Part 23
»Älkäähän kiivastuko, armollinen herra», vastasi tuo punastumaton, tai oikeammin sanoen tuo aina punastuva anoja, »pyyntöni ei sodi mitenkään kirkkolain säännöksiä vastaan. Minulla on yhtä utelias vaimo kuin hänen esi-äitinsäkin, se sama, joka omenan söi. Mutta nyt en minä voi ottaa häntä mukaani, koska Teidän Korkeutenne on ankarasti määrännyt, ett'eivät virkamiehet saa laahata vaimojaan kiertomatkoille ja siten täyttää hovisaattuetta naisromulla. Nyt minä pyytäisin, että Teidän Korkeutenne toimittaisi sille minun eukolleni osan jossakin naamio-ilveilyssä tai juhlallisessa loistonäytelmässä, missä hän siihen tai tuohon valepukuun puettuna ei saisi mitään loukkausta aikaan, kosk'ei kukaan tuntisi häntä minun vaimokseni.»
»Vieköön lempo teidät molemmat!» huudahti Leicester, jonka mielessä nämä sanat nostattivat hillittömien tunteiden ja muistojen kuohun. -- »Mitä tulet Sinä pidättämään minua sellaisilla hullutuksilla!»
Neuvoshuoneen oven ällistynyt ylivartija pudotti tämän tahtomattaan herättämänsä raivonpuuskauksen pelästyttämänä sauvansa ja töllisteli vimmastunutta kreiviä niin typerän ihmettelyn ja kauhistuksen ilme kasvoillaan, että Leicester tuli heti järkiinsä.
»Minä vain koettelin Sinua, onko Sinulla virkaasi kuuluvaa rohkeutta», selitti hän kiireisesti. »Tule nyt Kenilworthiin ja ota vaikka itse paholainen mukaasi, jos haluat.»
»Vaimoni onkin jo näytellyt paholaisen osaa eräässä hengellisessä kappaleessa kuningatar Marian aikana -- mutta ainahan sitä varustuksiin sentään kuluu yhtä ja toista.»
»Tuossa on kultakolikko», sanoi kreivi -- »suori nyt matkoihisi -- iso kello soi jo.»
Mestari Robert Laneham ihmetteli hetkisen kiivastusta, jonka hän oli saanut aikaan, ja puheli sitten itsekseen, kumartuessaan virkasauvaansa ottamaan: »Se jalo kreivipä oli tänään tuimalla päällä; mutta ne, jotka noin vain kultarahoja viskelevät, odottavat meiltä älymiehiltä, että me ummistaisimme silmämme heidän hurjistumisilleen; ja, kautta kunniani, ell'eivät ne herrat lepyttelisi meitä väliin kolikolla ja toisellakin, niin kyllä me niitä poukuttaisimme!»
Leicester jatkoi kiivaasti kulkuaan, jättäen nyt suorittamatta kaikki ne kohteliaisuudet, joita hän äsken oli niin anteliaasti jaellut, kiirehti läpi hovimiesten tungoksen ja vetäytyi erääseen pieneen sivuhuoneeseen, sulkeutuen sinne muiden häiritsemättä hetkiseksi hengähtämään.
»Mikä minä olen», raivosi hän itsekseen, »kun annan moisen kurjan hupsun tolvanan puheiden tuolla lailla viedä järkeni! -- Omatunto, Sinä olet verikoira, jonka ärjyntä herää yhtä hyvin hiiren tai rotan arkailevasta liikehtimisestä kuin leijonankin astunnasta. -- Enkö minä voi yhdellä rohkealla tempauksella pelastua tälläisestä raivostuttavasta, häpeällisestä asemasta? Mitäpä, jos minä polvistuisin Elisabetin jalkojen juureen, tunnustaisin kaikki ja heittäytyisin hänen armoilleen?» -- Hänen näitä ajatellessaan avautui huoneen ovi ja Varney syöksähti sisään.
