Part 21
»Pysy kintereilläni, Varney», sanoi Leicesterin kreivi, joka oli seisonut hetkisen sivummalla katselemassa, millaisen vastaanoton Sussex saisi osakseen; ja lähestyen ovea oli hän juuri astumaisillaan sisään, kun ovenvartija pysäytti Varneyn, joka asteli aivan hänen takanaan ja joka oli päivän vaatimusten mukaisesti puettu komeimpiin varustuksiinsa, kuten oli aikaisemmin pysäyttänyt Tressilianin ja Blountin.
»Mitä tämä merkitsee, herra Bowyer?» sanoi Leicesterin kreivi. »Ettekö tiedä, kuka minä olen, ja että tämä on ystäväni ja seuralaiseni?»
»Teidän Ylhäisyytenne suvainnee antaa minulle anteeksi», vastasi Bowyer lujasti, »ohjeeni ovat selvät ja pakoittavat minut tarkasti noudattamaan velvollisuuttani.»
»Sinä olet puolueellinen lurjus», tulistui Leicester, veren noustessa hänen kasvoilleen, »tehdessäsi minulle tämän häpeän, kun juuri äsken päästit sisään erään Sussexin kreivinkin seuralaisen.»
»Armollinen herra», vastasi Bowyer, »herra Raleigh on äskettäin valantehneenä ritarina otettu Hänen Majesteettinsa palveluskuntaan, ja häntä eivät minun käskyni koske.»
»Lurjus Sinä olet -- kiittämätön lurjus!» kiukutteli Leicester; »mutta joka ylensi, voi alentaakin -- et Sinä kauvan siinä virassasi kopeile!»
Tämän uhkauksen lausui hän vastoin tavallista viisauttaan ja varovaisuuttaan korkealla äänellä, astui sitten saliin ja kumarsi kuningattarelle, joka tavallistakin komeammin koristettuna ja ylimysten ja valtiomiesten ympäröimänä, joiden urhous ja taito ovat tehneet hänen hallituskautensa ikimuistettavaksi, oli valmistunut ottamaan vastaan alamaistensa kunnianosoituksia. Hän vastasi armollisesti suositun kreivin syvään kumarrukseen ja katseli vuorotellen häneen ja Sussexiin, ikäänkuin aikoen ruveta puhumaan, kun Bowyer, joka ei jaksanut sulattaa loukkausta, minkä Leicesterin kreivi oli hänelle virkansa toimituksessa niin julkisesti tehnyt, astui saliin musta sauva kädessään ja polvistui kuningattaren eteen.
»No, mitä nyt, Bowyer?» kysyi Elisabet, »kunnianosoituksesi tulee hieman omituiseen aikaan!»
»Armollinen Hallitsijattareni», sanoi hän, kaikkien hovimiesten vavistessa hänen rohkeuttaan, »minä tulin vain kysymään, kummanko käskyjä minun on virkani toimituksessa noudatettava, Teidän Majesteettinne vai Leicesterin kreivinkö, joka on julkisesti uhannut minua suuttumuksellaan ja puhutellut minua solvaisevalla tavalla, kun minä en Teidän Majesteettinne selvää käskyä noudattaen päästänyt sisään erästä hänen seuralaistaan?»
Henrik VIII:n henki kuohahti heti hänen tyttärensä rinnassa, ja kuningatar kääntyi Leicesterin puoleen kasvoillaan ankaruus, joka sai hänet ja kaikki hänen puoluelaisensa kalpenemaan.
»Kautta Herran kuoleman! kreivi», sellainen oli hänen tavallinen mahtipontinen puheenpartensa, »mitä tämä tarkoittaa? Me olemme ajatelleet hyvää Teistä, ja nostaneet Teidät lähelle itseämme; mutta ei ollut tarkoitus, että Te peittäisitte auringon muilta uskollisilta alamaisiltamme. Kuka antoi Teille oikeuden vastustaa käskyjämme tai arvostella virkamiestemme tekoja? Minun tahtoni on, että tässä hovissa, niin, koko tässä valtakunnassa pitää oleman vain yksi käskijätär, eikä yhtään käskijää. Katsokaa, ett'ei herra Bowyerille mitään pahaa tapahdu sen takia, että hän uskollisesti suorittaa velvollisuutensa minua kohtaan; sillä niin totta kuin olen kristitty nainen ja kruunattu kuningatar, Te saatte sen kalliisti maksaa. -- Mene nyt, Bowyer, Sinä olet menetellyt niin kuin kunnon miehen ja uskollisen alamaisen tuleekin. Me emme kärsi täällä mitään palatsityranneja!»
