Part 19

»Miks'enkäs, hyvät herrat», vastasi nuorukainen; »te olette ikäänkuin hyvä maa, joka ei kanna hedelmää, koska sitä ei ole lannalla virvoitettu; mutta minussa on sellainen ylöspäin pyrkivä henki, että se pakottaa heikot kykyni väkisinkin pysymään sen kanssa yhtä rinnan. Kylläpä kunnianhimoni panee aivoni työhön, sen minä takaan.»

»Rukoilen Jumalaa, ett'ei se tekisi vielä Sinusta hullua». virkkoi Blount; »minä puolestani, jos me kadotamme jalon kreivimme, sanon hyvästit sekä hoville että leirille. Minulla on viisisataa akrea huonoa maata Norfolkissa, ja sinne minä menen ja vaihdan hovisipsuttimet maalaisiin naulakenkiin.»

»Mikä kurja vaihto!» huudahti hänen vastustajansa; »Sinulla onkin jo aivan moukan ryhti -- hartiasi ovat kumarassa, ikäänkuin pitelisivät kätesi jo auran kurkea, ja Sinua ympäröi jo jonkunlainen maan haju, vaikka sinun pitäisi hienoimmille tuoksu-aineille lemuaman kuten uljaan keikarin ja hovimiehen tulee ja sopii. Kautta sieluni, Sinä olet tästä pujahtanut kierittelemään johonkin heinälatoon! Ainoana puolustuksenasi olisi, jos vannoisit miekankahvan nimessä, että talonpojalla oli kaunis tytär.»

»Pyydän Sinua, Walter», sanoi joku toinen joukosta, »heitä jo nuo pilailusi, jotka eivät sovi aikaan eivätkä paikkaan ja kerro meille, kuka siellä portilla rytysi.»

»Tohtori Masters, hänen majesteettinsa henkilääkäri, jonka tämä oli erikoisesti lähettänyt tiedustelemaan kreivin terveydentilaa», vastasi Walter.

»Haa! Mitä!» huudahti Tracy, »se ei ollut mikään pieni suosionosoitus se; jos kreivi vain pääsee tästä pälkähästä, niin kyllä hän nyt pitää Leicesterille puoliansa. Onko Masters nyt kreivin luona?»

»Ei», vastasi Walter, »hän on tällä hetkellä puolitiessä Greenwichiin ja vahvasti vihoissaan.»

»Et suinkaan vain kieltänyt häneltä sisäänpääsyä?» huudahti Tracy.

»Ethän toki niin mieletön ollut?» säesti Blount.

»Minä kielsin häneltä sisäänpääsyn yhtä tiukkaan kuin Sinä, Blount, kieltäisit pennin sokealta kerjäläiseltä ja yhtä kivenkovaan kuin Sinä, Tracy, ikinä torjuit luotasi malttamattoman velkojan.»

»Mutta miksi sen tuhannen lemmon nimessä päästit Sinäkin sen nulikan porttia avaamaan?» kivahti Blount Tracylle.

»Se sopi hänen ijälleen paremmin kuin minun», vastasi Tracy; »mutta nyt hän teki lopun meistä kaikista kerrassaan. Eläköön jalo kreivimme sitten tai kuolkoon, milloinkaan ei hän ole enää saava suosiollisia silmäystä hänen majesteetiltaan.»

»Eikä valtaa kohottaakseen seuralaisensa arvoon |a kunniaan», sanoi nuori urhomme halveksivasti hymyillen; »siinä se kipeä kohta, joka ei kärsi koskettamista. Hyvät herrat, minä uikutin valituksiani jalon kreivimme kohtalosta hieman matalammalla äänellä kuin te, mutta jos tulee tarvis toimia hänen puolestaan, en minä ole jäävä teistä kenestäkään jälkeen. Etkö Sinä usko, että jos minä olisin päästänyt sen oppineen rohtoherran sisään, olisi siitä syntynyt hänen ja Tressilianin lääkärin välillä sellainen metakka, että siitä eivät olisi heränneet ainoastaan nukkujat, vaan jopa kuolleetkin? Kyllä minä tiedän, millaista rähinää se on tohtorien keskustelu.»