»Jumalan kiitos, armollinen herra, että Teidät löysin!» huudahti hän.
»Kiitä paholaista, jonka kätyri olet», vastasi kreivi.
»Kiittäkää ketä tahdotte, armollinen herra», jatkoi Varney; »mutta kiiruhtakaa joen rannalle. Kuningatar on jo veneessään ja kysyy Teitä.»
»Mene ilmoittamaan hänelle minun tulleen äkkiä sairaaksi», käski Leicester; »sillä taivaan nimessä, pääni ei kestä tätä kauvemmin!»
»Saatanpa minä niin sanoakin», virkkoi Varney katkerasti, »sillä Teidän paikkanne ja minulle, Teidän tallimestarillenne, jonka oli määrä seurata Teidän Korkeuttanne, varattu paikka kuningattaren veneessä ovat jo joutuneet muille. Uutta lellipoikaa, Walter Raleighia ja vanhaa tuttavaamme Tressiliania kutsuttiin juuri meidän paikoillemme, kun minä kiiruhdin Teitä hakemaan.»
»Sinä olet paholainen, Varney», sanoi Leicester kiihtyneenä; »mutta nyt tunnustan minä taitavuutesi ja seuraan Sinua.»
Varney ei vastannut mitään, vaan lähti kulkemaan palatsista jokea kohti, herransa seuratessa häntä koneellisesti; vihdoin sanoi hän taakseen katsahtaen äänellä, jossa helähti ainakin tuttavallisuus, ell'ei suora käsky: »Mitä tuo nyt on, hyvä herra? -- viittanne roikkuu toiselta olkapäältä -- sukkanauhanne on auki -- sallikaahan minun --»
»Sinä olet yhtä suuri narri kuin konnakin, Varney», sanoi Leicester työntäen hänet syrjään ja hyljäten hänen tarjoamansa avun. »Meidän on parempi näin, herra -- kun me käskemme Teitä pukuamme järjestämään, niin tehkää silloin se, nyt emme Teitä tarvitse.»
Ja kreivi otti jälleen entisen käskevän ryhtinsä ja palasi samalla myös täysin järkiinsä -- ravisti pukunsa vielä huolimattomampaan asuun -- astui Varneyn edelle ylempi-arvoisen ja mahtavamman sävy koko olemuksessaan ja johti vuorostaan kulkua jokea kohti.
Kuningattaren alus oli juuri lähtemässä rannasta; Leicesterille perään ja hänen tallimestarilleen kokkapuolelle varatut paikat olivat tosiaankin jo täytetyt. Mutta Leicesterin lähetessä syntyi vaiti-olo, ikäänkuin olisivat veneessä-olijat odottaneet istuinpaikkojen muutosta. Suuttumus karehti kuningattaren poskella, kun hän sillä kylmällä äänellä, jonka verhoon ylempi-arvoiset koettavat peittää sisäisen kuohuntansa, puhuessaan sellaisille, joiden edessä olisi alentavaa sitä näyttää, lausui nämä tylyt sanat: -- »Me olemme odottaneet, herra Leicester.»
»Kaikkein armollisin Kuningattareni ja Käskijättäreni», vastasi Leicester, »Te, joka osaatte antaa anteeksi niin monet Teidän sydämellenne tuntemattomat heikkoudet, osannette myös paraiten sääliä mielenliikutuksia, jotka hetkiseksi valtaavat sekä sielun että ruumiin. Minä tulin tänään pelkäävänä ja syytettynä alamaisena eteenne; Teidän hyvyytenne hajoitti panettelun pilvet ja antoi minulle takaisin kunniani, ja mikä vielä tärkeämpää, Teidän suosionne -- on kummastuttavaa, vaikka minulle sangen onnetonta, että tallimestarini tapasi minut tilassa, joka tuskin jätti minulle kylliksi voimia ponnistautumaan hänen jäljissään tänne, kun yht'äkkiä Teidän Majesteettinne katsahdus, vaikkakin, ah! suuttunut katsahdus sai minussa aikaan sellaista, missä ei itse Aeskulapiuskaan olisi onnistunut?»