Bowyer suuteli kättä, jonka kuningatar hänelle ojensi, ja vetäytyi paikalleen, itsekin hämmästellen rohkeutensa menestystä. Voitonhymy kierteli Sussexin puoluelaisten huulilla, mutta Leicesterin miehet näyttivät sen sijaan hyvin pelästyneiltä, ja suosikki itsekään ei uskaltanut yrittää sanaakaan puolustuksekseen, vaan seisoi siinä syvimmän nöyryyden esikuvana.
Hän menetteli viisaasti; sillä Elisabetin tarkoituksena oli tosin masentaa häntä, vaan ei jättää häntä epäsuosioon, ja varovaisinta oli siis antaa hänen vastustamatta tai puhumatta nauttia valtansa koko loistoa. Kuningattaren arvo oli siten saanut hyvityksen, ja nainen alkoi pian tajuta sen nöyryytyksen katkeruuden, jonka hän oli valmistanut suosikilleen. Hänen terävä silmänsä huomasi myös ne salaiset vahingoniloiset katseet, joita Sussexin puoluelaiset toisilleen lähettelivät, eikä hänen valtioviisauteensa suinkaan kuulunut toisen ryhmän päästäminen toisen ratkaisevaksi voittajaksi.
»Mitä minä tässä sanoin Leicesterin kreiville», jatkoi hän lyhyen vaiti-olon jälkeen, »sen sanon minä myös teille, herra Sussex. Teidänkin sitä pitää muka niin komeasti rynnistämän Englannin hoviin oman joukkonne etunenässä!»
»Minun joukkoni, kaikkein armollisin Hallitsijatar», vastasi Sussex, »ovat kyllä komeasti rynnistäneet Teidän asiaanne puoltaen irlantilaisten, skotlantilaisten ja noiden pohjoisten maakuntain kapinallisten kreivien kimppuun. Mutta minä en tiedä --»
»Rupeatteko te vaihtamaan katseita ja sanoja kanssani, herraseni?» kysyi kuningatar keskeyttäen; »minusta nähden voisitte Te oppia Leicesterin kreiviltä nöyryyttä, joka osaa pysyä äänettömänä ainakin meidän nuhteitamme kuunnellessaan. Minä sanon Teille, hyvä herra, että iso-isäni ja isäni kielsivät viisaudessaan tämän sivistyneen maan ylimyksiä kulkemasta niin suunnattomien seurueiden saattamina; ja luuletteko te nyt, että koska minä kannan naisen päähinettä, heidän valtikkansa olisi minun kädessäni muuttunut kehräspuuksi? Minä vakuutan Teille, ett'ei ainoakaan kristikunnan kuninkaista jyrkemmin pidä huolta siitä, ett'ei liiaksi paisuneen vallan pöyhkeys häiritse hänen hovi-elämäänsä, rasita hänen kansaansa ja riko hänen valtakuntansa rauhaa kuin se, joka nyt teille puhuu. -- Herra Leicester, ja Te, herra Sussex, minä käsken teitä molempia olemaan ystävyksin, tai kautta tämän kruununi, te olette tapaava minussa vihollisen, joka on liian väkevä teille kummallekin!»
»Armollinen Kuningatar», vastasi Leicesterin kreivi, »Te, joka itse olette kunnian lähde, tiedätte parhaiten, mitä minun kunniaani kuuluu. Minä jätän sen Teidän valtaanne ja sanon vain, ett'ei suhde, jossa minä olen ollut herra Sussexiin, ole johtunut minun käytöksestäni; eikä hänellä ole ollut mitään syytä pitää minua vihamiehenään, ennen kuin hän teki minulle suurta vääryyttä.»
»Mitä minuun tulee, armollinen Kuningatar», virkkoi Sussexin kreivi, »niin en tahdo lainkaan ruveta vastustamaan Teidän armollista käskyänne; mutta minä olisin tyytyväinen, jos herra Leicester suvaitsisi ilmoittaa, milloin minä olen tehnyt hänelle suurta vääryyttä, kuten hän julistaa, koska kerran minun kieleni ei ole ikinä lausunut sanaakaan, jota minä en olisi kernaasti ollut valmis puolustamaan joko jalkaisin tai ratsain.»
