Part 14
Tätä kesti niin kauvan kunnes Tressilian pysähtyi aivan väsyneenä, aikeissa luopua takaa-ajosta sydämellisesti kirottuaan tuota rumaa rasavilliä, joka oli houkutellut hänet niin naurettavaan ponnisteluun. Mutta poika, joka entiseen tapaansa oli asettunut eräälle mäennyppylälle aivan hänen eteensä, alkoi taputtaa laihoja käsiään, osoitella häntä kurttuisilla sormillaan ja väännellä hurjaa, inhoittavaa naamaansa niin hassunkuriseen naurun ja pilkan ilmeeseen, että Tressilian alkoi puoliksi uskoa olevansa tekemisissä todellisen tontun kanssa.
Äärimmilleen raivostuneena ja samalla tuntien tavatonta halua räjähtää nauruun, niin kummallisia olivat pojan irvistykset ja eleet, palasi Cornwallin mies hevosensa luo ja nousi sen selkään, aikoen siten paremmalla menestyksellä ryhtyä ajamaan Dickietä takaa.
Heti kun poika näki hänen nousevan ratsaille, huusi hän Tressilianille, ett'ei hänen tulisi turhanpäiten vaivata Sukkajalkaansa, vaan että hän palaisi sillä ehdolla, että hän pitäisi hyppysensä hänestä erossa.
»Minä en suostu mihinkään ehtoihin Sinun kanssasi, inhoittava vekara!» huusi Tressilian; »minä kyllä saan Sinut tuossa paikassa kynsiini.»
»Ahaa, herra Matkustaja», virkkoi poika, »tässä on aivan lähellä suo, joka nielisi koko kuningattaren henkivartijajoukon hevosineen päivineen -- minä menen sinne, ja saadaanpa nähdä, tuletteko Te perässä. -- Ennen Te kuulette ruovonpäristäjän narisevan ja villisorsan kirkuvan, ennen kuin Te saatte minut väkisin käsiinne, sen minä takaan.»
Tressilian katsahti ympärilleen ja päätti kummun takana leviävän maan näöstä pojan voivan olla oikeassa, ja havaitsi siis parhaaksi ruveta hieromaan rauhaa niin nopsajalkaisen ja teräväpäisen vihollisen kanssa. -- »Tule pois tänne», houkutteli hän, »Sinä sen vietävän nulikka! -- Heitä tuo ilkamointisi ja irvistelysi ja tule tänne, minä en tee Sinulle mitään pahaa, niin totta kuin olen aatelismies.»
Poika noudatti hänen kehoitustaan täydellisellä luottamuksella ja hyppi ja heipparoi alas kummultaan, pitäen koko ajan tarkasti silmällä Tressiliania, joka jälleen hevosensa selästä laskeuduttuaan seisoi siinä ohjat kädessä hengästyneenä ja puolittain menehtyneenä turhista ponnistuksistaan, kun sitä vastoin pojan pisamaisella otsalla ei näkynyt ainoatakaan hikipisaraa, vaan näytti se aivan kuivalta, haalistuneelta, luulaihan pääkallon verhoksi pingoitetulta nahkapaperilta.
»Sanoppas nyt, Sinä sen pahuuksen pirulainen», virkkoi Tressilian, »miksi Sinä minulle tällaista teet ja miksi Sinä koetat uskotella minulle niin perin hassuja? Näytä nyt minulle oikein totuudessa sen sepän paja, ja minä annan Sinulle niin paljon rahaa, että Sinä voit ostaa sillä omenoita koko talveksesi.»
»Vaikka Te antaisitte minulle kokonaisen omenatarhan», vastasi Dickie Sludge, »en osaisi opastaa Teitä paremmin kuin olen opastanut. Laskekaa hopearahanne laakealle kivelle -- viheltäkää kolme kertaa -- ja tulkaa sitten istumaan tänne tämän pensaikon länsipuolelle; minä istun vieressänne ja annan Teille vapaan vallan vääntää niskani nurin, ell'ette kuule sepän ryhtyneen työhönsä kaksi minuuttia sen jälkeen kun olemme asettuneet paikoillemme.»
