Part 18
»Ei raha -- ei, ei mite sellaiselta miehelte kuin Te ole. -- Mutta eikö Te tahto nähde köyhe juutalaine jälle? Eikö Te tahto katso häne työkoppiisa, misse hen, Herra nähkö, on rutistunu kasa kuin pyhe profeta Joona kuivanu kurpitsa? -- Te tahto sääli hente ja näytte hente hiuka etepäi sille suurella tielle?»
»Vaiti!» sanoi Wayland, nostaen sormensa salaperäisesti huulilleen, »ehkäpä vielä tapaammekin toisemme -- Sinä olet jo saavuttanut _Schahmajmin_, kuten Sinun omat kirjanoppineesi sitä nimittävät -- yleisluomisen; valvo sentähden ja rukoile, sillä Sinun täytyy ensiksi päästä Alchahest-väkinesteen, Samechin, tuntemukseen, ennen kuin minä voin ryhtyä lähempiin tekemisiin kanssasi.»
Sitten vastasi hän vain kevyesti päätään nyykäyttäen juutalaisen syviin hyvästelykumarruksiin ja asteli arvokkaana katua ylös, jäljissään isäntänsä, jonka ensimäisenä huomautuksena tästä äsken näkemästään kohtauksesta oli, että Waylandin olisi toki pitänyt maksaa äijälle rohdosaineestaan, mitä se sitten lie ollutkin.
»Minäkö hänelle maksamaan?» huudahti seppä. »Maksakoon itse pääkehno minulle, jos minä sen teen! -- Ell'en olisi pelännyt Teidän Korkeutenne suuttuvan, olisin minä vaihtanut häneltä pari unssia kultaa täsmälleen samaan määrään tiilikivijauhetta.»
»Minä neuvon Sinua heittämään kaikki tuollaiset konnankoukut ollessasi minun palveluksessani», käski Tressilian.
»Enkö minä jo sanonut», vastasi seppä, »että minä juuri siitä syystä säästin häntä tällä kerralla? -- Konnankoukuiksi sanotte Te niitä -- ja kuitenkin on sillä kurjalla luurangolla rahaa vaikka laskemaan koko sen kadun, jonka varrella hän asuu, kultakolikoilla, eikä hän vielä sittenkään saisi kovin suurta lovea rautakirstuunsa; mutta hän ajattelee hulluksi asti viisauden kiveä -- ja sitä paitsi, hänhän aikoi ensin tyrkyttää minulle, koska hän piti minua vain halpana palvelijana, sellaista roskaa, joka ei ollut penninkään arvoista. -- Vuoroin vieraissa käydään, sanoi piru sysimiehelle; jos hänen väärä lääkkeensä oli minun hyvien kolikoitteni arvoista, niin oli minun oikea tiilikivijauheeni hänen hyvän kultansa vertaista.»
»Saattaapa niin olla asian laita juutalaisten ja apteekkarien kaupoissa», virkkoi Tressilian; »mutta huomaa hyvin, että moiset veijaritemput, jos niitä harjoittaa minun palvelukseeni antautunut mies, leikkaavat kunniaani, ja ett'en minä tule sellaista sallimaan. Toivon Sinun jo lopettaneen ostoksesi?»
»Niin olenkin, herra», vastasi Wayland; »ja näistä rohdoksista valmistan minä vielä tänä päivänä oikeata orvietanoa, sitä jaloa lääkettä, jota niin harvoin tavataan puhtaana ja vaikutusvoimaisena näissä Europan maissa, koska siitä puuttuu tämä erinomaisen harvinainen ja kallisarvoinen aine, jota minä nyt sain Yoglanilta.»
[Orvietanoa eli venetsialaista vastamyrkkyä, joksi sitä joskus myös nimitettiin, pidettiin kerrassaan erinomaisena myrkkyä vastaan, ja lukijan täytyy näitä sivuja tutkiessaan antautua samaan luuloon, joka oli kerran yleisesti levinnyt niin oppineiden kuin rahvaankin keskuuteen.]