»Ja kuka ottaa niskoillensa syyn kuningattaren käskyjen vastustamisesta?» kysyi Tracy; »sillä kieltämättä tuli tohtori Masters tänne hänen Armonsa nimenomaisesta kehoituksesta parantaa kreivi.»

»Minä otan huolekseni syyn, joka pahankin tein», sanoi Walter.

»Niinpä siis lensivät tiehensä kaikki haaveilusi hovisuosiosta», virkkoi Blount; »ja kaikesta pöyhkeästä taituruudestasi ja kunnianhimostasi huolimatta on Devonshire näkevä Sinut loistamassa oikeana nuorempana veljenä, jonka sopii istua pöydän alapäässä, leikata paistia vuorotellen kappalaisen kanssa, katsoa, ovatko koirat saaneet syödäkseen ja ovatko metsälle lähtevän herran satulahihnat tarpeeksi kireällä.»

»Ei», sanoi nuorukainen punastuen, »ei niin kauvan kun Irlanti ja Alankomaat käyvät sotia ja niin kauvan kun meressä vyöryy vielä poluttomia aaltoja. Rikkaassa Lännessä on maita, joista ei ole osattu uneksiakaan ja Britanniassa rohkeita poikia, jotka uskaltavat lähteä niitä etsimään. -- Hyvästi hetkiseksi, herraseni. Käyn pihalla tarkastamassa vartiostoja.»

»Sillä nulikalla on elohopeaa suonissaan, se on varmaa», sanoi Blount Markhamiin katsahtaen.

»Hänellä on sekä päässään että veressään sellaista ainetta, joka joko nostaa tai kaataa hänet. Mutta sulkiessaan oven Mastersilta, teki hän sekä rohkean että terveellisen työn; sillä Tressilianin mieshän se vakuutti vakuuttamasta päästyään, että jos kreivi herätetään, seuraa siitä kuolema, ja Mastershan herättäisi seitsemän unikekoakin, jos hän saisi selville, etteivät ne nuku kaikkien lääketieteen sääntöjen mukaisesti.»

Aamu oli jo verrattain pitkälle kulunut, kun Tressilian valvomisesta väsyneenä tuli saliin tuomaan sitä iloista uutista, että kreivi oli itsestään herännyt, että hän tunsi sisäisten kipujensa melkoisesti vähentyneen, että hän puheli niin hilpeästi ja katseli ympärilleen niin eloisasti, että nämä merkit jo yksinään todistivat suuren, suosiollisen muutoksen tapahtuneen. Tressilian määräsi samalla, että parin herran tuli saapua kreivin huoneeseen kertomaan kuluneen yön tapauksista ja vaihtamaan vahteja.

Kun kuningattaren lähettilään käynnistä ilmoitettiin kreiville, hymyili hän ensiksi sille jyrkälle tavalle, jolla hänen innokas nuori seuralaisensa oli sulkenut oven lääkäriltä, mutta tullen heti toisiin ajatuksiin käski hän tallimestarinsa Blountin paikalla käymään veneeseen ja soutamaan jokea alas Greenwichin palatsiin nuori Walter ja Tracy mukanaan ja kohteliaasti esittämään hänen alamaisimmat kiitoksensa hallitsijattarelle ja mainitsemaan syyn, joka esti häntä käyttämästä hyväkseen viisaan ja oppineen tohtori Mastersin apua.

