Part 20

»Kautta kunniani, lapsi, autoitpa Sinä minut oikeille jäljille», virkkoi kuningatar nauraen; »sillä minun hebreantaitoni tahtoo joskus pettää. -- Mitenkä on, Lincolnin piispa? Selittikö tuo poikanen oikein tekstiä?»

»Olisi ehkä liian harkitsematonta, kaikkein armollisin Hallitsijatar», vastasi piispa, »kääntää siten tuota sanaa _pelastus_, katsoen siihen, että hebrealainen sana --»

»Herra piispa», sanoi kuningatar keskeyttäen, »johan me sanoimme, että olemme kokonaan unohtaneet hebreamme. -- Mutta mikä onkaan nimesi ja syntyperäsi, nuori mies?»

»Raleigh on nimeni, kaikkein armollisin Kuningatar, ja minä olen erään lukuisan kunnianarvoisan Devonshireläisen perheen nuorin poika.»

»Raleigh?» virkkoi Elisabet hetkisen mietittyään; muistelemme kuulleemme jotakin Teidän Irlannissa suorittamistanne palveluksista.»

»Olen ollut niin onnellinen, että olen saanut siellä jotakin toimittaa, armollinen Kuningatar», vastasi Raleigh, »vaikkakaan sellainen tuskin ansaitsi tulla Teidän Armonne korviin.»

»Ne kuulevat pitemmälle kuin Sinä luuletkaan», sanoi kuningatar suosiollisesti, »ja ne ovat nyt kuulleet eräästä nuorukaisesta, joka puolusti muuatta kaalamoa kokonaista hurjien irlantilaisten kapinoitsijain laumaa vastaan, siksi kunnes virta tuli punaiseksi heidän ja hänen verestään.»

»Ehkäpä menetin siellä hieman vertakin», vastasi nuorukainen silmät maahan luotuina, »mutta se tapahtui siinä, missä minun pitää sydänverenikin vuodattaa: Teidän Majesteettinne palveluksessa.»

Kuningatar vaikeni hetkiseksi ja lausui sitten suopeasti: »Sinä olet vielä kovin nuori taistellaksesi niin urhoollisesti ja puhuaksesi niin hyvin. Mutta Sinä et ole pääsevä rangaistuksestasi, koska Sinä kerran pyörsit Mastersin takaisin -- se miesparka kylmettyi joella; sillä meidän käskymme tapasi hänet juuri kun hän oli palannut Lontoosta erinäisiltä sairaskäynneiltä, ja hän piti kuuliaisuuden ja omantunnon asiana lähteä heti jälleen matkaan. Kuule siis, herra Raleigh: muista nyt pitää tuota likaista viittaasi katumuksen merkkinä siksi kunnes tahdostamme toisin ilmoitetaan. Ja tässä», lisäsi hän, antaen Raleighille shakkinappulan muotoisen kultakorun, »lahjoitan minä Sinulle tämän kaulassa kannettavaksi.»

Raleigh, jolle luonto oli ikäänkuin välittömästi opettanut sen kohteliaan ja hienon käytöstavan, mitä monet tuskin saavuttavat pitkällä harjoituksella, polvistui ja, ottaessaan lahjaa kuningattaren kädestä, suuteli sormia, jotka sen antoivat. Hän osasi ehkä paremmin kuin kukaan hallitsijatartaan ympäröivistä hovimiehistä yhdistää kuningattaren vaatimaan alttiuteen hänen henkilökohtaiselle kauneudelleen kuuluvan mielistelyn -- ja tässä ensimäisessä yrityksessään onnistui hän niin hyvin, että hän tyydytti samalla kertaa Elisabetin luontaisen turhamaisuuden ja hänen vallanhalunsa.

Hänen herransa, Sussexin kreivi, sai kaiken edun siitä tyytyväisyydestä, jota Elisabet tunsi ensimäisestä kohtauksestaan Raleighin kanssa.

