Part 16

Ladcoten vanha linna sijaitsi lähellä samannimistä kylää, aivan Exmoorin suuren, mahtavan metsän reunassa; tässä metsässä oli runsaasti riistaa ja muutamat vanhat, Robsartien perheelle kuuluvat oikeudet valmistivat ritari Hughille tilaisuuden harjoittaa siinä mielihuviaan, metsästystä. Vanha kartano oli matala, kunnianarvoisa rakennus, joka käsitti melkoisen alueen ja jota ympäröi syvä kaivanto. Pääkäytävää ja nostosiltaa suojeli kahdeksankulmainen, ammoin sitten rakennettu torni, jota peittivät niin paksulti seiniläs ja muut köynnöskasvit, että oli vaikeata eroittaa, mistä aineista se oli tehty. Tämän tornin kutakin kulmaa koristivat taas pienet harjatornit, mitkä oikullisesti vaihtelivat muotoaan ja kokoaan ja mitkä sentähden suuresti poikkesivat niistä yksitoikkoisista kivisistä pippurirasioista, joita uudemmassa goottilaisessa rakennustaiteessa käytetään samaan tarkoitukseen. Yksi näistä pikku torneista oli nelikulmainen ja toimi kellohuoneena. Mutta kello seisoi nyt, erinomaisen masentava seikka Tressilianille, koska tuolla vanhalla hyvällä ritarilla oli muiden viattomien erikoisuuksiensa ohella myöskin ollut aina tapana pitää hermostuneen tarkkaa huolta ajan täsmällisestä mittaamisesta, mikä omituisuus on hyvin tavallinen niille, joilla on runsaasti sitä tavaraa tuhlattavana ja jotka tuntevat raskaana sen painon hartioillaan -- aivan niin kuin näemme kauppiaiden huvikseen ottavan tarkan selon varastostaan juuri silloin, kun kysyntä on pienin.

Vanhan linnakartanon pihalle vei holvitie ylempänä mainitun tornin alatse, mutta nostosilta oli laskettu ja toinen rautanauloilla vahvistetun oven puoliskoista oli jätetty huolettomasti auki. Tressilian ratsasti kiireesti vipusillan yli, saapui pihaan ja alkoi äänekkäästi huutaa palvelijoita heidän nimiltään. Jonkun aikaa vastasi hänelle vain koirain haukunta ja ulvominen, sillä niiden tarha oli vain vähän matkan päässä linnasta, ja sitäkin ympäröi sama kaivanto. Vihdoin ilmestyi näyttämölle Wiljami Badger, ritarin vanha, suosittu seuralainen, joka hoiti sekä kamaripalvelijan että metsästysjohtajan toimia. Tämä voimakas, ahavanpurema erämies osoitti suuren ilon merkkejä Tressilianin tunnettuaan.

»Jumala Teitä siunatkoon», huudahti hän, »herra Edmund, oletteko siinä itse luinenne ja lihoinenne? -- Te kai voitte hieman virkistää ritari Hughia, sillä minä, kappalainen ja mestari Mumblazen emme enään osaa tehdä hänelle kerrassaan mitään.»

»Onko herra Hugh sitten nyt huonompana kuin lähtiessäni, Wiljami?» kysyi Tressilian.

»Ei ruumiillisesti -- jaksaapa hän jo paljoa paremminkin», vastasi palvelija; »mutta hän on aivan kuin suunnilta pois -- hän syö ja juo kuten tavallisestikin -- mutta ei nuku, taikka oikeammin, ei valvo, vaan on koko ajan jonkunlaisessa nukkumisen ja valvomisen välisessä hämäryydentilassa. Rouva Swineford väitti sen olevan yhtä lajia halvausta. -- Ei, ei, rouva, sanoin minä, sydämestä se tulee, sydämestä se tulee.»

»Ettekö ole voineet saada häntä innostumaan entisiin puuhiinsa?» virkkoi Tressilian.