»Ja mitä minuun tulee», jatkoi Leicester, »niin on minun käteni kaikkein armollisimman Hallitsijattareni luvalla oleva yhtä valmis vastaamaan sanoistani kuin ikinä miehen, joka kirjoittaa nimekseen Ratcliffe.»
»Hyvät herrat», nuhteli kuningatar, »nämä eivät ole tähän huoneeseen kuuluvia puheita, ja ell'ette voi hillitä kiukkuanne, olemme me löytävät paikkoja, missä sekä sillä että Teillä on oleva tarpeeksi ahdasta. Paiskatkaa nyt toisillenne kättä, hyvät herrat, ja unohtakaa nuo turhat riitanne.»
Kilpailijat katsahtivat toisiinsa vastahakoisin silmin eikä kumpikaan halunnut ensinnä lähteä tottelemaan kuningattaren käskyä.
»Sussex», sanoi Elisabet, »minä pyydän -- Leicester, minä käsken.»
Mutta hänen sanoissaan oli sellainen sävy, että pyyntö kuulosti aivan käskyltä ja käsky pyynnöltä. He seisoivat yhä paikoillaan vaijeten ja itsepäisinä, kunnes hän korotti äänensä tavalla, joka ilmaisi sekä suuttumusta että ehdotonta päättäväisyyttä.
»Herra Henrik Lee», sanoi hän päivystävälle upseerille, »pitäkää vartijajoukkonne valmiina ja miehittäkää vene viipymättä. -- Hyvät herrat Sussex ja Leicester, minä käsken teitä vielä kerran ojentamaan toisillenne kättä -- ja kautta Herran kuoleman! se, joka ei tottele, saa maistaa Towerimme ruokaa, ennen kuin hän jälleen näkee kasvomme. Minä lannistan Teidän pöyhkeät sydämenne, ennen kuin tästä erotaan, sen lupaan kuningattaren sanalla!»
»Vankeuden voisi vielä kestää», vastasi Leicester, »mutta ell'ei saisi nähdä Teidän Majesteettinne kasvoja, olisi se samaa kuin valon ja elämän menettäminen yht'aikaa. -- Tässä on käteni, Sussex.»
»Ja tässä on minun käteni», sanoi Sussex, »kaikessa uskollisuudessa ja kunniassa; mutta --»
»Ei, ei sanaakaan enää, jos suvaitsette», keskeytti kuningatar. »No niin, nyt on kaikki niin kuin ollakin pitää», lisäsi hän, katsahtaen heihin suosiollisemmin, »ja kun te, kansan paimenet, yhdytte sitä suojelemaan, niin on käyvä hyvin sen lauman, jota minä hallitsen. Sillä, hyvät herrat, minä sanon sen suoraan, teidän järjettömät riitanne johtavat kummalliseen vallattomuuteen palvelijainne keskuudessa, -- Herra Leicester, Teidänhän seurueessanne on muuan aatelismies, nimeltä Varney?»
»On kyllä, armollinen Kuningatar», vastasi Leicester, »minä toin hänet suutelemaan kuninkaallista kättänne Teidän viimeksi ollessanne Nonsuchissa.»
»Hänen ulkomuotonsa oli kyllä siedettävä», jatkoi kuningatar, »mutta minun nähdäkseni tuskin niin kaunis, että joku kunniallisesta perheestä lähtenyt, toivorikas neitonen olisi vaihtanut hyvän maineensa hänen koreihin kasvoihinsa ja ruvennut hänen rakastajattarekseen. Niin on kuitenkin käynyt -- tämä Teidän palvelijanne on vietellyt erään vanhan kunnon devonshirelaisen ritarin Hugh Robsartin, Lidcoten linnan herran tyttären, ja tämä on kurjan hylkytytön tavoin karannut hänen kanssaan isänsä kodista. -- Herra Leicester, voitteko pahoin, koska olette aivan kalman kalpea?»
»En, armollinen Hallitsijatar», vastasi Leicester, ja hänen täytyi ponnistaa kaikki voimansa kyetäkseen lausumaan nämä kolme sanaa.