»Hyvät herrat ja naiset!» puhui kuningatar seurueensa puoleen kääntyen, »minun nähdäkseni olisi meidän parasta, kun nyt kerran joella olemme, luopua alkuperäisestä aikomuksestamme matkustaa kaupunkiin ja yllättää Sussexin kreivi-parka tervehdyskäynnillä. Hän on sairas ja hän kärsii varmaankin meidän vihastuksemme pelosta, vaikka hänet onkin kaikesta syystä puhdistanut tämän pahankurisen pojan suora tunnustus. Mitä arvelette? Eikö kuuluisi lähimmäisenrakkauteen lohduttaa häntä ja eivätkö juuri hänen uskollisia palveluksiaan suosiollisesti muistelevan kuningattaren kiitokset siihen parhaiten sopisi?»

On helppo arvata, ett'ei kukaan niistä, joille tämä puhe oli tarkoitettu, rohjennut ruveta vastustamaan tehtyä ehdotusta.

»Teidän Armonne», sanoi Lincolnin piispa, »on sieraintemme henkäys.» Miekan miehet väittivät, että hallitsijattaren kasvot olivat sotilaan säilän kovasin, kun taas valtiomiehet olivat sitä mieltä, että kuningattaren silmien paiste oli lyhtynä hänen neuvonantajiensa polulla; ja naiset myönsivät yksi-äänisesti, ett'ei kukaan Englannin ylimyksistä ansainnut niin hyvin Englannin kuninkaallisen Valtijattaren kunnioitusta kuin Sussexin kreivi -- tekemättä silti vääryyttä Leicesterin kreivin hyvälle oikeudelle, kuten muutamat kaikkein viisaimmista suostumuksensa ilmaisivat -- huomautus, johon Elisabet ei näyttänyt panevan sen suurempaa arvoa. Venhe sai sen vuoksi käskyn laskea kuninkaallinen kuormansa Deptfordiin, kohtaan, mistä olisi lyhyin ja mukavin matka Say's Courtiin, jotta hallitsijatar saattaisi rauhoittaa kuninkaallisen ja äidillisen huolensa ottamalla henkilökohtaisesti selkoa Sussexin kreivin terveydentilasta.

Raleigh, jonka terävä äly aavisti ja pelkäsi tärkeitä seurauksia pienimmistäkin tapauksista, kiiruhti pyytämään kuningattarelta lupaa saada astua pikkuvenheeseen ja lähteä ilmoittamaan herralleen aijotusta kuninkaallisesta vierailusta, kekseliäästi huomauttaen, että tuo iloinen yllätys saattaisi vaikuttaa haitallisesti hänen terveyteensä, aivan niin kuin paraimmat ja jaloimmatkin vahvistuslääkkeet saattavat joskus muodostua tuhoisiksi niille, jotka ovat kauvan kituneet uupumuksen ja heikkouden valloissa.

Mutta joko nyt kuningattaren mielestä oli liian röyhkeätä niin nuoren hovimiehen ilmaista käskemättä mielipiteensä, tai vaikutti hänessä sitten joku epäluulon ailahdus, joka oli mahdollisesti herännyt hänessä sellaisten huhujen johdosta, että kreivillä muka oli aseistettu joukko ympärillään, kehoitti hän tiukasti Raleighia pitämään neuvonsa omina hyvinään siksi kunnes niitä pyydettäisiin ja toisti aikaisemman käskynsä Deptfordiin laskemisesta, lisäten: »Me tahdomme itse nähdä, millaista taloutta se Sussexin kreivi oikeastaan pitää.»