»Hän on kokonaan luopunut mielihommistaan», vastasi Wiljami Badger; »hän ei ole koskenutkaan lautapeliinsä eikä työntösauvoihinsa -- eikä hän ole kertaakaan vilkaissut siihen suureen haukkametsästyskirjaan mestari Mumblazenin kanssa. Minä päästin kellonkin seisahtumaan, ajatellen, että sen lyöntien lakkaaminen häneen jotenkin koskisi, sillä tiedättehän, herra Edmund, miten omituinen hän oli siinä ajan laskemisessaan; mutta hän ei virkkanut koko asiasta sanaakaan, niin että kyllä kai minun pitää panna se vanha laitos naksuttelemaan jälleen. Rohkeninpa polkaista Bungaytakin hännälle, ja tiedättehän Te, millainen myräkkä siitä olisi ennen noussut -- mutta nyt hän välitti yhtä vähän tuon koiraparan ulinasta kuin kissapöllön kirkumisesta savupiipussa -- niin että minä en ymmärrä siitä enää kerrassaan mitään.»

»Saat kertoa minulle loput talon seinien sisällä, Wiljami. -- Sillä välin vie tämä mies ruokahuoneeseen ja toimita hänelle hyvä kohtelu. -- Hän on tietomiehiä.»

»Valkoisen vai mustanko tiedon miehiä, vähät minä siitä», virkkoi Wiljami Badger, »kunhan hänen tietonsa vain auttaisi meitä. -- Hei, Tom kellarimestari, pidäppäs huolta tästä tietomiehestä -- ja katso, ett'ei hän puhalla Sinulta lusikoitasi, ukkoseni», lisäsi hän kuiskaten kellarimestarille, joka ilmestyi erääseen ala-akkunaan, »olenpa nähnyt ennenkin noin rehellisen näköisiä veitikoita, jotka taisivat senkin tempun.»

Sitten johti hän Tressilianin alakerroksen vastaanottohuoneeseen ja meni tämän pyynnöstä katsomaan millaisessa tilassa hänen isäntänsä nyt oli, jott'ei hänen rakastetun holhokkinsa ja aijotun vävynsä äkillinen palaaminen vaikuttaisi häneen liian ankarasti. Hän tuli pian takaisin ja sanoi, että ritari Hugh oli vaipunut unenhorroksiin nojatuoliinsa, mutta että mestari Mumblazen heti ilmoittaisi herra Tressilianille, kun hän olisi herännyt.

»Mutta toinen kysymys on, tunteeko hän enää Teitä», lisäsi erämies, »sillä hän on unohtanut kaikkien metsästyskoiriensakin nimet. Viikko sitten luulin jo hänen kääntyvän parempaan päin: -- 'Satuloi huomenna vanha Raudikkoni', sanoi hän äkkiä, otettuaan tavallisen uniryyppynsä suuresta hopeamaljasta, 'ja vie koirat Hazelhurstin kukkulalle päin.' Iloisia siinä kaikki oltiin, ja uloskin hänet saatiin aamulla, ja hän ratsasti ajopaikkaa kohti kuten tavallisestikin, puhumatta sanaakaan muuta kuin että tuuli kävi etelästä ja että vainu pysyisi. Mutta ennen kuin me olimme päästäneet koirat irtikään, alkoi hän tuijotella ympärilleen kuten äkkiä unesta heränneenä -- käänsi hevosensa ympäri ja palasi linnaan takaisin, ja jätti meidät metsästelemään yksiksemme, miten halutti ja jos halutti.»

»Kerrotpa raskaita uutisia, Wiljami», vastasi Tressilian; »vain Jumala voi meitä auttaa -- ihmiset eivät voi tässä mitään.»

»Eikä Teilläkään taida olla tietoja neiti Amysta? -- Mutta mitäpä kysyisin -- kasvojenne ilmehän jo minulle kaikki sanoo. Aina minä toivoin, että jos joku hänestä voisi tai tahtoisi saada selvää, niin juuri Te. Kaikki on nyt siis lopussa ja hukassa. Mutta jos minä ikinä saan sen Varneyn ampumamatkalle, lähetän minä siihen konnaan väkänuolen; ja sen minä vannon suolan ja leivän kautta.»

