Part 24

Pistopuhe pääsi muidenkin kuuluville, ja Leicesterin kreivi nautti voitostaan miehen tavoin, jolle hovisuosio on aina ollut elämän ensimäisenä ja viimeisenä ehtona ja joka unohtaa hetken huumauksessa tukalan asemansa vaarat. Ja niin omituiselta kuin se kuulostaneekin, ajatteli hän sillä hetkellä vähemmän salaisesta avioliitostaan koituvia vastuksia kuin mieltymyksenosoituksia, joita Elisabet tuon tuostakin soi nuorelle Raleighille. Tosin olivat ne vain aivan tilapäisiä, mutta ne suunnattiin miehelle, joka loisti yhtä hyvin älyllään kuin muodoillaankin ja jonka siro käytös, kohtelias puheentapa, lukeneisuus ja urhous olivat toistensa vertaisia. Illan kuluessa sattui vielä tapaus, joka kiinnitti Leicesterin huomiota yhä lujemmin tähän nuorukaiseen.

Ylimykset ja hovimiehet, jotka olivat saattaneet kuningatarta huviretkellä, kutsuttiin ruhtinaallisella vieraanvaraisuudella valmistettuihin loistaviin kemuihin palatsiin. Pöytää ei tosin sulostuttanut hänen majesteettinsa läsnäolo; sillä seuraten käsitystään soveliaisuudesta ja arvokkaisuudesta oli neitseellisen kuningattaren tapana moisissa tilaisuuksissa nauttia keveä ja kohtuullinen ateriansa joko yksinään tai parin suositun naisen seurassa. Lyhyen ajan kuluttua kokoontui hovi jälleen palatsin komeihin puutarhoihin; ja siellä kysyi kuningatar äkkiä eräältä naiselta, joka sekä asemansa että suosion puolesta oli häntä lähellä, mihin nuori Viitaton Ritari oli joutunut.

Rouva Paget vastasi nähneensä herra Raleighin vain pari, kolme minuuttia sitten seisomassa erään pienen, Temsille näkyvän huvihuoneen akkunassa piirtämässä jotakin ruutuun timanttisormuksella.

»Se sormus», virkkoi kuningatar, »on pieni muistolahja, jonka hänelle annoin hänen turmeltuneen viittansa korvaukseksi. Tule, Paget, menkäämme katsomaan, miten hän sitä käyttää, sillä minä luulen häntä jo ymmärtäväni. Hänen älynsä on ihmeteltävän terävä.»

He saapuivat paikalle, jonka näkyvissä, vaikka hieman ulohtaammalla nuori ritari yhä viipyi, ikäänkuin linnustaja, joka vartioi virittämäänsä verkkoa. Kuningatar lähestyi akkunaa, johon Raleigh oli hänen lahjallaan kirjoittanut seuraavan säkeen: --

»Kiipeisin, vaan putoomista pelkään.»

Kuningatar hymyili, luki säkeen kahdesti, toisen kerran harvakseen rouva Pagetille, toisen itsekseen.

»Kaunis alku», sanoi hän hetkisen mietittyään; »mutta minusta nähden on runotar hyljännyt nuoren älyniekkamme juuri yrityksensä parhaassa paikassa. Olisi armeliasta -- eikö olisikin, rouva Paget? -- päättää se hänen puolestaan. Koetappas runolahjojasi.»

Rouva Paget, joka oli kehdostaan saakka ollut yhtä epärunollinen kuin kuka tahansa kamarirouva ennen häntä tai hänen jälkeensä, selitti olevansa kerrassaan kykenemätön avustamaan nuorta säeseppää.

»No sitten täytyy meidän itsemme uhrata runottarille», sanoi Elisabet.