»Kuinka?» kysyi Elisabet nopeasti, Varneyhin vilkaisten; »voiko herranne pahoin?»
»Hän sai jonkunlaisen pyörtymiskohtauksen», vastasi aina ovela Varney, »kuten Teidän Majesteettinne voi havaitakin hänen nykyisestä tilastaan. Herrani kiire ei sallinut minun edes järjestää hänen pukuaan.»
»Eipä siitä lukua», virkkoi Elisabet katsellessaan Leicesterin jaloja piirteitä ja uljasta ulkomuotoa, joiden mielenkiintoa vain lisäsivät niiden ristiriitaisten tunteiden jäljet, mitkä juuri äsken olivat hänen mieltään kuohuttaneet, »tehkää tilaa jalolle kreiville -- Teidän paikkanne, Varney, on täytetty; Teidän täytyy etsiä itsellenne sijaa toisesta venheestä.»
Varney kumarsi ja poistui.
»Ja Teidänkin, nuori Viittaritarimme», lisäsi hän Raleighiin katsahtaen, »täytyy tällä kertaa siirtyä hovinaistemme venheeseen. Mitä Tressilianiin tulee, on hän jo saanut kärsiä niin paljon naisten oikuista, ett'en minä enää tahdo henkilökohtaisesti loukata häntä suunnitelmani muuttamisella.»
Leicester istuutui paikalleen aivan lähelle kuningatarta; Raleigh nousi lähteäkseen, ja Tressilian aikoi sopimattomaan aikaan sattuneessa kohteliaisuudessaan tarjota ystävälleen oman paikkansa, mutta Raleigh, joka nyt näytti päässeen oikealle alalleen, huomautti hänelle merkitsevällä silmäyksellä, että niin kärkästä kuninkaallisen suosionosoituksen halveksumista saatettaisiin selittää väärin. Hän istui siis äänettömänä alallaan, kun taas Raleigh syvään kumartaen ja suurimman alistumisen ilme kasvoillaan suoriutui lähtemään veneestä.
Muuan jalomielinen hovimies, uljas Willoughby, luuli voivansa kuningattaren katseessa lukea jotakin, joka näytti säälivän Raleighin todellista tai teeskenneltyä mielihaikeutta.
»Meidän vanhain hovimiesten», virkkoi hän, »ei tule peittää aurinkoa nuoremmilta tovereiltamme. Minä luovun siis, Teidän Majesteettinne luvalla, tunniksi siitä, mikä Teidän alamaisillenne on kallisarvoisinta: Teidän Majesteettinne läheisyyden nauttimisesta ja suostun surukseni kävelemään tähtien valossa, poistuessani lyhyeksi ajaksi Dianan omien säteiden paisteesta. Minä siirryn naisten veneeseen ja jätän tälle nuorelle ritarille toivotun onnen hetken.»
Kuningatar vastasi puolittain leikillisesti, puolittain vakavasti: »Jos Te niin kovin haluatte poistua luotamme, hyvä herra, täytyy meidän kai kestää se harmi. Mutta luvallanne sanoen, me emme usko nuoria hovinaisiamme Teidän hoimiinne, -- niin vanha ja kokenut kuin Te lienettekin omasta mielestänne. Teidän kunnioitettava ikänne, hyvä herra», jatkoi hän hymyillen, »sopinee paremmin valtiovarain hoitajani seuraan kolmanteen veneeseen, sillä hänen kokemuksistaan saattaa jopa herra Willoughbylläkin olla oppimista.»
