Part 2
Vieraan astuminen tupaan hankki hänelle sen yleisen ja häikäilemättömän tarkastelun, joka kuuluu tapoihin moisissa tilaisuuksissa. Tarkastelu johti seuraaviin tuloksiin: -- Vieras oli niitä miehiä, jotka, huolimatta siitä, että heidän ruumiissaan ei ole varsinaista vikaa eikä kasvoissaan mitään erikoisesti epämiellyttävää, eivät kuitenkaan ole kauniita, niin että joko sitten heidän kasvojensa ilme, heidän äänensä sointu tai heidän ryhtinsä ja käyttäytymisensä sellaisenaan herättää vastenmielisyyttä heidän seuraansa. Vieraan esiintyminen oli uljasta, vaikkeikaan suoraa, ja hän näytti innokkaasti ja hätäillen vaativan itselleen sitä huomaavaisuuden ja kunnioituksen määrää, jonka hän pelkäsi unohdettavan, ell'ei hän joka hetki olisi muistuttanut oikeudestaan. Hänen pukunaan oli ratsastusviitta, joka avattuna päästi näkyviin hienon, punoksin koristellun ihokkaan; uumenillaan oli hänellä puhvelinnahkainen vyö, josta riippui lyömämiekka ja pari pistoolia.
»Te kuljette hyvin varustettuna, herra», sanoi isäntä, heittäen silmäyksen matkustajan aseihin laskiessaan pöydälle tämän tilaaman höysteviinin.
»Niinpä kyllä, hyvä isäntä; minä olen havainnut ne tarpeellisiksi vaaran hetkellä, enkä minä nykyaikaisten ylimysten tavoin heitä seuralaisiani nurkkaan heti kun ne eivät enään ole välttämättömiä.»
»Jopa jotakin, herraseni!» vastasi Giles Gosling; »sitten Te taidattekin tulla Alankomaista, peitsen ja väkipyssyn pesästä.»
»Minä olen ollut ylhäällä ja alhaalla, ystäväiseni, leveällä ja lavealla, kaukana ja lähellä; mutta tyhjennänpä nyt tässä lasin mesiviiniä terveydeksesi -- täytä Sinäkin pikarisi ja vastaa maljaani; ja jos viinisi on ylivertaisen alapuolella, niin saat juoda sen sellaisena kuin olet sen laittanut.»
»Ylivertaisen alapuolella?» ihmetteli Giles Gosling, vetäen siemauksen maljasta ja maiskutellen huuliaan kuvaamattoman nautinnon merkiksi. »Minä en ymmärrä mitään Teidän ylivertaisistanne, mutta tällaista viiniä ei minun tietääkseni saa 'Kolmen Kurjen' viinikaupastakaan; ja jos Te löydätte parempaa tavaraa Xeresistä tai Kanarian saarilta, en minä enää koskaan halua kajota pikariin enkä penniin. Pitäkääpä vain sitä valoa vasten ja Te näette pienten poreiden tanssivan kultaisessa nesteessä kuin tomun auringon valojuovassa. Mutta mieluumminpa totisesti laskisin viiniä kymmenelle maanmoukalle kuin yhdelle matkamiehelle. -- Toivon viinin maistuvan Teidän Arvoisuudellenne?»
»Se on puhdasta ja miellyttävää, hyvä isäntä; mutta päästäksenne tuntemaan oikein hyvän nesteen makua, täytyisi Teidän juoda sitä siellä, missä viini kasvaa. Uskokaa minua: espanjalaisenne on liian viisas lähettääkseen Teille itse rypäleen sielun. Tämä juoma esimerkiksi, jota Te pidätte niin erinomaisena, olisi vain kurjaa moskaa Corunnassa tai Porto S:ta Mariassa. Teidän pitäisi matkustaa, hyvä isäntä, jos Teidän mieli tunkeutua syvemmälle tynnyrien ja juomakannujen salaisuuksiin.»