»Hitto soikoon!» sadatteli Blount portaita laskeutuessaan, »jos hän olisi lähettänyt minut viemään taisteluhaastetta Leicesterille, niin olisinpa luullakseni suoriutunut siitä toimesta verrattain hyvin. Mutta nyt minun pitää menemän armollisen hallitsijattaremme luo, jonka korvissa kaikkien sanojen tulee olla niin siloiteltuja ja kullattuja ja sokeroituja, ja se on sellaista sokerileipurin työtä, johon minun kurjat muinaisenglantilaiset aivoni eivät pysty. -- Tule mukaani, Tracy ja tule Sinäkin, herra Walter Älypää, joka koko tämän liemen keitit. Näytäppäs nyt, osaako sinun terävä järkesi, joka muutoin sytyttelee niin komeita ilotulituksia, auttaa yksinkertaista miehenkörriä pulasta niillä ovelilla sanankäänteilläsi.»

»Älä yhtään pelkää, älä yhtään pelkää», lohdutti nuorukainen, »kyllä minä Sinut pälkähästä päästän -- salli minun vain noutaa viittani.»

»Mitä? Siinähän se roikkuu hartioillasi», sanoi Blount, -- »se nulikka on järjiltään.»

»Ei, ei, tämä on Tracyn vanha viitta», vastasi Walter; »minä lähden mukanasi hoviin vain aatelismiehelle sopivassa asussa.»

»Ja kuitenkin häikäisee Sinun komeilusi ehkä vain jonkun vaivaisen tallirengin tai ovenvartijan silmät», ivaili Blount.

»Minä tiedän sen», vastasi nuorukainen; »mutta minä olen nyt kerta kaikkiaan päättänyt ottaa oman viittani, vieläpä harjata nuttunikin, ennen kuin tikahdankaan paikaltani, ja siinä se.»

»Hyvä, hyvä», sanoi Blount, »tässäpä nyt on touhua yhdestä nutusta ja viitasta -- suoriu sitten valmiiksi, Jumalan nimessä!»

Pian kiitivät he leveän Temsin mahtavaa pintaa, jolle aurinko nyt valoi täyttä loistoaan.

»Kahta tuskin mikään voittaa maailmassa», sanoi Walter Blountille -- »aurinkoa taivaalla ja Temsiä maan päällä.»

»Toinen valaisee meitä Greenwichiin asti moitteettoman hyvin», vastasi Blount, »ja toinen lennättäisi meitä hieman nopeammin, jos olisi pakoveden aika.»

»Ja sitä Sinä vain ajattelet -- siitä Sinä vain huolehdit -- sen tehtävän sinä vain annat alkuvoimien kuninkaalle ja jokien kuningattarelle, että ne saavat avustaa kolmea sellaista miehen rääpälettä, kuin Sinua, minua ja Tracya, hovitapojen vaatimalla mitättömällä matkalla!»

»Ei tämä toimi ole minun valitsemani, usko pois», vastasi Blount, »ja minä säästäisin mielelläni sekä auringolta että Temsiltä vaivan kuljettaa minua sellaiseen paikkaan, minne en minä kovin halusta mene ja missä minä odotan vain koiran palkkaa puuhistani -- ja kautta kunniani», lisäsi hän katsellessaan veneen kokasta eteenpäin, »näyttääpä minusta koko toimemme olevan turhaa hoppua; sillä katsokaa, kuningattaren haaksi odottaa tuossa portaiden ääressä, ikäänkuin aikoisi Hänen Majesteettinsa lähteä vesille.»

Niin olikin asian laita. Kuninkaallinen alus näkyi tosiaankin, kuningattaren merimiesten hoitamana -- nämä ylpeilivät komeissa kuninkaallisen palveluskunnan puvuissa ja olivat nostaneet Englannin lipun -- suurten, virrasta nousevain portaiden ääressä, ja sen lähettyvillä pari, kolme muuta venettä valmiina kuljettamaan sellaisia hänen seurueensa jäseniä, jotka eivät kuuluneet hänen kuninkaallisen henkilönsä lähimpään ympäristöön. Henkivartijat, pisimmät, kauneimmat miehet, mitä Englannista suinkin löytyi, muodostivat tapparakeihäineen kujan palatsin portilta joen rannalle, ja kaikki näytti olevan kunnossa kuningattaren tuloa varten, vaikka aamu oli vielä niin aikainen.