Herra Willoughby peitti harminsa hymyilyyn -- naurahti, hämmentyi, kumarsi ja lähti kuningattaren veneestä mennäkseen Burleighin seuraan. Leicester, joka koki pidättää ajatuksiansa kaikesta sisäisestä syventymisestä, kiinnittämällä ne ympäristön tapauksiin, huomasi muiden muassa tämän kohtauksen. Mutta kun vene irtaantui sillasta -- kun soitto kajahti jälempänä soutavasta haahdesta -- kun kansan riemuhuudot raikuivat rannalta ja kun kaikki muistutti hänelle asemaa, johon hän oli joutunut, eristi hän ankaralla ponnistuksella ajatuksensa ja tunteensa kaikesta muusta paitsi valtijattarensa suosion säilyttämisestä ja käytti miellyttäviä seurakykyjään niin suurella menestyksellä, että kuningatar ihastuneena kuunnellen hänen haasteluaan, mutta samalla peljäten hänen terveyttään, viimein leikillisesti, mutta kuitenkin huolestuneena määräsi hänet olemaan hetkisen vaiti, jott'ei hän aivan menehtyisi henkensä kiihkeään lentoon.
»Hyvät herrat», jatkoi hän, »koska me nyt olemme lyhyeksi ajaksi käskeneet kunnon Leicesterimme vaikenemaan, esitämme me Teidän pohdittavaksenne erään hauskan asian, joka sopii paremmin käsiteltäväksi nyt, ilon ja sävelten humussa, kuin tavallisten vakavain neuvottelujemme yhteydessä? -- Ken Teistä, hyvät herrat», lisäsi hän hymyillen, »tietää jotakin Orson Pinnitin, meidän kuninkaallisten karhujemme vartijan -- siksi hän itseään nimittää -- anomuksesta? Kuka Teistä on sen anomuksen kummi?»
»Minäpä toki, Teidän Majesteettinne luvalla», sanoi Sussexin kreivi. -- »Orson Pinnit oli reima sotilas, ennen kuin irlantilaisen Mac Donough-heimokunnan väkipuukot pitelivät häntä niin pahoin, ja minä olen varma niitä, että Teidän Majesteettinne on oleva, kuten tähänkin asti, hyvä kuningatar hyville ja uskollisille palvelijoilleen.»
»Aivan niin», vastasi kuningatar, »niin on tarkoituksemme, ja erittäinkin köyhille sotilaillemme ja merimiehillemme, jotka vähästä palkasta panevat henkensä alttiiksi. Me luovuttaisimme mieluummin», jatkoi hän säkenöivin silmin, »tuon kuninkaallisen palatsimme heidän hoitolakseen, kuin että he voisivat sanoa kuningatartaan kiittämättömäksi. -- Mutta siitä ei nyt ole kysymys», lisäsi hän, alentaen isänmaallisten tunteiden kohottaman äänensä hilpeään ja kevyeen keskustelusävyyn; »sillä tämä Orson Pinnitin anomus menee hieman pitemmälle, Hän valittaa, että se suunnaton innostus, jolla ihmiset käyvät näytelmähuoneissa ja erittäinkin heidän erinomaisen harras halunsa nähdä erään Will Shakespearen (josta luullakseni, hyvät herrat, me kaikki olemme jotakin kuulleet) esityksiä, saattavat tuon miehekkään karhunajohuvituksen pahasti unohduksiin, koska nyt kerran ihmiset mieluummin tungeskelevat katsomaan, miten nuo näyttelijälurjukset tappavat toisiaan piloillaan, kuin ihailemaan, miten meidän kuninkaalliset koiramme ja karhumme repivät toisiaan oikein verisessä totuudessa. -- Mitä Te tähän sanotte, herra Sussex?»
