Part 17

»Minä tiedän liian vähän suuresta _arcanumista_ muuttaakseni malmia kullaksi», vastasi Wayland varmana. »Mutta hillitkää pelkonne, herra Tressilian -- minä ymmärsin vanhan ritarin taudin siitä, mitä Wiljami Badger kertoi minulle; ja toivoakseni saatan minä määrätä pienen annoksen mandragoraa, jonka välttämättömästi tuottama uni on kaikki, mitä herra Hugh Robsart tarvitsee hämmentyneiden aivojensa selvikkeiksi.»

»Toivon Sinun pelaavan rehellistä peliä kanssani, Wayland?» sanoi Tressilian.

»Rehellisintä ja kunniallisinta, kuten asiain meno tulee näyttämään», vastasi seppä. »Mitä hyötyä olisi minulla siitä, että tekisin pahaa teidän rakastamallenne vanhusraukalle? Teidän, jota minä saan kiittää siitä, ett'ei serkku Pinniewinks tällä hetkellä repele lihaani ja jänteitäni kirotuilla pihdeillään ja sorki jokaista ruumiini luomea terävällä piikillään (rutto käsiin, jotka sen takoivat!), muka löytääkseen noidanmerkin? -- Minä toivon saavani halpana palvelijananne liittyä Teidän Korkeutenne seurueeseen, ja minä pyydän vain, että minun rehellisyyttäni arvostellaan sen mukaan, mikä seuraus on oleva kunnon ritarin unesta.»

Seppä Wayland osasi ennustuksissaan oikeaan. Viihdyttävä juoma, jonka hänen taitonsa oli valmistanut ja Wiljami Badgerin luottavaisuus määrännyt nautittavaksi, vaikutti mitä parhaiten. Potilaan uni oli ollut pitkä ja rauhallinen, ja kun vanhusparka heräsi, oli hän tosin vielä hyvin alakuloinen ja heikko, mutta hän saattoi nyt paljoa paremmin käsittää kaikkea, mikä osui hänen tajuntansa piiriin, kuin joku aika takaperin. Hän vastusti hetkisen sitä ystäviensä ehdotusta, että Tressilian matkustaisi hoviin koettamaan saada hänen tytärtään takaisin ja korjaamaan niin paljon kuin mahdollista hänen maineensa kärsimää kolahdusta. »Antakaa hänen mennä», sanoi hän; »hän on vain haukka, joka kiitää myötätuuleen; minä en viitsisi tuhlata vihellystäkään kutsuakseni häntä takaisin.» Mutta vaikka hän jonkun aikaa pysyikin tällä päällä, saatiin hänet kuitenkin lopulta vakuutetuksi siitä, että hänen velvollisuutensa oli ryhtyä toimenpiteeseen, johon hänen luonnolliset tunteensakin häntä pakottivat, ja että hänen tuli suostua siihen, että Tressilian yrittäisi kaikkea, mitä suinkin yrittää voisi, hänen tyttärensä parhaaksi. Niinpä hän kirjoittikin nimensä valtuuskirjan alle, jonka kappalainen oli parhaan taitonsa mukaan kyhännyt, sillä niinä yksinkertaisina aikoina olivat papit usein laumansa ohjaajia yhtä hyvin jumalansanassa kuin laki-asioissakin.