»Kautta kunniani, tämä ei ennusta meille hyvää», virkkoi Blount; »varmaankin joku sangen tähdellinen syy ajaa Hänen Armonsa liikkeelle näin varhain. Minun ymmärtääkseni olisi meidän parasta kääntyä takaisin ja kiiruhtaa kertomaan kreiville, mitä olemme nähneet.»

»Kertomaan kreiville, mitä olemme nähneet!» huudahti Walter; »ja mitä olemme sitten nähneet: vain veneen ja tulipunaisissa nutuissa komeilevia miehiä, tapparakeihäät käsissä. Suorittakaamme hänen asiansa ja kertokaamme hänelle kuningattaren vastaus.»

Näin puhein soudatti hän veneen eräälle maallenousupaikalle, joka oli hyvän matkan päässä kuninkaallisesta sillasta, sillä tätä ei olisi sillä hetkellä ollut kunnioittavaa lähestyä, ja hyppäsi rannalle varovaisten, arkailevain ja koko tuumaan vastahakoisten tovereinsa seuraamana. Heidän lähestyessään palatsin porttia ilmoitti ovenvartija, ett'eivät he nyt voineet päästä sisään, koska Hänen Majesteettinsa oli juuri lähdössä vesille. He mainitsivat Sussexin kreivin nimen, mutta se ei vaikuttanut vähintäkään virkamieheen, joka vastasi vain, että hän menettäisi paikkansa, jos hän pienimmässäkin rikkoisi hänelle annettuja käskyjä.

»No, johan minä sen sanoin», tuskitteli Blount; »lähdetään pois, rakas Walter, veneeseen ja palataan takaisin, minä pyydän oikein koreasti.»

»Ei ennen kuin minä olen nähnyt kuningattaren tulevan palatsistaan», vastasi nuorukainen lujana.

»Sinä olet hullu, pähkähullu, kautta messun!» iski Blount.

»Ja Sinusta on äkkiä tullut aika pelkuri», vastasi Walter. »Olenhan minä nähnyt Sinun yksinäsi löylyttävän kymmenkuntaa pörröpäistä englantilaista tolvanaa, ja nyt sinä pakenisit kauniin naisen vihastunutta katsetta!»

Samassa portit avautuivat, ja airueita alkoi virrata rivittäin ulos, edellä ja sivuilla kunniavartioston joukko. Näiden jäljessä astui Elisabet itse, ympärillään suuri joukko herroja ja naisia, jotka olivat kuitenkin niin asetetut, että hän voi vapaasti katsella kaikille tahoille ja että hänet saattoi nähdä joka puolelta. Hän oli silloin ikänsä kukoistuksessa ja säteili suloutta, jota hallitsijattaressa nimitettiin kauneudeksi ja jota alhaisimmankin säädyn jäsenessä olisi varmasti sanottu jaloksi ulkomuodoksi ja johon liittyivät ilmeikkäät, käskevät kasvojenpiirteet. Hän nojasi lordi Hunsdonin käsivarteen, sillä tämän sukulaisuus hänen kanssaan hänen äitinsä puolelta tuotti hänelle usein tällaisia arvokkaita osoituksia Elisabetin ystävällisyydestä.