»Totta tosiaan, herra vieras», penäsi Giles Gosling, »jos minun pitäisi matkustaman vain tullakseni tyytymättömäksi kotoisiin tavaroihin, niin tekisinpä luullakseni täydellisen hölmön työn. Muuten takaan minä Teille, että moni typerä houkko saattaa nyrpistää nenäänsä mitä parhaimmalle juomalle, vaikkei hän olisi ikänään liikahtanut Vanhan Englannin savusta; ja niinpä minä yhä kiitän kotipuoleni antimia.»
»Se johtuu vain Teidän alhaisesta katsantokannastanne, hyvä isäntä», sanoi vieras; »olen varma siitä, ett'eivät kaikki kyläläisenne ajattele niin ahdasmielisesti. Teidän joukossanne on, sen rohkenen vakuuttaa, useita uljaita veikkoja, jotka ovat suorittaneet Virginian matkan tai ainakin kierrelleet Alankomaissa. Suomikaahan hieman muistianne. Eikö Teillä ole ulkomailla ketään ystävää, josta Te mielellänne kuulisitte uutisia?»
»Totta totisesti, herraseni, ei ainoatakaan», vastasi isäntä, »sen jälkeen kun tuo rehentelevä Drysandfordin Roope ammuttiin hengiltä Brillin piirityksessä. Vieköön piru sen väkipyssyn, joka kuulan lähetti, sillä eipä ollut koskaan iloisempi veitikko kallistellut maljaa keski-yön aikaan! Mutta hän on nyt kuollut ja kuopattu, enkä minä tunne en sotilasta enkä matkamiestä, sotilaan tositoveria, josta antaisin kuorittua keitto-omenaakaan.»
»Kautta pyhän messun, sepä on kummallista. Mitä! niin monta uljasta Englannin miestä harhailee vierailla mailla, eikä Teillä, joka näytätte olevan arvohenkilöitä, ole ainuttakaan ystävää taikka sukulaista heidän joukossaan?»
»No, jos Te sukulaisista puhutte», vastasi Gosling, »niin oli minulla muuan aika rasavilli sukulaiseksi, joka lähti täältä kuningatar Marian viimeisenä hallitusvuotena; mutta parempi hänen hukkuneena kuin löytyneenä.»
»Älkää puhuko niin, ystäväiseni, ell'ette ole saanut hänestä huonoja tietoja viime aikoina. Moni hurja varsa varttuu ajan oloon jaloksi sotaratsuksi. -- Saanko luvan kysyä hänen nimeänsä?»
»Mikael Lambourne oli hänen nimensä», vastasi »Mustan Karhun» isäntä; »hän oli sisareni poika -- vaikka yhtä vähänpä tuottaa huvia sen nimen kuin sen sukulaisuudenkin muisteleminen.»
»Mikael Lambourne!» huudahti vieras, ikäänkuin muistiaan ponnistellen. »Mitä, Tekö ette haluaisi olla sukulaisuussuhteissa Mikael Lambournen, sen uljaan soturin kanssa, joka käyttäytyi niin urheasti Venlon piirityksessä, että kreivi Moritz kiitti häntä koko sotajoukon edessä? Häntä mainittiin kaikkialla uljaaksi englantilaiseksi soturiksi, vaikkeikaan hänen tietty olleen suurta sukua.»
»Hän on tuskin voinut olla minun sisareni poika», vastasi Giles Gosling, »sillä hän oli arka kuin peltokana muuhun paitsi pahantekoon.»
»Oh, monen miehen rohkeus kasvaa sodassa», puolusti vieras.
»Saattaapa olla niinkin», myönsi isäntä, »mutta minun nähdäkseni olisi meidän Mikkomme sodassa menettänyt senkin vähän uljuuden, mitä hänellä oli.»
»Se Mikael Lambourne, jonka minä tunsin», jatkoi matkustaja, »oli reipas veitikka -- kulki aina iloisena ja hyvin puettuna ja iski silmänsä kuin haukka somiin neitosiin.»