»Haluaisinpa tarttua sanaasi», virkkoi Tressilian, »jos Sinä saisit minut tekemään puoliksikin niin naurettavia omaksi pahanilkiseksi iloksesi. -- Mutta oli miten tahansa, minä koetan taikakeinoasi. -- Kas nyt minä siis sidon hevoseni tähän pystykiveen -- ja sitten täytyy minun laskea hopearahani tähän ja viheltää kolme kertaa, eikö niin?»
»Niin kyllä, mutta Teidän pitää viheltää kovemmin, tuohan on vain höyhenettömän rastaanpojan piipitystä», neuvoi Dickie, kun Tressilian rahan pudotettuaan, puolittain häpeissään hullusta yrityksestään, vihelsi huolimattomasti. -- »Teidän pitää viheltää kovemmin, sillä kuka tietää, missä kutsumanne seppä tällä hetkellä oleilee? -- Minun nähdäkseni saattaa hän olla parast'aikaa vaikka Ranskan kuninkaan talleissa.»
»Kuinka, Sinähän sanoit äsken, ett'ei hän ole mikään paholainen?» virkkoi Tressilian.
»Piru tai ihminen», vastasi Dickie, »minä näen, että minun täytyy kutsua häntä Teidän puolestanne»; ja hän vihelsi niin kimakasti, voimakkaasti ja terävästi, että Tressilianin korvat olivat vähällä haljeta. -- »Sitä sopii sanoa viheltämiseksi», jatkoi hän sitten, merkin kolmasti kerrattuaan; »ja nyt piiloon, piiloon, tai Sukkajalka ei pääse kenkään koko päivänä.»
Tressilian, miettien mikä tämän ilveilyn päätöksenä tulisi olemaan, mutta uskoen kuitenkin siitä jotakin vakavampaa tulevan, koska poika oli niin luottavaisesti antautunut hänen valtaansa, suostui lähtemään sille puolelle pikku pensaikkoa, joka oli kauvimpana kivikehästä, ja istuutui nurmelle: ja kun sittenkin saattoi tapahtua, että kaikki tämä oli vain salajuonta hänen hevosensa varastamiseksi, iski hän kouransa pojan kaulukseen pitääkseen häntä panttina ratsunsa turvallisuudesta.
»No, hiljaa nyt ja kuunnelkaa!» sanoi Dickie kuiskaten; »pian kuulette Te sellaisen vasaran paukkuvan, joka ei olekkaan tehty mistään maallisesta raudasta, vaan joka putosi kivenä kuusta.» Ja heti senjälkeen kuuli Tressilian tosiaankin hiljaisen vasarankalkkeen, aivan niinkuin kengittäjä olisi ollut työssä. Tuollainen outo ääni niin autiolla paikalla sai hänet vastoin tahtoaankin säpsähtämään; mutta katsahtaessaan poikaan ja nähdessään hänen kasvojensa ilkamoivasta ja pilkallisesta ilmeestä, että tuo ovela vekara näki hänen pelkonsa ja nautti siitä, tuli hän täydelleen vakuutetuksi siitä, että kaikki oli sovittua petosta, ja hän päätti ottaa selvän, kuka oli tämän ilveilyn takana, ja mikä oli sen tarkoitus.
Hän pysyi siis aivan rauhallisena paikoillaan koko sen ajan, jolloin vasara kilisi, ja joka ei kestänyt kauvempaa kuin mikä tavallisesti menee yhden jalan kengittämiseen. Mutta heti kun kalke lakkasi, hyökkäsi Tressilian, odottamatta oppaansa määräämää aikaa, miekka kädessä ylös, kiersi juosten pensaikon ja seisoi kohta vastapäätä miestä, jolla oli edessään kenkämestarin tavallinen nahkaverho, mutta joka muutoin oli kylläkin oudosti puettu pörröiseen karhunnahkaan ja samanlaiseen lakkiin, mikä melkein kokonaan peitti hänen mustat, nokiset kasvonsa. -- »Tulkaa pois, tulkaa pois!» huusi poika Tressilianille, »taikka se repii Teidät kappaleiksi -- ei kukaan enään elä hänet nähtyään.»-- Tuo näkymätön, mutta nyt täysin näkyväinen seppä kohotti tosiaankin vasaransa ja aikoi ilmeisesti ryhtyä tappeluun.