Nuori aatelismies, josta olemme niin usein puhuneet, ei ollut luultavasti koskaan vielä päässyt niin lähelle hallitsijatartaan ja hän tunkeutui eteenpäin niin pitkälle kuin vartijain rivi salli, käyttääkseen hyväkseen tarjoutuvaa tilaisuutta. Hänen kumppaninsa sitä vastoin kiroili hänen varomattomuuttaan ja veti häntä taaksepäin siksi kunnes Walter työnsi hänet kärsimättömästi syrjään, heittäen komean viittansa huolettomasti riippumaan toiselta olkapäältä, mikä vaistomainen liike päästi entistä paremmin näkyviin hänen sopusuhtaisen vartalonsa. Ottaen samalla hatun päästään kiinnitti hän palavan katseensa lähestyvään kuningattareen, kuvastuttaen siinä sekä kunnioittavaa uteliaisuutta että kainoa, mutta syvää ihailua, mikä kaikki sopi niin hyvin hänen kasvojensa hienoihin piirteihin, että vartijat hänen komean pukunsa ja jalon ryhtinsä lyöminä päästivät hänet lähemmäksi sitä paikkaa, mistä kuningatar oli kulkeva ohi, kuin oli sallittu tavallisille katselijoille. Siten joutui tuo rohkea nuorukainen aivan Elisabetin silmien eteen -- silmien, jotka eivät milloinkaan välinpitämättöminä katselleet ihailua, mitä hän syystä kyllä herätti alamaisissaan, tai kaunista ulkomuotoa, mistä joku hänen hovimiehistään saattoi ylpeillä. Hän heitti siis sitä paikkaa lähestyessään, missä hän seisoi, nuorukaiseen terävän katseensa, jossa kuvastui hämmästystä hänen rohkeudestaan, kuitenkin ilman suuttumusta, kunnes muuan vähäpätöinen seikka kiinnitti vielä enemmän hänen huomionsa tuohon uljaaseen aatelismieheen. Yö oli ollut sateinen, ja juuri siinä, missä nuorukainen seisoi, sulki pieni lätäkkö kuningattarelta tien. Kun hän epäröi kulkea edelleen, tempaisi nuori urho viitan hartioiltaan ja levitti sen lokaisen paikan peitoksi, niin että kuningatar saattoi käydä yli kuivin jaloin. Elisabet katsahti nuoreen mieheen, joka liitti tähän kunnioittavan kohteliaisuuden tekoonsa syvän kumarruksen, samalla kun ankara puna lennähti hänen kasvoilleen. Kuningatar joutui hämilleen ja punastui vuorostaan, nyykäytti päätään, kulki kiireesti ohi ja astui venheeseensä sanaakaan sanomatta.

»Tule pois, herra Pöllöpää», neuvoi Blount; »Sinun komea viittasi tarvitsee kyllä tänään harjaa, siitä saat olla varma. Jos Sinulla kerran oli aikomus tehdä siitä lattiamatto, niin parempihan olisi ollut ottaa Tracyn vanha, karkea, värinsä kadottanut viitta.»

»Tätä viittaa», sanoi nuorukainen, ottaen sen maasta ja käärien sen kasaan, »ei harjata koskaan, niin kauvan kun se on minun hallussani.»

»Ja siihen ei mene pitkää aikaa, ell'et Sinä opi hieman säästäväisemmäksi -- kohta me kai saamme nähdä sinut aivan _en cuerpo_, kuten espanjalainen sanoo.»

Heidän haastelunsa keskeytti muuan kunniavartiostoon kuuluva ritari.

»Minut lähetettiin», sanoi tämä, katseltuaan heitä tarkkaavasti, »hakemaan aatelismiestä, jolla ei ole viittaa ollenkaan tai jonka viitta ainakin on hyvin likainen. -- Te, herraseni», jatkoi hän nuorempaan urhoon kääntyen, »olette luullakseni se aatelismies; suvaitkaa seurata minua.»

»Hän kuuluu minun seurueeseeni», virkkoi Blount; »ja minä olen jalon Sussexin kreivin tallimestari.»

»Siihen ei minulla ole mitään sanomista», vastasi lähetti, »olen saanut käskyni suoraan Hänen Majesteetiltaan, ja ne koskevat vain tätä aatelismiestä.»

Näin puhein lähti hän matkaansa; Walter seurasi häntä ja jätti toverinsa siihen, ja Blountin silmät olivat pelkästä hämmästyksestä aivan pudota päästä. Vihdoin hän sen sai puretuksi seuraavaan huudahdukseen: -- »Kuka sen lemmon tuuterissa olisi osannut sitä aavistaa!» Ja pudistettuaan päätään salaperäisen näköisenä, asteli hän veneelleen, nousi siihen ja palasi Deptfordiin.