»Mutta miksi et toimittanut kaikkia ostoksiasi samassa myymälässä?» kysyi hänen isäntänsä; »nyt olemme juoksennelleet melkein kokonaisen tunnin toisen laastarinlatsuttajan luota toisen luo.»
»Älkää olko siitä vihoissanne, herra», vastasi Wayland. »Kenenkään ei tarvitse saada selkoa salaisuudestani; eikä se olisi enää kauvan ollut minun yksityisomaisuuttani, jos minä olisin ostanut kaikki tarveaineeni samalta rohdoskauppiaalta.»
Sitten palasivat he majataloonsa, kuuluisaan »Kulkusmetsäläiseen», ja sillä välin kun Sussexin kreivin palvelija varusteli hevosia matkaan, sulkeutui Wayland, keittiömestarilta huhmarin saatuaan, yksityiseen huoneeseen, missä hän survoi, sekoitti ja yhdisti ostamansa aineet kunkin määränsä jälkeen niin näppärästi ja taitavasti, että selvästi huomasi hänet hyvin perehtyneeksi kaikkiin rohtojen käsittelyssä esiintyviin käytännöllisiin toimiin.
Waylandin saadessa lääkkeensä valmiiksi, olivat hevosetkin lähtökunnossa, ja lyhyen tunnin ratsastus vei heidät Sussexin kreivin silloiseen asuntopaikkaan, Deptfordin lähelle, erääseen vanhaan kartanoon, jota sanottiin Say's Courtiksi, joka oli kauvan ollut samannimisen suvun omaisuutta, mutta joka sata vuotta sitten oli joutunut vanhan ja arvossapidetyn Evelynien perheen haltuun. Tämän vanhan suvun silloinen edustaja oli innokkaimpia Sussexin kreivin miehiä ja oli mielellään luovuttanut vieraanvaraisen talonsa sekä hänen että hänen lukuisan seurueensa käytettäväksi. Say's Court oli myöhemmin sen kuuluisan Evelynin asuinpaikkana, jonka »Silva» on yhä kaikkien brittiläisten metsänistuttajain käsikirjana, ja jonka elämän, tapojen ja periaatteiden, sellaisina kuin ne esiintyvät hänen »Muistelmissaan», tulisi samaten olla kaikkien todelliseen sivistykseen pyrkivien englantilaisten ohjeena.
XIV Luku.
Kummiapa kerrot, veli hyvä; Kaksi hurjaa härkää tuimaa taistoa Niityllään käy takia hiehon kauniin -- Jos toinen sortuu, rauhaisamp' on laakso, Ja niiden mylvinästä piittaamaton Lauma saa häiriöittä syödä.
_Vanha näytelmä_.
Say's Courtia vartioittiin kuin piiritettyä linnaa ikään; ja niin suuri oli epäluulo niinä aikoina, että Tressiliania ja hänen seuralaisiaan tuon tuostakin pidättivät ja tutkivat sekä jalan että ratsain kulkevat vahtimiehet, heidän lähestyessään sairaan kreivin asuntoa. Ja korkea arvo, joka Sussexin kreivillä oli kuningatar Elisabetin suosiossa ja hänen tunnettu ja tunnustettu taistelunsa ylivallasta Leicesterin kreivin kanssa kiinnittävätkin mitä suurinta huomiota hänen terveydentilaansa; sillä siihen aikaan, josta me nyt kerromme, olivat vielä kaikki epätietoisia siitä, hänkö vai Leicesterin kreivikö lopullisesti saavuttaisi etusijan hallitsijattaren suosiossa.