»Meidän Mikkomme», vastasi isäntä, »näytti aina koiralta, jonka häntään on sidottu kalikka, ja hänen takkinsa repaleet toivottelivat toisilleen hyvää päivää.»
»Oh, moni mies hankkii itselleen hyvät vehkeet sodassa», vastusti vieras.
»Meidän Mikkomme», vastasi isäntä, »kykeni paremminkin puhaltamaan nuttunsa vanhojen vaatteiden myymälästä, omistajan sattuessa katsahtamaan toisaalle; ja mitä Teidän mainitsemaanne haukan silmään tulee, niin iski se enimmäkseen minun karkuteille joutuneihin lusikoihini. Hän oli juomanlaskijan apulaisena tässä siunatussa talossa neljännesvuoden; ja jos hänen laskuvirheensä, kelvottomuutensa, erehdyksensä ja koirankurinsa olisivat jatkuneet vielä kolme kuukautta, olisin minä saanut kiskoa alas osoitekilpeni, sulkea taloni ja uskoa avaimet paholaisen huostaan.»
»Kaikesta tästä huolimatta tulisitte Te sentään kai surulliseksi», jatkoi matkustaja, »jos minä kertoisin Teille Mikko Lambournen saaneen kuolettavan luodin rykmenttinsä etunenässä valloittaessaan erästä linnoitusta Maestrichtin lähellä?»
»Surulliseksiko! -- sehän olisi mieluisin uutinen, mitä hänestä koskaan voisin kuulla, koska näin saisin varmuuden siitä, ett'ei hän ole joutunut hirsipuuhun. Mutta jättäkäämme hänet Herransa huomaan -- minä epäilen, ett'ei hänen loppunsa ole koskaan tuottava sellaista kunniaa hänen ystävilleen: jos niin kävisi, sanoisin minä kaikesta sydämestäni -- (tässä kulautti hän kurkkuunsa toisen pikarillisen höysteviiniä) -- rauha hänen tomullensa!»
»Vaiti, mies», varoitti matkustaja, »älkää lainkaan pelätkö, ett'ei sisarenne poika Teille vielä kunniaa tuottaisi, erittäinkään jos hän on se Mikael Lambourne, jonka minä tunsin ja jota minä rakastin melkein tai täydelleen niin kuin itseäni. Voisitteko ilmoittaa mitään merkkiä, josta voisin tuntea, ovatko he tosiaankin yksi ja sama mies?»
»En nyt surmaksenikaan muuta muista», vastasi Giles Gosling, »kuin että meidän Mikon vasempaan olkapäähän oli poltettu hirsipuun kuva, koska hän oli varastanut Hogsditchin Snort-muorin hopeaisen viinimaljan.»
»Sen Sinä, eno, valehtelet roiston lailla», karjaisi vieras, työntäen sivuun kankeata kaulustaan ja vetäen ihokkaansa reunaa niskaltaan ja olkapäiltään; »tänä jumalan päivänä on minun olkapääni yhtä koskematon kuin Sinunkin.»
»Mitä, Mikkoko, poika -- Mikkoko!» huudahteli isäntä; -- »oletko Sinä siinä tosiaankin? No jo minä sitä tämän puolisen tuntia ajattelinkin, sillä enpä tunne ketään toista ihmistä, joka olisi puoliksikaan niin paljoa Sinusta välittänyt. Mutta jos, Mikkoseni, olkapääsi on niin koskematon kuin sanot, niin myönnäppä toki, että serkku Ruoskanen, teloittaja, käytteli sääliä toimessaan ja merkitsi sinut jäähtyneellä raudalla.»
»Heretkää jo, enoseni, joutavista pilapuheistanne. Säästäkää ne happaman oluenne mausteiksi ja näyttäkää, millaisen tervetuliaisjuhlan Te valmistatte sukulaisellenne, joka on harhaillut maailmaa ristiin rastiin kahdeksantoista vuotta, joka on nähnyt auringon laskevan sinne mistä se nousee ja joka on kulkenut niin kauvas, että länsi on muuttunut idäksi.»