Mutta kun poika huomasi, ett'eivät hänen omat pyytelynsä eikä kenkämestarin uhkaava käytös kyenneet muuttamaan Tressilianin aikomusta, vaan että hän päinvastoin kävi uhmailemaan vasaraa paljastetuin miekoin, huusi hän vuorostaan sepälle: »Wayland, älä koske häneen, taikka Sinun käy huonosti! -- se herra on oikea aatelisherra ja rohkea.»
»Sinä olet siis pettänyt minut, Flibbertigibbet?» karjaisi seppä, »sen pahempi Sinulle!»
»Oletpa kuka tahansa», sanoi Tressilian, »minun puoleltani ei Sinulla ole mitään pelkäämistä; niinpä kerrokin siis minulle, mitä tämä tällainen temppuilu merkitsee ja miksi Sinä harjoitat ammattiasi näin salaperäisellä tavalla?»
Mutta seppä huusi Tressilianiin kääntyen uhkaavalla äänellä: »Kuka rohkenee vaivata kysymyksillään Valon Kristallilinnan Omistajaa, Viheriän Jalopeuran Herraa, Punaisen Lohikäärmeen Ratsastajaa? -- Pois täältä! Suori matkoihisi, ennenkuin minä manaan Talpackin tulisine peitsineen tappamaan, musertamaan ja hävittämään!» Nämä sanat karjui hän rajusti elehtien ja vasaraansa heilutellen.
»Vaiti siinä, kurja petturi mustalaisloruinesi!» vastasi Tressilian halveksivasti, »ja seuraa minua lähimmän kruununmiehen pakeille, tai minä isken kallosi mäsäksi.»
»Malta, malta, minä pyydän Sinua, hyvä Wayland!» sanoi poika; »usko minua, tässä ei Sinun mahtaileva kiljumisesi nyt auta; Sinun täytyy ruveta sopupuheisiin.»
»Minä luulen, kunnioitettava herra», virkkoi seppä, laskien vasaransa alas ja puhuen sävyisämmällä ja nöyremmällä äänellä, »että kun tällainen köyhä mies vain suorittaa päivätyönsä, hänen sallittaisiin toimittaa se omalla tavallaan. Hevosenne on kengitetty ja seppä maksettu. -- Mitä siis enempää aikailette, nouskaa hevosenne selkään ja jatkakaa matkaanne.»
»Ei, ystäväiseni, Sinä erehdyt», vastasi Tressilian; »jokaisella on oikeus temmaista naamari petturin ja veijarin kasvoilta; ja Sinun elintapasi johtavat epäilemään, että Sinä olet molempia.»
»Jos sellainen on päätöksenne, herra», sanoi seppä, »saatan minä turvautua vain väkivaltaan, jota minä en suinkaan mielelläni käyttäisi Teitä vastaan, herra Tressilian; ei sen takia, että minä pelkäisin Teidän asettanne, vaan koska minä tunnen Teidät kunnianarvoiseksi, jalomieliseksi, todelliseksi aatelismieheksi, joka pikemmin auttaisi kuin vahingoittaisi pulaan joutunutta miesparkaa.»
»Hyvin puhuttu, Wayland», sanoi poika, joka oli tuskallisesti odottanut heidän keskustelunsa päätöstä. »Mutta menkäämme luolaasi, ukkoseni, sillä voisipa olla terveydellesi vaarallista seisoa täällä haastelemassa ulko-ilmassa.»
»Olet oikeassa, kääpiötonttuni», vastasi seppä; ja astuen pienen viidakon sille puolelle, joka oli lähinnä kivikehää ja vastapäätä sitä puolta, missä hänen työnantajansa oli äsken ollut piilossa, paljasti hän taitavasti oksilla peitetyn lasku-oven, avasi sen ja hävisi maan sisään heidän näkyvistään. Huolimatta uteliaisuudestaan, epäröi Tressilian hieman seuratako häntä vai eikö paikkaan, mikä hyvin helposti saattoi olla rosvoluola, etenkin kun hän kuuli sepän äänen huutavan maan uumenista: »Flibbertigibbet, tule Sinä viimeiseksi ja sulje tarkoin lasku-ovi!»