Hänen vielä puhuessaan avautui ovi ja mestari Mumblazen astui huoneeseen; hän oli kuihtunut, laiha, vanhanpuoleinen herrasmies, jonka poski oli kuin talvi-omena ja jonka harmaata tukkaa peitti osaksi korkea, kartiomainen hattu; tämä hattu muistutti muodoltaan suuresti niitä mansikkavasuja, joita Lontoon hedelmäkauppiaat asettavat akkunoihinsa. Hän oli liian aaterikas mies tuhlatakseen sanoja niin turhaan toimitukseen kuin tervehdykseen; niinpä hän, otettuaan Tressilianin vastaan pään nyökähdyksellä ja käden puristuksella, viittasi häntä seuraamaan mukana herra Hughin suureen huoneeseen, missä se kunnon ritari tavallisesti asui. Wiljami Badger liittyi seuraan käskemättä, hartaasti haluten nähdä, herättäisikö Tressilianin tulo hänen isäntänsä unteluuden tilastaan.

Pitkässä, matalassa salissa, jonka seiniä runsaasti kuristivat erämiehen aseet ja metsänkävijän voittomerkit, istui mahtavan kivitakan ääressä, minkä otsalla riippui miekka ja hoidon puutteesta himmentynyt rautapuku, Lidcoten ritari Hugh Robsart, verrattain lihava mies, jonka ruumiin avartuminen oli saatu pysymään kohtuullisissa rajoissa vain alituisen, ankaran liikunnon avulla. Tressilianista näytti unitauti, jota hänen vanha ystävänsä ilmeisesti poti, niiden muutamien viikkojen aikana, jotka hän oli ollut matkalla, enentäneen hänen lihavuuttaan; ainakin oli se huomattavasti himmentänyt hänen silmiensä eloisaa katsetta, joka heidän sisään astuessaan ensiksi hitaasti seurasi mestari Mumblazenia suuren tammipöydän luo, millä näkyi avattuna mahtava kirja, ja pysähtyi sitten ikäänkuin epätietoisena muukalaiseen, joka oli tullut hänen kanssaan huoneeseen. Kappalainen, harmaahapsinen pappismies, joka oli kuningatar Marian aikoina saanut kärsiä uskonsa takia, istui kirja kädessään toisessa huoneen nurkkauksessa. Hänkin tervehti surumielisesti Tressiliania ja laski kirjansa syrjään tarkatakseen vaikutusta, minkä hänen ilmestymisensä tekisi murtuneeseen vanhukseen.

Kun Tressilian silmät kyynelissä läheni ja läheni kihlatun morsiamensa isää, näytti ritari Hughin tajunta palaavan. Hän huokasi raskaasti ikäänkuin tainnostilasta heräjävä, kevyt värähdys kävi hänen kasvojensa yli, hän avasi sanaakaan sanomatta sylinsä ja Tressilianin heittäydyttyä siihen puristi häntä lujasti rintaansa vasten.

»Minulla on siis vielä jotakin, jonka puolesta elää», olivat hänen ensimäiset sanansa; ja puhuessaan purki hän tunteitaan rajuun itkuun, kyynelten ajaessa toisiaan hänen ahavoituneita poskiaan ja pitkää valkoista partaansa alas.

»Enpä luullut koskaan tarvitsevani kiittää Jumalaa, nähdessäni isäntäni itkevän», sanoi Wiljami Badger; »mutta nyt minä kiitän, vaikka olen vähällä yhtyä itkuun.»

»Minä en halua kysellä Sinulta mitään», virkkoi vanha ritari; »en mitään -- en kerrassaan mitään, Edmund -- Sinä et ole löytänyt häntä tai löytänyt hänet sellaisessa tilassa, että hänen olisi ollut parempi pysyä kadoksissa.»