Kahdenkymmenenneljän tunnin kuluttua hänen palaamisestaan Lidcoten linnaan, oli kaikki valmiina Tressilianin toista lähtöä varten; mutta muuan oleellinen seikka oli unohdettu, ja siitä huomautti ensiksi Tressilianille mestari Mumblazen. »Te olette menossa hoviin, herra Tressilian», sanoi hän; »mutta suvainnettehan muistaa, että Teidän vaakunakoristuksinanne täytyy olla _argent ja or_ -- muut värit eivät käy siellä.» Tämä huomautus oli yhtä pulmallinen kuin se oli oikea. Saadakseen hovissa jotakin aikaan, oli puhdas raha yhtä välttämätöntä Elisabetin kultaisina päivinä kuin minkä seuraavan hallitsijan aikana tahansa; mutta sitä tavaraa ei Lidcoten linnan asukkailla ollut kovin viljalti. Tressilian itse oli köyhä; ritari Hugh Robsartin tulot olivat hänen vieraanvaraisen elämäntapansa takia tyystin kuluneet, jopa ennakoltakin nautitut; ja niin oli siis välttämätöntä vaakunatieteilijän, joka huomautuksenkin teki, ratkaista myös pulma. Mestari Mikael Mumblazen tekikin niin tuomalla näkyville kukkaron, joka kahdenkymmenen vuoden säästöinä sisälsi lähes kolmesataa puntaa erilaisia kulta- ja hopearahoja, mitkä kaikki hän nyt, sanaakaan puhumatta, omisti miehen palvelukseen, jonka talon suoma suoja oli tehnyt hänelle mahdolliseksi koota tämän pienen aarteen. Tressilian otti sen vastaan hetkeäkään epäröimättä, ja molemminpuolinen kädenpuristus oli ainoa, mikä ilmaisi sitä iloa, jota toinen tunsi saadessaan uhrata kaikkensa sellaiseen tarkoitukseen ja toinen nähdessään niin haitallisen esteen matkansa menestyksen tieltä hävinneen niin äkkiä ja niin odottamattomalla tavalla.

Kun Tressilian varhain seuraavana aamuna laittautui lähtökuntoon, pyrki seppä Wayland hänen puheilleen; ja lausuttuaan toivovansa Tressilianin olleen tyytyväisen hänen lääkkeensä vaikutukseen ritari Hugh Robsartiin ilmaisi hän haluavansa seurata häntä hoviin. Juuri sitä oli Tressiliankin joskus ajatellut; sillä se oveluus ja älykkäisyys ja kekseliäisyys, jota tämä mies oli osoittanut heidän yhteisen matkansa kestäessä, oli saattanut Tressilianin pitämään hänen apuansa tärkeänä. Mutta Waylandia vaanivat lain kourat; ja siitä Tressilian häntä muistuttikin, viitaten samalla Pinniewinksin pihteihin ja tuomari Blindasin vangitsemiskäskyyn. Seppä Wayland nauroi molemmille.

»Katsokaas, herra!» sanoi hän, »minä olen vaihtanut sepänvarustukseni palvelijanpukuun; mutta ilman sitäkin, katsokaas näitä minun viiksiäni -- nyt riippuvat ne alaskäsin -- mutta jos minä vain kiekahutan niitä hieman ylöspäin ja värjään niitä eräällä aineella, jota osaan valmistaa, ei itse pirukaan minua hevin tuntisi.»

Hän antoi vastaavan teon seurata sanojaan; ja minuuttia lyhemmässä ajassa oli hän vain harjaamalla ylöskäsin viiksensä ja tukkansa muuttunut aivan toiseksi henkilöksi kuin se oli, joka vähää ennen oli astunut huoneeseen. Mutta Tressilian epäili yhä ottaako häntä palvelukseensa vaiko ei, ja seppä pyyteli sitä innokkaammin.

»Minun on kiittäminen Teitä hengestäni», puheli hän, »ja minä haluaisin kernaasti maksaa osan velkaani, etenkin kun kuulin Wiljami Badgerilta, mille vaaralliselle yritykselle Teidän Korkeutenne on lähdössä. Minä en tosin pyri olemaan mikään tappelupukari enkä minä suinkaan haluaisi kuulua noihin pöyhkeihin kalvanheiluttajiin, jotka puoltavat herrojensa asiaa miekoin ja kilvin. Ei, minä olen niitä, jotka pitävät kelpo kemujen loppua parempana kuin tappelun alkua. Mutta minä tiedän voivani hyödyttää Teidän Korkeuttanne niissä asioissa, joita Te ajatte, paremmin kuin yksikään noista säilän ja tikarin sankareista, ja luulenpa pääni saavan enemmän aikaan kuin sata heidän kättänsä.»

