Part 22

Näiden viimeisten sanojen rauhoittamana puhkesi Leicester palavasti vakuuttamaan syvää ja järkkymätöntä kiintymystään, joka ei ehkä tällä hetkellä ollut kokonaan teeskenneltyä. Ne erilaiset mielenliikutukset, jotka olivat hänet ensin vallanneet, olivat nyt antaneet tilaa tarmokkaalle päätökselle pitää paikkansa kuningattaren suosiossa; eikä hän ollut Elisabetista koskaan tuntunut niin kaunopuheiselta, niin komealta, niin miellyttävältä kuin siinä polvillaan rukoillessaan häntä ottamaan häneltä kaikki muut lahjansa takaisin ja jättämään hänelle vain palvelijansa nimen. -- »Riistäkää Dudley-raukalta», huudahti hän, »kaikki, mitä Teidän hyvyytenne on hänelle antanut, ja käskekää häntä olemaan jälleen se köyhä aatelismies, mikä hän oli ennen kuin Teidän suosionne aurinko alkoi hänelle paistaa; jättäkää hänelle vain viitta ja miekka, mutta sallikaa hänen aina kerskua omaavansa -- minkä menettämistä hän ei sanalla eikä teolla ole ansainnut -- jumaloidun Kuningattarensa ja Valtijattarensa kunnioitus!»

»Ei, Dudley!» sanoi Elisabet, nostaen häntä toisella kädellä ja tarjoten toisen hänen suudeltavakseen; »Elisabet ei ole unohtanut, että silloin kun Te olitte köyhä, peritystä arvostanne alennettu aatelismies, oli hänkin yhtä voimaton prinsessa, ja että Te silloin hänen puolestaan panitte alttiiksi kaikki, mitä sorto oli Teille jättänyt -- henkenne ja kunnianne. -- Nouskaa, herra kreivi, ja päästäkää käteni! -- Nouskaa, ja olkaa, mitä olette aina ollut, hovimme kaunistus ja valtaistuimemme tuki. Hallitsijattarenne saattaa tulla pakotetuksi nuhtelemaan Teidän hairahduksianne, mutta se ei ole koskaan tapahtuva, myöntämättä Teidän ansioitanne. -- Ja niin totta kuin Jumala minua auttakoon», lisäsi hän kääntyen seurueeseen, joka oli vaihtelevin tuntein katsellut tätä jännittävää kohtausta -- »niin totta kuin Jumala minua auttakoon, hyvät herrat, luulen minä, ett'ei ainoallakaan hallitsijalla ole vielä ollut uskollisempaa palvelijaa kuin minulla tässä jalossa kreivissä!»

Hyväksymyksen humina nousi Leicesterin puolueesta, eivätkä Sussexin ystävät uskaltaneet sitä vastustaa. He seisoivat siinä silmät maahan luotuina, vastustajainsa julkisen ja ehdottoman voiton pelästyttäminä ja nöyryyttäminä. Leicester käytti ensiksi sitä luottamusta, johon kuningatar oli hänet niin ratkaisevasti jälleen korottanut, kysyäkseen hänen määräyksiään Varneyn rikoksen suhteen. »Vaikk'ei», sanoi hän, »se veijari ansaitsekaan minulta muuta kuin epäsuosioni, niin rohkenisin kuitenkin pyytää --»

»Tosiaankin, olimmepa aivan unohtaa koko asian», vastasi kuningatar; »ja me olisimme tehneet pahoin, sillä meidän tulee jakaa oikeutta niin halvimmalle kuin korkeimmallekin alamaisellemme. Meitä ilahuttaa, herra kreivi, että Te juuri ensimäisenä huomautitte meille asiasta. -- Missä on Tressilian, syyttäjä? -- käskekää hänet eteemme.»