»Nyt armahtakoon meitä Jumala!» huokasi nuori hovimies itsekseen. »Uskollisia sydämiä on kreivillä kyllä useita ympärillään; mutta teräviä päitä meillä tuskin on -- ja hän on itse liian sairas johtaakseen kaikkea. Ja Blount siellä parhaillaan vetelee aamiaisekseen Yarmouthin silliä ja olutta; ja Tracy ahmii kamalaa verimakkaraansa ja reininviiniään; -- nuo jyhkeät walesilaiset Tuomas ap Rice ja Evan Evans ovat täyttä päätä laukkaliemensä ja paahdetun juustonsa kimpussa -- ja hänen sanotaan inhoavan kaikkia halpoja ruokalajeja, pahoja hajuja ja väkeviä viinejä. Kunpa heillä nyt olisi älyä polttaa hieman rosmarinia suuressa salissa! Mutta _vogue la galère_, kaikki on nyt jätettävä sattuman varaan. Onni on hymyillyt minulle tänä aamuna verrattain suosiollisesti, sillä minä olen turmellut viittani ja sen takia päässyt suosioon hovissa. -- Olisipa se nyt yhtä hyväntahtoinen jalolle herralleni!»

Kuninkaallinen venhe pysähtyi pian Deptfordiin, ja väkijoukon väkevästi huutaessa, sillä kansa innostui aina hänet nähdessään, asteli kuningatar hänen päänsä yllä kannetun kunniakatoksen suojaamana ja seurueensa saattamana Say's Courtia kohti, minne rahvaan etäiset huudot toivat ensimäisen viestin hänen saapumisestaan. Sussex, joka parhaillaan neuvotteli Tressilianin kanssa, mitenkä olisi soveliaimmin tukittavissa kuningattaren suosioon otaksuttavasti syntynyt aukko, hämmästyi rajattomasti kuullessaan hänen pikaisen tulonsa -- vaikk'eikaan kuningattaren tapa käydä katsomassa arvokkaimpia ylimyksiään, olivatpa ne sitten terveitä tai sairaita, saattanut olla hänelle tuntematon; äkillinen sanoma ei kuitenkaan jättänyt vähintäkään aikaa sellaisille tervetuliaisvalmistuksille, joista hän tiesi Elisabetin pitävän, ja hänen sotilasmaisen taloutensa yksinkertaisuus ja epäjärjestys, jotka vielä olivat paljon lisääntyneet hänen viimeisen sairautensa aikana, panivat hänet hallitsijattaren vastaanottoon nähden täydelliseen pulaan.

Sydämessään sadatellen onnetonta sattumaa, joka toimitti hänelle kokonaan aavistamatta tämän armollisen vieras-käynnin, riensi hän alas Tressilianin kanssa, jonka seikkailurikasta ja mieltäkiinnittävää kertomusta hän oli juuri tarkkaavasti kuunnellut.

»Arvoisa ystäväni», sanoi hän, »rehellisyys ja kiitollisuus antavat Teille yhtä suuren oikeuden odottaa, että minä kaikella voimallani tuen syytettänne Varneyta vastaan. Sattuma on nyt näyttävä, mahdanko minä enää mitään hallitsijattaremme suosiossa, vai vahingoittaako Teitä sekaantumiseni asiaanne itse teossa enemmän kuin hyödyttää.»

Näin puheli Sussex hät'hätää heittäessään ylleen kiiltonäädännahkaisen väljän takin ja kohentaessaan ulkomuotoaan parhaaseen kuntoon, voidakseen esiintyä hallitsijattarelleen. Mutta ei pikainen puvun järjesteleminenkään voinut poistaa sitä kalman leimaa, jonka pitkä sairaus oli painanut hänen luonnostaan pikemmin, voimakaspiirteisille kuin miellyttäville kasvoilleen. Lisäksi oli hän varttansa vähäinen, ja vaikka hänen hartiansa olivatkin leveät, hänen ruumiinsa vankka ja sotaisiin toimiin erittäin sovelias, ei hänen esiintymisensä jossakin rauhallisessa salissa ollut suinkaan omiansa herättämään naisten suosiollista huomiota; tämän seikan sanottiinkin asettavan Sussexin, niin suuresti kuin hänen hallitsijattarensa häntä kunnioitti ja suosikin, aivan kokonaan varjoon Leicesteriin verrattuna, joka loisti yhtä paljon tapojensa siroudella kuin ulkomuotonsa komeudella.