Tressilian epäröi yhä. Hän ei tiennyt vielä paljoa tästä omituisesta miehestä, ja hän punnitsi yhä, voisiko hän luottaa häneen tarpeeksi tehdäkseen hänestä hyödyllisen apulaisen nykyisessä yrityksessänsä. Ennen kuin hän oli päässyt mihinkään ratkaisevaan päätökseen, kuului linnan pihalta hevosen kavioiden kapsetta, ja mestari Mumblazen ja Wiljami Badger astuivat kiireesti Tressilianin huoneeseen ja puhuivat molemmat melkein yht'aikaa.

»Vast'ikään saapui tänne muuan palvelija kauneimman harmajan selässä mitä olen eläessäni nähnyt», sanoi Wiljami Badger, joka ehätti ensiksi; -- »ja sen miehen käsivarressa on hopeinen vaakunamerkki, missä näkyy kreivin kruunun alla tultasyöksevä lohikäärme tiiliskivi suussa», sanoi mestari Mumblazen, »ja hän tuo kirjettä, joka on suljettu samanlaisella sinetillä.»

Tressilian otti kirjeen, jonka osoitepuolelle oli piirretty: »Kunnioitettavalle Herra Edmund Tressilianille, rakkaalle sukulaisellemme -- Nämä rivit -- ratsasta, ratsasta, ratsasta -- henkesi edestä, henkesi edestä, henkesi edestä.» Sitten hän avasi sen ja havaitsi sen sisältävän seuraavaa:

»Herra Tressilian, hyvä ystävämme ja serkkumme!

»Me olemme nykyään niin sairaana ja muutoinkin niin huolestuttavassa asemassa, että me haluamme kerätä ympärillemme kaikki ystävämme, joiden hellään uskollisuuteen me erittäin saatamme luottaa ja joihin me ensimäisinä ja läheisimpinä luemme kunnioitettavan herra Tressilianimme, niin hyvän tahdon kuin kyvynkin puolesta. Sentähden pyydämme Teitä mitä kiireimmin saapumaan halpaan asuntoomme Say's Courtiin, Deptfordin lähelle, missä me tulemme Teidän kanssanne lähemmin pohtimaan asioita, joita emme katso voivamme esittää näin kirjeellisesti. Ja niin me sanomme Teille sydämelliset hyvästit ja olemme palvelukseksenne rakastava sukulaisenne

»Ratcliffe, Sussexin kreivi.»

»Lähetä sanansaattaja heti tänne, Wiljami Badger», sanoi Tressilian; ja kun mies oli astunut huoneeseen, huudahti hän: »Ahaa, Stevens, Sinäkö se oletkin! Mitenkä jaksaa kunnioitettava kreivimme?»

»Huonosti, herra Tressilian», oli sanansaattajan vastaus, »ja siksi tarvitseekin hän sitä kipeämmin hyviä ystäviä ympärilleen.»

»Mutta mikä sitten kreiviä vaivaa?» kysyi Tressilian tuskallisena, »enhän ole kuullut hänen edes sairastuneen.»

»En tiedä, herra», vastasi mies; »mutta hyvin sairas hän vain on. Lääkärit eivät tiedä, mihin ryhtyä, ja useat talossa epäilevät jotakin konnankoukkua -- noitakeinoja tai vieläkin pahempaa.»

»Millaiset ovat taudin oireet?» kysyi seppä Wayland käyden nopeasti lähemmäksi.

»Että mitkä?» ihmetteli lähetti, joka ei ollut ymmärtänyt hänen kysymystään.

»Mitä paikkaa hän valittaa?» tiedusteli Wayland; »missä kipu asuu?»

Mies katsahti Tressilianiin ikäänkuin kysyäkseen, pitikö hänen vastata muukalaisen uteluihin, ja saatuaan myöntävän viittauksen, luetteli hän kiireesti asteettaisen voimien vähenemisen, ankaran yöhikoilemisen, ruokahalun häviämisen, yleisen heikkouden, j.n.e.