Tressilian astui esiin ja teki syvän, siron kumarruksen. Hänen koko olemuksessaan, kuten olemme jo maininneet, oli jotakin miellyttävää ja jaloakin, joka ei jäänyt kuningatar Elisabetin tarkalta silmältä huomaamatta. Hän katseli tutkivasti Tressiliania, joka seisoi hänen edessään varmana, mutta syvimmän surumielisyyden ilme kasvoillaan.

»En voi olla surkuttelematta tätä herraa», sanoi Elisabet Leicesterille. »Minä olen ottanut hänestä selkoa, ja hänen käytöksensä vahvistaa sen, mitä minä olen kuullut, nimittäin että hän on sekä oppinut että sotilas ja hyvin harjaantunut niin tieteisiin kuin aseiden käyttelyyn. Me naiset, herra kreivi, olemme oikullisia valinnassamme -- minä sanoisin jo pelkän ulkomuodon perustuksella, ett'ei Teidän seuralaistanne voi verratakaan tähän aatelismieheen. Mutta sillä Varney-veitikalla on taitava puhelahja, ja totuuden tunnustaakseni, sillä voi vaikuttaa paljon meihin heikomman sukupuolen ihmisiin. -- Katsokaas, herra Tressilian, hukkunut nuoli ei ole vielä katkennut jousi. Teidän totinen rakkautenne, sillä sellaisena tahdon sitä pitää, näyttää saaneen huonon palkan; mutta Te olette oppinut ja Te tiedätte, että tässä maailmassa on ollut monta petollista Cressidaa sitten Troijan sodan. Unohtakaa, hyvä herra, tämä neiti Kevytkenkä -- ja opettakaa rakkautenne vast'edes katsomaan paremmin eteensä. Tätä me puhumme Teille enemmän oppineiden miesten kirjoitusten perustalla kuin omasta tiedostamme, koska me emme jo asemamme emmekä erikoisen tahtommekaan takia halua hankkia kokemusta sellaisissa muuttelevien tunteiden arvottomissa leikeissä. Mitä sen neidon isään tulee, niin aijomme me huojentaa hänen suruansa kohottamalla hänen vävynsä asemaan, jossa hän kykenee hankkimaan puolisolleen kunniallisen toimeentulon. Eikä Teitäkään unohdeta, Tressilian -- käykää hovissamme ja Te olette huomaava, että uskollisella Troiluksella on jonkun verran oikeutta tuta meidän suopeuttamme. Muistakaa, mitä se pääveitikka Shakespeare sanoo -- susi hänet syököön, tulevathan hänen hullutuksensa aina mieleeni, kun minun pitäisi muuta ajatteleman! -- Odottakaahan, mitenkä se nyt olikaan?

»'Sun sitoi taivaan side Cressidaan. Se taivaan side höltyi, purkes, laukes, Ja toinen solmu, viiden sormen solmu, Tuon naisen valan pirstat, lemmen rippeet Kytki Diomedeeseen.'

»Te hymyilette, herra southamptonilainen -- ehkä minun huono muistini panee näytelmäseppänne säkeet ontumaan. -- Mutta se siitä -- loppukoon tämä typerä juttu nyt kerrassaan tähän.»

Vaan kun Tressilianin asento osoitti hänen haluavan puhua, vaikka samalla mitä syvin kunnioitus kuvastihen hänen kasvoillaan, lisäsi kuningatar hieman kärsimättömänä. -- »Mitä nyt vielä? Tyttöhän ei voi ruveta Teidän molempien vaimoksi. -- Hän on nyt kerta kaikkiaan tehnyt valintansa -- olkoonpa, ett'ei se ollut viisas; mutta hän on kun onkin Varneyn vihitty puoliso.»

»Anomukseni pitäisi raukeneman tähän, kaikkein armollisin Hallitsijatar», vastasi Tressilian, »ja sen mukana kostonikin. Mutta minä en pidä tämän Varneyn sanaa riittävänä totuuden takeena.»