»Kenenkään suitsutus ei voi olla heille mieluisampi», virkkoi rouva Paget; »ja Teidän Korkeutenne on saattava Parnasson neitsyet niin suureen kiitollisuudenvelkaan --»

»Vaiti, Paget», sanoi kuningatar, »Sinä pilkkaat sitä kuolematonta yhdeksikköä -- mutta koska he itse ovat neitseitä, katsahtavat he varmaankin suosiollisesti neitseellisen kuningattaren puoleen -- ja siksi -- kuinka tämä säe nyt taas olikaan: --

»'Kiipeisin, vaan putoomista pelkään.'

»Eiköhän vastaus voisi paremman puutteessa kuulua näin: --

»'Jos pyörryttää, äl' kiipee ensinkään.'»

Kamarirouva päästi ilon ja hämmästyksen huudahduksen niin onnistuneesta lopusta; ja on totta totisesti huonompaakin säettä kehuttu, vaikka sen olisikin sepittänyt halpa-arvoisempi runoilija.

Täten rohkaistuna otti kuningatar timanttisormuksensa ja sanoen: »Me hieman hämmästytämme sitä nuorta urhoa, kun hän huomaa runonsa täydennetyksi ilman omaa työtään», piirsi hän säkeensä Raleighin säkeen alle.

Kuningatar poistui sitten huvihuoneesta -- mutta hitaasti ja usein taakseen katsahtaen, ja hän näkikin nuoren ritarin hyypän ketteryydellä vilkkaisevan paikalle, missä oli huomannut Elisabetin käyneen. -- »Minä pysähdyin vain katsomaan», selitti tämä, »toimiko minun ansani hyvin», ja nauraen rouva Pagetin kanssa seikkailulleen palasi hän hitaasti palatsiin. Matkalla kielsi Elisabet seuralaistaan puhumasta kenellekään avusta, jota hän oli antanut nuorelle runoilijalle -- ja rouva Paget lupasikin pitää asian mitä ankarimmin salassa. Mutta otaksuttavasti sulki hän mielessään sen lupauksen piiristä Leicesterin, jolle hän viipymättä kertoi tämän vastenmielisen uutisen.

Raleigh hiipi sillä välin akkunan luo ja luki huumautuen itsensä kuningattaren tällä tavoin suoman rohkaisun seuraamaan haaveilemaansa kunnianhimoista uraa, ja hän palasi Sussexin ja hänen saattueensa luo, joka oli juuri aikeissa astua veneisiin ja soutaa virtaa ylös, ja hänen sydämensä löi rajusti tyydytettyä itserakkautta ja tulevan suosion toiveita.

Kreiville kuuluva kunnioitus esti kaikkia pienimmälläkään sanalla viittaamasta vastaanottoon, jonka hän oli saanut osakseen hovissa, siksi kunnes he olivat nousseet maihin ja kokoontuneet Say's Courtin suureen saliin. Kreivi vetäytyi huoneeseensa äskeisen sairautensa ja päivän vaivojen raukaisemana, käskien luokseen Waylandia, taitavaa lääkäriään. Waylandia ei kuitenkaan löydetty mistään, ja toisten seuralaisten etsiessä häntä oikealla sotilaallisella kärsimättömyydellä ja kiroillessa hänen katoamistaan, kokoontuivat muut Raleighin ympärille onnittelemaan häntä niistä suurista edellytyksistä, joita hänellä nyt oli hovisuosion saavuttamiseen.

Hänellä oli hienotunteisuutta ja älyä siksi paljon, ett'ei maininnut sanaakaan säkeestään, jolle, merkittävää ja ratkaisevaa kyllä, Elisabet oli suvainnut löytää loppusoinnun; mutta oli tullut kuuluville paljon muuta, joka selvästi osoitti hänen päässeen pitkälle kuningattaren suosiossa. Kaikki kiiruhtivat ilmaisemaan hänelle ilonsa hänen onnensa suotuisasta käänteestä: toiset todellisen myötätuntoisuuden johtamina, toiset ehkä toivoen hänen menestyksensä jouduttavan heidänkin nousuaan, enimmät näistä molemmista vaikuttimista ja tietoisuudesta, että suosio, joka oli tullut jonkun Sussexin seuralaisen osaksi, samalla todellisuudessa merkitsi myös koko puolueen voittoa. Raleigh kiitteli heitä kaikkia mitä kohteliaimmin, huomauttaen kainosti, ett'ei yhden päivän suopeus vielä tehnyt suosikkia enempää kuin yksi pääskynenkään kesää. Mutta kun hän huomasi, ett'ei Blount yhtynytkään yleiseen onnitteluun, kysyi hän hieman loukkautuneena tästä ilmeisestä kylmäkiskoisuudesta suoraan sen syytä.