»Oletpa, Mikko, minun nähdäkseni tuonut kotiin retkiltäsi erään matkustajan ominaisuuden, jota varten sinun kaikkein vähimmin olisi tarvinnut maailmaa kiertää. Muistanpa Sinun muiden hyvien ominaisuuksiesi joukkoon kuuluneen senkin, ett'ei sopinut uskoa ainuttakaan sanaa, joka Sinun suustasi lähti.»
»Tässä on uskomaton pakana silmienne edessä, hyvät herrat!» huusi Mikael Lambourne, kääntyen tämän omituisen, enon ja sisarenpojan välille syntyneen kohtauksen näkijöihin, joista muutamat, kylässä syntyneinä, hyvin tunsivat hänen nuoruutensa kepposet. »Tätäpä sopii totta maarian sanoa cumnorilaisen syötetyn vasikan teurastamiseksi. -- Mutta en minä, enoseni, tullutkaan ravalta enkä siankaukalolta, enkä minä välitä siitä, toivotatko minut tervetulleeksi, vaiko et; minulla on mukanani sellaista ainetta, joka toivottaa minut tervetulleeksi, menenpä minne tahansa.»
Näin puhuen kiskaisi hän taskustaan verrattain pulleaksi täytetyn kultakukkaron, jonka näkeminen vaikutti huomattavasti seurueeseen. Toiset pudistelivat päätänsä ja kuiskuttelivat keskenään, kun taas pari siekailemattomampaa alkoi äkkiä muistella häntä vanhaksi koulukumppaniksi, kyläläiseksi ja muuksi sentapaiseksi. Sen sijaan pari kolme vakavalta näyttävää henkilöä pudisteli yhä päätään ja läksi vihdoin majatalosta, viittaillen siihen, että jos Giles Gosling yleensä halusi menestyä siten kuin tähänkin asti, olisi hänen ajettava tuo jumalaton, tuhlaileva sisarenpoikansa uudelleen maailmalle niin pian kuin mahdollista. Gosling osoitti käytöksellään olevansa suuresti heidän mieltään, sillä yksinpä kullan näkeminenkin teki tähän kunnon mieheen heikomman vaikutuksen kuin yleensä hänen ammattitovereihinsa.
»Sukulainen Mikael», sanoi hän, »pistä pussi taskuusi. Sisareni pojalle ei pidä minun talossani laskua laitettaman illallisesta eikä yösijasta; sillä luulenpa ett'et Sinä halua kovin pitkälti viipyä seudulla, missä Sinut tunnetaan liiankin hyvin.»
»Mitä siihen asiaan tulee, enoseni», vastasi matkustaja, »niin kysyn minä sen suhteen neuvoa vain omilta tehtäviltäni ja tarpeiltani. Sillävälin haluan minä tarjota illallisen ja uniryypyt näille kelpo kyläläisille, jotka eivät olleet liiaksi ylpeitä tuntemaan Mikko Lambournea, entistä juomanlaskijan apulaista. Jos tahdotte antaa minulle rahallani mitä minä tarvitsen, niin hyvä se; -- ell'ette, niin on tästä vain kahden minuutin kävelymatka 'Rumpujäniksen' ravintolaan, enkä minä usko naapurieni katsovan liian suureksi vaivaksi niin lyhyen matkan kulkemista minun seurassani.»
»Ei, Mikko», virkkoi hänen enonsa, »koska nyt kahdeksantoista vuotta on vierinyt pääsi ylitse ja koska minä uskon Sinun johonkin määrin parantuneen luonteesi puolesta, ei Sinun pidä lähtemän talostani tällä hetkellä, vaan saat Sinä kaikki, mitä Sinä kohtuudella voit vaatia. Mutta haluaisinpa olla vakuutettu siitä, että olisit saanut tuon pussisi, josta niin ylpeilet, yhtä moitteettomasti kuin se on moitteettomasti täytetty.»