Tressilian ei kyennyt vastaamaan muutoin kuin peittämällä kaksin käsin kasvonsa.

»Se riittää, se riittää. Mutta älä Sinä häntä itke, Edmund. Minulla on syytä itkeä, koska hän oli tyttäreni, -- Sinulla on syytä iloita, ett'ei hän tullut vaimoksesi. -- Suuri Jumala! Sinä tunnet paraiten, mikä on meidän hyväksemme. -- Joka-iltaisena rukouksenani oli, että minun sallittaisiin nähdä Amy ja Edmund avioliitossa -- jos se olisi täyttynyt, olisi nyt kirpeys liittynyt katkeruuteen.»

»Rauhoittukaa, ystäväni», sanoi kappalainen ritari Hughille, »kaikkien meidän toivojemme ja kaiken meidän hellän kiintymyksemme tytär ei voi olla sellainen kurja olento, joksi Te tahdotte hänet esittää.»

»Oi, ei», vastasi ritari Hugh kärsimättömästi, »tein väärin käyttäessäni niin suoraa puhetta siitä häpeällisestä tilasta, mihin hän on joutunut -- varmaankin on sille keksitty joku uusi hovinimitys. Onhan vanhan devonshireläisen maanmoukan tyttärelle kunniaa kylliksi, kun pääsee korean hovikon hentuksi -- ja vielä Varneyn -- Varneyn, jonka iso-isää isäni auttoi, kun hänen onnensa murtui, siellä -- taistelussa -- siellä -- taistelussa -- missä Rikhard kaatui -- ei tule mieleeni! -- eikä kukaan teistä edes auta minua --.»

»Bosworthin taistelussa», virkkoi mestari Mumblazen, »jossa ottelivat Rikhard Crookback ja Henrik Tudor, nykyisen kuningattaren iso-isä, _Primo Henrici Septimi_, ja vuonna tuhatneljäsataa ja kahdeksankymmentäviisi, _post Christum natum_.»

»Niin, aivan niin», sanoi vanha ritari, »jokainen lapsikin sen tietää. -- Mutta minun pääparkani unohtaa kaiken, mitä sen tulisi muistaa, ja muistaa vain sen, minkä se kaikkein kernaimmin tahtoisi unohtaa. Järkeni on ollut melkein koko sen ajan sekaannuksissa, Tressilian, minkä Sinä viivyit poissa, ja vielä nytkin ajaa se vääriä jälkiä.»

»Teidän Korkeutenne», neuvoi kunnon kappalainen, »tekisi paraiten vetäytyessään huoneeseensa ja koettaessaan nukkua hetkisen -- lääkäri jätti viihdyttävää juomaa -- ja meidän Suuri Lääkärimme on käskenyt meidän käyttää maallisia apukeinoja vahvistuaksemme kestämään niitä koettelemuksia, joita Hän meille lähettää.»

»Oikein, oikein, vanha ystäväni», vastasi ritari Hugh, »ja me tahdomme kestää koettelemuksemme miehuullisesti. -- Mehän olemme kadottaneet vain naisen. -- Katsoppas, Tressilian», -- hän veti povestaan pitkän, kiiltävän hiuskiehkuran -- »katsoppas tätä kiharaa! -- Minä kerron Sinulle, Edmund, että sinä iltana, jolloin hän katosi, sanoessaan minulle hyvää yötä kuten ennenkin, hän riippui kaulassani ja hyväili minua hellemmin kuin tavallisesti; ja minä, vanha hupsu, pidätin häntä tästä kiharasta, kunnes hän otti saksensa, leikkasi sen poikki ja jätti sen käteeni -- siinä kaikki, mitä minä enää koskaan olin saava hänestä nähdä!»

Tressilian ei kyennyt vastaamaan, hyvin arvaten ne ristiriitaiset tunteet, jotka raivosivat tuon onnettoman karkulaisen rinnassa tällä kauhealla hetkellä. Kappalainen oli juuri avaamaisillaan suunsa, mutta ritari Hugh keskeytti hänet.