Blount vastasi yhtä suoraan: -- »Hyvä Walter, minä toivon Sinulle yhtä hyvää kuin nuo typerät lörpöttelijätkin, jotka kirkuvat ja karjuvat onnittelujaan korvaasi, koska Sinulle nyt aurinko paistaa. Mutta minä pelkään puolestasi, Walter» (ja hän pyyhkäisi kyyneleen rehellisestä silmästään), »minä pelkään puolestasi koko sydämestäni. Nämä hovijuonittelut ja vehkeilyt ja naissuosion puuskaukset ovat niitä pauloja ja ansoja, jotka kiristävät monen kauniin omaisuuden pikkukolikoiksi ja jotka vievät monen älystään ylpeilevän pään tylyn mestauspölkyn ja terävän kirveen tuttavuuteen.»

Näin puhuttuaan nousi Blount istuimeltaan ja poistui salista; Raleigh jäi katselemaan hänen jälkeensä kaikissa piirteissään ilme, joka hetkiseksi vaalensi hänen rohkeat, eloisat kasvonsa.

Samassa astui Stanley saliin ja sanoi Tressilianille: »Herrani kysyy sitä Teidän miestänne, Waylandia, ja se Teidän miehenne Wayland tuli juuri tänne ruuhella ja kysyy Teitä, eikä tahdo mennä herrani luo, ennen kuin on puhutellut Teitä. Mies näyttää menettäneen kokonaan järkensä -- ja minun nähdäkseni olisi Teidän parasta käydä heti paikalla häntä katsomaan.»

Tressilian lähti viipymättä salista ja käski tuomaan seppä Waylandin erääseen sivuhuoneeseen; kun oli tuotu valoa ja taitoniekka saapunut, hämmästyi hän suuresti miehen kiihtynyttä näköä.

»Mikä Sinun on, Wayland?» kysyi Tressilian; »oletko nähnyt itse pääkehnon?»

»Pahemman, herra, pahemman olennon näin», vastasi Wayland, »lohikäärmeen, taruhirviön näin. Jumalan kiitos, minä näin sen ensiksi, eikä se nähnyt minua, niin että siten saa se vähemmän pahaa aikaan.»

»Jumalan nimessä, puhu nyt jotain järkeäkin!» huudahti Tressilian, »ja selitä, mitä tarkoitat!»

»Entisen mestarini näin», vastasi seppä. -- »Eilen illalla vei muuan uusi ystäväni minut katsomaan palatsin kelloa, arvellen moisten taitotöiden minua huvittavan. Ja kellohuoneen viereisen tornin akkunassa näin entinen mestarini.»

»Varmaankin Sinä erehdyit», sanoi Tressilian.

»Minä en erehtynyt», vakuutti Wayland. -- »Ken on kerran nähnyt hänen kasvonsa, tuntisi ne miljoonien joukosta. Hänen pukunsa oli kyllä hyvin kummallinen, mutta hän ei voi kätkeytyä minulta valeverhoon, niin kuin minä, Jumalan kiitos, voin piiloutua häneltä. Minä en tahdo kuitenkaan kiusata Kaitselmusta pysymällä hänen näkyvillään. Näyttelijä Tarletonkaan ei osaisi niin ovelasti kätkeytyä valepukuun, ett'ei Doboobie ennemmin tai myöhemmin häntä keksisi. Minun täytyy poistua näiltä mailta huomenna; sillä meidän suhteemme ollessa sillä kannalla kuin se on, syöksyisin omaan surmaani, jos viipyisin hänen ulottuvillaan.»