»Jos tämä epäilys olisi lausuttu muualla», kivahti Varney, »olisi minun miekkani --»

»_Sinun_ miekkasi!» keskeytti Tressilian halveksivasti; »Teidän Majesteettinne luvalla on minun miekkani näyttävä --»

»Hiljaa, te lurjukset, mitä olettekin molemmat!» huudahti kuningatar. »Tiedättekö, missä olette? -- Tämä johtuu teidän riitelemisistänne, hyvät herrat», jatkoi hän Leicesteriin ja Sussexiin katsahtaen; »teidän seuralaisenne saavat teidän päänne, ja niiden pitää oikeiden tappelupukarien tavoin toraileman ja kahakoiman minun hovissani, jopa minun läsnä-ollessanikin! -- Huomatkaa, hyvät herrat, joka vielä puhuu miekkojen paljastamisesta muussa asiassa kuin minun tai Englannin, hänelle toimitan minä, kautta kunniani, rautarenkaat käsiin ja jalkoihin!»

Sitten vaikeni hän hetkiseksi ja puuttui jälleen puheeseen lempeämmällä äänellä: »Minun täytyy kuitenkin ratkaista niiden röyhkeiden ja hillittömien lurjusten välit. -- Herra Leicester, tahdotteko vakuuttaa kunniasanallanne -- se on: parhaan luulonne mukaan -- palvelijanne puhuvan totta sanoessaan olevansa naimisissa neiti Amy Robsartin kanssa?»

Se oli Leicesterille isku suoraan sydämeen, ja se oli vähällä saada hänet horjumaan. Mutta hän oli nyt mennyt liian pitkälle peräytyäkseen, ja vastasi siis, hetkisen epäröityään: »Parhaan luuloni mukaan -- varman tietoni mukaan -- on neiti Amy Robsart naimisissa.»

»Armollinen Hallitsijatar», virkkoi Tressilian, »sallikaa minun kysyä, milloin ja missä olosuhteissa tämä luuloteltu avioliitto --»

»Ohoo, mies», keskeytti kuningatar; »_luuloteltu_ avioliitto! -- Eikö tämän maan mainion kreivin sana ole Teidän mielestänne riittävänä takeena hänen palvelijansa puheen todenperäisyydestä? Mutta Tehän olette hävinnyt puoli -- tai ainakin luulette olevanne -- ja Teitä kohtaan on oltava kärsivällinen -- me kyllä tutkimme toiste tätä asiaa tarkemmin. -- Herra Leicester, toivoakseni muistatte vielä meidän ensi viikolla aikovan kokea Kenilworth-linnanne vieraanvaraisuutta -- me pyydämme Teitä kutsumaan hyvän ja kunnioitetun ystävämme Sussexin kreivin sinne seuraksemme.»

»Jos jalo Sussex», sanoi Leicester, mitä sulavimmin ja kohteliaimmin kumartaen kilpailijalleen, »suvaitsee niin suuresti kunnioittaa halpaa taloani, niin pidän minä sitä uutena todistuksena niistä ystävällisistä suhteista, joiden Teidän Majesteettinne toivomuksesta tulee tästä lähtien vallita välillämme.»

Sussexilta ei sovinnon teko luistanut yhtä helposti. -- »Minä olisin viimeisen ankaran sairauteni jälkeen vain iloisten hetkienne häiritsijänä, armollinen Kuningatar», vastasi hän.

»Oletteko Te tosiaankin ollut niin sairaana?» kysyi Elisabet, katsellen häntä tarkemmin kuin tähän asti; »Te olette, se täytyy myöntää, suuresti muuttunut, ja minua surettaa syvästi, kun näen Teidät sellaisena. Mutta rohkaiskaa mielenne -- me tahdomme itse pitää huolta niin arvokkaan palvelijan terveydestä, sillä mehän olemme Teille niin paljosta kiitollisuuden velassa. Masters saa määrätä Teille hoitotavan; ja jotta me itse voisimme katsoa, noudatatteko Te hänen ohjeitaan, täytyy Teidän seurata meitä tälle Kenilworthin retkelle.»