Sillävälin johti lähetti nuoren ritarin joen rannalle ja osoitti hänelle erikoista kunnioitusta, seikka, jota hänen asemaansa joutuneet henkilöt kai pitäisivät melkoisen tärkeänä enteenä. Hänet saatettiin erääseen niistä veneistä, jotka olivat valmiina seuraamaan kuningattaren alusta; se kulki jo jokea ylöspäin saman nousuveden avittamana, jota Blount oli virtaa alas soutaessaan kumppaneilleen valitellut.

Soutumiehet liikuttelivat lähetin viittauksesta niin ketterästi airojaan, että pikku-vene piankin saavutti kuningattaren aluksen, missä hän istui suojakatoksen alla parin, kolmen hovinaisen ja seurueensa aatelismiesten ympäröimänä. Hän katsahti useammin kuin yhden kerran veneeseen päin, missä nuori seikkailija oli, ja näytti nauraen puhelevan seuralaistensa kanssa. Vihdoin antoi yksi heistä, ilmeisestikin kuningattaren käskystä, veneelle merkin laskea isomman aluksen viereen, ja nuorukaista kehoitettiin astumaan omasta veneestään kuningattaren haahteen, minkä hän miellyttävän notkeasti suorittikin veneen keulapuolesta, ja niin vietiin hänet kuningattaren eteen, veneen samalla jäädessä jälemmäs. Nuorukainen ei kestänyt hänen majesteettinsa katsetta sen epäedullisemmin, vaikka hänen varmuuteensa sekoittuikin hieman hämmentynyttä pelkoa. Likainen viitta riippui yhä hänen käsivarrellaan ja muodosti luonnollisen aiheen, josta kuningatar alotti keskustelun.

»Te turmelitte tänään kauniin viitan meidän takiamme, nuori mies. Me kiitämme Teitä palveluksestanne, vaikka tapa, jolla sen suorititte, oli outo ja ehkä hieman rohkeakin.»

»Hallitsijattaren palveluksessa on jokaisen kunnon alamaisen velvollisuus olla rohkea», vastasi nuorukainen.

»Taivas nähköön! Se oli hyvin sanottu, herrani», virkkoi kuningatar kääntyen erään vakavan henkilön puoleen, joka istui hänen lähellään, ja joka vastasi juhlallisesti päätään nyökäyttäen ja mutisi joitakin myöntäviä sanoja. »Hyvä, nuori mies, Teidän kohteliaisuutenne ei ole jäävä palkintoaan vaille. Menkää pukuvarastomme hoitajan luo, ja hän on korvaava viitan, jonka Te teitte kelpaamattomaksi meidän palveluksessamme. Te olette saava kokonaisen puvun, vieläpä uusinta kuosia, sen minä lupaan Teille kuningattaren sanalla.»

»Kuten Teidän Armonne suvaitsee», vastasi Walter epäröiden; ei ole Teidän Majesteettinne nöyrän alamaisen asia määrätä Teidän armonosoituksianne, mutta jos minä saisin valita --»

»Niin tahtoisit Sinä mieluummin kultaa, sen takaan», keskeytti kuningatar; »hyi, nuori mies! Häpeän sanoa, että meidän pääkaupungissamme on niin paljon ja niin monenlaisia keinoja tuhlaavan hulluttelun harjoittamiseen, että rahan antaminen nuorukaisille on samaa kuin tuleen puhaltaminen, ja että se samalla jouduttaa heidän perikatoaan. Jos minä elän ja hallitsen, pitää näistä epäkristillisen vallattomuuden välikappaleista tuleman loppu. Sinä olet ehkä köyhä», jatkoi hän, »tai ovat vanhempasi varattomia. -- Saat siis rahaa, jos niin haluat, mutta Sinun täytyy tehdä minulle tili sen käyttämisestä.»