»Joihin liittyy kalvava tuska vatsassa ja lievä kuume», virkkoi Wayland.

»Aivan niin», myönsi lähetti hiukan ihmeissään.

»Minä tiedän, miten se tauti on syntynyt», sanoi seppä, »ja minä tiedän sen syyn. Teidän isäntänne on syönyt Pyhän Nikolain mannaa. Minä tiedän myöskin parannuskeinon -- mestarini ei saa sanoa minun turhaan opiskelleeni hänen työpajassaan.»

»Mitä tarkoitat?» kysyi Tressilian kulmakarvojaan rypistäen; »puheena on tässä muuan Englannin korkeimpia ylimyksiä. Huomaa hyvin, ett'ei ilvehtiminen käy tässä lainkaan päinsä.»

»Jumala minua siitä varjelkoon!» huudahti seppä Wayland. »Minä sanon vain, että minä tiedän hänen tautinsa ja että osaan sen parantaa. Muistakaa, mitä tein ritari Hugh Robsartille.»

»Meidän täytyy heti paikalla matkaan», sanoi Tressilian. »Jumala kutsuu meitä.»

Ilmoitettuaan kiireesti tämän uuden syyn pikaiseen lähtöönsä, viittaamatta kuitenkaan Stevensin epäilyihin tai seppä Waylandin vakuutuksiin, heitti hän siis hellimmät hyvästit ritari Hughille ja koko Lidcoten linnan väelle, jotka saattoivat häntä rukouksin ja siunauksin, ja matkusti sitten niin nopeasti kuin suinkin pääsi Waylandin ja Sussexin kreivin palvelijan seuraamana Lontoota kohti.

XIII Luku.

Mä tiedän, Teill' on arsenikkia, Vihtrilliä, lipeää, väkisuolaa, Viinikiveä, sinuperia. -- Siitä Miehestä viel' suuri tietoniekka paisuu: Viisaiden kiven löytää hän, elleikään Täydelleen, niin hyvin lähipitäin.

_Kullantekijä_.

Tressilian ja hänen seuralaisensa katkaisivat taipalettaan kaikella kiireellä. Lähtiessä oli hän kysynyt sepältä, eikö tämä haluaisi välttää Berkshireä, missä hän oli näytellyt niin huomattua osaa. Mutta Wayland vastasi epäröimättä kieltäen. Hän oli käyttänyt sitä lyhyttä aikaa, minkä he viettivät Lidcoten linnassa, muuttaakseen ulkomuotonsa ihmeellisellä tavalla. Hänen sakea, rehoittava partansa oli nyt supistunut pieniin, sotilasmaisesti ylöspäin kiverrettyihin viiksiin. Runsaan maksun saanut räätäli Lidcoten kylästä oli tilaajan ohjaamana käytellyt taitoansa niin erinomaisesti, että hän oli täydellisesti muuttanut Waylandin ulkonaisen ihmisen ja tehnyt hänet näöltään melkein kahtakymmentä vuotta nuoremmaksi. Ennen, noen ja hiilten mustaamana -- pitkätukkaisena ja työnsä köyristämänä -- eriskummallisen pukunsa rumentamana näytti hän vähintäin viidenkymmenen vanhalta. Mutta nyt, päällänsä Tressilianin siro palvelijanpuku, miekka sivullansa ja kilpi käsivarrellansa oli hän mitä uljain, mahtavin asemies, joka iältään saattoi olla siinä kolmenkymmenen ja kolmenkymmenenviiden maissa, ihmiselämän parhaassa kukoistuksessa. Hänen entinen villi, kömpelömäinen käytöksensäkin näytti muuttuneen rohkeaksi, teräväksi, itsetietoiseksi katseen ja teon kerkeydeksi.