»Minä tiedän, mitä aijoitte sanoa, herra kappalainen -- lopultakin oli se vain naisen hiuskihara -- ja naisen kautta tulivat häpeä ja synti ja kuolema viattomaan maailmaan -- ja oppinut mestari Mumblazenkin osaa sanoa syvällisen viisaita seikkoja heidän alemmuudestaan.»

»_C'est l'homme_», vastasi mestari Mumblazen, »_qui se bast, et qui conseille_.»

»Totta», virkkoi ritari Hugh, »ja sentähden tahdommekin käyttäytyä niinkuin tulee miesten, joissa on sekä voimaa että viisautta. -- Tressilian, Sinä olet yhtä tervetullut kuin jos olisit tuonut parempiakin uutisia. Mutta olemmepa haastelleet liian kauvan kuivin suin. -- Amy, täytäppäs malja Edmundille, ja minulle toinen.» -- Sitten äkkiä muistaenkin käskevänsä henkilöä, joka ei voinut kuulla, pudisti hän päätänsä ja sanoi hengenmiehelle: »Tämä suru on sekaantuneessa mielessäni samaa kuin Lidcoten kirkko puistossamme: me saatamme hetkiseksi eksyä pensaikkoihin ja tiheikköihin, mutta jokaisen käytävän päästä näemme jälleen sen vanhan harmaan tornin ja esi-isieni haudan. Toivoisinpa saavani kulkea sitä tietä jo huomenna!»

Tressilian ja kappalainen pyytelivät yhdessä menehtynyttä vanhusta lähtemään levolle ja saivatkin vihdoin tahtonsa perille. Tressilian jäi hänen päänalusensa ääreen siksi kunnes näki hänen viimeinkin vaipuvan unenhorrokseen ja palasi sitten neuvottelemaan kappalaisen kanssa toimenpiteistä, joihin oli ryhdyttävä näissä onnettomissa olosuhteissa.

He eivät voineet tästä keskustelusta sulkea mestari Mikael Mumblazenia, sitäkin vähemmän, kun, mitä toiveita he saattoivatkaan kiinnittää hänen älykkäisyyteensä, he tiesivät hänen olevan niin suuren vaiteliaisuuden ystävän, ett'ei ollut mitään pelättävää hänen osanotostaan neuvotteluihin. Hän oli vanha poikamies, hyvästä, mutta köyhästä perheestä, ja etäistä sukua Robsarteille, minkä heimolaisuuden johdosta Lidcoten linna oli viimeiset kaksikymmentä vuotta saanut nauttia hänen läsnäolonsa kunniaa. Hänen seuransa miellytti ritari Hughia, etenkin hänen syvän oppineisuutensa takia, joka, vaikka se käsittikin yksinomaan vaakuna- ja sukutiedon sekä niihin liittyvät historianpilkkeet, oli juuri omiansa viehättämään vanhaa kunnon ritaria; lisäksi oli hänestä mukavaa tavata aina rinnaltaan ystävä, jonka puoleen kääntyä, kun hänen oma muistonsa, kuten usein tapahtui, jätti hänet pulaan tai vei väärille poluille nimissä ja vuosiluvuissa, mitkä ja muut samanlaiset vajanaisuudet mestari Mikael Mumblazen korjasi lyhyesti, täsmällisesti ja hienotunteisesti. Ja olevaakin elämää koskevissa asioissa antoi hän usein arvoituksellisella vaakunakielellään neuvoja, joita hyvin sopi ottaa varteen, tai jotka, käyttääksemme Wiljami Badgerin puheentapaa, kävivät suoraan otuksen kimppuun sillä välin kun muut rähmästivät pensaikoissa.

»Meidän on ollut aivan onnetonta täällä sen kunnon ritarin takia, herra Edmund», virkkoi kappalainen. »En ole niin kovasti kärsinyt sen jälkeen kun minut reväistiin irti rakkaasta laumastani ja pakotettiin jättämään se paavilaissusien valtaan.»