»Mutta entä Sussexin kreivi?» kysyi Tressilian.

»Hän on nyt jo melkein täydelleen parantunut nauttimansa lääkkeen vaikutuksesta, mutta hänen tulee yhä ottaa pavunkokoinen määrä orvietanoa joka aamu syömättömään vatsaan -- mutta hänen tulee varoa taudin uusiintumista.»

»Ja miten on siinä meneteltävä?» kysyi Tressilian.

»Niin huolellisesti, kuin taistelisitte itse paholaista vastaan», vastasi Wayland. »Kreivin keittiömestarin tulee itse teurastaa eläimet, joista hän ottaa lihan herransa ruokaan, ja laittaa se itse, käyttämättä mitään muita mausteita kuin niitä, jotka hän saa täysin luotettavista käsistä. -- Edeskäyvän tulee palvella häntä itse ja kreivin hovimestarin tulee tarkoin valvoa, että kokki ja edeskäypä maistavat ruokia, joita edellinen laittaa ja jälkimäinen taritsee. Kreivi ei saa käyttää haju-aineita, joita hän ei ole saanut uskotuilta henkilöiltä, enempää kuin voiteita tai rasvojakaan. Hän ei saa millään ehdolla kallistaa maljoja tuntemattomien ihmisten seurassa eikä syödä hedelmiä heidän kanssaan, ei päivällisekseen eikä muutoinkaan. Erittäinkin tulee hänen käyttäytyä näin varovasti, jos hän lähtee Kenilworthiin -- sellaisen menettelyn omituisuuden saa ja täytyy selittää hänen sairautensa ja sen vaatimat parannuskeinot.»

»Entä Sinä, mihin Sinä aijot ryhtyä?» tiedusteli jälleen Tressilian.

»Ranska, Espanja, Itä- tai Länsi-Intia olkoot ennemmin pakopaikkoinani», vastasi Wayland, »kuin panisin henkeni vaaraan jäämällä seudulle, missä Doboobie, Demetrius tai mikä hänen nimensä nykyään lieneekään, voisi minut saavuttaa.»

»Hyvä», virkkoi Tressilian, »sepä sattuukin sopivaan aikaan. -- Minulla on erinäisiä asioita toimitettavina Berkshiressä, mutta vastakkaisella taholla sitä paikkaa, missä Sinut tunnetaan; ja jo ennen kuin Sinä olit löytänyt tämän uuden syyn piiloutumiseesi, olin minä päättänyt lähettää Sinut sinne salaiselle asialle.»

Seppä ilmoitti olevansa valmis noudattamaan hänen käskyjänsä, ja Tressilian, tietäen hänen ainakin pää-osiltaan tuntevan hänen hovi-anomuksensa, selvitti hänelle suoraan koko jutun, viittasi hänen ja Giles Goslingin välillä tehtyyn sopimukseen ja kertoi, mitä Varney oli tänään väittänyt vastaanottohuoneessa ja mitä Leicester vahvistanut.

»Sinä näet», jatkoi hän, »että minun olosuhteissa, joihin olen joutunut, täytyy pitää mitä tarkimmin silmällä noiden tunnottomien miesten, Varneyn ja hänen kätyriensä Fosterin ja Lambournen toimia, jopa Leicesterin kreivinkin, sillä minä epäilen hänen tässä asiassa näyttelevän myös pettäjän, eikä ainoastaan petetyn omaa. Tässä saat sormukseni sovituksi merkiksi Giles Goslinngille. -- Tässä on rahaa, ja sen määrä on kohoava kolmenkertaiseksi, jos palvelet minua uskollisesti. Matkalle siis Cumnoriin, ja katso tarkoin, mitä siellä tapahtuu.»