Elisabet oli monen samaan sukupuoleen kuuluvan tavoin taipuvainen hallitsemaan puolueitten avulla, pitäen vastakkaiset edut tasapainossa ja varaten vain itselleen vallan nostaa toinen tai toinen etusijaan aina sen mukaan miten valtiolliset näkökohdat tai ehkäpä hänen oma naisellinen oikkunsa (sillä tästä heikkoudesta ei hänkään ollut vapaa) kulloinkin määräsivät. Viekastelu -- korttien pitäminen lujasti kädessään -- toisen edun asettaminen toista vastaan -- sen masentaminen, joka luuli päässeensä korkeimmalle hänen arvonannossaan, pelolla, että toinen, yhtä luotettu, vaikk'eikaan yhtä rakastettu suosikki työntäisi hänet syrjään, olivat keinoja, joita hän käytti koko hallituksensa ajan ja joiden avulla hän, niin usein kuin hän lankesikin suosikkijärjestelmän pauloihin, esti useimmat tuollaisen järjestelmän haitat vahingoittamasta hänen valtakuntaansa ja hallitustansa.
Niillä kahdella ylimyksellä, jotka silloin kilpailivat hänen suosiostaan, oli kumpaisellakin hyvin erilaiset edellytykset sen saavuttamiseen; yleensä saattaa kuitenkin sanoa, että Sussexin kreivi oli suorittanut erinomaisia palveluksia kuningattarelle, kun taas Leicester oli rakkaampi naiselle. Sussex oli, käyttääksemme sen ajan lausepartta, Mars-jumalan suosikkeja; hän oli toiminut hyvällä menestyksellä Irlannissa ja Skotlannissa ja erittäinkin suuressa pohjoisten maakuntain kapinassa v. 1569, joka saatiin tukahutetuksi etupäässä hänen sotaisen kyvykkäisyytensä avulla. Hänet ympäröivät ja häneen katsoivat nyt luonnollisesti kaikki ne, jotka toivoivat asetietä kohoavansa arvoon ja kunniaan. Lisäksi oli Sussexin kreivi vanhempaa ja arvokkaampaa syntyperää kuin hänen kilpailijansa, hän kun oli samalla kertaa sekä Fitz-Walterein että Ratcliffein edustaja, kun taas Leicesterin vaakunakilpeä tahrasi hänen iso-isänsä, Henrik VII:n tyrannimaisen ministerin, arvonalennus ja kun sitä tuskin kykeni puhdistamaan hänen isänsä, onnettoman Dudleyn, Northumberlandin herttuan elokuun 22 päivänä v. 1553 tapahtunut mestaus Towerin mäellä. Mutta ulkonaisessa olemuksessaan, kasvojensa piirteissä ja hienossa käytöksessään, jotka kaikki ovat peloittavia aseita naishallitsijan hovissa, oli Leicesterillä enemmänkin kuin tarpeeksi etuja vastaamaan Sussexin kreivin sotilaspalveluksia, korkeata syntyperää ja suorasukaista esiintymistä; ja hän olikin hovin ja koko kuningaskunnan mielestä saavuttanut suuremman osan Elisabetin suosiota, vaikk'eikaan sitä oltu koskaan vakuutettu niin selvästi (se kuului hallitsijattaren muuttumattomaan valtiotaitoon), ett'ei hänen olisi tarvinnut peljätä kilpailijansa lopullista voittoa. Sussexin sairaus oli sentähden niin otollinen Leicesterille, että se herätti mitä omituisimpia arveluja yleisön keskuudessa ja täytti toisen kreivin seuralaiset mitä synkimmällä pelolla ja toisen puoluelaiset mitä valoisimmilla toiveilla sen otaksuttavasta päättymisestä. Sillävälin kokoontuivat kumpaisenkin ylimyksen ystävät johtajansa ympärille -- sillä noina vanhoina aikoina eivät ihmiset koskaan unohtaneet sitä mahdollisuutta, että riita ratkaistaisiin miekan mittelöllä -- esiintyivät hyvin aseistettuina aivan hovin läheisyydessä ja kiusasivat hallitsijattaren korvia alituisilla meluavilla kahakoillaan, jotka sattuivat joskus itsensä palatsin rajojen sisällä.
Tämä alustava selonteko on välttämätön, jotta lukija ymmärtäisi tässä myöhemmin kerrotut tapaukset.