»Se tapahtui _in Tertio Mariae_», tiesi mestari Mumblazen.

»Taivaan nimessä», jatkoi kappalainen, »kertokaa meille, oletteko käyttänyt aikaanne paremmin kuin me, ja oletteko saanut mitään tietoja siitä onnettomasta tytöstä, joka niin monta vuotta oltuaan tämän murheeseen sortuneen talon ainoana ilona, on nyt muuttunut meidän suurimmaksi onnettomuudeksemme? Oletteko edes saanut selville hänen olinpaikkaansa?»

»Olen», vastasi Tressilian. »Tiedättekö Cumnorin kartanoa Oxfordin lähellä?»

»Tiedän hyvinkin», sanoi hengenmies; »se kuului ennen Abingdonin munkeille.»

»Joiden vaakunan», ehätti mestari Mikael, »minä olen nähnyt suuren salin takan otsalla -- leveä risti neljän jalattoman linnun keskellä.»

»Siellä se onneton neito asuu sen Varney-konnan kanssa», sanoi Tressilian. »Ell'ei olisi sattunut erästä omituista seikkaa väliin, olisi miekkani kostanut kaiken meidän häpeämme, samoinkuin hänenkin tuolle kurjalle heittiölle.»

»Kiitä Jumalaa, joka pidätti kätesi verityöstä, malttamaton nuori mies!» vastasi kappalainen. »Kosto on minun, sanoo Herra, ja minä olen kostava. Olisi parempi ajatella keinoja, millä voisimme vapauttaa hänet sen hylkiön häpeällisistä kahleista.»

»Niille annetaan vaakunatieteessä nimi _laquei amoris_ tai _lacs d'amour_», ilmoitti Mumblazen.

»Siihenpä apuanne pyydänkin, ystäväni», vastasi Tressilian; »minä aijon syyttää sitä konnaa itsensä valta-istuimen juurella petoksesta, naisen viettelemisestä ja vieraanvaraisuuden lakien loukkaamisesta. Kuningatar on minua kuuleva, vaikka Leicesterin kreivi, sen heittiön suojelija, seisoisi hänen oikealla puolellaan.»

»Hänen Majesteettinsa», virkkoi kappalainen, »näyttää alamaisilleen kiitettävää esimerkkiä puhtaista tavoista, ja on epäilemättä maksava sille kunnottomalle rosvolle ansaitun palkkansa. Mutta eikö olisi parempi ensinnä kääntyä Leicesterin kreivin puoleen hänen palvelijaansa koskevassa asiassa? Jos hän suostuu tekemään oikeutta, pelastutte Te saamasta itsellenne mahtavan vihamiehen, mikä varmasti tapahtuisi, jos Te ilman muuta syytätte hänen tallimestariaan ja ensimäistä suosikkiaan kuningattaren edessä.»

»Sydämeni vastustaa neuvoanne», sanoi Tressilian. »Minä en voi ajaa jalon kasvatusisäni asiaa -- onnettoman Amyn asiaa -- muiden kuin laillisen hallitsijattareni edessä. Leicester, sanonette, on jalomielinen -- vaikkapa niinkin -- mutta hän on vain alamainen kuten me muutkin, enkä minä tahdo valittaa hänelle, jos parempikin keino on tarjolla. Kuitenkin olen miettivä sitä, mitä minulle sanoitte -- mutta minä tarvitsen Teidän apuanne saadakseni kunnon ritari Hughin tekemään minut asianajajakseen ja valtuutetukseen, sillä minun täytyy puhua hänen nimessään eikä omassani. Kun Amy nyt kerran on voinut niin paljon muuttua, että on saattanut hullaantua siihen mitättömään, uinailevaan hovikkoon, täytyy hänen ainakin saada se hyvitys, mikä vielä on hänen vallassaan.»