»Minä lähden mielelläni kahdestakin syystä», vastasi seppä; »ensiksikin, koska voin siten palvella Teidän kunnianarvoisuuttanne, joka olette ollut minulle niin hyvä, ja sitten paetakseni entistä mestariani, jossa, ell'ei hän olekaan suoranainen perkeleen lihaksitulemus, on kuitenkin niin paljon paholaista tahdon, sanan ja teon puolesta, ett'ei ikinä ole kamalampi otus ihmiskuntaa saastuttanut. -- Mutta varokoon hän sentään minua. Minä pakenen häntä nyt kuten ennenkin; mutta jos hän ärsyttää minua hellittämättömällä vainoamisella, käännyn minä villin skotlantilaisen hatasarven tavoin päin ja suuntaan häneen kaiken hurjan vihani ja raivoni. -- Suvaitsetteko käskeä hevostani satuloittavaksi? Minä sillä välin annan lääkkeen sopiviin osiin jaettuna kreivin haltuun, samalla toistaen vielä lyhyet ohjeeni. Hänen pelastuksensa riippuu sitten hänen ystäviensä ja palvelijainsa huolellisuudesta -- menneisyydestä ei ole enää pelkoa, mutta olkoon hän varuillaan tulevaisuuden suhteen.»

Seppä Wayland kävi siis heittämässä hyvästit Sussexin kreiville, antoi neuvoja hoitotavasta, kehoitti yleiseen varovaisuuteen ja lähti Say's Courtista odottamatta aamun sarastusta.

XVIII Luku.

Jo hetki saapuu, jolloin Sinun täytyy Elämäsi suuri lasku päättää. Voittoon viittailevat taivaan merkit, Tähdet onnekkaina kimmeltävät, Sulle huutain: nyt on aika.

_Schiller: Wallenstein_.

Palattuaan asuntoonsa niin tärkeän ja niin rasittavan päivän jälkeen, jolloin hänen purtensa, kestettyään monet myrskyt ja koluttuaan monet karit, oli lopultakin laskenut satamaan liehuvin lipuin, tunsi Leicester itsensä yhtä väsyneeksi kuin merimies vaarallisen matkan tehtyään. Hän ei lausunut sanaakaan kamaripalvelijan vaihtaessa hänen komeata hoviviittaansa turkisreunusteiseen yönuttuun, ja kun tämä virkamies ilmoitti herra Varneyn haluavan puhutella hänen jalouttaan, vastasi hän vain jurolla päännyökkäyksellä. Varney, selittäen tämän merkin luvaksi, astui kuitenkin huoneeseen ja kamaripalvelija poistui.

Kreivi istui äänettömänä ja melkein liikkumattomana tuolillaan, pää käteen nojauneena, kyynärpää läheisellä pöydällä, näyttämättä tietävänkään uskottunsa tulosta tai läsnä-olosta. Varney odotti hetkisen, kunnes hän alkaisi puhua, hartaasti haluten tietää, mikä oli lopullisesti tullut mielen vallitsevaksi tunteeksi, jossa tänään niin monet väkevät liikutukset olivat mellastaneet. Mutta hän odotti turhaan, sillä Leicester pysyi yhä vaiti, ja uskottu palvelija huomasi olevansa pakotettu puhumaan ensiksi.

»Saanko luvan onnitella Teidän Korkeuttanne», sanoi hän, »siitä hyvin ansaitusta voitosta, jonka Te tänään saavutitte peljättävimmästä kilpailijastanne?»

Leicester kohotti päänsä ja vastasi murheellisesti, mutta ilman vihastusta: »Sinä Varney, jonka nokkela kekseliäisyys on kietonut minut mitä alhaisimman ja vaarallisimman petollisuuden verkkoon, tiedät parhaiten, kuinka vähän syytä on todellisuudessa onnitteluihin.»