Kreivin tulisinkin kiire ehätti hänet vain kohtaamaan kuningattaren suuren salin kynnyksellä, ja hän huomasi heti pilven nousseen Elisabetin otsalle. Hänen epäluuloinen silmänsä oli nähnyt aseistettujen aatelismiesten ja palvelijain sotaisan joukon, joka täytti kartanon, ja hänen ensimäiset sanansa ilmaisivatkin heti paheksumista. -- »Onko tämä jotakin kuninkaallista linnuetta, herra Sussexin kreivi, koska täällä näkyy niin paljon peitsiä ja pyssyjä? Tai olemmeko ehkä laskeneetkin Say's Courtin ohi ja saapuneet Toweriimme Lontooseen?»

Sussexin kreivi kiiruhti heti puhumaan jotakin puolustuksekseen.

»Ei tarvita», virkkoi kuningatar. »Herra kreivi! Meidän aikomuksemme on kohdakkoin ratkaista muuan riita Teidän Ylhäisyytenne ja erään toisen hovimme mahtavan ylimyksen välillä, samoin kuin yrittää poistaa tuota raakamaista ja vaarallista tapaa pitää ympärillään asestettuja miehiä ja kaikenlaisia tappelupukareita, ikään kuin valmistelisitte te kansalaissotaa pääkaupunkimme läheisyydessä, niin, jopa itsensä kuninkaallisen asuinpaikkamme alueella. Me iloitsemme nähdessämme Teidät jo noin toipuneena, herra kreivi, vaikk'ette suvainnutkaan käyttää sen oppineen lääkärin apua, jonka Teille lähetimme. -- Ei mitään anteeksipyytelyjä -- me tiedämme jo, miten sen asian kävi, ja me olemme siitä jo rangaisseet hurjapäistä nuorta Raleighia. -- Sivumennen sanoen, herra kreivi, tahdomme me piakkoin vapauttaa talonne hänestä ja ottaa hänet omaan hoviimme. Hänessä on jotakin, joka ansaitsee parempaa vaalimista kuin mitä voi otaksua olevan tarjolla Teidän kovin sotaisten seuralaistenne keskuudessa.»

Tähän ehdotukseen saattoi Sussex vain kumartaen suostua, vaikka hänen olikin vaikeata käsittää, miten kuningatar oli tullut sen tehneeksi. Sitten pyyteli hän hallitsijatarta viivähtämään, siksi kunnes voitaisiin tarjota virvokkeita, mutta turhaan. Ja lausuttuaan muutamia kohteliaisuuksia, jotka olivat paljon kylmempiä ja jokapäiväisempiä kuin olisi saattanut odottaa niinkin ratkaisevan suosionosoituksen kuin henkilökohtaisen vieraskäynnin tekijältä, heitti kuningatar hyvästit Say's Courtille, tuotuaan sinne hämmästystä ja sekasortoa ja jätettyään jälkeensä epäilystä ja pelkoa.

XVI Luku.

Sisähän heidät tuokaa. Silmä silmää Ja otsa otsaa vastaan vapahasti Haastelkoon syyttäjä ja syytetty; Kopeat ovat, ja, kun kuohuu veri, Rutot kuin tuli, kuurot niinkuin meri.

_Rikhard II_.

»Minut on käsketty huomenna hoviin», sanoi Leicester Varneylle, »kohdatakseni siellä, kuten arvellaan, Sussexin kreivin. Kuningatar aikoo varmaankin käydä käsiksi meidän keskinäisiin riitoihimme. Tämä johtuu kaikki hänen käynnistään Say's Courtissa, josta Sinun muka täytyy puhua niin halveksivasti.»