Tressilianin saapuessa Say's Courtiin oli linna täynnä Sussexin kreivin seuralaisia ja aatelismiehiä, jotka olivat tulleet tervehtimään sairasta suojelusherraansa. Aseet välkkyivät jokaisen kädessä, ja synkkä ilme väikkyi jokaisen kasvoilla, aivan kuin olisivat kaikki pelänneet vastapuolueen pikaista, ankaraa hyökkäystä. Mutta siinä salissa, johon Tressilianin johti muuan kreivin palvelijoista, samalla kun toinen meni ilmoittamaan Sussexille hänen tulonsa, tapasi hän vain kaksi päivystävää aatelismiestä. Heidän puvuissaan, ulkomuodossaan ja tavoissaan oli suuri vastakohta huomattavissa. Vanhemman aatelismiehen, -- hän näytti olevan ylhäistä säätyä ja parhaassa ijässään -- vaatetus oli hyvin yksinkertainen ja sotilasmainen, hänen vartensa lyhyt, jäsenensä voimakkaat, käytöksensä hiomaton ja hänen piirteensä sellaiset, jotka ilmaisevat tavallista tervettä järkeä mutta eivät hituistakaan vilkkautta eivätkä mielikuvitusta. Nuorempi taas, joka nähtävästi oli siinä kahdenkymmenen maissa, oli puettu loistavimpaan pukuun, mitä säätyhenkilöt siihen aikaan pitivät, hänellä kun oli tulipunainen, runsaasti punoksin ja ompelein koristettu samettiviitta, hänen hattunsa oli samaa ainetta ja sitä kiersivät kolmeen kertaan hohtavan soljen pitelemät kultavitjat. Hänen tukkansa oli järjestetty melkein samaan tapaan kuin useiden meidänkin aikojemme hienojen herrasmiesten: se oli kammattu ylöspäin ja törrötti uljaasti pystyssä; ja korvissaan kantoi hän hopeaisia renkaita, joissa hohteli kumpaisessakin melkoisen suuri jalokivi. Tämän nuorukaisen kasvot olivat säännöllisen kauniit, niiden vaikutusta lisäsi miellyttävä ruumiinmuoto, ja ne olivat lisäksi niin eloisat ja jyrkkäpiirteiset, että ne näyttivät samalla kertaa ilmaisevan sekä päättävän luonteen lujuutta että yritteliään luonteen tulta, sekä harkitsemisvoimaa että kykyä ripeään toimintaan.
Molemmat nämä aatelismiehet lepäsivät melkein samassa asennossa penkeillä lähellä toisiaan; mutta kumpainenkin näytti vaipuneen omiin mietteisiinsä ja katseli suoraan vastakkaiseen seinään, ryhtymättä puheisiin kumppaninsa kanssa. Vanhemman katse sai mahdollisen tarkastelijan vakuutetuksi siitä, ett'ei hän eteensä tuijotellessaan, nähnyt mitään muuta kuin viittojen, metsäkauriin sarvien, kilpien, vanhojen rautavarustusten, tapparain ja muiden samanlaisten huonekoristusten peittämän vanhan salin seinän. Mutta nuoremman sota-uroon katseessa oli jotakin haaveksivaa; hän oli vaipunut unelmiinsa, ja tyhjä ala hänen ja seinän välillä oli aivan kuin näyttämö, jolla hänen mielikuvituksensa tarkasteli hänen omia _dramatis personaeitaan_ ja joka tarjosi hänelle aivan toisenlaisia näkyjä kuin mitä hänen valvovat ruumiilliset silmänsä olisivat voineet esittää.
Tressilianin astuessa huoneeseen kavahtivat molemmat uinailustaan ja toivottivat hänet tervetulleeksi, etenkin nuorempi hyvin vilkkaasti ja sydämellisesti.