Walter odotti kärsivällisesti kuningattaren puheen loppua, ja vakuutti sitten nöyrästi, että hän vielä vähemmän halusi kultaa kuin pukua, jota hänen majesteettinsa oli hänelle aikaisemmin tarjonnut.

»Kuinka, nuori mies!» ihmetteli kuningatar, »ei rahaa eikä vaatteita? Mitä sinä sitten minulta tahdot?»

»Vain lupaa, armollinen Valtijatar -- ell'en mahdollisesti pyydä liian suurta kunniaa -- lupaa saada yhä edelleen kantaa viittaa, joka teki Teille tuon vähäpätöisen palveluksen.»

»Lupaa saada kantaa omaa viittaasi, typerä poika!» huudahti kuningatar.

»Se ei ole enää minun», vastasi Walter; »siitä hetkestä asti, jolloin Teidän Majesteettinne jalka kosketti sitä, ansaitsee se riippua ruhtinaan olkapäillä ja on liian arvokas entiselle omistajalleen.»

Kuningatar punastui jälleen ja koetti salata naurulla heikkoa äkillisen mielihyvän hämminkiä.

»Oletteko ennen mointa kuulleet, hyvät herrat? Tuon nuorukaisen pään on romaanien lukeminen pannut pyörälle. -- Minun täytyy saada hänestä lähempiä tietoja, jotta voin lähettää hänet vahingoittumattomana ystäviensä luo jälleen. -- Kuka Sinä olet?»

»Aatelismies Sussexin kreivin seurueesta, Teidän Armonne palvelukseksi, ja lähetti hän minut tänne tallimestarinsa kanssa tuomaan erästä sanomaa Teidän Majesteetillenne.»

Silmänräpäyksessä vaihtui se suosiollinen sävy, joka oli tähän asti väikkynyt Elisabetin kasvoilla, ynseään ja ankaraan ilmeeseen.

»Sussexin kreivi», virkkoi hän, »on sillä arvonannolla, minkä hän suo meidän läheteillemme, opettanut meille, miten meidän on kohteleminen hänen sanansaattajiaan. Me lähetimme tänä aamuna hänen luokseen oman henkilääkärimme, eikä suinkaan aivan tavalliseen aikaan, koska olimme kuulleet hänen ylhäisyytensä sairauden olleen vaarallisempaa laatua kuin ensin olimme uskoneet. Ei missään Europan hovissa ole taitavampaa miestä pyhässä ja hyödyllisessä ammatissaan kuin tohtori Masters, ja hänet toimitimme me itse alamaisemme luo. Mutta hän tapasi Say's Courtin portteja vartioimasta aseistetut miehet ja pitkät tykit, aivan kuin olisi kreivi asunut Skotlannin rajoilla, eikä hovimme läheisyydessä; ja kun hän pyrki sisään meidän nimessämme, kiellettiin se häneltä jyrkästi. Tästä sen pahempi vain liiankin alentuvaisen suosionosoituksemme halveksimisesta emme ainakaan nyt halua kuulla mitään anteeksipyytelyjä, ja ne olivat kuitenkin luullaksemme Sussexin kreivin lähetystön toimena.»

Tämä lausuttiin äänin ja elein, jotka panivat Sussexin kreivin läsnäolevat ystävät vapisemaan. Mutta se, jolle tämä puhe oli suunnattu, ei vavissut, vaan vastasi suurella kunnioituksella ja nöyryydellä, heti kun kuningattaren kiihtymys soi hänelle sanansijaa: -- »Teidän armollinen Majesteettinne sallinee minun ilmoittaa, ett'ei Sussexin kreivi lähettänyt minua esittämään mitään anteeksipyyntöjä.»

»Ja miksi hän sitten lähetti Teidät, herraseni?» kysyi kuningatar sillä kiivaudella, joka jalompien ominaisuuksien ohella oli hänen luonteensa huomattavimpia piirteitä; »puolustamaanko itseään? -- tai, kautta Herran kuoleman! haastamaanko minua taisteluun?»