»Oletteko nyt jo saanut kylliksenne seppä Waylandista?» kuiskasi nulikka pahanilkisesti virnistellen Tressilianille ikäänkuin viitaten kumppaninsa epäröimiseen.
»En vielä», vastasi Tressilian lujasti, ja voittaen hetkellisen epävarmuutensa laskeutui hän ahtaaseen porraskäytävään, johon ovi johti, ja häntä seurasi Dickie Sludge, joka sulki laskuluukun perästään ja esti siten pienimmänkin valonkajastuksen tunkeutumasta sisään. Portaita riitti kuitenkin vain muutamia askeleita, ja niin tultiin lyhyeen, vaakasuoraan käytävään, jonka päässä tuikutti kolkonpunainen tuli. Saavuttuaan tähän kohtaan, paljastettu miekka yhä kädessään, huomasi Tressilian, että käännös vasempaan johti hänet ja aivan hänen kintereillään kulkevan Dickien pieneen nelikulmaiseen holviin; sen nurkkaan kyhätyssä ahjossa hehkui hiiliä, joista tupruava savu täytti huoneen vastenmielisellä katkulla, mikä olisi ollut aivan tukahuttava, ellei paja olisi jonkun salaisen aukon kautta ollut yhteydessä ulkoilman kanssa. Punaisina hehkuvista sysistä ja rautavitjoissa riippuvasta lampusta leviävä valo näytti, paitsi alasinta, palkeita, pihtejä, vasaroita, useita valmiita hevosenkenkiä ja muita kenkäraution toimeen kuuluvia kapineita, myöskin tuli-astioita, lasikulhoja, sulatuskauhoja, tislaimia ja muita kullantekijän työkaluja. Sepän outo ulkomuoto ja pojan rumat, kummalliset kasvot, nähtyinä savuavien hiilien ja viimeisiään lepattavan lampun hämärässä, kaameassa valossa, sopivat erinomaisen hyvin tähän salaperäiseen ympäristöön, ja olisi moinen näky näinä taika-uskon aikoina pannut monen miehen rohkeuden kovalle koetukselle.
Mutta luonto oli lahjoittanut Tressilianille lujat hermot, ja hänen jo alkuaankin hyvää kasvatustaan olivat uutterat opinnot parantaneet siihen määrään, ett'ei mikään taika-uskoinen pelko päässyt tunkeutumaan hänen mieleensä; ja ympärilleen katsahdettuaan kysyi hän uudestaan käsityöläiseltä, kuka tämä oli ja miten hän osasi puhutella häntä hänen oikealla nimellään.
»Teidän Korkeutenne muistanee», vastasi seppä, »että noin kolmisen vuotta sitten, Lucianpäivän aattona, muuan vaelteleva silmänkääntäjä tuli erääseen devonshireläiseen linnaan ja että hän siellä esitti taitoaan eräälle korkeasti kunnioitettavalle ritarille ja kauniille seurueelle. -- Minä näen Teidän Korkeutenne kasvoista, niin pimeä kuin täällä onkin, ett'ei muistini ole minua pettänyt.»
»Olet kertonut tarpeeksi», virkkoi Tressilian, kääntyen poispäin, ikäänkuin salatakseen puhujalta niitä tuskallisia muistoja, jotka tämän sanat olivat tietämättään, tahtomattaan hänessä herättäneet.
»Silmänkääntäjä», jatkoi seppä, »näytteli osansa niin hyvin, että seurueen sivistymättömät maalaiset ja maalaisten tapaiset pikkuherratkin pitivät hänen taitoaan vähintäin noituutena; mutta joukossa oli myös muuan noin viidentoistavuotias neitonen -- suloisin olento, mitä olen koskaan nähnyt -- jonka ruusuiset posket kalpenivat ja kirkkaat silmät himmenivät minun esittämistäni ihmeistä.»
»Vaiti, minä käsken, vaiti!» pyysi Tressilian.
