Part 15
»Kunnioitettava herra, en», vastasi seppä; »sillä koska olin jo luonnoltani varovainen sekä sitäpaitsi epäluuloinen tietäessäni, kenen kanssa olin tekemisissä, tutkin minä kaikki nurkat ja pielet niin tarkoin, ennen kuin uskalsin edes valkeata sytyttää, että lopulta löysin pienen, huolellisesti tulipesän alle kätketyn ruutitynnyrin, joka oli ilmeisesti asetettu sinne siinä tarkoituksessa, että heti kun minä aloittaisin sen suuren metallien muuttamistyöni, täten syntyvä räjähdys muuttaisi holvin ja kaikki, mitä siinä olisi, rauniokasaksi, josta siis samalla olisi tullut sekä minun surmansijani että hautani. Tämä paransi minut kullantekohulluudesta, ja mielelläni olisin minä jälleen palannut alasimen ääreen heiluttelemaan rehellistä vasaraa; mutta kuka toisi hevosensa Pirun Sanansaattajan kengitettäväksi? Sillä välin olin minä kuitenkin voittanut ystäväkseni kunnon Flibbertigibbetini, hänen käydessään Farringdonissa koulumestarinsa, viisaan Erasmus Lupasen kanssa, opettamalla hänelle muutamia sellaisia salatemppuja, joista hänen ikäisensä pojat pitävät; ja monen neuvottelun perästä suostuimme siitä, että kosk'en minä voinut saada työtä tavallisin keinoin, minun oli koettaminen hankkia ansiota käyttämällä hyväkseni näiden tietämättömäin talonpoikain typerää pelkoa, ja kun tämä kunnon Flibbertigibbet on kaikkialle levittänyt mainettani, ei minulta olekaan tointa puuttunut. Mutta siinä on aina liian suuri vaara tarjolla, ja minä pelkään, että minut lopultakin vangitaan noitana; niin että minä vain etsin tilaisuutta poistuakseni tästä maanalaisesta luolasta, kunhan vain pääsisin jonkun jalon henkilön suojaan rahvaan raivoa välttäen, jos minut satuttaisiin tuntemaan.»
»Ja tunnetko Sinä», virkkoi Tressilian, »tämän tienoon tiet täydellisesti?»
»Minä osaisin ratsastaa niistä joka tuuman sydän-yöllä», vastasi seppä Wayland, sillä sen nimen oli tämä tieteiden tutkija omaksunut.
»Mutta eihän Sinulla ole hevosta ratsastaaksesi?» kysyi Tressilian.
»Anteeksi», vastasi Wayland; »minulla on niin hyvä ratsu, ett'ei ikinä perintötalollinen ole paremman selässä keikkunut; sillä unohdinpa sanoa, että se oli oivallisin osa tohtorin jättämiä peruja, ottamatta lukuun hänen paria syvällisintä lääketieteellistä salaisuuttaan, jotka minä ongin tietooni hänen aavistamattaan ja vastoin hänen tahtoansa.»
»Pese naamasi ja siivoa partasi», sanoi Tressilian; »laita pukusi niin hyvään kuntoon kuin voit ja heitä menemään nuo hassunkuriset koristuksesi; sillä jos tahdot olla vaitelias ja uskollinen, saat Sinä seurata minua jonkun aikaa, siksi kunnes kepposesi ennättävät täällä unhottua. Sinullahan on luullakseni sekä taitoa että rohkeutta, ja minä kykenen palkitsemaan molempia.»
Seppä Wayland suostui ilomielin ehdotukseen ja vakuutti uskollisuuttaan uudelle isännälleen. Lyhyessä ajassa toimitti hän niin suuren muutoksen alkuperäisessä näössään pukua muuttamalla, partaansa ja tukkaansa siivoamalla ja muilla tempuilla, ett'ei Tressilian voinut olla huomauttamatta hänen tuskin enää suojelijaa tarvitsevan, kosk'ei ainoakaan hänen entisistä tuttavistaan häntä enää tuntisi.
»Velalliseni eivät ainakaan maksaisi minulle saataviani», sanoi Wayland päätään pudistaen; »mutta velkojiani ei kai olisi niin helppo sokaista. Enkä minä tosiaankaan tunne itseäni täysin turvalliseksi muutoin kuin sellaisen jalosyntyisen ja jalomielisen aatelismiehen suojeluksessa kuin Teidän Korkeutenne on.»