»Väitän yhä, ett'ei se merkinnyt mitään», vastasi Varney; »ei, minulle on kertonut eräs luotettava henkilö, joka kuuli omin korvin melkein kaikki, mitä siellä puhuttiin, että Sussex sai siitä käynnistä enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Kuningatar oli jälleen veneeseensä astuessaan sanonut Say's Courtin näyttäneen vahtituvalta ja lemunneen sairaalalta. 'Pikemminkin joltain Ram's Alleyn rahvaanruokalalta', oli lisännyt Rutlandin kreivitär, joka on yhä Teidän Ylhäisyytenne hyvä ystävätär. Ja sitten sitä piti Lincolnin piispankin kaikin mokomin sanoa pyhä sanansa ja huomauttaa, että Sussexin kreiville oli annettava anteeksi hänen karkea ja vanhanaikainen talonpitonsa, katsoen siihen, ett'ei hänellä vielä ollut vaimoa.»

»Ja mitä sanoi siihen kuningatar?» kysyi Leicester innokkaana.

»Hän kuumensi miehen korvat», vastasi Varney, »ja kysyi, mitä Sussexin kreivillä oli vaimon kanssa tekemistä ja mitä herra piispalla oli puhumista sellaisesta asiasta. Jos avioliitto onkin sallittu», oli hän lisännyt, »en ole kuitenkaan mistään lukenut, että sitä olisi määrätty pakolliseksi.»

»Hän ei kärsi kirkonmiesten avioliittoja, eikä edes sallisi heidän avioliitosta puhuvan», virkkoi Leicester.

»Eikä hovimiestenkään», jatkoi Varney; mutta huomattuaan Leicesterin kasvoilla ilmeen muuttuneen, lisäsi hän heti että kaikki saapuvilla olleet naiset olivat yksissä tuumin ivailleet Sussexin kreivin talonpitoa ja viittailleet, mitenkä Hänen Majesteettinsa olisi Leicesterin kreivin linnassa varmasti saanut aivan toisenlaisen vastaanoton.

»Sinä olet onkinut tietoosi paljon uutisia», sanoi Leicester, »mutta Sinä olet unohtanut tai sivuuttanut tärkeimmän kaikista. Hän on jälleen lisännyt yhdellä niiden liehitteleväin seuralaistähtien lukua, joita hän näkee niin mielellään kiertämässä ympärillään.»

»Teidän Korkeutenne tarkoittaa kai Raleighia, sitä devonshirelaista nuorukaista», kysyi Varney, »Viittaritaria, kuten häntä hovissa nimitellään?»

»Hänestä voi kerran vielä tulla Sukkanauhan ritari, aavistan sen», vastasi Leicester, »sillä hän menee nopeasti eteenpäin. -- Kuningatar on jo kiistellyt hänen kanssaan raamatunlauseista ja tehnyt muita samanlaisia hullutuksia. Minä luopuisin kernaasti omasta vapaasta tahdostani hänen epävakaisesta suosiostaan; mutta minä en voi sietää, että minut potkaisisi paikaltani tuo moukkamainen Sussex tai tämä uusi nousukas. Kuulen Tressilianin olevan Sussexin luona ja hänen parhaina ystävinään. -- Minä tahtoisin erinäisistä syistä säästää häntä, mutta hän vain luottaa omaan onneensa -- Sussexkin kuuluu olevan yhtä hyvissä voimissa kuin terveytensäkin aikoina.»

»Jalo herrani», sanoi Varney, »epätasaisuuksia on sileimmälläkin tiellä, etenkin jos se vie ylämäkeen. Sussexin sairaus oli meille odottamaton voitto, josta minä toivoin paljon. Nyt on hän tosin toipunut, mutta eipä hän ole nyt sen kauheampi kuin ennen sairastumistaankaan, jolloin hän joutui alakynteen useammin kuin kerran Teidän Korkeutenne kanssa kamppaillessaan. Älkää vain päästäkö rohkeuttanne lannistumaan, armollinen herrani, ja kaikki käy hyvin.»

»Rohkeuteni ei ole koskaan lannistunut, herra», vastasi Leicester.