»Oletpa totisesti tervetullut tänne, Tressilian», virkkoi nuorukainen; »viisaustieteesi varasti Sinut luotamme silloin kun tässä talossa oli vielä kunnianhimon kiihdykkeitä -- mutta se oli oivallista viisaustiedettä se, koska se tuo Sinut takaisin silloin kun täällä on enää vain vaaroja jaettavana.»
»Onko herra kreivi siis tosiaankin niin sairaana?» kysyi Tressilian.
»Me pelkäämme pahinta», vastasi vanhempi aatelismies, »ja pahimpain juonten aiheuttamaa.»
»Hyi!» virkkoi Tressilian, »Leicesterin kreivi on kunnian mies.»
»Mutta mitä tekee hän sitten sellaisilla palvelijoilla kuin hänellä on ympärillään?» intti nuorempi soturi. »Mies, joka manaa pirun esille, saattaa olla kunniallinen ja rehellinen, mutta hänen on siitä huolimatta vastattava kaikesta pahasta, minkä se sielunvihollinen saa aikaan.»
»Ja oletteko te, hyvät toverit», kysyi Tressilian, »ainoat, jotka ovat saapuneet tukemaan jaloa kreiviämme hänen äärimäisessä hädässään.»
»Emme, emme», vastasi vanhempi aatelismies, »etäällä on Tracy, Markham ja monta muuta; mutta me vain kahden tässä vahtia pidämme, sillä toiset ovat väsyksissä ja nukkuvat tuolla ylishuoneessa.»
»Ja muutamat», sanoi nuorukainen, »ovat menneet tuonne Deptfordin laivatokkaan katselemaan sellaista alusta, jonka he jaksavat ostaa hävinneitten varojensa yhteisillä rippeillä; ja heti kun kaikki on lopussa, laskemme me jalon kreivimme komeaan tuoreeseen hautaan, kolautamme, mikäli tilaisuus sallii, päihin niitä, jotka ovat häntä sinne jouduttaneet, ja purjehdimme sitten Indiaan raskain sydämin ja kevein kukkaroin.»
»Mahdollisesti yhdyn minä tuumaanne, heti kun olen suorittanut erään asian hovissa», virkkoi Tressilian.
»Sinulla on asiaa hoviin!» huudahtivat molemmat yht'aikaa; »ja Sinä tulet mukaan Indian matkalle!»
»Kuinka, Tressilian», sanoi nuorukainen, »etkö Sinä ole naimisissa ja kaukana niiden onnen puuskausten ulottuvilta, jotka tässä ajavat meikäläisen suoraan ulapalle, vaikka hänen purtensa olisi mitä koreimmin suunnattu satamaa kohti? -- Mitä on tullut siitä suloisesta Indamirasta, jonka piti oleman minun Amoretini vertainen uskollisuudessa ja kauneudessa?»
»Älä puhu hänestä!» vastasi Tressilian ja käänsi kasvonsa sivulle.
»Ahaa, niinkö asiasi ovatkin?» sanoi nuorukainen tarttuen hyvin sydämellisesti hänen käteensä; »älä sitten pelkää minun koskettelevan avonaista haavaa. -- Mutta se on kuitenkin yhtä kummallinen kuin surullinen uutinen. Eikö sitten kukaan meidän uljaasta ja iloisesta joukostamme säästy tekemästä toiveiden ja onnen haaksirikkoa tässä äkillisessä myrskyssä? Luulinpa Sinun nyt ainakin päässeen satamaan, rakas Edmundini. -- Mutta oikein sanookin rakas kaimasi:
»Ken pyörän näkee ikikiertovan Sattuman, mi ihmiskohtaloita Ohjaa, mä hänen luulen tuntevan Epävakaisuuden lain ruhtovan Ja sen julman vallan, jot' et voita.»