Tämä sanottiin niin käskevästi ja kuitenkin samalla niin ystävällisesti, ett'ei Sussexin, niin vastenmielistä kuin hänen olikin mennä kilpailijansa vieraaksi, auttanut muu kuin kumartaa syvään, merkiksi taipumisestaan kuningattaren tahtoon, ja ilmaista kömpelöllä, vaivaloisella kohteliaisuudellaan Leicesterille ottavansa kutsun vastaan.

Kreivien vaihdellessa näitä muodollisuuksia sanoi kuningatar valtiovarain hoitajalleen: »Meistä nähden, hyvä herra, muistuttavat nuo meidän jalot kreivimme koko olemuksellaan niitä kahta kuuluisaa klassillista jokea, joista toinen oli niin synkkä ja surullinen, toinen niin kaunis ja miellyttävä. -- Vanha opettajani Ascham olisi nuhdellut minua, jos olisin unohtanut sen klassillisen kirjailijan, joka niistä puhuu. -- Se oli luullakseni Caesar. -- Katsokaa, mikä ylevä tyyneys lepää jalon Leicesterin otsalla, kun taas Sussex näyttää puhelevan hänelle ikäänkuin meidän tahtoamme totellakseen, mutta pakosta.»

»Epätietoisuus Teidän Majesteettinne suosiosta», vastasi valtiovarain hoitaja, »saattaa ehkä aiheuttaa tämän eroituksen, joka on yhtä vähän kuin mikään muukaan jäänyt Teidän Majesteettinne tarkalta silmältä huomaamatta.»

»Moinen epäilys olisi loukkaavaa meille, hyvä herra», vastasi kuningatar. »Meille ovat molemmat yhtä läheisiä ja rakkaita, ja me tahdomme puolueettomasti käyttää molempia kunnialliseen palvelukseen valtakuntamme parhaaksi. Mutta tällä hetkellä täytyy meidän katkaista heidän haastelunsa. -- Herrat Sussex ja Leicester, meillä on teille vielä sananen sanottavana. Tressilian ja Varney kuuluvat lähimpään seurueeseenne -- katsokaa, että he joutuvat mukaan Kenilworthiin. -- Ja koska siellä siten tulevat puhuteltavinamme olemaan sekä Paris että Menelaus, niin täytyy sinne saapua myös kauniin Helenan, jonka huikentelevaisuus on saanut aikaan tämän riidan. -- Varney, Sinun täytyy tuoda vaimosi Kenilworthiin ja esittää hänet minulle käskettäessä. -- Herra Leicester, me odotamme Teidän pitävän huolta siitä, että näin tapahtuu.»

Kreivi ja hänen seuralaisensa kumarsivat syvään, mutta eivät uskaltaneet päätään nostaessaan katsoa kuningattareen eivätkä toisiinsa; sillä molemmat tunsivat tällä hetkellä, että heidän petollisuutensa kutomat verkot ja paulat alkoivat kiristyä heidän ympärilleen. Kuningatar ei kuitenkaan huomannut heidän hämminkiään, vaan jatkoi: »Herrat Sussex ja Leicester, me pyydämme teitä piakkoin saapumaan valtioneuvostoon, missä pohditaan tärkeitä asioita. Me lähdemme sitten huviksemme vesille, ja te, hyvät herrat, saatte tulla mukaan. -- Tämä tuo mieleemme erään seikan. -- Älkää Te, herra Tahratun Viitan Ritari (tässä sai Raleigh osakseen suosiollisen hymyn), myöskään unohtako, että Teidän tulee seurata meitä retkellemme. Te tulette saamaan tarpeellisen avustuksen pukuvarastonne uudistamiseen.»

Ja niin päättyi tämä kuuluisa vastaanotto, missä Elisabet, kuten kautta koko elämänsä, yhdisti sukupuolensa tilapäiseen oikullisuuteen sen terveen järjen ja viisaan valtiotaidon, joissa ei ainoakaan mies eikä nainen ole häntä vielä voittanut.