Näin puhein johti hän Tressilianin luolasta. Sitten huusi hän lujasti poikaa, joka hetkisen kuluttua saapuikin hevosenkaluja kantaen; sitten sulki Wayland ja peitti huolellisesti laskuluukun, huomauttaen, että tarpeen tullen voisi tämä maanalainen komero olla hyvä olemassa, puhumattakaan siitä, että sinne jääneillä työkaluillakin oli oma arvonsa. Omistajansa vihellyksestä ilmestyi heidän eteensä hevonen, joka oli rauhallisesti pureskellut ruohoa läheisellä yhteislaitumella ja joka oli tähän merkkiin tottunut. Sepän varustaessa sitä matkaan, kiristeli Tressilian oman ratsunsa vöitä, ja vähän ajan kuluttua olivat molemmat valmiita nousemaan satulaan.
Samassa tuli Sludge heittämään heille hyvästit.
»Nytkö Sinä siis jätät minut, vanha leikkitoverini?» sanoi poika; »loppunut on siis meidän lymykujeilumme noiden jänistäväin moukkaretkaleiden kanssa, joita minä toin tänne kengityttämään leveäkavioisia konejansa paholaisella ja hänen apulaisellaan?»
»Niin nyt käy», vastasi seppä Wayland; »parhaimpienkin ystävysten täytyy erota, Flibbertigibbet; mutta niinpä Sinä oletkin, poikaseni, ainoa olento koko Whitehorsen laaksossa, jota on ikävä jättääkseni.»
»Minä en kuitenkaan sano Sinulle lopullisia jäähyväisiä», virkkoi Dickie Sludge, »sillä uskon Sinunkin tulevan niihin juhliin, minne minäkin menen; sillä ell'ei mestari Lupanen ota minua mukaansa, niin kautta tämän taivaanvalon, jota emme nähneet tuonne pimeään koloon, matkustan sinne omin päin!»
»Reippaasti puhuttu», vastasi Wayland; »mutta älä nyi kuitenkaan tee mitään maltittomuuksia.»
»Enhän toki; äläkä Sinäkään tee minusta lasta -- mitätöntä lasta, loruilemalla minulle, kuinka muka on vaarallista poistua mummonsa helmoista. Mutta ennen kuin te olette ehtineet peninkulman päähän näistä kivistä, tulette te eräästä varmasta merkistä tietämään, että minussa on enemmän tonttua kuin te luulittekaan; ja minä toimitan niin, että teillä on oleva hyötyä kepposestani, jos osaatte pitää varanne.»
»Mitä tarkoitat, poika?» kysyi Tressilian; mutta Flibbertigibbet vastasi vain irvistyksellä ja hypynloiskauksella, ja heittäen molemmille hyvästit sekä samalla kehoittaen heitä poistumaan paikalta mahdollisimman joutuin, näytti hän heille oivallista esimerkkiä juoksemalla kotiinsa päin sillä samalla erinomaisella nopeudella, joka oli aikaisemmin tehnyt tyhjäksi Tressilianin yritykset tavoittaa häntä.
»On turhaa lähteä ajamaan häntä takaa», sanoi seppä Wayland; »sillä ell'ei Teidän Korkeutenne ole taitava leivosenpyydystyksessä, ette Te saisi häntä milloinkaan kiinni -- ja mitä se muutoin hyödyttäisikään? Parasta on totella hänen neuvoaan ja poistua täältä mahdollisimman joutuisaan.»
He nousivat siis satulaan ja ratsastivat lujaa vauhtia, kun Tressilian oli ensin ilmoittanut oppaalleen suunnan, mihin hän halusi kulkea.
Heidän kuljettuaan lähes peninkulman, ei Tressilian voinut olla ilmoittamatta matkatoverilleen, että hänen hevosensa oli nyt paljoa virkumpi kuin aamulla.
»Huomaatteko sen?» virkkoi seppä Wayland hymyillen. »Se johtuu pienestä salakeinosta, jota käytin. Minä sekoitin kaurakahmaloon ainetta, joka ainakin kuudeksi tunniksi säästää Teidän Korkeutenne jaloilta vaivan kannustaa hevostanne. Enhän toki ole turhanpäiten tutkinut lääketiedettä.»
»Toivottavasti ei rohtonne mitenkään vahingoita hevostani?»