»Moititteko Te minua siitä, armollinen herra», virkkoi Varney, »ett'en heti ensi iskemältä paljastanut salaisuutta, josta Teidän onnenne ja menestyksenne riippuu ja jonka säilyttämisestä Te olette minua niin usein ja niin ankarasti huomauttanut? Teidän Korkeutennehan oli myös paikalla ja olisi voinut sanoa minun valehdelleen ja syöstä itsensä perikatoon totuuden tunnustamisella; mutta eipä totisesti sopinut uskollisen palvelijan sitä tehdä ilman Teidän nimenomaista käskyänne.»

»En voi kieltää sitä, Varney», sanoi kreivi nousten kävelemään pitkin huonetta; »kunnianhimoni sai minut pettämään rakkauteni.»

»Sanokaa pikemmin, armollinen herra, että rakkautenne on saanut Teidät pettämään suuruutenne ja että se on sulkenut Teidät niin huimaavista kunnian ja vallan toiveista, ett'ei maailma olisi voinut moista kenellekään toiselle tarjota. Korottaaksenne kunnioitettavan puolisonne kreivittäreksi olette Te itse luopunut mahdollisuudesta kohota --»

Hän pysähtyi, eikä näyttänyt haluavan päättää lausettaan.

»Kohota _miksi_?» kysyi Leicester; »ilmaise ajatuksesi, Varney.»

»Kohota _kuninkaaksi_, armollinen herra!» vastasi Varney; »ja Englannin kuninkaaksi päälle kaupan! -- Ei ole mikään rikos kuningatartamme kohtaan sanoa niin. Siten olisi hän vain saanut sen, mitä kaikki uskolliset alamaiset hänelle toivovat -- uljaan, jalon ja ylhäisen puolison.»

»Sinä hourailet, Varney», virkkoi Leicester. »Sitäpaitsi olemme me nyky-aikana nähneet tarpeeksi sellaista, mikä saattaa miehen kammomaan naimiskaupassa ansaittua ja naisen helmasta poimittua kruunua. Muistakaamme vain Skotlannin Darnleyta.»

»Häntäkö!» vastasi Varney; »hänhän oli pöllöpää, hupsu, kolminkertainen aasi, joka antoi räjäyttää itsensä ilmaan kuin minkäkin sähikäisen juhlapäivänä. Jos Marialla olisi ollut onni naida se jalo kreivi, jonka oli _kerran_ määrä nousta hänen rinnalleen valta-istuimelle, olisi hän saanut kokonaan toisenlaisen puolison; ja hänen miehensä olisi saanut hänestä yhtä tottelevaisen ja rakastavan vaimon kuin on ikinä halvimman maalaisritarin aviokumppani, joka seuraa koiria ratsain ja pitelee herransa suitsia, tämän noustessa satulaan.»

»Olisipa voinut niin käydä kuin sanot, Varney», virkkoi Leicester, pienen itsetyytyväisyyden hymyn välähtäessä hänen tuskanilmeisillä kasvoillaan. »Henrik Darnley tunsi liian vähän naisia -- Marian rinnalla olisi ehkä mies, joka olisi paremmin tuntenut hänen sukupuolensa, osannut pitää kiinni oman sukupuolensa oikeuksista. Mutta ei Elisabetin, Varney -- sillä minä uskon Jumalan, antaessaan hänelle naisen sydämen, lahjoittaneen hänelle miehen pään valvomaan edellisen hullutuksia. -- Ei, minä tunnen hänet. -- Hän saattaa suvaita lemmenosoituksia, niin, jopa maksaa ne samalla mitallakin -- pistää sokeroituja sonetteja poveensa -- vastatakin niihin -- päästää kiemailu aivan sille rajalle, missä se muuttuu hellyyden ilmauksiksi -- mutta silloin kirjoittaa hän _nil ultra_ kaikkeen, mitä sitten seuraisi, eikä luovuttaisi pienintäkään hituista omasta vallastaan ja voimastaan koko Cupidon ja Hymenin kirjaimistonkaan hinnalla.»