XVII Luku.

Hyvä -- on suunta selvä -- mastoon purjeet -- Pohjaa koitelkaa ja tulos merkitkää -- Hoida peräsintä, mies -- monet karit Rannalla tällä kaamealla uhkaavat, Ja kallioilla istuu merenneito, Niinkuin vallanhimo miehet tuhoon syösten.

_Haaksirikko_.

Vastaanoton päättymisen ja valtioneuvoston istunnon alkamisen välisellä lyhyellä ajalla ennätti Leicester selvittää itselleen, että hän oli tänä aamuna ratkaissut kohtalonsa iki-ajoiksi. »Minun on nyt enää mahdotonta», ajatteli hän, »mentyäni kaiken sen kuullen, mitä Englannissa on jaloa ja ylhäistä, kunniasanallani takaukseen Varneyn väitteen todenperäisyydestä -- vaikkakin jättämällä lauseeni kaksimieliseksi -- minun on nyt enää mahdotonta puhua sitä vastaan tai kieltää sitä, menettämättä ei ainoastaan hovisuosiotani vaan myös saamatta osakseni kuningattaren, petetyn hallitsijattareni, kiivainta suuttumusta ja samalla sekä kilpailijani että kaikkien hänen puoluelaistensa ivaa ja halveksumista.» Tämä varmuus ryntäsi väkevänä hänen mieleensä yhdessä kaikkien niiden vaikeuksien kanssa, joihin hän ehdottomasti joutuisi säilyttäessään salaisuutta, joka nyt näytti yhtä välttämättömältä hänen pelastumiselleen kuin hänen mahtavuudelleen ja kunnialleenkin. Hän oli aivan samanlaisessa asemassa kuin pettävällä jäällä kulkija, jonka ainoana pelastuksena on käyminen eteenpäin lujin ja horjumattomin askelin. Kuningattaren suosio, jota saavuttaakseen hän oli tehnyt niin suuria uhrauksia, oli nyt säilytettävä keinolla millä tahansa ja uhalla kuinka suurella tahansa -- se oli ainoa lauta, johon hän saattoi tarrautua tässä myrskyssä. Kaiken hänen toimintansa täytyi siis suuntautua tästä lähtien ei ainoastaan kuningattaren mieltymyksen säilyttämiseen, vaan myöskin sen lisäämiseen. -- Hänen täytyi joko pysyä Elisabetin suosikkina tai joutua mahtavuuden ja kunnian puolesta täydelliseen haaksirikkoon. Kaikkien muiden näkökohtien oli pakko väistyä tällä hetkellä, ja hän vaimensi ne kiusalliset ajatukset, jotka Amyn kuva nosti hänen mieleensä, selittelemällä itselleen, että kyllähän hänellä sitten myöhemmin on aikaa miettiä, miten selvitä lopullisesti tästä umpisokkelosta, aivan niin kuin ei perämieskään, joka näkee Scyllan laivansa kaarien alla, ajattele sillä hetkellä Charybdiin kaukaisempia vaaroja.

Tässä mielentilassa astui Leicester sinä päivänä sijalleen Elisabetin neuvottelupöydän ääreen, ja kun vakavammat toimet olivat ohi, siinä samassa mielentilassa istui hän kuningattaren vieressä kunniapaikalla Temsin huviretkellä. Eikä hän milloinkaan esiintynyt edullisemmin ensi luokan valtiomiehenä, eikä milloinkaan näytellyt paremmin täydellisen hovimiehen osaa.