»Ei enempää kuin tamman maito, jota se varsana imi», vastasi taitoniekka; ja hän ryhtyi laajaperäisesti selittämään keinonsa erinomaisuutta, kun hänet keskeytti pamaus niin kova ja kauhistuttava kuin olisi piiritetyn kaupungin muuri räjäytetty raunioiksi. Hevoset hypähtivät pystyyn, ja ihmeissään olivat ratsastajatkin. He kääntyivät takaisin siihen suuntaan, mistä jyräys kuului, ja näkivät sen paikan kohdalla, josta he juuri olivat lähteneet, mahtavan, mustan savupatsaan kohoavan korkealle kirkkaaseen, siniseen ilmaan. »Asuntoni on raunioina», sanoi Wayland, joka heti oivalsi räjäyksen syyn -- »olinpa tosiaankin hullu mennessäni tuon koirankurisen Flibbertigibbetin aikana kertomaan tohtorin ystävällisistä aikeista luolaani kohtaan -- olisihan minun pitänyt arvata, että hänen mielensä piankin rupeaa tekemään niin hauskan kepposen suorittamista. Mutta pitäkäämme kiirettä, sillä pamaus kerää koko kylän paikalle.»
Näin sanoen hän kannusti hevostaan, Tressilian hoputti myös omaansa, ja niin ratsastivat he aika vauhtia eteenpäin.
»Tuota se pikkupaholainen siis tarkoitti sillä merkillään, jonka hän meille lupasi?» virkkoi Tressilian; »jos me olisimme viipyneet kauvemmin sillä paikalla, olisi siitä tullut meille ystävyyden ja koston merkki samalla kertaa.»
»Hän olisi kyllä varoittanut meitä», sanoi seppä; »minä näin hänen usein katselevan taakseen, jotta olimmeko me jo tarpeeksi kaukana -- hän on kyllä aika pirulainen pojakseen, mutta ei lainkaan pahanluontoinen. Kävisi liian pitkäksi kertoa Teidän Korkeudelle, miten minä ensiksi häneen tutustuin ja mitä kepposia hän minulle teki. Monta hyvää palvelustakin hän sentään suoritti, etenkin hankkimalla minulle työtä; sillä hänen suurimpia huvejaan oli nähdä heidän vavisten ja väristen istuvan pensaiden takana, kuullessaan minun vasarani kalkkeen. Luullakseni antoi luonto-äitimme, sijoittaessaan älyä kaksinkerroin tuollaiseen epämuotoiseen päähän, hänelle kyvyn iloita ihmisten tuskista, samaten kuin hän antoi näille huvin nauttia hänen rumuuttaan.»
»Saattaapa niin olla», vastasi Tressilian; »sillä ne, jotka joku ruumiinvika ja epämuotoisuus eroittaa muiden yhteydestä, ell'eivätkään he vihaa ihmiskuntaa kokonaisuudessaan, eivät ainakaan ole kovin haluttomia nauttimaan lähimäistensä onnettomuuksista ja vahingoista.»
»Mutta Flibbertigibbetissä», virkkoi Tressilian, »on piirteitä, jotka johonkin määrin sovittavat hänen taipumustaan pahankuriseen kujeiluun; sillä hän on yhtä uskollinen sille, johon hän kerran kiintyy, kuin petollinen ja ilkeä vieraille; ja kuten jo olen sanonut, minulla on syytä puhua niin.»
Tressilian ei johtanut keskustelua pitemmälle; ja he jatkoivat matkaansa Devonshireä kohti ilman enempiä seikkailuja, kunnes he poikkesivat erääseen majataloon Marlboroughin kaupungissa, jonka nimi sittemmin on tullut kuuluisaksi suurimman sotapäällikön (yhtä lukuunottamatta) nimenä, mitä Britannia on synnyttänyt. Täällä saivat matkustajat kokea samalla kertaa kahden vanhan sananlaskun totuuden, nimittäin: »_Pahat uutiset lentävät nopeasti_» ja »_Kuuntelijat harvoin kuulevat itsestään hyvää_.»
Heidän saapuessaan vallitsi majatalon pihalla suuri sekasorto, niin että heidän oli vaikeata saada ainoatakaan miestä tai poikaa huolehtimaan hevosista; koko talo oli vain täynnä uutisten humua, jotka lensivät kieleltä kielelle, mutta joiden sisällöstä he eivät pitkään aikaan päässeet selville. Vihdoinkin huomasivat he niiden koskevan heille hyvin läheisiä asioita.