»Te voitte varmasti pahoin, herra kreivi!» jatkoi Elisabet ja riensi hänen luokseen hätäisenä, ilmaisten siten syvimmän osanottonsa. »Kutsukaa Mastersia -- kutsukaa henkilääkäriämme -- missä ne typerät kuhnustelijat viipyvät? -- Me kadotamme hovimme ylpeyden heidän huolimattomuutensa takia. -- Taikka olisiko mahdollista, Leicester», jatkoi hän ja katseli kreiviä hyvin hellästi, »että vihastukseni pelko koski Sinuun niin kovasti? Älä luule hetkeäkään, jalo Dudley, että me moittisimme Sinua seuralaisesi tyhmyyksistä -- Sinua, jonka ajatusten me tiedämme käyvän aivan toisia teitä! Joka kiipeää kotkan pesälle, herra kreivi, ei välitä siitä, kutka pyydystelevät hamppuvarpusia vuoren juurella.»
»Kuulkaas tuota?» kuiskasi Sussex Raleighille. »Piru auttaa häntä ilmeisesti? Sillä se, mistä toinen olisi jo vajonnut kymmenen sylen syvyyteen, näyttää vain sysäävän hänen purttaan parempaan vauhtiin. Olisipa joku minun miehistäni tehnyt tuon --»
»Vaiti, hyvä herra», sanoi Raleigh, »Jumalan nimessä, vaiti! Odottakaa vuoroveden vaihtumista; se tapahtuu tuossa tuokiossa.»
Raleighin terävä huomautus osasi ehkä oikeaan; sillä Leicesterin hämminki oli niin suuri ja hetken aikaa niin vastustamattoman voimakas, että Elisabet, tarkasteltuaan häntä ihmettelevin silmin ja saamatta mitään järjellistä vastausta niihin tavattoman suosion ja hellyyden osoituksiin, jotka hän oli tullut antaneeksi, loi tutkivan katseensa hovimiesten piiriin, ja lukien ehkä heidän kasvoiltaan jotakin, joka sopi hänen omaan heräävään epäluuloonsa, sanoi hän äkkiä: »Tai onko tämän takana enemmän kuin me näemmekään -- tai kuin Te, herra kreivi, haluatte meille näyttää? Missä on se Varney? Onko kukaan nähnyt häntä?»
»Jos Teidän Armonne suvaitsee» puuttui puhumaan Bowyer, »hän on sama herra, jolta minä äsken kielsin pääsyn vastaanottosaliin.»
»Jos minä suvaitsen!» toisti Elisabet tiukasti, sillä hän oli nyt tosiaankin sellaisella tuulella, ett'ei hän suvainnut mitään. -- »Minä en suvaitse hänen tunkeutuvan röyhkeästi vastaanottosaliini, mutta minä en myöskään suvaitse Sinun sulkevan sieltä sellaista henkilöä, joka oli tullut vastaamaan tehtyyn syytökseen.»
»Miten suvaitsette, miten suvaitsette», vastasi ylen määrin hämmentynyt ovenvartija, »jos minä tietäisin, miten menetellä sellaisissa tapauksissa, niin kyllä minä varoisin --»
»Sinun olisi pitänyt esittää sen miehen asia meille, herra Ovenvartija, ja odottaa meidän määräyksiämme. Sinä luulet kai olevasi aika mahtava herra nyt, kun me äsken nuhtelimme Sinun takiasi erästä ylimystämme -- mutta meidän silmissämme olet Sinä vain samanarvoinen kuin lyijypaino, joka pitää ovea kiinni. Kutsu se Varney tänne heti paikalla -- tässä anomuksessa on mainittu myös muuan Tressilian -- käske molemmat puheillemme.»
Häntä toteltiin, ja Tressilian ja Varney astuivat siis saliin. Varneyn ensimäinen katse välähti Leicesteriin, toinen kuningattareen. Tämän jälkimäisen ilmeistä näki hän myrskyn lähenevän, eikä hän herransa alaspäin painuneilta kasvoilta saattanut lukea mitään neuvoja, mihin suuntaan hänen oli ohjattava laivaansa uhkaavassa kamppailussa -- sitten huomasi hän Tressilianin ja yht'äkkiä selvisi hänelle se vaarallinen asema, johon hän oli joutunut. Mutta Varney oli yhtä julkea ja terävä-älyinen kuin ovela ja häikäilemätön, -- taitava perämies äärimmäisessäkin hädässä; hän oivalsi täydellisesti ne edut, jotka hän oli saavuttava, jos hänen onnistuisi pelastaa Leicester uhkaavasta vaarasta, ja perikadon, joka ammotti hänen jalkojensa juuressa, jos hänen yrityksensä ei veisi toivottuun tulokseen.