Sen päivän neuvotteluissa sattui juuri olemaan pohdittavana onnettoman Marian asia, jonka seitsemäs vuosi englantilaista tuskallista vankeutta oli juuri kulumassa. Neuvostossa oli esitetty tälle onnettomalle ruhtinattarelle suosiollisia mielipiteitä, ja niitä olivat voimakkaasti tukeneet Sussex ja muut, jotka panivat suurempaa painoa kansainoikeuteen ja vieraanvaraisuuden lakien rikkomiseen, vaikkakin lievennellen ja rajoitellen, kuin oli kuningattaren korville mieluista. Leicester puolusti vastakkaista kantaa suurella ponnella ja kaunopuheisuudella ja kuvaili innokkaasti, mitenkä välttämätöntä oli yhä edelleenkin pitää skotlantilaisten kuningatarta tarkasti vartioituna jo yksistään valtakunnan rauhan, mutta erittäinkin Elisabetin pyhitetyn henkilön turvallisuuden takia, Elisabetin, jonka pienimmänkin kiharan tulisi hänen mielestään olla herrojen valtioneuvosten syvemmän ja tuskallisemman huolen esineenä kuin sellaisen kilpailijattaren onnen ja hengen, joka, perusteettomasti ja väärin tavoiteltuaan Englannin kruunua, nyt yhä Elisabetin maiden sydämessäkin oleskellessaan oli armollisen kuningattaren kaikkien vihollisten alituisena toivona ja kiihoittimena, sekä rajojen tällä että tuolla puolen. Lopettaessaan pyysi hän anteeksi herroilta valtioneuvoksilta, jos hän puheensa innostuksessa oli tullut jotakuta loukanneeksi, mutta kuningattaren turvallisuus oli aihe, joka aina sai hänet käymään tavallisen rauhallisen asioiden pohdinnan rajojen yli.

Elisabet nuhteli häntä, mutta ei suinkaan ankarasti, siitä liian suuresta huomiosta, jota hän osoitti hänen henkilökohtaisille eduilleen; mutta hän myönsi kuitenkin, että kun nyt kerran taivas oli yhdistänyt ne edut hänen alamaistensa onneen ja menestykseen, teki hän ainoastaan velvollisuutensa ryhtyessään sellaisiin toimenpiteisiin oman turvallisuutensa takaamiseksi, joita olosuhteet vaativat; ja jos neuvoskunta olisi viisaudessaan sitä mieltä, että oli tarpeellista jatkaa hänen onnettoman skotlantilaisen sisarensa vartioimista, ei hän uskonut heidän moittivan häntä, jos hän pyytäisikin Shrewsburyn kreivitärtä kohtelemaan Mariaa kaikella sillä hellyydellä, minkä hänen varma säilyttämisensä sallisi. Ja tähän kuningattaren tahdon selvittämiseen päättyi istunto.

Ei milloinkaan oltu vielä niin hetaasti ja nopeasti väistytty Leicesterin kreivin tieltä, kuin hänen kulkiessaan palatsin täysinäisten salien läpi joen rantaa kohti, seuratakseen hänen majesteettiaan veneretkelle -- milloinkaan eivät olleet airueet kaikuvammin huutaneet: »tilaa -- tilaa jalolle kreiville!» -- milloinkaan ei oltu näitä huutoja joutuisammin eikä kunnioittavammin toteltu -- milloinkaan ei oltu kohotettu häneen huolekkaampia katseita, saamaan suosiollista silmäystä tai edes tuntemisen merkkiä, sillä välin kun monen hänen halvan seuralaisensa sydän löi halua onnitella häntä ja pelkoa pyrkiä niin paljoa korkeamman henkilön huomioon. Koko hovi piti sen päivän vastaanottoa, jota oli odotettu niin suurella tuskalla ja jännityksellä, ratkaisevana voittona Leicesterille, ja katsoi varmaksi, että hänen kanssaan kilpailevan kiertotähden, ell'ei hänen loistonsa sitä kokonaan pimentänytkään, täytyisi täst'edes kulkea hämärämpiä ja etäisempiä ratoja. Niin ajattelivat hovi ja hovikot ylhäisemmästä alhaisempaan, ja sen mukaan sovitti kukin käytöksensä.