»Armollinen Hallitsijatar!» vastasi nuori mies, »herrani Sussexin kreivi tiesi, että tapahtunut loukkaus lähenee valtiorikosta, eikä siis ajatellut muuta kuin syyllisen pidättämistä ja hänen lähettämistään Teidän Majesteettinne valtaan ja tuomioon. Jalo kreivi nukkui sikeästi Teidän armollisen lähettinne saapuessa, koska hänen lääkärinsä oli antanut hänelle uneen vaivuttavan parannejuoman; eikä hänen korkeutensa tiennyt siis mitään siitä töykeästä kohtelusta, joka oli tullut Teidän Majesteettinne kuninkaallisen ja kaikkein armollisimman lähetin osaksi, ennen kuin herätessään tänä aamuna.»

»Ja kuka hänen palvelijoistaan, taivaan nimessä, uskalsi sitten pyörtää minun lähettini takaisin, vaikk'ei lääkäriäni olisikaan laskettu sen luo, jonka avuksi minä hänet toimitin?» kysyi kuningatar kovin hämmästyneenä.

»Syyllinen seisoo edessänne, armollinen Hallitsijatar», vastasi Walter syvään kumartaen; »syy on kokonaan ja yksinomaan minun; ja herrani Sussexin kreivi onkin tehnyt erinomaisen oikein lähettäessään minut vastaamaan rikoksen seurauksista, johon hän on yhtä syytön kuin nukkuvan miehen unet ikinä voivat olla syyttömiä valvovan miehen tekoihin.»

»Kuinka! Sinäkö se olitkin? -- Sinäkö juuri estit lähettini ja lääkärini pääsemästä Say's Courtiin?» huudahteli kuningatar. »Mikä sai Sinut tekemään moisen hävyttömyyden, Sinut, joka näytät -- se on: joka ulkonaisen esiintymisesi puolesta tunnut -- hallitsijattaresi hartaalta palvelijalta?»

»Armollinen Kuningatar», vastasi nuorukainen, joka pakotetusta ankaruudesta huolimatta oli keksivinään Elisabetin kasvoissa jotakin, mikä ei näyttänyt aivan leppymättömältä --, »meidän puolessa on tapana sanoa, että lääkäri on ajallaan potilaansa mahtavin valtijas. Nyt hoiti jaloa herraani muuan rohtojen tuntija, ja hän parani huomattavasti, erittäinkin noudattamalla sitä käskyä, ett'ei potilasta saisi koko yönä vähimmässäkään määrässä häiritä, muutoin olisi hänen henkensä vaarassa.»

»Herrasi on varmaankin antautunut jonkun puoskari-veijarin käsiin», sanoi kuningatar.

»Minä tiedän vain, armollinen Kuningatar, sen tosiasian, että hän nyt -- juuri tänä aamuna -- heräsi paljon virkistyneempänä ja vahvempana unesta, jota hän ei ollut saanut pitkiin aikoihin.»

Ylimykset katsahtivat toisiinsa, pikemmin nähdäkseen, mitä kukin ajatteli tästä uutisesta, kuin vaihtaakseen mielipiteitään siitä, mitä oli tapahtunut. Kuningatar vastasi kiireesti ja koettamatta peittää tyytyväisyyttään: »Sanani kautta, minä olen iloinen hänen toipumisestaan. Mutta Sinä olit liian korskea evätessäsi sisäänpääsyn tohtori Mastersiltani. Etkö Sinä tiedä Pyhässä Sanassa sanottavan: 'neuvottelevien paljoudesta pelastus tulee'?»

»Kyllä, armollinen Hallitsijatar», vastasi Walter, »mutta minä olen kuullut oppineiden miesten sanovan, että mainittu pelastus tuleekin lääkärien, eikä potilaan hyväksi.»