»Sen parempi Teille, armollinen herra», sanoi Varney, »ainakin siinä tapauksessa, että kuningattaremme on sellainen kuin miksi Te hänet otaksutte, koska Teidän on omasta mielestänne mahdoton silloin pyrkiä hänen puolisokseen. Hänen suosikkinsa olette ja tulette pysymäänkin, jos Cumnorin linnan rouva yhä edelleenkin jää nykyiseen yksinäisyyteensä.»

»Amy-parka!» virkkoi Leicester syvään huo'aten; »hän toivoo niin hartaasti minun tunnustavan hänet puolisokseni Jumalan ja ihmisten edessä!»

»Niin, mutta, armollinen herra», sanoi Varney, »onko hänen toivonsa järkevä? -- siinä kysymys. -- Hänen uskonnolliset epäilyksensä on tyydytetty -- hän on kunnioitettu ja rakastettu aviovaimo -- hän nauttii miehensä seurasta aina silloin kun tämän tärkeämmät velvollisuudet sallivat hänen tulla häntä katsomaan. -- Mitä tahtoisi hän muuta? Minä olen aivan varma siitä, että niin hyväsydäminen ja rakastettava nainen suostuisi mieluummin elämään koko ikänsä verrattain huomaamattomassa asemassa -- joka asema ei oikeastaan ole sen huomaamattomampi kuin hänen olonsa Lidcoten linnassakaan -- kuin rupeaisi rahtuakaan vähentämään puolisonsa kunniaa ja suuruutta, yrittämällä ennen aikojaan päästä niistä osallisiksi.»

»Puheessasi on jotakin pätevää», myönsi Leicester; »ja hänen esiintymisensä täällä olisi tuhoisa -- mutta hänen täytyy näyttäytyä Kenilworthissa; Elisabet ei ole unohtava niin käskeneensä.»

»Antakaa minun nukkua yö tätä tukalaa pulmaa selvitelläkseni», vastasi Varney, »en ole vielä saanut valmiiksi suunnitelmaa, joka on parhaillaan alasimella, mutta minä luulen sen tulevan tyydyttämään kuningatarta ja miellyttämään kunnioitettavaa kreivitärtä; toistaiseksi on viisainta jättää tämä ankara salaisuus sinne, minne se on nyt haudattu. -- Onko Teidän Korkeudellanne muuta käskemistä yön varalle?»

»Haluan olla yksin», virkkoi Leicester. »Jätä minut ja laske teräslippaani pöydälle. -- Pysy kuitenkin kuuluvillani.»

Varney poistui. -- Kreivi avasi huoneensa akkunan ja katseli kauvan ja levottomana tähtien loistavaa joukkoa, joka kimalteli kesä-yön kirkkaalla taivaalla. Nämä sanat pääsivät ikäänkuin huomaamatta hänen huuliltaan: »En ole vielä koskaan niin suuresti tarvinnut taivaankappalten apua kuin nyt, sillä mainen polkuni on hämärä ja peloittava.»

On hyvin tunnettua, että silloinen aika suuresti luotti ovelain tähtienselittäjäin mitättömiin ennustuksiin, eikä Leicester, vaikk'ei hän ollutkaan ehkä niin syvästi taika-uskon valloissa kuin muut aikalaisensa, ollut tässä suhteessa ylempänä vuosisataansa, vaan oli juuri erikoisesti huomattava siitä, että hän kaikin tavoin tuki ja auttoi tämän petollisen tieteen harrastajia; ja niin yleinen kuin halu katsahtaa tulevaisuuteen onkin ihmisten keskuudessa, on se erittäinkin merkittävä niiden joukossa, jotka hyörivät valtiosalaisuuksien ja hovien vaarallisten juonittelujen ja vehkeilyjen ilmapiirissä.