»Jaa että mitäkö tässä hälistään, herra?» vastasi lopultakin tallirenki Tressilianin uudistettuihin kysymyksiin. -- »Katsokaas, minä tuskin tiedän sitä itsekään. Tässä vain kävi aivan äsken muuan ratsumies, ja se kertoi pirun vieneen sen seppä Waylandin, joka asui tästä kolmen peninkulman päässä Whitehorsen laaksossa Berkshiressä, juuri tänä siunattuna aamuna, tulenkielissä ja savupatsaassa, ja penkoneen sen paikan siitä pystykivien läheltä niin kauniiksi, kuin olisi se viljapelloksi muokattu.»
»No sen pahempi vain», sanoi muuan vanha talonpoika -- »sillä tämä seppä Wayland (oliko hän nyt sitten pirun tuttuja vai ei, sitä en mene arvailemaan) ymmärsi hyvin hevosten tauteja, ja melkeinpä vaan permoset alkavat levitä koko paikkakunnalla, ell'ei saatana jättänyt sille aikaa uskoa salaisuuttaan jollekin toiselle.»
»No sen saa sanoa, Grimesby-kuomaseni», vakuutti vuorostaan tallirenki; »minäkin vein kerran hevosen seppä Waylandin kengitettäväksi, sillä siihen työhön ei ollut taitavampaa näillä main.»
»Näittekö häntä koskaan?» kysyi rouva Alison Kurki, tätä merkkiä pitävän majatalon emäntä; tämä emäntä suvaitsi muuten sanoa isännäksi majatalon omistajaa, kurjannäköistä peukaloista, jonka ontuvan käynnin, pitkän kaulan ja matelevan, ämmälaurimaisen miehuuttomuuden luullaan antaneen aiheen vanhaan kuuluisaan englantilaiseen lauluun »Eukon sen äijä oli rujo, ujo Kurki».
Siihen väliin piipitti nyt isäntäkin kertauksen vaimonsa kysymyksestä: »Että oikeinko Sinä sen pirun näit, Jussi tallirenki, hä?»
»Ja mitäpä sitten, vaikka olisin nähnytkin, mestari Kurki?» vastasi Jussi tallirenki, joka koko talonväen tavoin osoitti isännälleen yhtä vähän kunnioitusta kuin emäntäkin.
»No, ei mitään, Jussi tallirenki», vastasi rauhaarakastava mestari Kurki, »mutta jos Sinä oikein tosiaan sen pirun näit, niin haluaisinpa tietää, millainen se oli miehiään?»
»Kyllä Sinä siitä vielä kerran selville pääset, mestari Kurki», puuttui puheeseen hänen aviopuolisonsa, ell'et paranna tapojasi, hoida tointasi ja lakkaa kuuntelemasta moisia tyhjänpäiväisiä loruja. -- Mutta oikein tosiaan, Jussi tallirenki, mielelläni haluaisin tietää minäkin, millainen se veijari oli.»
»Sitä minä en tosiaankaan voi Teille sanoa, hyvä rouva», vastasi tallirenki kunnioittavammin, »koska ei kukaan, en minäkään, ole häntä nähnyt.»
»Ja mitenkä Sinä sitten sait asiasi toimitetuksi», kysyi Grimesby-kuoma, »ell'et häntä nähnyt?»
»No, minä annoin koulumestarin kirjoittaa hevosen taudin paperille», vastasi Jussi tallirenki; »ja sitten opasti minua niin rumanaamainen pojanvekara kuin ikinä mies veistää lehmuksen juuresta lasten leikkikaluksi.»
»Ja mitä se oli? -- ja paransiko se sitten laukkisi, Jussi tallirenki?» -- kyseli kuorona koko seura.
»No mitenkä osaisinkaan teille selittää, mitä se oli?» vastasi tallirenki; »sen minä vain tiedän, että kun rohkaisin mieleni ja pistin sitä suuhuni noin niinkuin herneen verran, maistui aivan siltä, kuin olisi hirvensarviviinaan ja kataja-öljyyn sekoitettu etikkaa -- mutta milloinkaan eivät ole hirvensarviviina eikä kataja-öljy nopeammin tehoneet. -- Ja pelkäänpä, että jos piru on tosiaankin vienyt seppä Waylandin, niin lisääntyvät varmasti permoset hevosissa ja nautakarjassa.»