Kun Tressilian halusi tietää syytä niin omituiseen ja niin täydelliseen muodonvaihdokseen, vastasi Wayland vain laulamalla pari säettä eräästä näytelmästä, joka siihen aikaan oli vielä uusi ja jonka suosiollisemmat arvostelijat myönsivät ilmaisevan jonkunlaista neroutta tekijässä. Me olemme onnellisia saadessamme pelastaa ne säkeet unhoon joutumasta; ne kuuluivat täsmälleen näin:

»Ban, ban, ca Caliban -- On uusi mies -- sai uuden herran.»

Vaikk'ei Tressilian muistanutkaan säkeitä, muistuttivat ne kuitenkin häntä siitä, että Wayland oli kerran ollut näyttelijänä, seikka, joka jo semmoisenaan verrattain hyvin selitti sen kätevyyden, millä hän toimitti niin perinpohjaisen muutoksen ulkomuodossaan. Taiteilija luotti niin suuresti valepukunsa täydelliseen vaihtumiseen tai valepukunsa täydelliseen vaihtamiseen, mikä lienee oikeampi sanantapa, että hän pahoitteli kovin, kun ei heidän tiensä johtanut hänen vanhan pakopaikkansa sivu.

»Minä uskaltaisin», kerskaili hän, »tässä puvussa ja Teidän Korkeutenne suojassa astua itsensä herra tuomari Blindasin eteen, vaikkapa neljänneskäräjien istuntopäivänä; mutta haluaisinpa tietää, mitä on tullut pikku tontustamme, joka varmasti näyttelee vielä paholaisen osaa maailmassa, jos hän vain pääsee eroon kotonurkistaan ja iso-äidistään ja koulumestaristaan. -- Niin, ja entä tuhoutunut holvi!» jatkoi hän; »tekisipä mieleni nähdä, millaisen hävityksen niin suuren ruutimäärän räjähdys sai aikaan tohtori Demetrius Doboobien lasikulhojen ja pullojen seassa. Olen varma siitä, että minun maineeni kiertelee vielä Whitehorsen laaksoa kauvan sen jälkeen kun ruumiini on jo mädäntynyt; ja että moni hölmö sitoo hevosensa kiveen, laskee hopeakolikkonsa entiselle paikalleen ja piipittelee kuin tyynellä viheltelevä merimies, kutsuakseen seppä Waylandia kengittämään hänen koniansa. Mutta hevonen saa kangistustaudin ennen kuin seppä tottelee kutsua.»

Tässä suhteessa osoittautuikin Wayland oikeaksi ennustajaksi; ja niin helposti syntyvät tarut, että muuan hämäräperäinen kertomus hänen tavattomasta hevosten käsittelytaidostaan elää vielä tänäkin päivänä Whitehorsen laaksossa; eivätkä tarinat Alfredin voitosta eikä kuuluisasta Puseyn sarvesta ole niin hyvin säilyneet Berkshiressä kuin kaamea juttu seppä Waylandista.

Matkustajain kiire ei sallinut heidän pysähtyä muulloin kun milloin hevosia oli välttämättä syötettävä; ja koska monet niistä paikoista, joiden läpi he kulkivat, olivat Leicesterin kreivin tai hänestä välittömästi riippuvain henkilöiden aluetta, pitivät he viisaimpana salata nimensä ja matkansa tarkoituksen. Moisissa tilaisuuksissa tuli seppä Waylandin nokkeluus (tällä nimellä mainitsemme edelleenkin taitoniekkaa, vaikka hänen oikea nimensä olikin Lancelot Wayland) erinomaiseen tarpeeseen. Hän näytti tosiaankin suureksi huvikseen käyttävän oveluuttaan kaikenlaisen vakoilun pettämiseksi ja juomanlaskijain ja majatalojen isäntäin uteliaisuuden johtamiseksi väärille jäljille. Heidän lyhyen matkansa aikana toimitti hän heistä kiertämään kolme erilaista ja vastakkaista huhua; nimittäin ensiksi, että Tressilian oli Irlannin varakuningas, joka oli valepuvussa tullut kuulemaan kuningattaren käskyjä sen suuren kapinoitsijan Rory Oge MacCarthy Mac Mahonin suhteen; toiseksi sanoi hän Tressilianin olevan Ranskan kuninkaan vanhimman veljen asiamiehen, joka oli tullut hänen puolestaan tavottelemaan Elisabetin kättä; kolmanneksi, että hän oli Medinan herttua, joka oli tuntemattomana saapunut sovittamaan Filipin ja kuningattaren riitaisuuksia.