Hätäisen varovasti tarkasteltuaan, ett'ei sitä oltu avattu eikä sen lukkoihin koskettu, pisti Leicester avaimen teräslippaaseensa ja otti sieltä ensiksi kultarahakääryn, jonka hän pudotti silkkikukkaroon, sekä sitten kiertotähden merkeillä ja kohtalonennustuksissa käytetyillä viivoilla ja laskelmilla kirjaillun nahkapaperin, jota hän hartaasti katseli muutamia minuutteja; vihdoin haki hän suuren avaimen, jonka hän verhoja kohottaen sovitti pieneen sala-oveen huoneen nurkassa, ja paljasti sen avattuaan paksuun muuriin laitetut portaat.

»Alasco!» huusi kreivi lujalla äänellä, ei kuitenkaan lujemmalla kuin tarvittiin portaihin yhtyvän pienen tornin asukkaan huomion herättämiseksi -- »Alasco, kuule, tule alas.»

»Minä tulen, herra kreivi», vastasi ääni ylhäältä. Ijäkkään miehen askeleet kuuluivat hitaasti laskeutuvan ahtaita portaita, ja Alasco ilmestyi kreivin huoneeseen. Tähtienselittäjä oli pieni mies ja näytti hyvin vanhalta, sillä hänen partansa oli pitkä ja valkoinen ja valui hänen mustan nuttunsa yli aina silkkivyöhön asti. Hänen tukkansa oli samoin kunnioitusta herättävästi valkoinen. Mutta hänen kulmakarvansa olivat yhtä mustat kuin ne terävät, läpitunkevat silmätkin, joita ne varjostivat, ja tämä omituisuus antoi hurjan, eriskummallisen ilmeen ukon kasvoille. Hänen poskensa olivat yhä tuoreet ja punakat, ja äsken kuvailemamme silmät muistuttivat katseen tuikeudessa ja tulisuudessa rotan silmiä. Hänen käytöksestään ei puuttunut jonkunlaista arvokkuutta, ja vaikka tähtienselittäjä esiintyikin hyvin kunnioittavasti kreiviä kohtaan, tuntui hän sentään olevan kuin kotonaan, puhuttelipa hän joskus hieman neuvovasti, jopa käskevästikin Elisabetin ensimäistä suosikkia.

»Ennustuksesi ovat pettäneet, Alasco», sanoi kreivi, heidän tervehdittyään toisiaan. -- »Hän on toipumassa.»

»Poikani», vastasi tähtienselittäjä, »sallikaa minun huomauttaa Teille, ett'en hänen kuolemaansa taannutkaan -- eikä ole ainoatakaan taivaankappaleista ja niiden asennoista ja yhtymistä johdettua ennustusta, jota ei taivaan tahto voisi vielä muutella. _Astra regunt homines, sed regit astra Deus_.»

»Mitä hyötyä on sitten koko salataidostasi?» kysyi kreivi.

»Paljon, poikani», vastasi ukko, »koska se voi näyttää tapahtumain luonnollisen ja otaksuttavan kulun, vaikka tämä kulku taas riippuukin vielä korkeammasta voimasta. Niinpä olette Te havaitseva sitä kohtalonennustusta tarkastaessanne, jonka Teidän Korkeutenne antoi taitoni suoritettavaksi, että Saturnus, ollessaan kuudennessa piirissä Marsia vastapäätä, peräytyy Elämän piiriin, mikä voi tietää vain pitkää ja vaarallista sairautta, jonka päätös on taivaan tahdossa, vaikka luultavasti kuolema seuraakin. -- Mutta jos minä tietäisin asianomaisen henkilön nimen, voisin minä laatia uuden suunnittelun.»

»Hänen nimensä on salaisuus», sanoi kreivi; »kuitenkin täytyy minun myöntää, ett'ei ennustuksesi ollut aivan kaikkea perää vailla. Hän on ollut sairas, vaarallisesti sairas, vaikkeikaan kuollakseen. Mutta oletko jälleen ottanut selvää kohtalostani Varneyn antamien ohjeiden mukaan, ja osaatko nyt sanoa, mitä tähdet ilmoittavat läheisistä vaiheistani?»