»Suoraan puhuakseni, armollinen Kuningatar», vastasi Sussex, »tulee Teidän odottaa minulta, vanhalta sotilaalta, hyvin heikkoa pilatappelujen puolustusta, kun niitä verrataan tosi-otteluihin; mutta siitä huolimatta en minä suinkaan toivo Will Shakespearelle mitään pahaa. Hän on aika mies miekan ja kalikan käyttelyssä, vaikka hänen sanotaankin ontuvan; ja hän kuuluu väkevästi otelleen Charlecotin vanhan Tuomas Lucyn metsänvartijain kanssa, murtauduttuaan hänen riista-alueilleen ja suudeltuaan vartijan tytärtä.»
»Pyydän anteeksi, herra kreivi», keskeytti Elisabet; »tämä asia on ollut esillä neuvoskunnassa, enkä minä toivo liioiteltavan sen veitikan rikosta -- suutelemista ei ole lainkaan tapahtunut, ja vastaaja onkin toimittanut kieltävän selityksensä pöytäkirjoihin. -- Mutta mitä sanotte Te, herra kreivi, hänen nykyisistä näyttämöesityksistään? Sillä ne tässä kuitenkin ovat tärkeimmät, eivätkä hänen entiset hairahduksensa, metsästyspuistoihin murtautumisensa ja ne muut hullutukset, joista Te puhutte.»
»Pyydän yhä edelleenkin vakuuttaa, armollinen Kuningatar», vastasi Sussex, »ett'en toivo sille iloiselle, hurjalle veitikalle mitään pahaa. Muutamat hänen sen lemmon vietävistä runoelmistaan (pyydän armolliselta Hallitsijattareltani anteeksi tuollaista puheentapaa) kajahtivat korvissani kuin olisivat säkeet soittaneet saappaisiin ja satulaan. -- Mutta sitten on kaikki taas mielettömyyttä ja hullutusta -- ei mitään pätevämpää eikä vakavampaa esiinny, kuten Teidän Majesteettinne jo aivan oikein huomauttikin. -- Mitä merkitsee puoli tusinaa kurjia miehenroikaleita, jotka ruostuneine miekkoineen ja halenneine kilpineen pitävät uljasta tappelua suorana pilkkanaan kuninkaallisen karhunajohuvituksen rinnalla, se kun on saanut osakseen niin Teidän Majesteettinne kuin kuninkaallisten edeltäjäinnekin suosion tässä mahtavassa valtakunnassanne, joka on kautta koko kristikunnan kuuluisa verrattomista verikoiristaan ja urheista karhunvartijoistaan? On suuresti pelättävissä, että molempain rotu huononee, jos ihmiset tungeskelevat kuuntelemaan kurjan näyttelijän kirkumaa järjetöntä, pöyhkeilevää pötyä, sen sijaan että uhraisivat roponsa edistämään uljainta sodan kuvaa, mitä voi nähdä rauhan aikana, karhutarhan esityksiä. Siellä näette karhun makaavan väijyksissä punaisia silmiään vilkutellen ja odottaen verikoiran hyökkäystä taitavan sotapäällikön tavoin, joka pysyy puolustus-asemassaan, jotta vihollinen viehättyisi rynnätessään antautumaan vaaraan. Ja tuossa tuleekin koira uljaana sota-urohona ja karkaa täyttä vauhtia vastustajansa kurkkuun -- mutta silloin opettaa mesikämmen miehelle, miten niiden käy, jotka uhkarohkeudessaan unohtavat sotataidon vaatiman oveluuden, ja sen syliinsä siepaten puristaa sitä rintaansa vasten väkevän painijan tavoin, siksi kunnes kylkiluu katkeaa kylkiluun jälkeen raksahtaen kuin pistolinlaukaus. Ja tuossa tarraa toinen koira yhtä urheasti vaikka hieman varovammin ja viisaammin mesikämmentä alahuuleen ja roikkuu siinä, vaikka toinen koettaa, verta ja kuolaa ympärilleen roiskien, kaikin tavoin saada hurttaa hellittämään otteensa. Ja sitten» --
»Ei, mutta kautta kunniani, herra kreivi», nauroi kuningatar, »Te kuvailitte koko jutun niin mainiosti, että vaikk'emme olisi ikinä nähneetkään karhunajoa, kuten on kuitenkin usein tapahtunut ja tulee toivoakseni taivaan sallimana vielä usein tapahtumaan, Teidän sananne olisivat riittäneet luomaan koko karhutarhan ilmi-eläväksi silmiemme eteen. -- Mutta kukapa nyt lausuu mielipiteensä asiasta? -- Herra Leicester, mitä Te sanotte?»