»Minä en tahdo suinkaan loukata Teidän Korkeuttanne», jatkoi mies; »mutta minulla on syytä muistaa, että Te, tuon nuoren tytön pelkoa vaimentaaksenne, suvaitsitte alentua selvittämään tapaa, millä nämä kummalliset temput suoritettiin ja saattamaan tuon ilveilijäparan häpeään paljastamalla hänen taitonsa salaisuudet yhtä kätevästi kuin olisitte Te ollut hänen ammattiveljiään. -- Hän olikin, se myönnettäköön, niin ihana neitonen, että häneltä hymyä houkutellakseen olisi kuka mies tahansa --»
»Ei sanaakaan enää hänestä, minä neuvon Sinua!» huudahti Tressilian; »minä muistan hyvin sen illan -- se oli yksi elämäni harvoja onnellisia iltoja.»
»Hän on siis tiessään», virkkoi seppä, omalla tavallaan selittäen sen huokauksen, jonka Tressilian päästi viimeisiä sanoja lausuessaan. -- »Hän on siis tiessään, tuo nuori, kaunis, rakastettu olento! -- Pyydän, suokaa anteeksi, kunnioitettava herra -- minun olisi pitänyt takoa toista rautaa -- huomaanpa varomattomasti iskeneeni naulan lihaan.»
Näihin sanoihin liittyi jonkunlaista luonnollista, suorasukaista sääliä, ja se suostutti Tressilianin hieman suosiollisemmaksi tuolle köyhälle käsityöläiselle, jota hän aikaisemmin oli ollut taipuvainen tuomitsemaan hyvinkin ankarasti. Sillä mikäänhän ei niin pian lauhduta onnetonta, kuin todellinen tai näennäinen osanotto hänen suruihinsa.
»Minun tietääkseni», jatkoi Tressilian puhetta hetkisen vaijettuaan, »olit Sinä niihin aikoihin iloinen veitikka, joka osasit hauskutella iltaseuruetta laululla ja jutuilla ja kolmikielisen viulun vingutuksella yhtä hyvin kuin taitotempuillasikin -- mitenkä tapaan minä Sinut nyt ahkerana käsityöläisenä harjoittamasta ammattiasi näin kolkossa asunnossa ja niin eriskummallisissa olosuhteissa?»
»Tarinani ei ole pitkä», vastasi seppä; »mutta Teidän Korkeutenne on sentään parempi kuunnella sitä istualtaan kuin seisaaltaan!» Näin sanoen toi hän tulen ääreen kolmijalkaisen tuolin, varaten toisen itselleen, kun taas Dickie Sludge eli Flibbertigibbet, kuten seppä poikaa nimitti, siirsi jakkaransa aivan hänen jalkojensa juureen ja tuijotti häneen niin väkevän uteliaisuuden valtaamana, että hänen ahjotulen valaisemat kasvonsa näyttivät aivan vääntyneiltä. -- »Sinäkin», virkkoi seppä hänelle, »saat nyt, kuten hyvin ansaitsetkin, kuulla elämäni lyhyen tarinan, ja yhtä hyväpä on se Sinulle tosiaan kertoakin kuin jättää se Sinun itsesi nuuskittavaksi, sillä luonto ei ole ikinä sijoittanut terävämpää älyä kehnompaan kuoreen. -- No niin, herra, jos halpa tarinani voi Teitä huvittaa, on se käskettävissänne. -- Mutta ettekö tahtoisi viinasiemausta? Saatanpa vakuuttaa Teille, että minulla tässä kurjassa komerossakin on sitä hieman varastossa.»
»Älä nyt siitä haastele», vastasi Tressilian, »vaan käy tarinaasi, sillä minulla ei ole tässä liikoja aikoja.»
»Teillä ei tule olemaan mitään syytä katua viipymistänne», virkkoi seppä, »sillä hevosenne ennättää tällä välin päästä paremman muonan makuun kuin aamulla, jotta se sitten taas jaksaa joutuisammin katkaista taivalta.»
Näin puhein lähti kenkämestari holvista, palaten muutamien minuuttien kuluttua takaisin. -- Mutta tähän me pysähdymme, siirtääksemme hänen kertomuksensa alun toiseen lukuun.
XI Luku.
Herrani se osaa senkin tempun, (Koko taitoaan en kerro, nääs kun Yksissä me teimme kujeitamme) Että maantien, jota ratsastamme, Tästä hamaan Canterburyyn asti Kääntää nurin aika taitavasti, Vielä kultiin, hopeihin sen peittäin.