»Katsokaas tuota epäluuloista äijänkörriä, hyvät naapurit!» huudahti Lambourne, jälleen kääntyen kuulijain puoleen. »Se peijakas haluaisi kaivaa sukulaisensa yli kaksikymmentä vuotta vanhat hulluttelut kaikkien nähtäville. -- Ja mitä kultaan tulee, niin olen minä, hyvät herrat, käynyt siellä, missä sitä kasvaa ja missä sitä voi koota kahmaloittain. Uudessa Maailmassa olen minä ollut, miehet -- Kultalassa, missä pojanmukulat heittelevät kuoppaa timanteilla, missä maalaistytöt punovat kaulanauhoja punakivistä, eivätkä mistään pihlajanmarjoista ja missä kattotiilet ovat puhdasta kultaa ja katukivet hohtavinta hopeaa.»
»Kautta kunniani, Mikko-ystävä», sanoi nuori Laurentius Goldthred, Abingdonin rihkamakauppias, »sepä olisi hupaisa maa kauppina kuljettavaksi. Mitä voittoa tuottaisivatkaan harsot, mustat kankaat ja nauhat maassa, missä kultaa on niin viljalti!»
»Niinpä niin, hyöty olisi tosiaankin suunnaton», vahvisti Lambourne, »erittäinkin, jos kaunis nuori kauppias kantaisi tavaramyttyänsä itse; sillä tämän leveysasteen naiset ovat sangen huikentelevaista laatua, ja koska he ovat jo hieman auringonpaahtamia, syttyvät he tuleen kuin taula nähdessään Sinun tuoreen ihonvärisi ja Sinun punertavaan taipuvan tukkasi.»
»Toivoisinpa pääseväni sinne kauppoja tekemään», sanoi kamasaksa, nauraa hihittäen.
»Ja miks'et pääsisi», sanoi Mikael; »jos nimittäin olet vielä se sama reipas veitikka kuin silloinkin kun me yhdessä ryöstelimme luostarin omenatarhaa -- tarvitaan vain hieman kullantekotaitoa keittääkseen Sinun talosi ja maasi puhtaaksi rahaksi, ja tämän puhtaan rahan uljaaksi laivaksi purjeineen, ankkureineen, köysineen kaikkineen; sitten ei muuta kuin pistä tavarasi lasku-ovien alle, aseta viisikymmentä reipasta poikaa kannelle ja minut niiden etunenään, nosta märssypurjeet ja sitten aika kyytiä Uuteen Maailmaan!»
»Opetitpa hänelle, sukulaiseni, salakeinon», sanoi Giles Gosling, »jonka avulla hän keittää, tätä sanaa käyttääkseni, puntansa penniksi ja kankaansa rihmaksi. -- Huolisitko hupsun neuvosta, naapuri Goldthred. Älä uhmaile merta, sillä se on ahnas. Vaikkapa kortit ja nartut tekisivätkin pahintansa, kestävät isäsi tavaramytyt vielä vuoden, pari hurjempaakin röykytystä, ennen kuin Sinä joudut sairaalan omaksi; mutta meren nälkä on pohjaton -- se nielisi koko Lombardian kadun rikkaudet lyhyenä aamupuhteena yhtä helposti kuin minä voissa paistetun munan tai pikarillisen salviaviinaa; -- ja mitä sisareni pojan Kultalaan tulee, niin älä koskaan enään usko minua, ellen minä ole vakuutettu hänen löytäneen sen sinunlaistesi pässinpäiden taskuista. -- Mutta älähän tuosta ota nenääsi, vaan käy käsiksi ja ole tervetullut, koska tuossa on illallinenkin jo valmiina, ja minä tarjoan siitä sydämellisesti jokaiselle, joka haluaa siihen ottaa osaa, toivorikkaan sisarenpoikani palaamisen kunniaksi, yhä luottaen siihen, että hän on tullut kotiin toisena miehenä. -- Totisesti, sukulaiseni, oletpa Sinä niin suuresti sisarraukkani näköinen kuin suinkin poika voi tulla äitiinsä.»