»Onko totta, mies», kysyi kuningatar, heittäen Varneyhin yhden noita tutkivia katseitaan, joita vain harvat kykenivät kestämään, »että Te olette häpeällisellä tavalla vietellyt erään nuoren, sivistyneen, jalosukuisen neidon, ritari Hugh Robsartin, Lidcoten linnan herran, tyttären?»
Varney polvistui ja vastasi, kasvoillaan syvimmän katumuksen ilme, että hänen ja neiti Amy Robsartin välillä oli tosiaankin ollut jonkunlaisia lemmensuhteita.
Leicesterin koko ruumis värisi suuttumuksesta, kun hän kuuli palvelijansa tekevän moisen tunnustuksen, ja hetkisen aikoi hän jo rohkeasti astua esiin ja heittää hyvästit hoville ja kuninkaalliselle suosiolle, kertomalla koko salaisen avioliittonsa tarinan. Mutta sitten katsahti hän Sussexiin, ja ajatellessaan sitä voitonriemuista hymyä, joka väreilisi tämän huulilla tuollaisen tunnustuksen tapahduttua, sulki hän suunsa. »En ainakaan nyt», ajatteli hän, »tai en ainakaan tässä huoneessa minä tahdo suoda hänelle niin suurta iloa.» Ja pusertaen huulensa tiukasti yhteen, seisoi hän siinä lujana ja kylmäverisenä, tarkaten jokaista sanaa, minkä Varney lausui ja vahvasti päättäen peittää viimeiseen asti salaisuuden, josta hänen hovisuosionsa näytti riippuvan. Sillä välin jatkoi kuningatar Varneyn kuulustelemista.
»Lemmensuhteita!» toisteli Elisabet hänen viimeisiä sanojaan; »mitä suhteita, konna? ja miksi et pyytänyt isältä tytön kättä, jos rakkaudessasi oli vähääkään rehellisyyttä?»
»Jos Teidän armollinen Majesteettinne suvaitsee», vastasi Varney, pysyen yhä polvillaan, »minä en uskaltanut, koska isä oli luvannut hänen kätensä eräälle jalosukuiselle aateliselle, kunnian miehelle. -- Minä teen hänelle oikeutta, vaikka tiedänkin hänen kantavan minulle kaunaa -- eräälle herra Edmund Tressilianille, jonka näen tässä huoneessa.»
»Vai niin!» jatkoi kuningatar; »ja mitä oikeutta oli Sinulla lemmensuhteittenne avulla, kuten Sinä ylpeydessäsi ja omahyväisyydessäsi niitä nimität, saattaa se typerä houkko rikkomaan arvoisan isänsä sopimuksen?»
»Armollinen Kuningatar», vastasi Varney, »on turhaa puolustaa inhimillisen heikkouden asiaa tuomarin edessä, jolle se on tuntematon, tai rakkauden asiaa henkilön edessä, joka ei ole koskaan langennut siihen intohimoon» -- Tässä vaikeni hän hetkiseksi ja lisäsi sitten hyvin hiljaa ja arkaillen, »vaikka hän sitä kaikissa muissa herättääkin.»
Elisabet yritti rypistää otsaansa, mutta hymyili tahtomattaankin, vastatessaan: »Sinä olet ihmeteltävän hävytön lurjus. -- Oletko Sinä naimisissa sen tytön kanssa?»
Leicesterin tunteet kuohuivat tällä hetkellä niin sekavina ja tuskallisen voimakkaina, että hänestä näytti hänen elämänsä riippuvan Varneyn vastauksesta. Tämä virkkoi, hiukan todellisesti epäröityään: »Olen.»
»Sinä kavala konna!» huudahti Leicester hillittömässä raivossaan, kykenemättä kuitenkaan lisäämään sanaakaan niin suurella intohimoisella ponnella alkamaansa lauseeseen.
»Ei, herra kreivi», virkkoi kuningatar, »me asetumme, luvallanne, tämän miehen ja Teidän vihanne väliin. Me emme ole vielä lopettaneet kuulusteluamme. -- Tiesikö herrasi, Leicesterin kreivi, tästä Sinun kauniista kepposestasi? Puhu totta, minä käsken, ja minä lupaan suojella Sinua vaaralta, tulkoon se mistä tahansa.»