»Saanko minä nyt katsoa vapautuneeni kuonokopasta, armollinen Valtijatar?» kysyi Leicester.
»Kyllä, herra kreivi -- joshan vain Teillä on tarpeeksi rohkeutta ottaa osaa ajoomme», vastasi Elisabet; »ja kuitenkin, kun ajattelen vaakunanne karhua ja ryhmysauvaa, tuntuu minusta viisaammalta kuulla puolueettomampaa puhujaa.»
»Ei, kautta kunniani, armollinen Valtijatar», virkkoi kreivi, »vaikka veljeni Warwickin Ambrosius ja minä käytämmekin sitä vanhaa kilpeä, johon Teidän Majesteettinne suvaitsi viitata, toivon minä siitä huolimatta rehellistä peliä molemmin puolin, ja tämän sananparren noudattamista, 'jos päästät koiran, päästä karhukin'. Ja mitä näyttelijöihin tulee, täytyy minun sanoa, että ne ovat älykkäitä veitikoita, joiden pöyhkeä sanatulva ja ilveily pitävät yhteisen kansan mieliä erossa valtion asioista ja estävät sen kuuntelemasta petollisia puheita, turhia huhuja ja kapinallisia yllyttelyjä. Kun ihmiset töllistelevät suu auki nähdäkseen miten Marlow, Shakespeare ja muut näytelmäsepät kehittelevät ihmeellisiä juoniaan, kuten he niitä nimittävät, eivät katselijat jouda huolehtimaan hallitsijain toimista.»
»Me emme suinkaan toivo alamaisiamme estettävän tarkastamasta meidän tekojamme, herra kreivi», vastasi Elisabet; »jota huolellisemmin niitä tutkitaan, sitä selvemmin astuvat näkyviin ne oikeat ja rehelliset periaatteet, jotka meitä ohjaavat.»
»Minä olen kuitenkin kuullut, armollinen Kuningatar», puuttui puheeseen Pyhän Asaphin tuomiorovasti, kiihkeä puritani, »että nämä näyttelijät ovat tottuneet kappaleissaan ei ainoastaan käyttämään alhaisia ja riettaita lauseparsia, jotka voivat synnyttää vain syntiä ja irstaisuutta vaan myös huutamaan kaikelle maailmalle sellaisia mietteitä hallituksesta, sen alkuperästä ja tarkoituksesta, että ne voivat ajan oloon saattaa alamaisen tyytymättömäksi ja järkyttää yhteiskunnan lujia perustuksia. Niin että minusta ei näytä suinkaan viisaalta, Teidän Majesteettinne luvalla puhuen, sallia näiden ilkeiden, rivosuisten lurjusten tehdä vanhurskaita naurunalaisiksi heidän hartaan vakavuutensa takia ja taivasta kiroillen ja sen maallisia käskynhaltijoita panetellen pilkata niin Jumalan kuin ihmistenkin käskyjä.»
»Jos voisimme uskoa tämän todeksi, hyvä herra», vastasi Elisabet, »rankaisisimme me ankarasti sellaisia rikkomuksia. Mutta on paha lähteä moittimaan jonkun seikan käyttämistä vain sen takia, että sitä myöskin voidaan käyttää väärin. Ja mitä tähän Shakespeareen tulee, niin luulemmepa hänen näytelmiensä vastaavan kahtakinkymmentä karhutarhaa; ja nämä hänen uudet Historialliset Tarinansa, kuten hän niitä nimittää, tulevat viatonta iloa ja tarpeellista opetusta jakaen huvittamaan ei ainoastaan meidän alamaisiamme, vaan myöskin tulevia sukupolvia.»