»Ei suinkaan, armollinen herra», jatkoi Varney; »mutta se on hyvin usein houkutellut Teidät harhapoluille. Joka tahtoo kiivetä puuhun, armollinen herra, hänen täytyy tarttua oksiin, eikä kukkiin.»

»Hyvä, hyvä, hyvä!» huudahti Leicester kärsimättömänä; »minä ymmärrän tarkoituksesi. -- Rohkeuteni ei ole koskaan lannistuva eikä johtava minua harhaan. Järjestä seurueeni -- pidä huolta siitä, että heidän varustuksensa ovat niin loistavat, että he saattavat häpeään ei ainoastaan Ratcliffen moukkamaiset miehet, vaan jokaisen muunkin ylimyksen tai hovikon palvelijat. Katso myös, että he ovat hyvissä aseissa kuitenkaan näyttelemättä niitä liiaksi, ikäänkuin kantaisivat he niitä enemmän tavan kuin tarpeen vuoksi. Pysy sinä itse lähettyvilläni, sillä voinpa Sinua tarvita». --

Sussexin ja hänen puoluelaistensa varustelut eivät olleet suinkaan vähemmän huolellisia kuin Leicesterinkään.

»Anomuksesi, missä Sinä syytät Varneyta naisen viettelemisestä», sanoi kreivi Tressilianille, »on jo kuningattaren käsissä -- lähetin sen varmaa tietä. Luullakseni tulee asiasi menestymään, sillä perustuuhan se oikeuteen ja kunniaan, ja Elisabet on oikea esikuva kumpaisessakin. Enpä tiedä mistä se johtuu, mutta tuolla mustalaisella» (niin oli Sussexilla tapana nimitellä kilpailijaansa tämän tumman ihonvärin takia) »on paljon sananvaltaa näinä rauhan aikoina. -- Olisipa sota ovella, niin olisin minä hänen lellipoikiaan; mutta sotilaat, samoin kuin heidän kilpensä ja bilboalaiset miekkansa, joutuvat muodista pois rauhan aikana, ja silkkihihat ja lelusäilät kulkevat kellokkaina. Mutta eipä sitä huoli surra, koska nyt kerran sellainen on muoti. -- Blount, oletko Sinä toimittanut joukkueellemme uudet, komeat puvut? -- Mutta Sinä ymmärrät näistä hullutuksista yhtä vähän kuin minäkin -- paljoa paremmin osaat Sinä käsitellä keihäitäsi ja pyssyjäsi.»

»Armollinen herrani», vastasi Blount, »Raleigh oli tässä ja otti koko sen toimen huolekseen. -- Seurueenne on loistava kuin toukokuun aamu. -- Mutta lempo soikoon, maksu on toinen asia. Johan kymmenen tuollaisen komean palvelijaroikaleen kuluilla pitäisi yllä kokonaista vanhojen sotilasten hoitolaa.»

»Tänään ei meidän auta kuluista huolehtia, Niklas», vastasi kreivi; »olen Raleighille kiitollinen hänen huomaavaisuudestaan. -- Toivoakseni on hän kuitenkin ottanut lukuun, että minä olen vanha sotilas ja ett'en minä halua niitä hassutuksia enempää kuin mitä välttämätöntä on.»

»Ei, minä en ymmärrä koko jutusta mitään», jatkoi Blount; »mutta tässä tulee Teidän Korkeutenne upeita sukulaisia ja ystäviä laumoittain saattamaan Teitä hoviin, ja muodostammepa me siellä totisesti yhtä uljaan rintaman kuin ikinä Leicester, rimpuilkoonpa hän nyt sitten miten rimpuilleekin.»

»Anna heille mitä ankarin varoitus», sanoi Sussex, »etteivät he saa ryhtyä riitaan muutoin kuin suoran väkivallan pakoittamina -- heidän verensä on kuuma, enkä minä toivoisi Leicesterin saavan mitään etua heidän äkkipikaisuutensa takia.»