Vanhempi aatelismies oli noussut penkiltään ja asteli hieman kärsimättömänä pitkin huonetta, nuorukaisen vakavasti ja tunteellisesti lausuessa näitä säkeitä. Kun hän oli lopettanut, kääriytyi toinen viittaansa ja ojentautuessaan jälleen pitkäkseen puheli näin: »Minua ihmetyttää, että Sinäkin, Tressilian, suosit tuon piimäparran hullutuksia. Sillä mitä on ajatteleminen sellaisesta hurskaasta ja kunniallisesta huonekunnasta kuin meidän jalon herrammekin, jos siihen pääsee pesiytymään tuollainen uikuttava, ruikuttava, lapsellinen runous, jonka ovat keskuuteemme tuoneet tämä herra Walter Älypää ja hänen toverinsa ja joka kietoo rehellisen, suoran englantilaisen sanantapamme, minkä Jumala antoi meille ajatuksemme ilmaisijaksi, kaikenlaisiin outoihin ja hassunkurisiin lauseparsiin.»
»Blount luulee», sanoi hänen toverinsa nauraen, »että piru viekasteli Eevalle runokielellä, ja että hyvän ja pahan tiedon puun salaperäinen aate tarkoittaa yksinomaan säkeiden helskyttäjän ja kuusimitan sepittäjän taidetta.»
Samassa astui kreivin kamaripalvelija huoneeseen ja ilmoitti herransa haluavan puhutella Tressiliania.
Hän tapasi Sussexin kreivin lojumasta vuoteellaan, puettuna, mutta kaikki napit ja paulat avattuina, ja hän säikähti muutosta, minkä tauti oli saanut aikaan koko hänen olemuksessaan. Kreivi otti hänet vastaan mitä sydämellisimmällä tavalla ja tiedusteli heti hänen kosintansa tulosta. Tressilian väisteli hetkisen hänen kyselyjään ja kääntäen puheen kreivin omaan terveyteen, havaitsi hän suureksi hämmästyksekseen hänen kipunsa oireiden vastaavan täsmälleen Waylandin ilmoittamia. Hän ei siis epäillyt kertoa Sussexille palvelijansa koko tarinaa ja varmuutta, jolla tämä lupaa parantaa hänen tautinsa. Kreivi kuunteli häntä epäilevän tarkkaavasti siksi kunnes Demetriuksen nimi esiintyi, jolloin hän äkkiä käski kirjurinsa tuomaan hänelle erään tärkeitä papereita sisältävän lippaan.
»Etsi sieltä», jatkoi hän, »sen kokkiroiston tunnustus, jonka se antoi kuulustelussa, ja katso tarkkaan, eikö siinä mainita Demetriuksen nimeä.»
Kirjuri löysi heti tarkoitetun kohdan ja luki: »Ja mainittu todistaja kertoi, kuulusteltuna, muistavansa, että hän oli valmistanut kastikkeen sanottuun sammenpaistiin, jonka nautittuaan mainittu jalo herra tunsi kääntyvänsä kipeäksi, ja että hän oli pannut siihen tavallisia aineita ja mausteita, kuten --»
»Jätä se roska sikseen», käski kreivi, »ja katso, eikö hän saanut niitä aineitaan eräältä Demetrius nimiseltä yrttikauppiaalta?»
»Niin kävikin», vastasi kirjuri. »Ja hän lisää, ett'ei hän ole sen jälkeen enää nähnyt mainittua Demetriusta.»
»Tämähän sopii Sinun miehesi tarinaan, Tressilian», sanoi kreivi; »käske hänet tänne.»
Kreivin eteen kutsuttuna toisti seppä Wayland entiset puheensa tarkasti ja varmasti.
»Sinä saatat kyllä olla», sanoi kreivi, »niiden lähettämä, jotka ovat tämän työn alkaneet, lopettamaan se heidän puolestaan; mutta ajattele, että jos minä kuolen lääkkeesi vaikutuksesta, on Sinun käyvä huonosti.»
»Se olisi ankaraa komentoa se», vastasi Wayland, »koska kerran lääkkeen vaikutus ja ihmisten henki ovat Jumalan kädessä. Mutta minä suostun koetukseen. Minä en ole elänyt niin kauvan maan alla hautaa pelätäkseni.»
»No, jos Sinä luotat niin suuresti asiaasi», sanoi Sussexin kreivi, »niin antaudun minäkin kokeeseen, sillä oppineet lääkärit eivät osaa tehdä minulle mitään. Kerro nyt, miten se lääke on nautittava.»
»Sen teen aivan heti», vastasi Wayland; »mutta suostukaa siihen ehtoon, että koska minä otan niskoilleni kaiken edesvastuun tämän aineen käyttämisestä, ei kukaan muu lääkäri saa tulla väliin.»
»Sehän on vain kohtuullista», myönsi kreivi; »ja valmista nyt rohtosi.»
Waylandin totellessa hänen käskyään riisuivat kreivin palvelijat sepän kehoituksesta herransa ja laskivat hänet vuoteeseen.
»Minä sanon Teille jo edeltäpäin», virkkoi Wayland, »että tämän lääkkeen ensimäisenä vaikutuksena on raskas uni, jonka kestäessä huoneessa tulee olla aivan rauhallista, koska seuraukset muutoin voivat olla hyvin vaarallisia. Minä haluan valvoa itse kreivin vuoteen ääressä jonkun hänen kamaripalvelijansa kanssa.»
»Poistukoot kaikki huoneesta, paitsi Stanley ja tämä kunnon mies», käski kreivi.
»Ja paitsi minä», ehätti Tressilian. »Minuakin koskee syvästi tämän parannusjuoman vaikutus.»
»Olkoon niin, hyvä ystäväni», sanoi kreivi; »ja nyt toimeen; mutta kutsukaa ensiksi tänne kirjurini ja kamaripalvelijani.»
»Olkaa todistajiani», jatkoi hän näiden saavuttua huoneeseen, »olkaa todistajiani, hyvät herrat, ett'ei kunnioitettava ystävämme Tressilian ole millään muotoa edesvastuussa tämän lääkkeen vaikutuksesta minuun, sillä minä otan sen omasta vapaasta tahdostani ja halustani, koska luulen sitä parannusaineeksi, jonka Jumala on odottamattomalla tavalla lähettänyt pelastamaan minua nykyisestä taudistani. Sanokaa minulta terveisiä jalolle kuninkaalliselle käskijättärelleni ja ilmoittakaa, että minä elän ja kuolen hänen uskollisena palvelijanaan ja että minä toivotan kaikille hänen valtaistuintaan ympäröiville miehille samaa sydämen suoruutta ja samaa palvelusintoa, vaikkakin suurempaa kykyä kuin mitä oli suotu Tuomas Ratcliffe-paralle.»
Sitten risti hän kätensä ja näytti hetkiseksi vaipuneen äänettömään hartauteen, tarttui lääkemaljaan ja loi pysähtyen Waylandiin katseen, joka näytti haluavan tunkeutua hänen sielunsa syvyyksiin, mutta joka ei herättänyt pienintäkään levottomuutta tai epäröimistä sepän kasvojen ilmeissä eikä käytöksessä.
»Tässä ei ole mitään pelättävää», sanoi Sussex Tressilianille ja nielaisi lääkkeen sen enempiä aikailematta.
»Minun täytyy nyt pyytää Teidän Korkeuttanne», neuvoi Wayland, »käymään niin mukavaan asentoon kuin suinkin voitte, ja teitä, hyvät herrat, pysymään niin hiljaa ja äänettöminä kuin valvoisitte te äitinne kuolinvuoteen ääressä.»
Kamaripalvelija ja kirjuri poistuivat huoneesta antamaan käskyn, että kaikki ovet oli suljettava ja pienintäkin melua tarkalleen vältettävä koko talossa. Muutamat aatelismiehet kävivät vapaa-ehtoisesti vartioimaan etusaliin, mutta sairaan kreivin huoneeseen jäivät vain hänen suosituin kamaripalvelijansa, seppä ja Tressilian. -- Seppä Waylandin ennustukset toteutuivat pian, sillä kreivi vaipui kohta niin syvään ja raskaaseen uneen, että hänen vuoteensa ääressä valvojat rupesivat pelkäämään hänen heikossa tilassaan kuolevan heräämättä horroksistaan. Seppä Waylandkin näytti levottomalta ja tunnusteli tuon tuostakin hiljaa kreivin ohimoita, tarkaten eritotenkin hänen hengitystään, joka oli täyteläinen ja syvä mutta samalla myöskin kevyt ja keskeymätön.
XV Luku.
Te tyhmät, härkäpäiset, raa'at kollot! Kuin, ei arvoa, ei palvelusta? Miss' on se lurjus, jonka lähetin?
_Äkäpussin kesytys_.
Ei ole hetkeä toista, jolloin ihmiset näyttäisivät toistensa silmissä kehnommilta tai jolloin he tuntisivat olonsa tukalammaksi kuin aamun ensi sarastukseen asti valvotun yön jälkeen. Ensi luokan kaunotarkin tekisi aamuruskon keskeyttämäin tanssijaisten jälkeen viisaimmin poistuessaan innokkaimpienkin, puolueellisintenkin ihailijainsa nähtäviltä. Tuollainen kalpea, rumentava ja epäkiitollinen valo alkoi hämärtää niillekin, jotka olivat koko yön pitäneet vahtia Say's Courtin etusalissa, ja se sekoitti kylmän, heikon, sinisen kajastuksensa sammuvien lamppujen ja soihtujen punakeltaisiin, savuaviin säteisiin. Nuori urho, jonka tunnemme edellisestä luvusta, oli muutamia minuutteja sitten lähtenyt huoneesta ottamaan selkoa ulkoportilla kuuluneesta kolkutuksesta, ja palatessaan hämmästyi hän niin kovin valvontatovereinsa kurjaa, aavemaista näköä, että huudahti: »Voi minun päiviäni sentään, hyvät herrat, kuinka Te olette tarhapöllön näköisiä! Enpä tiedä, vaikka näkisin Teidän auringon noustessa lentää kahnuttelevan tiehenne sokaistuin silmin ja piiloutuvan läheisimpään seiniläspensaaseen tai rappeutuneeseen torniin!»
»Suistappa suusi, Sinä hassutteleva narri», sanoi Blount; »suistappa suusi. Onko tässä nyt tuollaisten pilapuheiden aika, kun koko Englannin miehuus vetelee ehkä tuolla seinän takana viimeisiä henkäyksiään?»
»Siinä Sinä loikoelet», vastasi nuori urho.
»Kuinka, loikoelen!» huudahti Blount hypähtäen pystyyn, »valehtelen siis! Ja sen Sinä sanot minulle?»
»Niin sanonkin, sillä niin Sinä teit, Sinä närkäs narri», vastasi nuorukainen; »etkö Sinä äsken juuri loikoellut tuossa penkilläsi, etkö jo? Mutta Sinunpa sitä pitää aina oleman tuollainen lyhytnokkainen tuittupää, joka tarraa niin vimmatusti kiinni pieneen viattomaan sananvääntelyyn! Mutta mitä itse asiaan tulee, niin vaikka minä rakastankin ja kunnioitankin jaloa herraamme yhtä uskollisesti kuin Sinä tai kuka rahansa, sanon kuitenkin, että jos taivas nyt ottaisi hänet meiltä, ei kaikki Englannin miehuus silti kuolisi hänen kanssaan.»
»Sepä sen», ivaili Blount, »sillä suuri osa siitä jäisi tietysti Sinun kanssasi eloon.»
»Ja hyvä osa Sinunkin kanssasi, Blount, ja tämän väkevän Markhamin ja Tracyn ja kaikkien meidän kanssamme. Mutta minä luulen osaavani parhaiten käyttää taivaan meille kaikille lahjoittamaa leiviskää.»
»Ja mitenkä niin, jos saan kysyä?» virkkoi Blount; »kerrohan nyt tässä meille se enentämissalaisuutesi.»