Toiselta puolen ei Leicester ollut koskaan vastannut tähän yleiseen kunnioittavaan tervehdykseen alentuvammin, kohteliaammin ja miellyttävämmin, eikä paremmalla menestyksellä yrittänyt kerätä (käyttääksemme henkilön sanoja, joka niihin aikoihin oli häntä varsin lähellä) »kaikenlaisten ihmisten kultaista suosiota».

Kaikille oli tällä mahtavalla kreivillä varattuna kumarrus, tai ainakin hymy, usein ystävällinen sanakin. Useimmiten suuntasi hän nämä kohteliaisuudenosoituksensa hovimiehille, joiden nimet ovat aikoja sitten uponneet unohduksen virtaan; mutta joskus myös sellaisille, joiden nimi inhimillisen elämän jokapäiväisten ilmiöiden yhteydessä mainittuna kuulostaa meistä kummalliselta, jälkimaailman kiitollisuus kun on ne korottanut kauvas niiden yläpuolelle. Muutamat Leicesterin puhuttelulauseista kuuluivat seuraavasti:

»Poynings, hyvää huomenta, miten voivat puolisonne ja kaunis tyttärenne? Miks'eivät he tule hoviin? -- Adams, anomuksenne ei anna aihetta toimenpiteeseen -- kuningatar ei halua enää suoda yksinoikeuksia -- mutta minä olen valmis palvelemaan Teitä jollakin muulla tavalla. -- Hyvä neuvosmies Aylford, Lontoon porvariston Queenhitheä koskevaa pyyntöä olen minä puoltava niin pontevasti, kuin heikko valtani suinkin sallii. -- Herra Edmund Spenser, minä tahtoisin mielelläni edistää Teidän irlantilaista anomustanne, koska rakastan runottaria; mutta valtiovarain hoitaja on Teille vihoissaan.»

»Herra kreivi», vastasi runoilija, »jos minun vain sallittaisiin selittää --»

»Tulkaa asuntooni, Edmund», keskeytti kreivi -- »ei huomenna, eikä ylihuomennakaan, mutta piakkoin. -- Ahaa! William Shakespeare -- villi Will! -- Sinä olet antanut lemmenjuomaa sisarenipojalle Filip Sidneylle -- hän ei osaa enää nukkuakaan, ell'ei Sinun 'Venus ja Adonis'-runoelmasi ole hänen pieluksensa alla! Me aijoimme hirtättää Sinut Europan pahimpana taikurina. Kuule, Sinä veikeä velikulta, minä en ole unohtanut etu-oikeusanomustasi enkä karhujuttua.»

_Näyttelijä_ kumarsi, ja kreivi jatkoi kulkuaan päätänsä nyökäyttäen -- näin olisi silloinen aika asian esittänyt; meidän päivinämme sanottaisiin ehkä, että kuolematon kumarsi kuolevaiselle. Seuraava, jonka puoleen mahtava suosikki kääntyi, oli hänen innokkaimpia puoluelaisiaan.

»Entä nyt, herra Francis Denning», kuiskasi hän vastaukseksi toisen riemuitsevaan tervehdykseen, »tuo hymy tekee naamasi kolmannesta lyhyemmäksi aamullista. -- Kuinka, herra Bowyer, peräydyttekö Te ja luuletteko Te minun kantavan Teille kaunaa? Te teitte vain velvollisuutenne tänä aamuna; ja jos minä jotakin silloisesta kohtauksestamme muistan, on se tapahtuva Teidän eduksenne.»