Taiturinylpeys, jonka vaikutus ei varmaankaan ole muunlaatuisen ylpeyden vaikutusta vähäisempi, nousi sellaisella voimalla seppä Waylandin päähän, ett'ei hän suuresta ilmitulemisen vaarastakaan huolimatta voinut olla iskemättä silmää Tressilianille ja hymyilemättä hänelle salaperäisesti, ikäänkuin riemuissaan tästä lääkitystaitonsa epäämättömästä todistuksesta. Sillävälin jatkui keskustelu.
»Vaikka niin olisikin», sanoi muuan vakavannäköinen, mustapukuinen mies, Grimesby-kuoman kumppani, »niin tulee meidän mieluummin menehtyä Jumalan lähettämään tautiin kuin ottaa paholainen auttajaksemme.»
»Oikein puhuttu», sanoi emäntä Kurki; »ja minä ihmettelen, kuinka se Jussikin uskalsi panna sielunsa vaaraan hevosen mahaa parantaakseen.»
»Oikein puhuttu sekin, emäntä», vastasi Jussi tallirenki; »mutta hevonen oli isäntäni hevonen; ja jos se olisi ollut Teidän, niin luulenpa, että Te olisitte nostanut aika äläkän, jos minä olisin niin kovin pirua pelännyt ja jättänyt elukkaparan sellaisiin pinnistyksiin. -- Lopusta saavat papit pitää huolen. Suutari pysyköön lestissään, sanoo sananlasku; pappi rukouskirjassaan ja tallimies suassaan.»
»Myönnetään», virkkoi emäntä Kurki, »ja minun nähdäkseni tallirenkimme Jussi puhuu hyvän kristityn ja uskollisen palvelijan tavoin, joka ei säästä ruumistaan eikä sieluaan isäntänsä palveluksessa. Muutoin vei piru hänet paraaseen aikaan, sillä tämän piirikunnan oikeudenpalvelija kävi tässä juuri tänä aamuna hakemassa Pinniewinks-ukkoa, noitatuomaria, mennäkseen hänen kanssaan Whitehorsen laaksoon vangitsemaan seppä Waylandia ja panemaan häntä kokeelle. Minä vielä autoinkin Pinniewinksiä pihtien ja pistimien teroittamisessa, ja minä näin tuomari Blindasin kirjoittaman vangitsemiskäskynkin.»
»Pyh, paholainen olisi nauranut niin Blindasille kuin hänen vangitsemiskäskyilleenkin, niin oikeudenpalvelijalle kuin noitainnuuskijallekin», kärisi vanha Crank-eukko, paavilaismielinen pesu-akka; »seppä Waylandin iho olisi tuntenut yhtä vähän Pinniewinksin pistinten sorkkimisia kuin palttinainen kaularöyhelö tuntee kuuman käherryspuikon kosketuksia. Mutta sanokaapas tänne, hyvät ihmiset, oliko pirulla niin suurta valtaa keskuudessanne, että se noin vain olisi siepannut seppänne ja käsityöläisenne nenänne alta, silloin kun Abingdonin oivilla munkeilla oli vielä jotain sanomista? Mutta neitsyt Marian, ei! -- heidän siunatut kynttilänsä, heidän vihkivetensä, heidän pyhäinjäännöksensä ja muut sellaiset väkivehkeensä olisivat ajaneet kiukkuisimmankin paholaisen käpälämäkeen. -- Paneppas nyt tuollainen kerettiläinen pastoriparka tekemään samaa! -- Mutta meidän pappimme ne olivatkin rohkeata väkeä.»
»Oikein puhuttu, Crank-eukkoseni», virkkoi tallirenki; »niin se sanoi Simonburnin Simpkinskin, kun sellainen mustatakki hänen akkaansa halasi -- että: 'Rohkeata väkeä ne ovatkin.'»
»Pidä kitasi, Sinä senkin vietävä koiranleuka!» vastasi Crank-eukko. »Sopii sitä muka Sinunkin tuollaisen kerettiläisen hevostenruopijan ruveta läyskimään oikeista katolilaisista papeista ja peukaloimaan sellaista asiaa.»