»Armollisin Hallitsijatar», vastasi Varney, »puhuakseni puhtaimman totuuden: herrani oli syynä koko asiaan.»
»Sinä konna, aijotko pettää minut?» huudahti Leicester.
»Jatka», sanoi kuningatar kiireisesti; hänen poskensa hehkuivat, ja hänen silmänsä säkenöivät, hänen puhutellessaan Varneyta; »jatka -- täällä ei kuulla muiden käskyjä kuin minun.»
»Ne ovat kaikkivaltiaita, armollinen Kuningatar», vastasi Varney; »eikä Teidän edessänne saa olla mitään salattua. -- Kuitenkaan en minä haluaisi», lisäsi hän ympärilleen katsahtaen, »puhua herraani koskevista asioista kaikkien kuullen.»
»Väistykää syrjemmälle, hyvät herrat», käski kuningatar seuruettaan, »ja jatka Sinä. -- Mitä oli kreivillä tekemistä Sinun rikollisen juonesi kanssa? -- Katso nyt, mies, ett'et laskettele hänestä valheita!»
»Olkoon kaukana minusta, että rupeaisin puhumaan pahaa jalosta herrastani», vastasi Varney; »mutta minun on pakko ilmaista, että joku syvä, valtaava, salainen tunne on viime aikoina juurtunut herrani mieleen, riistänyt hänet kaikista huonekuntansa askareista, joista hän ennen piti niin ankaraa huolta, ja antanut meille tilaisuuden hullutusten tekemiseen ja niiden kautta, kuten tässäkin tapauksessa, saanut meidät osaksi häpäisemään herraammekin. Ilman sitä ei minulla olisi ollut aikaa eikä tilaisuutta langeta siihen hairahdukseen, joka nyt on suunnannut minuun hänen vihastuksensa, raskaimman, mikä minua olisi koskaan saattanut kohdata, -- ottamatta kuitenkaan lukuun Teidän Majesteettinne peloittavinta suuttumusta.»
»Ja vain tässä mielessä, eikä missään muussa, on hän ollut osallinen rikokseesi?» kysyi Elisabet.
»Vain siinä, armollinen Kuningatar, eikä missään muussa», vastasi Varney; »sillä tuon salaperäisen muutoksen tapahduttua olisi häntä tuskin luullut samaksi mieheksi. Katsokaa häntä, armollinen Valtijatar, kuinka kalpea hän on ja miten hän vapisee siinä seisoessaan -- kuinka se poikkeaakaan hänen tavallisesta ylevästä esiintymistavastaan! -- mitä saattaakaan hän pelätä, vaikka minä mitä puhuisin Teidän Majesteetillenne? Ah, armollinen Valtijatar, sen jälkeen kun hän sai tuon turmiollisen kääryn!»
»Minkä kääryn, ja keneltä?» kysyi kuningatar kiireisesti.
»Keneltä se tuli, armollinen Kuningatar, sitä en voi arvata; mutta minä pääsen häntä niin lähelle, että tiedän hänen siitä asti aina kantaneen kaulassaan, poveaan vasten hiuskiehkurasta riippuvaa pientä, sydämenmuotoista kultakorua -- hän puhelee sille ollessaan yksin -- hän ei luovu siitä nukkuessaankaan -- eikä mikään pakana ole sen hartaammin palvonut epäjumalankuvaansa.»
»Sinä olet tungetteleva lurjus, kun noin tarkkaan urkit herrasi tekoja», sanoi Elisabet, punastuen, mutta ei nyt suuttumuksesta; »ja juoruileva lurjus, kun sitten taas kuulutat kaikkialla hänen hullutuksiaan. -- Minkä värinen liekään se hiuskiehkura, josta lörpöttelet?»
Varney vastasi: »Runoilija, armollinen Valtijatar, sanoisi sitä Minervan kultakankaasta pirahtaneeksi säikeeksi; mutta minun nähdäkseni oli se vaaleampi kuin puhtainkaan kulta -- se oli pikemminkin kuin laskevan auringon viimeinen säde ihanimpana kevätpäivänä.»