Sitten lähestyi kreiviä monin kummallisin kumarruksin outoon, mustasta sametista tehtyyn ja omituisesti tulipunaisella silkillä reunustettuun ja koristettuun nuttuun puettu henkilö. Pitkä kukonsulka samettilakissa, jota hän piti kädessään, ja suunnaton kaularöyhelö, joka oli laitettu äärimmäisen kankeaksi sen ajan hullun kuosin mukaan, sekä terävä, eloisa ja pöyhkeilevä katsanto näyttivät ilmaisevan hassahtanutta, typerää houkkiota, kun taas sauva, jota hän piteli toisessa kädessään ja koko hänen ryhtinsä mahtipontisuus osoittivat jonkunlaista virka-arvon tuntoa, jota vielä lisäsi hänen eleittensä luontainen rehenteleväisyys. Lähtemätön puna, joka asui mieluummin tämän henkilön terävällä nenällä kuin laihalla poskella, näytti puhuvan enemmän »hyvästä elämästä», kuten sitä silloin nimitettiin, kuin kohtuuden suosimisesta; ja tapa, jolla hän lähestyi kreiviä, tuki tätä epäilystä.

»Hyvää päivää vain, mestari Robert Laneham», sanoi Leicester ja näytti aikovan sen pitemmittä puheitta kulkea edelleen.

»Minulla olisi tuota noin tehtävänä muuan anomus Teidän jalolle Korkeudellenne», virkkoi ilmestys, seuraten häntä rohkeasti.

»Ja mikä se olisi, hyvä mestari neuvoshuoneen ovenvartija?»

»Neuvoshuoneen oven _ylivartija_», lausui mestari Robert Laneham pontevasti vastaukseksi ja oikaisuksi.

»Hyvä, hyvä, nimitä nyt virkaasi miten haluat, mies», virkkoi kreivi; »mutta sano toki, mitä minulta tahdot?»

»En mitään muuta», vastasi Laneham, »kuin että Teidän Korkeutenne olisi yhä edelleen, kuten tähänkin asti, minun suosiollinen herrani ja hankkisi minulle luvan lähteä mukaan kesäretkelle Teidän Korkeutenne ihanaan ja kaikin puolin voittamattomaan Kenilworthin linnaan.»

»Mitä varten, hyvä mestari Laneham?» tiedusteli kreivi; »älä unohda, että vieraita muutoinkin tulee olemaan paljon.»

»Ei kuitenkaan niin paljon», intti anoja, »ett'ei Teidän Jaloudeltanne vielä jäisi vanhan palvelijanne varaksi pientä soppea ja ruuanhiukkaista. Ajatelkaahan, herra kreivi, kuinka tarpeellinen tämä minun sauvani onkaan ajamaan tiehensä kaikkia noita urkkijoita, jotka muutoin olisivat piilosilla korkeasti kunnioitettavan neuvoskunnan kanssa ja jotka muutoin kurkistelisivat kaikista neuvoshuoneen oven avaimenreijistä ja raoista, niin että minun sauvani on siellä tosiaankin yhtä välttämätön kuin kärpäslätkä teurastajan myymälässä.»

»Minun mielestäni käytit Sinä liiaksi kärpäsenlikaamaa vertausta korkeasti kunnioitettavasta neuvoskunnasta, mestari Laneham», sanoi kreivi; »älä yritäkään ryhtyä sitä puolustelemaan. Tule Kenilworthiin, jos mielesi tekee; siellä tulee olemaan pöllöpäitä ja narreja aika joukko ilmankin, niin että siten pääset sopivaan seuraan.»

»No, jos siellä on pöllöpäitä, armollinen herra», vastasi Laneham ihastuneena, »niin takaanpa röykyttäväni niitä kunnon tavalla; sillä ajokoira ei ikinä juokse niin innokkaasti jäniksen jäljille kuin minä kaikenlaisten pöllöpäiden ja narrien kimppuun. Mutta minulla on vielä erikoinen suosionosoitus anottavana Teidän Korkeudeltanne.»

»Sano se ja päästä minut menemään», tiuskaisi kreivi; »kuningatar tulee tuossa paikassa.»

»Sangen armollinen herra, minä haluaisin ottaa matkaan myös vuodekumppanin.»

»Kuinka, Sinä häpeämätön konna!» huudahti Leicester.