»Eipä tosiaankaan, eukkoseni», vastasi kaurapurnun mies; »ja koska ne veitikat eivät enää taida Sinuakaan peukaloida, kuten ehkä nuorempana ollessasi, niin teemme luullakseni viisaimmin mekin jättäessämme Sinut Herran rauhaan.»
Tämä pureva sukkeluus saattoi Crank-eukon virittämään kitansa ja kestitsemään Jussi tallirenkiä kauhealla sadattelutulvalla, jonka turvin Tressilian ja hänen seuralaisensa pakenivat taloon.
Tuskin olivat he astuneet yksityiseen huoneeseensa, jonne ukko Kurki itse oli suvainnut johtaa heidät ja lähettäneet tuon arvoisan, palvelusintoisen isännän hakemaan viiniä ja ruokaa, kun seppä Wayland alkoi purkaa itsetyytyväisyyttään.
»Näettekös nyt, herra», sanoi hän Tressilianille, »ett'en minä laskenut loruja vakuuttaessani Teille, että minä tosiaankin täydelleen tunsin hevospuoskarin, tai kuten ranskalaiset kunnioittavammin nimittävät meitä, hevostenhoitajan, tärkeän taidon. Tuollaiset tallirengit, jotka lopultakin ovat parhaita tuomareita tällaisissa tapauksissa, tietävät kyllä, sopiiko heidän luottaa minun lääkkeisiini. Minä otan Teidät todistajakseni, kunnioitettava herra Tressilian, ett'ei mikään muu kuin parjauksen ääni ja ilkeän väkivallan käsi ajanut minua paikalta, missä minun toimintani oli yhtä hyödyllistä kuin kunniakastakin.»
»Minä rupean todistajaksesi, ystäväni, mutta säästäppäs puheesi turvallisempaan tilaisuuteen», vastasi Tressilian, »ell'et tosiaankin pidä maineellesi erikoisen tärkeänä viimeisen asuntosi tavoin tulenleimauksen saattamana nousta ylä-ilmoihin. Sillä näethän, että parhaat ystäväsikin pitävät Sinua suoraan noitana.»
»Taivas niille anteeksi antakoon», virkkoi seppä, »jotka sekoittavat opitun taidon jumalattomiin taikatemppuihin! Minä olen varma siitä, että mies voi olla yhtä taitava, ehkä taitavampikin kuin paraskin lääkäri, joka on ikinä hevosia käsitellyt, olematta kuitenkaan sen kummallisempi kuin muutkaan ihmiset ja olematta ainakaan mikään noita.»
»Jumala varjelkoon, jos asia muutoin olisi!» sanoi Tressilian. »Mutta oleppas nyt toistaiseksi hiljaa, sillä tuolla tulee isäntä, perässään palvelija, joka ei juuri näytä komeimmalta.»
Kaikki ihmiset majatalossa, emäntä Kurkikin niihin luettuna, olivat tosiaankin saaneet niin paljon touhua ja ajattelemista seppä Waylandista kuulemastaan jutusta ja sen yhä uudistuvista, mitä erilaisimmista ja mitä ihmeellisimmistä toisinnoista, joita saapui joka taholta, ett'ei isäntä, niin hartaasti kuin hän halusikin olla vieraidensa mieliksi, ollut koko talonväestä saanut muita avukseen kuin pienen, noin kaksitoistavuotiaan, Simson-nimisen pojan, viinuri-oppilaan.
»Toivoisinpa», sanoi hän viipymistään puolustellen vierailleen, laskien pöydälle viini-astian ja puhuen jotakin ruuan pikaisesta valmistumisesta, -- »toivoisinpa, että piru olisi vienyt mennessään eukkoni ja koko taloni väen eikä tätä seppä Waylandia, joka, sen rohkenen sanoa kaikesta siitä päättäen, mitä hänen töistään on kuulunut, ansaitsi paljoa vähemmin tämän kunnian saatanan puolelta.»
»Minä olen aivan samaa mieltä, kunnon mies», vastasi seppä Wayland; »ja tahdonpa sille puheelle tyhjentää maljan kanssanne.»
»Ei sen takia, että minä mitenkään tahtoisin ruveta puolustamaan ihmisiä, jotka viitsivät ruveta pirun toimihin», virkkoi isäntä, kulautettuaan Waylandille vastatakseen aimo siemauksen mesiviiniä kurkkuunsa, »mutta sen minä vain sanon -- oletteko koskaan maistaneet parempaa mesiviiniä, hyvät herrat? -- sen minä vaan sanon, että parempi on sentään miehen joutua tekemisiin vaikkapa kokonaisen tusinan kanssa sellaisia pettureita ja roistoja kuin se seppä Waylandkin oli kuin sellaisen lihaksitulleen paholaisen kanssa, joka valtaa talot ja tavarat, sängyt ja särpimet.»