»Teidän Majesteettinne hallitus ei kaipaa niin heikkoa apua pysyäkseen kuuluisana kaukaisimpaan tulevaisuuteen asti», virkkoi Leicester. »Ja kuitenkin on tämä Shakespeare käsitellyt erinäisiä Teidän Majesteettinne onnellisen hallituksen tapauksia tavalla, jonka saattaa hyvin asettaa vastapainoksi Hänen Korkea-arvoisuutensa Pyhän Asaphin tuomiorovastin esittämille näkökohdille. Eräässä keijukaisia, lemmentenhoa ja ties mitä hullutuksia esittelevässä mielettömässä tarinassa tapaa esimerkiksi säkeitä -- toivoisinpa, että sisareni poika Filip Sidney olisi nyt tässä, sillä hänen suustaan pysyvät ne harvoin poissa -- jotka ovat hyvin kauniita, vaikk'eivatkaan ne luonnollisesti kykene kohoamaan aiheen verroille, jota ne rohkeudessaan käsittelevät -- Filip kai mumisee niitä unissaankin.»
»Te kiusaatte meitä Tantaluksen tuskilla, herra kreivi», vastasi kuningatar. -- »Herra Filip Sidney on, sen me tiedämme, runotarten lemmikki ja meitä ilahuttaa, että niin on. Urhous ei milloinkaan esiinny niin edullisessa valossa kuin yhtyneenä hienostuneeseen makuun ja kaunotieteiden rakkauteen. Mutta varmaankin on täällä meidän nuorten hovimiestemme joukossa joitakuita, jotka muistavat, mitä Teidän Jaloutenne on unohtanut tärkeimpien asiain takia. -- Herra Tressilian, Teitä on sanottu minulle Minervan palvelijaksi -- muistatteko Te niitä säkeitä?»
Tressilianin sydän oli liian raskas, hänen toiveensa liian tuhoisasti murskautuneet hänen käyttääkseen tilaisuutta, joka hänelle siten tarjoutui kuningattaren huomion herättämiseksi, vaan päätti hän suoda sen edun kunnianhimoiselle nuorelle ystävälleen; ja syyttäen pettävää muistiaan huomautti hän luulevansa, että herra Walter Raleigh varmaankin taitaisi ne Leicesterin kreivin mainitsemat kauniit säkeet.
Kuningattaren käskystä lausui nuori ritari Oberonin kuuluisan näyn sävyllä ja tavalla, jotka vielä lisäsivät sen viittailujen erinomaista hienotunteisuutta ja sen kuvausten kauneutta:
»Näin silloin minä (Sinä sit' et voinut) Cupidon lentelevän täysin asein Kuun väliä ja maan; hän Vestan impeen, Ihanaan lännen haltijahan tähtäs Ja lemmennuolen vinhaan jousest' ampui, Ikäänkuin sydämiä lävistää Hän aikois sadoin tuhansin. Mut katso. Kosteisen kuunpa kainoon sädevaloon Cupidon nuoren tulinuoli sammuu, Ja papitar tuo kuninkaallinen Vapaana lemmest' impimiettein astuu.»