Tressilian oli kaikesta tästä suutuksissaan ja nuhteli ankarasti seppää niistä erilaisista haitoista ja erittäinkin siitä tarpeettomasta huomiosta, joiden alaisiksi he joutuivat näiden tekaistujen juttujen takia; mutta hänet tyynnytti (ja kukapa olisi voinut vastustaa sellaista todistelua?) Wayland sillä vakuutuksella, että suurinta huomiota herätti hänen, Tressilianin, oma esiintyminen, minkä takia taas oli välttämätöntä keksiä joku tavaton syy hänen matkansa nopeuden ja salaperäisyyden selittämiseksi.

Vihdoin saapuivat he lähemmäksi pääkaupunkia, missä matkustajain suuremman tulvailemisen takia heidän kulkunsa ei herättänyt huomiota eikä uteluja, ja lopulta astuivat he Lontoon portista sisään.

Tressilianin aikomuksena oli matkustaa suoraan Deptfordiin, missä Sussexin kreivi asui, ollakseen lähempänä hovia, jota siihen aikaan pidettiin Greenwichissä, Elisabetin mielipaikassa, se kun samalla oli hänen syntymäsijansa. Mutta lyhyt viivähtäminen Lontoossa kävi tarpeelliseksi; ja sitä pitensivät vielä jonkun verran seppä Waylandin hartaat pyynnöt, tämä kun anoi lupaa saada hieman kierrellä kaupungilla.

»Tartu miekkaasi ja kilpeesi ja seuraa minua sitten», sanoi Tressilian; »minäkin aijoin lähteä asioilleni ja niin voimme kulkea yksissä.»

Tämän hän sanoi sen takia, ett'ei hän vielä ollut niin varma uuden seuralaisensa uskollisuudesta, että olisi voinut päästää hänet näkyvistään tällä tärkeällä hetkellä, jolloin Elisabetin hovin kilpailevat puolueet olivat niin kireällä sotakannalla. Seppä Wayland alistui kernaasti tähän varovaisuuskeinoon, jonka syyn hän luultavasti oivalsi, mutta pyysi vain isäntäänsä seuraamaan häntä niiden rohdoskauppiaiden ja apteekkarien myymälöihin, jotka hän oli osoittava Fleetkadulla ja sallimaan hänen toimittaa erinäisiä välttämättömiä ostoksia. Tressilian suostui ja kulki palvelijansa opastamana perättäin neljässä, viidessä myymälässä, missä hän havaitsi Waylandin ostavan kustakin vain yhtä ainoata lääkettä ja eri määrissä. Aineet, joita hän ensiksi kysyi, olivat pian käsillä, toinen toisensa jälkeen, mutta niitä, joita hän sitten tiedusteli, oli paljon vaikeampi löytää -- ja Tressilian huomasi Waylandin useammin kuin kerran myyjän suureksi hämmästykseksi hylkäävän tarjotun kasvipihkan tai yrtin ja pyytävän vaihtamaan sitä oikeaan lajiin tai lähtevän hakemaan sitä muualta. Erittäinkin yhtä ainetta näytti olevan melkein mahdotonta löytää. Muutamat rohdoskauppiaat ilmaisivat suoraan, ett'eivät olleet sitä koskaan nähneetkään -- toiset väittivät, ett'ei sellaista ainetta ollut olemassakaan muualla kuin hassahtaneiden kullantekijäin mielikuvituksessa -- ja useimmat yrittivät tyrkyttää ostajalle jotakin sijaisainetta, jolla he vakuuttivat olevan aivan samat ominaisuudet, vieläpä paljoa suuremmassa määrässä, kun Wayland oli sen hyljännyt ilmoittamalla, ett'ei se ollut hänen pyytämäänsä lääkettä. Ja yleensä olivat he kaikki kovin uteliaita tietämään, mihin hän aikoi sitä ainetta käyttää. Muuan vanha, laiha rohdoskauppias, jolle seppä oli tehnyt tavallisen kysymyksensä sanoilla, mistä Tressilian ei ymmärtänyt eikä muistanut mitään, vastasi suoraan, ett'ei koko Lontoosta löytynyt sitä ainetta, ell'ei Yoglan juutalaisella sattunut sitä olemaan jonkunverran varastossa.