Sussexin kreivillä oli sellainen hätä ja hoppu kaikkia näitä järjestelyjä toimittaessaan, että Tressilian vain vaivoin sai vihdoinkin tilaisuuden ilmaista hämmästyksensä siitä, että kreivi oli menetellyt niin kiireisesti ritari Hugh Robsartin asiassa ja lähettänyt hänen anomuksensa suoraan kuningattarelle. -- »Sen nuoren naisen ystävät ajattelivat», sanoi hän, »että olisi ensiksi ollut vedottava Leicesterin oikeudentuntoon, koska rikoksen oli tehnyt hänen palvelijansa, ja siitähän minä erikoisesti herra kreiville huomautinkin.»

»Sehän olisi voinut tapahtua lainkaan minun puoleeni kääntymättä», vastasi Sussex hieman ylpeästi. »Minä en ainakaan olisi neuvonut toimenpiteeseen, joka tarkoitti nöyryyttävän anomuksen esittämistä Leicesterille; ja minua ihmetyttää, että Tekin, Tressilian, kunnian mies ja minun ystäväni, olette taipuvainen niin alentavaan tekoon. Jos Te olette jotakin siihen suuntaan puhunut, en ole varmaankaan Teitä ymmärtänyt, koska moinen ei kuulostanut ensinkään Teidän tapaiseltanne.»

»Armollinen herrani», puolustihe Tressilian, »jos olisi kysymyksessä oma asiani, seuraisin empimättä Teidän esittämäänne tietä; mutta tämän onnettoman naisen ystävät --»

»Oh! ystävät -- ystävät!» keskeytti Sussex; »niiden täytyy antaa meidän toimia tässä asiassa tavalla, mikä meistä näyttää parhaalta. Nyt on aika ja hetki kerätä niin paljon syytöksiä Leicesteriä ja hänen joukkoaan vastaan kuin mahdollista, ja Teidän valitustanne tulee kuningatar pitämään kylläkin raskauttavana. Mutta kaikissa tapauksissa on se nyt jo hänen käsissään.»

Tressilian ei voinut olla epäilemättä, että Sussex oli kiihkeästi halutessaan varustautua kilpailijaansa vastaan tahallisesti käynyt sellaiseen keinoon, jonka varmimmin saattoi otaksua asettavan Leicesterin huonoon valoon, ajattelematta tarkoin, veikö se keino myös varmimmin suotuisiin tuloksiin. Mutta askel oli nyt peruuttamattomasti astuttu, ja Sussex pelastihe enemnästä väittelystä lähettämällä Tressilianin luotaan seuraavalla käskyllä: »Laittakaa kaikki kuntoon kello yhdeksitoista; sillä minun täytyy olla hovissa ja vastaanottohuoneessa täsmälleen kello kaksitoista.»

Sillä välin kun nämä kilpailevat valtiomiehet täten huolellisesti varustautuivat lähenevään kohtaukseensa kuningattaren silmien edessä, ei Elisabetkaan voinut olla tuntematta pientä pelkoa ajatellessaan niitä seurauksia, mitä saattaisi olla kahden niin helposti syttyvän ylimyksen yhteentörmäyksestä, etenkin kun kumpaakin seurasi vielä luja ja lukuisa saattue ja kun nämä riitamiehet jakoivat keskenään, joko sitten julkisesti tai salaa, melkein koko hänen hovinsa toiveet ja pyrkimykset. Henkivartijat olivat kaikki aseissa ja lisäjoukkoja oli tuotettu Lontoosta Temsiä pitkin. Kuninkaallinen julistus kielsi ankarasti kaikkia ylimyksiä, olivatpa he arvoltaan keitä tahansa, lähestymästä palatsia ampuma-aseilla tai peitsillä varustettujen seuralaisten tai palvelijain saattamana; ja kuiskailtiinpa lisäksi, että Kentin ylivouti olisi saanut salaisen käskyn pitää osan piirikuntansa joukkoja valmiina tottelemaan pienintäkin viittausta.