»Eipä kuitenkaan niin kovin ukko Benediktus Lambournen, hänen miehensä, näköinen», tokaisi rihkamakauppias, päätään nyykyttäen ja silmää iskien. »Muistatko vielä, Mikko, mitä Sinä sanoit, kun koulumestarin vitsa viuhui seljässäsi, koska olit tuustaissut isäsi kainalosauvat menemään? olisipa se viisas lapsi, sanoit Sinä, joka tuntisi isänsä. Mestari Bricham nauroi aivan kyyneltyäkseen, ja hänen kyyneleensä säästivät Sinulta kyyneleet.»
»Niin, mutta kylläpä hän sen minulle maksoi päiviä jälkeenpäin», sanoi Lambourne; »ja mitenkä jaksaa nyt tuo arvoisa opettajamme?»
»Kuollut», ilmoitti Giles Gosling, »jo aikoja sitten.»
»Kuollut hän on», vahvisti seurakunnan lukkari; »minä istuin hänen vuoteensa ääressä silloin -- hänellä oli autuas lähtö -- '_morior -- mortuus sum vel fui -- mori_' -- nämä olivat hänen viimeiset sanansa, ja siihen lisäsi hän vain tämän: »nyt taivutin viimeisen teonsanani.»
»Rauha hänelle», sanoi Mikko, »eipä jäänyt hän minulle mitään velkaa.»
»Eipä totisesti», puuttui puheeseen Goldthred; »ja aina tapasikin hän sanoa, että jokaiselta läimäykseltä, minkä hän Sinulle antoi, säästi hän teloittajalta yhden vaivannäön.»
»Tekisipä mieli luulla, ett'ei ukko sitten jättänyt toiselle paljoakaan tekemistä», sanoi lukkari; »ja kuitenkaan ei serkku Ruoskasella ole mitkään helpot päivät ystävämme takia, ei maarin.»
»_Voto a dios_!» karjaisi Lambourne, jonka kärsivällisyys näytti loppuneen, sieppasi leveälierisen hattunsa pöydältä ja painoi sen päähänsä niin syvään että sen varjo antoi hänen silmilleen ja kasvojensa piirteille, jotka eivät yleensäkään ilmaisseet mitään miellyttäviä ominaisuuksia, espanjalaisen salamurhaajan kaamean näön. »Kuulkaa, hyvät herrat -- kaikkeahan saattaa sietää ystävysten kesken ja vaiteliaisuuden varjossa, ja minä olen jo kotvan aikaa nieleskellyt arvoisan enoni ja teidän kaikkien pistopuheita nuoruuteni hairauksista. Mutta minä kannan sivullani miekkaa ja tikaria, hyvät ystävät, ja minä osaan niitä kerkeästi käyttääkin tilaisuuden tullen -- espanjalaisen palveluksessa olen minä oppinut ankaraksi kunnian asioissa, enkä minä haluaisi teidän ärsyttävän minua tekemään tyhmyyksiä.»
»No mitä Te sitten tekisitte?» kysyi lukkari.
»Niinpä niin, herraseni, mitä Sinä sitten tekisit?» uteli vuorostaan rihkamakauppiaskin, rehennellen pöydän toisella puolella.
»Leikkaisin poikki kurkkunne ja turmelisin sunnuntailurituksenne, herra lukkari», sanoi Lambourne raivostuneena; »ja suomisin Sinut, arvoisa kehnojen silkkikankaiden kaupustelija, oman tavaramyttysi sisään.»