»Parempi hänen olisi kuolla _coelebs_ ja _sine proles_», sanoi Mumblazen kiivaammin kuin hänelle oli tavallista, »kuin että yhdistettäisiin, _per pale_, sellaisen konnan vaakuna Robsartein jaloihin merkkeihin!»

»Jos Teidän aikomuksenne on, kuten en voi epäilläkään», sanoi hengenmies, »pelastaa niin paljon kuin vielä on mahdollista tämän onnettoman nuoren naisen kunniaa, niin kehoitan Teitä yhä uudestaan etusijassa vetoomaan Leicesterin kreiviin. Hän harjoittaa yhtä rajatonta valtaa talossaan kuin kuningatar maassaan, ja jos hän ilmoittaa Varneylle sitä haluavansa, niin ei hänen kunniansa joudu ainakaan niin julkisen häväistyksen alaiseksi.»

»Olette oikeassa, olette oikeassa», toisteli Tressilian innokkaasti, »ja minä kiitän Teitä, että Te huomautitte sellaista, minkä minä malttamattomuudessani kokonaan syrjäytin. Minä en tosin luullut koskaan tarvitsevani anoa armoa Leicesteriltä; mutta minä voisin jopa polvistuakin sen ylpeän Dudleyn eteen, jos vain siten voisin poistaa pienimmänkin häpeän häivän tämän onnettoman neidon maineesta. Tehän auttanette minua saadakseni tarpeelliset valtuutukset ritari Hugh Robsartilta?»

Kappalainen vakuutti hänelle avuliaisuuttaan ja vaakunatieteilijä nyykäytti päätään hyväksyvästi.

»Teidän täytyy myöskin olla valmiita vaadittaessa todistamaan sitä avosydämistä vieraanvaraisuutta, jota kunnon ystävämme osoitti tuolle kavalalle petturille ja sitä intoa, jolla hän koetti viekoitella hänen onnetonta tytärtään.»

»Ensi alussa», sanoi kappalainen, »ei Amy minun ymmärtääkseni pitänyt paljoa hänen seurastaan, mutta myöhemmin näin minä heidät usein yksissä.»

»_Seiant_ vierashuoneessa», liitti Mikael Mumblazen, »ja _passant_ puutarhassa.»

»Kerran yllätin minä heidät sattumalta», jatkoi pappi, »etelänpuoleisessa metsässä, eräänä kevätiltana -- Varney oli niin verhoutunut ruskeanpunaiseen viittaansa, ett'en nähnyt hänen kasvojansa, -- he erosivat äkkiä, kuullessaan kahinaa lehvästöstä, ja minä huomasin tytön kääntävän päänsä ja katselevan kauvan hänen jälkeensä.»

»Kaula _reguardant_», virkkoi vaakunatieteilijä -- »ja heidän pakopäivänään, ja se oli Pyhän Augustinuksen päivän aatto, näin minä Varneyn tallirengin, hänen palvelijanpukuunsa puettuna, pitelevän herransa ja neiti Amyn ratsuja, _proper_ suitsitettuina ja satuloituina, kirkkomaan aitauksen takana.».

»Ja nyt pidetään Amya vankina salaisessa asuinpaikassaan», sanoi Tressilian. »Se konna saadaan siten kiinni, ja toivoisinpa hänen kieltävän rikoksensa, jotta minä voisin paiskata epäämättömän todistuksen hänen petollisesta kurkustaan alas! Mutta minun täytyy valmistautua matkalleni. Toimittakaa Te, hyvät herrat, kasvatusisältäni sellaiset valtuutukset, että minä voin vapaasti toimia hänen nimessään.»

Näin puhein poistui Tressilian huoneesta.

»Hän on liian kiivas», sanoi kappalainen; »ja minä rukoilen Jumalaa antamaan hänelle sen kärsivällisyyden, joka on tarpeen ollessa tekemisissä Varneyn kanssa.»