»Tehän olette runoilija itsekin, herra Varney», virkkoi kuningatar hymyillen; »mutta minun järkeni ei jaksa seurata Teidän korkealentoisia vertauksianne -- katsokaa näitä kunnioitettavia naisia -- onko täällä» -- (hän epäröi ja koki pakottaa kasvoilleen suurimman välinpitämättömyyden ilmeen) -- »onko täällä, tässä salissa, naista, jonka tukan väri muistuttaa näkemäänne hiuskiehkuraa? Tahtomatta lainkaan tunkeutua herra Leicesterin lemmensalaisuuksiin, olisi minusta hauska tietää, millaiset kiharat ovat Minervan kultakuteen, tai -- mitenkä se nyt olikaan? -- toukokuun auringon viimeisten säteiden kaltaisia.»
Varney tähysteli pitkin salia, hänen katseensa vaelsi naisesta toiseen, kunnes se lopulta pysähtyi kuningattareen itseensä, mitä syvimmän kunnioituksen ilmeellä. »En näe tässä huoneessa kiharoita», sanoi hän, »joista saattaisi lausua sellaisia vertauksia, paitsi päässä, johon en uskalla kohottaa katsettani.»
»Kuinka, herra lurjus», tiuskasi kuningatar, »uskallatko Sinä viittailla --»
»En, armollinen Valtijatar», vastasi Varney, verhoten silmänsä käsillään, »toukokuun auringon säteet ne vain huikaisivat heikot silmäni.»
»Mene tiehesi -- mene tiehesi», virkkoi kuningatar; »Sinä olet aika hullunkurinen veitikka» -- ja kääntyen nopeasti hänestä, kiiruhti hän Leicesterin luo.
Väkevä uteliaisuus, sekaantuneena kaikkiin niihin moninaisiin toiveisiin, pelon syihin ja intohimoihin, jotka vaikuttavat hovipuolueisiin, oli vallinnut vastaanottosalissa sillä aikaa kun kuningatar puheli Varneyn kanssa, ikäänkuin olisi koko seurue ollut itämaisen taikakalun lumoissa. Miehet välttivät pienintäkin liikahdusta ja olisivat mielellään lakanneet hengittämästä, jos luonto olisi sallinut sellaista keskeytystä toiminnassaan. Ilmapiiri oli tartuttava, ja Leicester, joka näki ympärillään vain toivottavan tai pelättävän hänen pelastumistaan tai kukistumistaan, unohti kaiken, mitä rakkaus oli hänelle aikaisemmin kuiskannut ja näki tällä hetkellä vain suosion tai epäsuosion, jotka riippuivat Elisabetin päännyökkäyksestä ja Varneyn uskollisuudesta. Nopeasti keräsi hän kaiken kylmäverisyytensä ja valmistautui näyttelemään osaansa lähestyvässä kohtauksessa, koska hän näki kuningattaren häneen suuntaamista katseista, että Varneyn paljastukset, millaisia ne sitten olivatkin, edistivät hänen asiaansa. Elisabet ei jättänytkään häntä pitkäksi ajaksi epätietoisuuteen; sillä se suosiollisuuttakin hellempi sävy, jolla hän häntä puhutteli, ratkaisi hänen voittonsa hänen kilpailijansa ja koko Englannin hovin silmissä. -- »Tuo Sinun Varneysi on lörpöttelevä mies palvelijaksi, herra kreivi», virkkoi Elisabet; »on parasta, ett'et usko hänelle mitään sellaista, joka voisi vahingoittaa Sinua meidän silmissämme, sillä ole varma siitä, hän ei voisi pitää sitä kielensä takana.»
»Olisikin valtiopetosta», sanoi Leicester, sulavasti toiselle polvelleen laskeutuen, »jos hän salaisi jotakin Teidän Majesteetiltanne, ja minä toivoisin, että sydämeni olisi avoinna edessänne, avoimempana ja paljastetumpana, kuin mitä palvelijan kieli voi ilmoittaa.»
»Kuinka, herra kreivi», sanoi Elisabet, katsellen häntä hellästi, »eikö ole sydämessänne pienintäkään soppea, jonka yli Te tahtoisitte heittää verhon? Ah! minä näen, että tämä kysymys saattaa Teidät hämillenne, mutta kuningattarenne tietää, ett'ei hänen tule katsahtaa liian syvälle palvelijainsa uskollisesti täytetyn velvollisuuden syihin, jott'ei hän näkisi sellaista, mikä voisi, tai minkä ainakin tulisi häntä loukata.»