»Siivolla, siivolla», sanoi isäntä, astuen väliin. »Tässä ei lainkaan tarvita rähinää. -- Sisarenpoikani, Sinun olisi parasta olla kovin kerkeästi suuttumatta; ja te, hyvät herrat, tekisitte hyvin muistaessanne, että niin kauvan kun te viivytte majatalossa, olette te sen omistajan vieraita, ja teidän tulee siis pitää vaaria hänen perheensä kunniasta. -- Paha vain, että Teidän typerät riitanne saattavat minut yhtä huomaamattomaksi kuin te itsekin olette; sillä tuolla istuu minun hiljainen vieraani, kuten minä häntä nimitän, joka jo kaksi päivää on asunut talossani, puhumatta vielä sanaakaan, paitsi pyytäessään ruokaansa ja laskuansa -- vaatimatta sen suurempia palveluksia kuin oikea maalainen, mutta maksaen ryyppynsä kuninkaanpojan tavoin -- katsahtaen vain laskun loppusummaa, eikä hän vielä tiedä, milloin hän jatkaa matkaansa. Oh, hän on oikea jalokivi vierasten joukossa! ja kuitenkin olen nyt minä, oikea epäkelpo hirsipuun ruoka, antanut hänen kurjan heittiön tavoin istua yksikseen tuolla pimeässä nurkassaan, pyytämättä häntä edes haukkaamaan paria palaa illallisekseen kanssamme. Olisipa oikea palkinto epäkohteliaisuudestani, jos hän muuttaisi 'Rumpujänikseen' ennen tämän illan loppua.»
Heittäen valkean liinansa sirosti vasemmalle käsivarrelleen, ottaen hetkiseksi samettilakin päästään ja oikeassa kädessään kantaen parasta hopeatuoppiansa, astui isäntä yksinäisen vieraansa luo, josta hän oli puhunut ja johon hän siten käänsi koko seurueen katseet.
Vieras oli ikänsä puolesta kahdenkymmenenviiden ja kolmenkymmenen välillä, hieman keskimittaa pitempi, ja oli hän yksinkertaisesti, mutta samalla moitteettomasti puettu, koko olennossa melkein arvokkaisuudeksi kohoavan huolettomuuden leima, joka näytti todistavan, että hänen pukunsa oli alapuolella hänen säätyänsä. Hänen kasvojensa ilme oli suljettu ja mietteliäs, hänen tukkansa ja silmänsä tummat -- ja sädehtivät hänen silmänsä jonkun hetkellisen kiihoituksen sattuessa tavattoman kirkkaasti, mutta muutoin oli niissä sama miettiväinen, rauhallinen sävy kuin hänen kasvoissaankin. Pienen kylän toimelias uteliaisuus oli jo paljon puuhannut hänen nimensä ja arvonsa ja hänen Cumnorissa-olonsa tarkoituksen selvittämiseksi, mutta mitään sitä tyydyttävää ei ollut ilmennyt missään suhteessa. Giles Gosling, kylänvanhimpana ja innokkaana kuningatar Elisabetin ja protestanttisen uskonnon ystävänä oli jo hetken aikaa ollut taipuvainen luulemaan vierastansa jesuiitaksi tai seminaaripapiksi, joita Rooma ja Espanja tähän aikaan niin runsaasti lähetti koristamaan Englannin hirsipuita. Mutta oli tuskin mahdollista kauvemmin pitää moisia ennakkoluuloja vieraasta, josta oli niin vähän vaivaa, joka maksoi laskunsa niin täsmällisesti ja joka nähtävästi aikoi viipyä verrattain kauvan iloisessa »Mustassa Karhussa».
»Paavilaiset», päätteli Giles Gosling, »ovat itaraa, saiturimaista joukkoa, ja tämä mies olisi päässyt asumaan Bessellsleyn rikkaan herran tai Woottonin vanhan ritarin luo tai johonkin muuhun roomalaispesään, astumatta jalallaankaan tällaiseen yleiseen majataloon, kuten kuitenkin jokaisen rehellisen miehen ja hyvän kristityn tulisi tehdä. Lisäksi kävi hän perjantaina suolatun naudanlihan ja porkkanain kimppuun, vaikka pöydällä olikin niin hyvää paistettua ankeriasta kuin on ikänä nostettu Isiksestä.»