»Kärsivällisyys ja Varney», virkkoi Mumblazen, sopivat vaakunatieteen mukaan yhtä vähän toisiinsa kuin metalli metalliin. Hän on kavalampi kuin sireeni, raatelunhimoisempi kuin hirmukotka, myrkyllisempi kuin lohikäärme ja julmempi kuin takajaloilleen kohonnut jalopeura.»

»Minä kuitenkin epäilen», jatkoi kappalainen, »saatammeko me oikeastaan pyytää ritari Hugh Robsartilta, katsoen hänen nykyiseen tilaansa, valtakirjaa, joka siirtää hänen isänoikeutensa neiti Amyyn jollekin toiselle --»

»Teidän Korkea-arvoisuutenne ei tarvitse lainkaan sitä epäillä», sanoi Wiljami Badger, joka astui huoneeseen hänen puhuessaan, »sillä minä panen henkeni pantiksi siitä, että hän on herätessään toinen mies kuin näinä viimeisinä kolmenakymmenenä päivänä.»

»Niinkö, Wiljami», vastasi kappalainen, »luotatko sinä niin lujasti tohtori Diddleumin juomaan?»

»En hituistakaan», vakuutti Wiljami, »sillä isäntäni ei koskaan maistanut siitä tippaakaan, palvelijatar kun kaatoi sen aina maahan. Mutta herra Tressilianin seurassa tuli tänne muuan vieras mies, ja hän antoi ritari Hughille juoman, joka on kaksikymmentä kertaa parempaa. Minä hieman puhutin häntä, enkä minä ole vielä nähnyt eläinpuoskaria enkä ketään muutakaan, joka olisi niin tarkoin selvillä hevosten ja koirain taudeista; eikä sellainen koskaan käsittele pahoin kristittyä ihmistäkään.»

»Eläinpuoskari! Sinä julkea mies! -- Ja kenen luvalla hän toimii, jos saan kysyä?» huudahteli kappalainen hämmästyksen ja suuttumuksen valtaamana; »tai kuka antaa meille takuut tästä uudesta lääkäristä?»

»Mitä lupaan tulee, niin Teidän Korkea-arvoisuutenne suvainnee kuulla, luvan annoin minä; ja takaukseen nähden luulen minä, ett'en ole ollut tässä talossa kahtakymmentäviittä vuotta saamatta oikeutta määrätä, mitä lääkkeitä annetaan eläimille tai ihmisille -- minä, joka osaan, jos niin tarvitaan, antaa parannejuomia ja pillereitä tai iskeä suonta tai määrätä vetolaastaria vaikka itselleni.»

Robsartin perheen neuvonantajat pitivät välttämättömänä saattaa tämän seikan heti Tressilianin tietoon, ja tämä kutsuikin viipymättä seppä Waylandin puheilleen, kysyen häneltä (kuitenkin kahden kesken), kenen luvalla hän oli rohjennut antaa lääkettä ritari Hugh Robsartille.

»Kuinka», vastasi seppä, »Teidän Korkeutennehan muistanee vielä minun kertoneen, että minä olin päässyt tunkeutumaan syvemmälle isäntäni -- tarkoitan oppinutta tohtori Doboobieta -- salaisuuksiin kuin hän tahtoi myöntääkään; ja puolet hänen vihastaan ja kaunastaan minua kohtaan johtui siitä, että -- paitsi sitä, että minä olin ehtinyt nähdä liian tarkoin hänen temppunsa -- muutamat älykkäät henkilöt, etupäässä eräs abingdonilainen nuori, iloinen leski, pitivät minun lääkemääräyksiäni hänen rohtojaan parempina.»

»Tässä eivät nyt ilvetemppusi kelpaa, mies!» sanoi Tressilian ankarasti. »Jos Sinä olet pitänyt meitä pilanasi -- tai etenkin jos Sinä olet tehnyt jotakin, joka voi vahingoittaa ritari Hugh Robsartin terveyttä, niin löydät Sinä hautasi tinakaivoksen pohjasta.»