Viimeisissä säkeissä vapisi hiukan Raleighin ääni, ikäänkuin olisi hän pelännyt, miten hallitsijatar, jolle tämä mairittelu oli osoitettu, ottaisi sen vastaan, niin hienotunteinen kuin se olikin. Jos tämä pelko oli teeskennelty, oli se joka tapauksessa viisaasti harkittu; mutta jos se oli todellinen, niin oli siihen hyvin vähän syytä. Säkeet eivät varmaankaan olleet uusia kuningattarelle, sillä milloinka pysyi niin loistava imartelu kauvan poissa sen kuninkaallisen korvan kuuluvilta, jolle se oli tarkoitettu? Mutta ne eivät tulleet vastenmielisemmiksi sen takia, että ne esitti sellainen lausuja kuin Raleigh. Yhtä ihastuneena runon aiheeseen kuin nuoren, uljaan lausujan esitystapaan, miellyttävään ulkomuotoon ja ilmeikkäisiin kasvonpiirteihin, säesti Elisabet jokaista nousua ja laskua katsein ja kädenliikkein. Kun Raleigh oli lopettanut, mumisi hän viimeisiä säkeitä ikäänkuin tuskin tietäen muiden sitä kuulevan, ja lausuessaan sanoja:
»Vapaana lemmest' impimiettein astuu»
pudotti hän Temsiin kuninkaallisten karhujen vartijan Orson Pinnitin anomuksen, hakemaan suosiollisempaa huomiota Sheernessistä tai muualta, minne virta sattuisi sen ajamaan.
Leicesteriä kannusti kilvoitteluun nuoren hovimiehen menestys, aivan niinkuin vanha juoksijakin yltyy uuteen intoon tulisen varsan kiitäessä sen ohi. Hän käänsi keskustelun juhlapitoihin, näytelmiin, naamio-ilveilyihin ja ihmisiin, jotka näissä iloisissa tilaisuuksissa kävivät. Hän yhdisti teräviä huomautuksia kevyeen ivaan siinä oikeassa suhteessa, joka oli samalla vapaa ilkeämielisestä panettelusta ja mauttomasta ylistelystä. Hän jäljitteli taitavasti teeskentelevän tai moukkamaisen ihmisen esiintymistä ja saattoi siten oman viehättävän käytöksensä ja liikehtimisensä loistamaan sitä kirkkaammassa valossa. Vieraat maat -- uuden tavat ja tottumukset -- niiden hovisäännöt -- niiden muodit ja yksinpä niiden naisten pukukin saivat suoda hänelle puheenaihetta; ja harvoin lopetti hän haastelunsa omistamatta jotakin hienotunteisesti suunniteltua ja taitavasti esitettyä kohteliaisuutta neitseelliselle kuningattarelle, hänen hovilleen ja hänen hallitukselleen. Näin keskusteltiin tällä huviretkellä, ja muutkin kuningattaren seuralaiset tekivät parhaansa tässä iloisessa juttelussa, johon liitettiin huomautuksia muinaisista ja nykyisistä kirjailijoista ja jota höystivät syvän viisauden ja terveen siveysopin ohjauksilla läsnäolevat valtiomiehet ja oppineet, siten tuoden painavampia aineksia naisellisen hovin kevyeen haasteluun.
Heidän palatessaan palatsiin hyväksyi tai pikemminkin valitsi Elisabet Leicesterin käsivarren tuekseen maallenousuportailta suurelle portille kuljettaessa. Jopa hänestä tuntui (vaikka se voi olla vain hänen oman mielikuvituksensa imartelua) kuin olisi kuningatar tällä lyhyellä matkalla nojannut häneen hieman raskaammin kuin tien niljakkuus olisi ehkä välttämättä vaatinut. Joka tapauksessa osoittivat hallitsijattaren teot ja sanat sellaista suosiota, jota ei Leicester mahtavimpina aikoinaankaan ollut vielä saavuttanut. Tosin sai hänen kilpailijansa usein myös osakseen kuningattaren huomiota; mutta se näytti johtuvan vähemmän tahattomasta taipumuksesta kuin hänen ansioittensa tunnustamisen pakosta. Ja useiden kokeneiden hovimiesten mielestä teki kaiken tämän suosion tyhjäksi hänen kuiskauksensa Derbyn kreivittären korvaan, että »nyt hän näki sairauden olevan paremman kullantekijän kuin hän oli tähän asti luullutkaan, koska se oli muuttanut Sussexin kreivin kuparinenän kultaiseksi».