Miesparan yksityiskohtaisemmat valittelut keskeytti tässä hänen aviopuolisonsa keittiöstä kiljuva kimakka ääni, ja anteeksi pyydellen lunkutti isäntä sitä kohden. Tuskin oli hän poistunut, kun seppä Wayland alkoi kielen pilkallisimmilla sanoilla esittää, kuinka rajattomasti hän halveksi tuollaista kurjaa tolvanaa, joka pistää päänsä akkansa esiliinan alle, samalla viittaillen siihen suuntaan, että ell'eivät heidän hevosensa nyt välttämättä tarvitsisi lepoa ja ruokaa, hän neuvoisi kunnioitettavaa isäntäänsä Tressiliania jatkamaan ennemmin matkaa taipaleen kauvemmas kuin maksamaan laskua moiselle raukkamaiselle, onnahtelevalle ämmälaurille kuin tuo Kurki-retkale oli.
Suuren, oivallisilla lehmänsorkilla ja sianlihalla täytetyn kulhon saapuminen tyynnytti johonkin määrin taitoniekan mielenkuohua, mikä sitten kokonaan katosi, kun oli näkyviin saatu erinomainen kukonpaisti, joka oli laitettu niin herkullisesti, että rasva Waylandin vertauksen mukaan kellui sen pinnalla kuin toukokuinen kaste liljan lehdillä; ja sekä ukko Kurki että hänen kelpo eukkonsa muuttuivat hänen silmissään sangen hommaavaisiksi, kohteliaiksi ja ystävällisiksi ihmisiksi.
Sen ajan tavan mukaan istuivat herra ja palvelija samassa pöydässä, ja surukseen pani jälkimäinen merkille, kuinka vähän Tressilian kiinnitti huomiotansa ateriaan. Hän muisti tosin sen tuskan, minkä hän oli isännälleen tuottanut mainitsemalla neitoa, jonka seurassa hän oli Tressilianin ensiksi nähnyt, mutta peljäten ryhtyä koskettelemaan niin arkaluontoista asiaa, katsoi hän parhaaksi lukea hänen huonon ruokahalunsa toisen seikan syyksi.
»Nämä laitokset ovat ehkä liian karkeita Teidän Korkeudellenne», sanoi Wayland kukon koipien kadotessa näkymättömiin hänen ponnistelujensa tieltä; »mutta olisittepa Te oljennellut niin kauvan kuin minä siinä kurjassa komerossa, jonka Flibbertigibbet on nyt lähettänyt ylempiin ilmakerroksiin, luolassa, missä minä tuskin uskalsin ruokaani keittää, jott'ei savu näkyisi ulos, niin luulisinpa Teidän nyt pitävän tätä ihanaa kukonpaistia parempana herkkuna.»
»Jos se Sinulle maistuu, ystäväni», vastasi Tressilian, »niin sitä parempi. Mutta pidähän sentään kiirettä aterioimisellasi, jos voit, sillä tämä paikka ei ole sinulle oikein turvallinen, ja minun asiani käskevät jo matkaan.»
Suoden siis hevosilleen vain niin paljon lepoa kuin ne välttämättä tarvitsivat, jatkoivat he kulkuansa hyvää vauhtia Bradfordiin asti, mihin he yöpyivät.
Seuraavana aamuna olivat he jo varhain satulassa. Ja jott'emme väsyttäisi lukijaa tarpeettomilla yksityisseikoilla, sanomme vain lyhyesti heidän ilman enempiä seikkailuja kulkeneen Wiltshiren ja Somersetin kreivikuntain läpi ja kolmantena päivänä sen jälkeen kun Tressillian oli lähtenyt Cumnorista, siinä puolipäivän maissa, saapuneen ritari Hugh Robsartin asuinpaikkaan, jota nimitettiin Lidcoten linnaksi ja joka sijaitsi aivan Devonshiren rajalla.
XII Luku.
Voi surkeaa! Talonne kauniin kukan Linnain toisten iloiksi jo tuuli riisti.
_Johanna Baillien Perhetarina_.