_Tuomioherran palvelijan esipuhe -- Canterburyn Tarinoita_.
Seppä aloitti kertomuksensa seuraavin sanoin: -- »Minut kasvatettiin rautioksi, ja minä taisinkin työni yhtä hyvin kuin kuka tahansa mustasorminen, nahkaverhoinen, nokinaamainen tämän jalon ammatin harjoittaja. Mutta minä väsyin soittelemaan vasarasäveleitä rauta-alasimella, ja minä läksin maailmalle, missä minä tutustuin erääseen kuuluisaan silmänkääntäjään, jonka sormet olivat käyneet liian kankeiksi temppuihin ja joka halusi oppilasta avukseen tämän jalon salataiteen harjoittamiseen. Minä palvelin häntä kuusi vuotta, kunnes tulin vuorostani mestariksi -- ja minä vetoan Teidän Korkeuteenne, jonka arvostelusta ei käy väitteleminen, enkö ollut oppinut suorittamaan kujeitani ja koukkujani verrattain hyvin?»
»Erinomaisen hyvin», vastasi Tressilian; »mutta koetahan kertoa lyhyesti.»
»Eipä pitkää aikaa sen jälkeen kun olin esiintynyt ritari Hugh Robsartin talossa Teidän Korkeutenne ollessa läsnä», jatkoi seppä, »kiipesin minä näyttämölle ja mylvin säkeitä kilpaa parhaimpien kanssa sekä 'Mustassa Härässä', Globessa ja Fortunassa että muualla; mutta minä en enää tiedä, miten siinä kävi -- omenoita oli sinä vuonna siunautunut niin viljalti, että kahdenpennin parven pojanvekarat eivät haukanneet niistä muuta kuin yhden suupalan ja heittivät loput sen näyttelijän niskaan, joka kulloinkin sattui olemaan esillä. Niin sain minä siitäkin kyllikseni -- luovuin puolesta osastani seurueeseen -- lahjoitin harjoitusmiekkani eräälle toverilleni -- korkeakorkoiset saappaani pukuvarastoon, ja käänsin koreasti teaterille selkäni.»
»Hyvä, ystäväiseni», virkkoi Tressilian, »entä mihin juoneen sitten ryhdyit?»
»Minusta tuli», vastasi seppä, »osaksi oppilas, osaksi palvelija miehelle, joka suurella taidolla mutta vähillä varoilla harjoitti lääketieteilijän ammattia.»
»Toisin sanoen», oikaisi Tressilian, »Sinusta tuli puoskarin kätyri.»
»Hiukan parempi mies sentään, toivoakseni, hyvä herra Tressilian», vastasi taitoniekka; »ja kuitenkin olivat meidän temppumme, totta puhuakseni, sangen seikkailunomaista laatua, ja lääketaitoa, jonka minä olin saavuttanut alustavilla opinnoillani hevosten käsittelyssä, sovitettiin myös usein ihmisiin. Vaikka ovathan kaikkien tautien siemenet oikeastaan samat; ja jos tärpätti, terva, piki ja häräntali keltaiseen inkivääriin, mastikkipihkaan ja kynsilaukkaan sekoitettuina voivat parantaa hevosen, jota on naula haavoittanut, niin en ymmärrä, miks'ei sama lääke tehoisi ihmiseen, jota on miekalla sohaistu. Mutta mestarini menettelytavat ja taito olivat minun yrittelyjäni paljoa etevämmät ja pyrkivät paljoa vaarallisempiin saavutuksiin. Hän ei ollut ainoastaan rohkea seikkailija käytännöllisen lääkitystaidon alalla, vaan osasi hän myös, jos niiksi tuli, lukea tähdistä ja selvitellä ihmisten onnenvaiheita, joko sitten syntymähetken merkeistä, kuten hän sanoi, tai muulla tavoin. Hän oli oppinut lääkejuomain valmistaja ja syvällinen kemisti -- hän yritti useammankin kerran hyydyttää elohopeaa ja väitti astuneensa aimo askeleen viisasten kiveä kohti. Minulla on vieläkin tallessani muuan hänen tätä aihetta käsittelevä tutkimuksensa, ja jos Teidän Korkeutenne siitä mitään ymmärtää, niin luulenpa Teidän päässeen pitemmälle kuin kaikki ne, jotka ovat sen lukeneet, ja kuin sekin mies, joka sen kirjoitti.»