Kunnon Giles rauhoittikin sentähden mieltään sillä vakaumuksella, ett'ei hänen vieraansa ollut roomalaiskatolilaisia ja kehoitti kaikella sirolla kohteliaisuudellaan matkustajaa juomaan molemminpuoliseksi terveydeksi siemauksen kylmää viiniä ja kunnioittamaan osanotollaan vaatimatonta ateriaa, jonka hän tarjoaa palanneen, ja -- kuten hän vahvasti toivoi -- parantuneen sisarenpoikansa kunniaksi. Vieras pudisti ensin päätään, ikäänkuin eväten kohteliaan kutsun; mutta isäntä ahdisti häntä ankarasti talonsa kunniaan ja niihin arveluihin, joita moinen ihmisten seuraan suostumaton murjottaminen ehdottomasti herättäisi hyvissä cumnorilaisissa, perustuvilla todisteluilla.
»Kautta kunniani, herra», jutteli hän, »koskee mainettani, ovatko ihmiset iloisia talossani, ja meidän joukossamme täällä Cumnorissa on pahoja kieliä (missäpä niitä puuttuisi?), mitkä selittäisivät ilkeämielisesti miesten käytöstä, jotka painavat hatun silmilleen ikäänkuin katselisivat he vain menneisiin aikoihin eivätkä riemuitsisi siitä kauniista auringonpaisteesta, jonka Jumala on lähettänyt meille meidän korkean hallitsijattaremme, kuningatar Elisabetin -- jota taivas ijäti siunatkoon ja varjelkoon! -- suloisissa katseissa.»
»Mitenkä, hyvä isäntä», vastasi vieras, »enpä luulisi tosiaankaan olevan rikoksellista omien ajatustensa pohtimisen oman hattunsa varjossa? Te olette elänyt maailmassa kaksi kertaa kauvemmin kuin minä ja Teidän täytyy tietää, että on ajatuksia, jotka vaivaavat meitä tahtomattamme ja joille on aivan turhaa ärjäistä: menkää tiehenne ja antakaa minun iloita elämästä.»
»Totta toisen kerran», vastasi Giles Gosling, »jos moiset ikävät ajatukset vaivaavat mieltänne eivätkä halua väistää hyvää englanninkieltä, täytyy meidän hankkia Oxfordista joku isä Baconin oppilaita manaamaan niitä tiehensä järkeisopilla ja hebrealla. -- Taikka, mitähän olisi, jalo vieraani, upottaa ne ihanaan, punaiseen ranskanviinin mereen? Tulkaa pois, herra, ja suokaa anteeksi vapauteni. Minä olen vanha majatalon isäntä, ja minun kieleni täytyy saada veronsa. Tuo juro raskasmielisyys sopii huonosti Teille -- kiiltävä saapas, sievä hattu, uusi viitta ja täysinäinen rahakukkaro puhuvat sitä vastaan. Hiiteen jo moinen murjotus: antakaa se niiden tehtäväksi, joiden jalat on kääritty heinätukkoon, joiden päätä kattaa huono huopahattu, joiden nuttu on ohut kuin hämähäkinverkko ja joiden taskusta puuttuu sekin ainoa kolikko, joka estäisi pahaa vihollistamme Raskasmielisyyttä siellä tanssimasta. Naama kirkkaaksi vain, herra! Tai kautta tämän jalon nesteen, minä karkoitan Teidät rattoisan seurueen iloista surumielisyyden sumuihin ja pahan-olon maahan. Tässä on joukko reippaita veitikoita, jotka haluavat pitää hauskaa; älkää nyt enää murjottako heihin kuin piru Lincolniin.»
»Puhutte oikein, arvoisa isäntä», vastasi vieras surumielisesti hymyillen, mikä hymy, surumielisyydestään huolimatta, loi hänen kasvoilleen hyvin kauniin ilmeen -- »puhutte oikein, iloinen ystäväni; eikä suinkaan niiden, jotka ovat sellaisessa mielentilassa kuin minä, tulisi häiritä niiden iloa, jotka ovat onnellisia. Minä tyhjennän varsin kernaasti pari maljaa vieraittenne kanssa paljoa ennemmin kuin joutuisin illan hauskuuden turmelijaksi.»