Kohtalokas hetki, johon kaikilla tahoilla niin tuskallisella kiiruulla valmistauduttiin, saapui viimein, ja ystäväinsä ja seuralaistensa pitkäin, loistavain kulkueitten saattamina astuivat kilpailevat kreivit täsmälleen kello kaksitoista Greenwichin palatsin pihaan.

Liekö sitten jo ennakolta niin sovittu tai ehkä oli huomautettu kuningattaren sitä toivovan, saapui Sussex seurueineen palatsiin Deptfordista vesitietä, kun taas Leicester tuli maitse; ja niin astuivat he pihaan vastakkaisilta tahoilta. Tämä vähäpätöinen seikka antoi Leicesterille rahvaan silmissä jonkunlaisen etusijan, koska hänen ratsasjoukkonsa näytti lukuisammalta ja komeammalta kuin Sussexin saattue, joka pakostakin kulki jalan.

Kreivien välillä ei vaihdettu tervehdyksen alkuakaan, vaikka kumpikin terästi toiseen katseensa varmaankin toivoen kohteliaisuuden vaatimuksien täyttämistä, jossa kumpikaan ei sentään halunnut olla ensimäinen. Melkein täsmälleen heidän saapumisensa hetkellä kajahti linnan kello soimaan, palatsin portit avattiin, kreivit astuivat sisään, ja kumpaakin seurasi suuri joukko sellaisia heidän saattueittensa aatelismiehiä, joiden arvo salli heille tämän etu-oikeuden. Asemiehet ja alhaisemmat palvelijat jäivät pihaan, missä vastakkaiset puolueet kyräilivät toisiansa julmistuneen vihaisin ja pilkallisin katsein, ikäänkuin kärsimättömästi odottaen soveliasta syytä mellakan alkamiseen tai riittävää aihetta molemminpuoliseen hyökkäykseen. Mutta heitä pitelivät aisoissa johtajain ankarat varoitukset, ja lisäksi peloitti heitä kai tavattoman lukuisan aseistetun vartijajoukon näky.

Sillä välin saattoivat kumpaisenkin seurueen arvokkaimmat henkilöt päämiehiään kuninkaallisen palaisin korkeihin saleihin ja etuhuoneisiin, kulkien samaa uraa, ikäänkuin kaksi yhteen uomaan pakotettua virtaa, jotka visusti välttäisivät vesiensä sekaantumista. Puolueet järjestyivät ikäänkuin vaistomaisesti eri puolille korkeita saleja ja näyttivät erittäin innokkaasti pakenevan sitä hetkellistä yhtymystä, johon pää-ovella syntynyt tungos oli heidät pieneksi ajaksi alistanut. Heti sen jälkeen avattiin avaran etuhuoneen kaksipuoliset ovet, ja kuiskaillen ilmoitettiin kuningattaren olevan jo vastaanottosalissaan, jonne nämä ovet johtivat. Molemmat kreivit astuivat hitaasti ja juhlallisesti salia kohti, Sussex Tressilianin, Blountin ja Raleighin seuraamana, Leicester Varneyn. Leicesterin ylpeyden täytyi taipua hovisääntöihin, ja jäykästi ja muodollisesti päätään nyökäytettyään odotti hän siksi kunnes hänen kilpailijansa vanhempana valta-ylimyksenä oli ehtinyt hänen ohitseen. Sussex vastasi kumarrukseen samalla muodollisella kohteliaisuudella ja astui saliin. Tressilian ja Blount aikoivat seurata häntä, mutta heitä ei päästetty, vaan esitti Mustan Sauvan Airut puolustuksekseen, että hänet oli käsketty tänään tarkoin katsomaan, kenen hän päästi vastaanottosaliin, ketä ei. Raleighille, joka tovereinsa saaman kiellon kuultuaan oli vetäytynyt takaisin, sanoi hän: »Te, herra, saatte käydä sisään», ja tämä noudatti tietysti lupaa.