukaasi. Kohtele ukkoa hyvin matkalla, mutta älä päästä häntä käsistäsi -- ammu hänet, jos hän yrittää pakoon, minä vastaan kaikesta. Fosterille viet minulta kirjeen. Tohtorin tulee asua niissä alakerroksen huoneissa pihan itäpuolella ja hän saa vapaasti käyttää sitä vanhaa työpajaa ja kaikkia sen kojeita. -- Hän ei saa päästä mihinkään yhteyteen armollisen rouvan kanssa, ell'en minä erikoisesti toisin määrää -- häntä saattaisivat huvittaa ukon silmänkääntäjätemput. Sinä odotat Cumnorin linnassa lähempiä ohjeitani; ja jos henkesi on Sinulle kallis, karta olutpenkkiä ja viinapulloa. Ainoakaan henkäys, minkä vedät Cumnorin linnassa, ei saa sekoittua yhteiseen ilmaan.»
»Riittää, armollinen herra -- kunnioitettava herrani, tarkoitin sanoa -- ja pian, toivoakseni, kunnioitettava ritarillinen herrani. Te annoitte minulle ohjeeni ja valtakirjani; -- minä olen noudattava edellisiä, enkä käyttävä jälkimäistä väärin. -- Olen satulassa aamun sarastaessa.»