Ja seppä ojensi Tressilianille nahkapaperikäärön, jossa ylhäällä ja alhaalla ja reunoissa näkyi seitsemän kiertotähden merkkejä kummallisesti yhtyneinä taikakuvioihin ja kreikkalaisiin ja heprealaisiin lauselmiin. Keskellä oli muutamia latinankielisiä, jonkun salattujen tieteiden tutkijan kirjoittamia säkeitä, niin sirosti piirrettyinä, ett'ei paikan hämäryyskään estänyt Tressiliania niitä lukemasta. Niiden sisällys oli seuraavaa laatua: --
»Si fixum solvas, faciasque volare solutum, Et volucrem figas, facient te vivere tutum; Si pariat ventum, valet auri pondere centum; Ventus ubi vult spirat -- Capiat qui capere potest.»
»Minä vakuutan Sinulle», virkkoi Tressilian, »että kaikki, mitä minä ymmärrän tästä sianlatinasta, on siinä, että viimeiset sanat näyttävät merkitsevän: 'Käsitti, kuka käsittää voi!'»
»Se se olikin», jatkoi seppä, »juuri se periaate, jonka mukaan arvoisa ystäväni ja mestarini, tohtori Doboobie, aina sovitti toimintansa, kunnes hän omista kuvitteluistaan hassahtaneena ja suuresta kemistitaidostaan pöyhistyneenä alkoi tuhlata itseään pettäen rahaa, jonka hän oli ansainnut muita pettämällä; hän joko löysi tai rakensi itse -- en tiedä, kuinka päin asia oli -- tämän salaisen työkammion, johon hän tapasi sulkeutua sekä potilaittensa että oppilaittensa näkyviltä, niin että nämä epäilemättäkin arvelivat hänen pitkien ja hämäräperäisten poistumistensa tavallisesta asunnostaan Farringdonin kaupungista aiheutuneen hänen edistymisestään salatuissa tieteissä ja hänen yhteydestään näkymättömän maailman kanssa. Minuakin yritti hän pettää; mutta vaikka en häntä suoranaisesti vastustanutkaan, näki hän kuitenkin minun tietävän liian paljon hänen salaisuuksistaan ollakseni kauvemmin hänen vaaraton toverinsa. Sillä välin tuli hänen nimensä kuuluisaksi, tai pikemminkin surkeankuuluisaksi, ja moni niistä, jotka kääntyivät hänen puoleensa, uskoi häntä vakavasti noidaksi. Vieläpä toi hänen luuloteltu salaisten tieteiden tuntemuksensa hänen luokseen avunetsintään miehiä, jotka olivat liian mahtavia tässä mainittaviksi, asioissa, jotka olivat liian vaarallisia tässä kerrottaviksi. Toiset taas kirosivat ja uhkailivat häntä ja antoivat minulle, hänen tutkimustensa viattomalle apulaiselle pilkkanimen Pirun Sanansaattaja, mikä suuntasi aina päätäni kohti aika kivituiskun milloin vain rohkenin näyttäytyä kylän kujilla. Vihdoin mestarini katosi äkkiä, sanottuaan minulle tulevansa tähän työpajaan ja kiellettyään minua häntä häiritsemästä ennen kuin kahden päivän päästä. Kun tämä aika oli kulunut, aloin huolestua ja läksin tähän maanalaiseen komeroon, missä tapasin tulet sammuneiksi ja työkalut heitellyiksi hujan hajan; samalla oli oppinut Doboobius, kuten hän tapasi nimittää itseään, jättänyt minulle kirjelipun, missä hän ilmoitti, ett'emme koskaan enää tulisi tapaamaan toisiamme, sekä jätti minulle perinnöksi koko kemiallisen tavaravarastonsa sekä nahkapaperikäärön, jota juuri Teille näytin, manaten minua ankarasti tutkimaan sen ilmaisemaa salaisuutta, joka erehtymättömästi oli johtava minut sen ainoan oikean suuren tiedon perille.»
»Ja seurasitko Sinä tätä viisasta manausta?» kysyi Tressilian.