»Sitäpä minäkin tässä ajattelin», virkkoi Wayland. Ja heti heidän myymälästä lähdettyään sanoi hän Tressilianille: »Minä pyydän Teiltä anteeksi, herra, mutta työmies ei voi tulla toimeen ilman työkalujaan. Minun täytyy välttämättä mennä sen Yoglanin puhelle; ja minä vakuutan Teille, että jos tämä retki pidättääkin Teitä kauvemmin kuin aikanne näyttäisi myöntävän, niin olette Te saava runsaan korvauksen siitä tavasta, millä minä aijon käyttää tätä harvinaista ainetta. Sallikaa minun», lisäsi hän, »käydä edellänne, sillä meidän on nyt poikkeaminen valtakadulta ja me pääsemme kaksin kerroin nopeammin perille, jos minä näytän tietä.»

Tressilian suostui, ja seuratessaan seppää erästä pikkukatua pitkin, joka kääntyi vasempaan jokea kohti, huomasi hän oppaansa kulkevan erinomaisen vikkelästi ja ilmeisesti kaupungin täysin tuntien sivukatujen, pihojen ja käytävien sokkeloissa, siksi kunnes Wayland vihdoin pysähtyi keskelle erästä hyvin kapeata katua, jonka päästä häämöitti sumuinen, samea Tems ja jonka taustalla näkyi, mestari Mumblazenin sanantapaa käyttääksemme, Andreaanristi: kahden nousuvettä odottavan lastiveneen mastot. Myymälässä, jonka edustalle hän seisahtui, ei ollut nykymaailman tapaan lasi-akkunaa lainkaan -- kurja, karkeakankainen verho vain ympäröi sellaista kojua, jollaisissa kengänpaikkaajat meidän päivinämme työskentelevät; kojun etupuoli oli auki samaan tapaan kuin kalakauppiaiden teltoissa näkee nykyään. Pieni, vanha, naismaisen näköinen äijänkäppyrä, olemukseltaan aivan juutalaisen vastakohta, sillä hänen tukkansa oli hyvin hento ja heikko ja partaa ei hänellä ollut lainkaan, ilmestyi näkyviin ja tiedusteli monin kumarruksin, mitä Wayland suvaitsi tarvita. Tuskin oli hän maininnut lääke-aineen nimen, kun juutalainen säpsähti ja näytti ylen hämmästyneeltä. »Ja mitte suvaitse Teite Korkeutenne tehtä sille rohtol, jota ei ole, Herra nähkö, kysytty niihi neljikymmene vuotte ku minä ole ollu tässä kauppiaana?»

»Minun tehtäviini ei kuulu vastaaminen näihin kysymyksiin», virkkoi Wayland; »minä tahdon vain tietää, onko Teillä haluamaani tavaraa, ja jos on, suostutteko myymään sitä?»

»Ah, Herra nähkö, kylle sit on, ja myytä kans, sille minu ole rohdoskauppias ja mine myy kaikki, mite on.» Näin puhuen otti hän esille erästä jauhetta ja jatkoi sitten: »Mutta se maksa paljo raha. -- Mine maksa siitte paino kulta -- ah, kirkas kulta -- mine sano kuusi kerta paino. -- Se tule Siinai vuorelt, misse anta meitä pyhä laki, ja se kasvi kukki vain kerta nin sata vuote.»

»Minä en tiedä, kuinka usein sitä voi koota Sinain vuorelta», sanoi Wayland, katsahdettuaan suuresti halveksien hänelle tarjottua jauhetta, »mutta minä panen miekkani ja kilpeni vetoon tuota Sinun kulunutta päällystakkiasi vastaan, että tätä roskaa, jota Sinä tyrkytät minulle muka oikeana, saa mielin määrin kerätä minä viikon päivänä tahansa Aleppon linnankaivannosta.»

»Te ole julma mies», virkkoi juutalainen; »muute, minulla ei ole parempi -- ja jos oliski, ei minu myisi site ilma lääkäri määräystä -- tai ilma ett'ei Te sano, mite Te sille teke.»

Seppä vastasi lyhyesti kielellä, josta Tressilian ei ymmärtänyt sanaakaan, mutta joka näytti lyövän juutalaisen perinpohjaisella hämmästyksellä. Hän tuijotti Waylandiin ihmisen tavoin, joka olisi äkkiä tuntenut mahtavan sankarin tai peljätyn kuninkaan vähäpätöisessä, vaatimattomassa muukalaisessa.

»Pyhä Elias!» huudahti hän ensi ällistyksestä toinnuttuaan, ja muuttaen sitten äskeisen epäluuloisen, äreän käytöksensä mitä matelevimmaksi kohteliaisuudeksi, kumarteli hän syvään sepälle ja pyyteli häntä käymään matalaan majaansa ja tuottamaan hänen kurjalle kynnykselleen onnea ja siunausta astumalla sen yli.

»Eikö Te tahto maista malja köyhä juutalaise, Zacharias Yogiani kansa? -- Tahtoko Te tokaijeri? -- pitäkö Te lacryma-viiniste? -- tahtoko Te --»

»Sinä kiusaat minua noilla tarjoiluillasi», vastasi Wayland; »anna minulle, mitä pyydän, ja heitä sikseen turhat lorusi.»

Täten nuhdeltu Israelin lapsi otti esille avainkimppunsa, ja avattuaan varovaisesti erään kaapin, joka näytti vahvemmin varustetulta kuin muut sitä ympäröivät lääkesäiliöt, veti hän näkyviin pienen salalaatikon, jossa oli lasikansi ja joka sisälsi hyvin pienen määrän jotakin mustaa jauhetta. Sen ojensi hän mitä suurinta kunnioitusta osoittaen Waylandille, vaikka hän näyttikin ahneella ja kateellisella silmällä seuraavan jokaista jauhehituista, joka siirtyi ostajan haltuun; mutta hänen kasvonsa pyrkivät yhä ilmaisemaan entistä alamaista nöyryyttä.

»Onko Sinulla vaakaa?» kysyi Wayland.

Juutalainen viittasi vaakaan, jota myymälässä käytettiin jokapäiväiseen tarpeeseen, mutta sen teki hän niin epäilevän ja pelokkaan näköisenä, ett'ei se jäänyt sepältä huomaamatta.

»Parempi tässä täytyy olla», sanoi Wayland ankarasti; »etkö Sinä tiedä, että pyhät aineet kadottavat voimansa, jos niitä punnitaan väärällä vaa'alla?»

Juutalainen painoi päänsä alas, otti eräästä teräslevyin vahvistetusta lippaasta oivallisen vaa'an ja sanoi sitä sepän tarpeiksi laitellessaan: -- »Tällä minu teke kaikki oma koe -- karva ku otta ylimmäise papi parrasta jo siine tuntu.»

»Hyvä on», vastasi seppä, punnitsi itselleen kaksi drakmaa mustaa jauhetta, laittoi sen sitten hyvin huolellisesti kääreeseen ja pisti taskuunsa muiden lääkeaineiden joukkoon. Sitten kysyi hän sen hintaa juutalaiselta, joka päätään pudistaen ja kumarrellen vastasi: