Part 13

Hän oli syntyisin Hogsnortonista, missä kansa sanoo sikojen soittavan urkuja; tämän sananparren selitti hän vertauskuvallisesti, viittaamalla Epikuron sikalaumaan, minkä pesäkunnan nuorempiin jäseniin Horatiuskin lukeutui. Nimensä Erasmuksen johti hän osittain isästään, kuuluisan pesijättären pojasta, sillä tämä pesijätär oli pitänyt tämän suuren oppineen puhtaissa alusvaatteissa koko sen ajan, jonka hän viipyi Oxfordissa, mikä tehtävä ei ollut niinkään helppo, koska hänellä oli vain kaksi paitaa, »joista toinen pesetti toista», kuten sen kunnon eukon oli tapana sanoa. Näistä _camiciae_ olivat toisen jäännökset, kuten mestari Lupanen kehui, yhä hänen hallussaan, hänen iso-äitinsä kun oli onneksi pidättänyt sen laskunsa tasaamiseksi. Mutta hänen mielestään oli hän saanut Erasmus-nimensä vielä korkeammastakin ja valtavammastakin syystä, nimittäin siitä, että hänen äidillään oli varmaankin ollut sellainen salainen aavistus, että tuossa kasteelle kannettavassa lapsessa piili nero, joka kerran vetäisi maineessa vertoja Amsterdamin suurelle oppineellekin. Hänen liikanimensä johti hänet yhtä laajoihin selityksiin kuin ristimänimensäkin. Hän oli taipuvainen luulemaan, että hänen nimensä oli Lupanen, _quasi lucus a non lucendo_, siitä syystä, että hän vain harvoin antoi lupaa koululleen. »Senpätähden», jatkoi hän, »annetaankin koulumestarille latinankielessä nimi _Ludi Magister_, koska hän pidättää pojat leikeistään.» Mutta tämän lisäksi arveli hän voitavan selittää sen aivan toisellakin tavalla ja liittää se hänen erinomaiseen taitoonsa järjestää loistonäytelmiä, maurilaistansseja, vappujuhlia ja muita sellaisia lupapäivähuvituksia, joihin hän vakuutti Tressilianille omaavansa tosiaankin koko Englannin kirkkaimman ja kekseliäimmän pään, niin että tämä moisten tilaisuuksien järjestämiskyky olikin tehnyt hänet tunnetuksi jo monille korkea-arvoisille henkilöille sekä hovissa että maaseudulla ja eritotenkin jalolle Leicesterin kreiville. »Ja vaikka hän nyt näyttäisikin unohtaneen minut», vakuutti hän, »monien valtiollisten puuhainsa hyörinässä, niin olen minä kuitenkin varma siitä, että jos hän haluaa järjestää jonkun soman ajanvietteen hänen majesteettinsa kuningattaren huvitukseksi, tulevat miehet ja hevoset noutamaan Erasmus Lupasta hänen halvasta majastaan. _Parvo contentus_ kuuntelen minä sillä välin oppilaitteni taivuttamista ja kääntämistä, kunnioitettava herra, ja kulutan aikaani runotarten seurassa. Ja niinpä olenkin minä aina kirjevaihdossani ulkomaitten oppineiden kanssa merkinnyt nimekseni _Erasmus ab Die Fausto_ ja olen minä aina nauttinut tällä nimellä varustetulle oppineelle kuuluvaa kunnioitusta; todistuksena siitä olkoon korkeasti-oppinut Diedrichus Buckerschockius, joka omisti minulle tällä nimellä tutkimuksensa kreikkalaisesta r-kirjaimesta. Lyhyesti, herra: minä olen aina ollut onnellinen ja arvossapidetty mies.»

»Jatkukoon elämänne edelleenkin yhtä onnekkaana, hyvä mestari Lupanen!» toivotti matkustaja, »mutta sallikaahan kysyäni Teidän omalla oppineella kielellänne, _Quid hoc ad Iphycli boves_, mitä on tällä kaikella tekemistä hevoseni kengityksen kanssa?»

»_Festina lente_», vastasi tietomies, »me saavumme pian siihenkin kohtaan. Teidän pitää ensiksi tietämän, että pari kolme vuotta sitten tuli näille seuduille muuan henkilö, joka sanoi itseään tohtori Doboobieksi, vaikka hänellä tuskin oli oikeutta kirjoittaa arvonimekseen edes _Magister artium_, ell'eihän nälkäisen mahansa perustuksella. Taikka jos hänellä joitain oppi-arvoja olikin, niin oli hän saanut ne itseltään pääkehnolta, sillä hän oli poppamies -- velho -- ja niin poispäin, käyttääkseni yhteisen kansan nimityksiä. -- No, hyvä herra, huomaanpa Teidän käyvän kärsimättömäksi; mutta ell'ei kertoja astele tarinassaan omaa tietään, niin mitenkä luulette hänen sitten osaavan kuulijansa polulle?»

»Hyvä, hyvä, oppinut herraseni, astelkaa siis vain tietänne», vastasi Tressilian; »mutta pitäkäämme sentään hieman kiiruumpaa, sillä aikani on hyvin täpärällä.»

»No hyvä, herra», puuttui jälleen puheeseen Erasmus Lupanen mitä kiukustuttavimmalla laajasanaisuudellaan, »minä en suinkaan tahdo väittää, että tämä samainen Demetrius, sillä niin kirjoitti hän nimensä ulkomailla, olisi ollut oikea noita, mutta varmaa on, että hän ilmoitti olevansa salamenoisen Ruusuristin veljeskunnan jäsen ja Geberin oppilas (_ex nomine cujus venit verbum vernaculum, gibberish, siansaksa_). Hän paranteli haavoja voitelemalla asetta, eikä kipeätä kohtaa -- ennusteli kädestä -- etsi varastettuja tavaroita seulan ja keritsimien avulla -- keräili oikeata hullujuurta ja urospuolista sananjalansiementä, jota käyttämällä ihminen tulee näkymättömäksi -- väitti olevansa hyvällä tiellä keksimään kaikkiparantavan yleislääkkeen ja kehui muuttavansa hyvää lyijyä huonoksi hopeaksi.»

»Toisin sanoen», tokaisi Tressilian, »hän oli puoskari ja kurja petturi; mutta mitä on yhä kaikella tällä tekemistä hevoseni ja sen pudottaman kengän kanssa?»

»Luvallanne, sangen kunnioitettava herra», vastasi perinpohjainen oppinut, »Te tulette sen kohta käsittämään -- _patientia_ siis vain, sangen kunnioitettava herra, mikä sana Marcus Tulliuksemme mukaan merkitsee '_difficilium rerum diurna perpessio_'. Tämä samainen Demetrius Doboobie alkoi, oltuaan jonkun aikaa tekemisissä seutukunnan kanssa, kuten jo olen Teille kertonut, saavuttaa mainetta _inter magnates_, maan ensimäisten keskuudessa, ja todennäköisesti olisi hän kiivennyt vielä korkealle, ell'ei, ainakin sen mukaan, mitä kansa puhuu (sillä minä en väitä mitään asiaa varmaksi, jota en täydelleen tunne), piru olisi käynyt vaatimaan oikeuksiaan ja lentänyt eräänä pimeänä yönä matkaansa Demetriuksen kanssa, ja sitä miestä ei ole sen jälkeen kuultu eikä nähty. Nyt tulee kertomukseni _medulla_, varsinainen ydin. Tällä tohtori Doboobiella oli ollut palvelija, tai mikä lurjus lie ollut, jota hän oli käyttänyt puhdistamaan sulatus-uuniansa ja pitämään sitä sopivan kuumana -- sekoittamaan lääkejuomiansa -- piirtelemään ympyröitänsä -- mielistelemään potilaitansa, _et sic et caeteris_. -- No hyvä, korkeasti kunnioitettava herrani, kun nyt tohtori oli kadonnut niin kummallisella ja koko seutukuntaa kauhistuttavalla tavalla, ajatteli se veijari, Maronin sanoilla puhuakseni, näin: '_Duo avulso, non deficit alter_'; ja samaten kuin kauppiaan oppipoika asettuu isäntänsä myymäkojuun kun tämä on kuollut tai vetäytynyt pois liikkeestä, niin ryhtyi nyt tämä Waylandkin harjoittamaan mestarivainajansa vaarallista ammattia. Mutta vaikka, korkeasti kunnioitettava herra, maailma onkin ylen hetas kallistamaan korvansa tuollaisten arvottomain miesten kehuskeluille, miesten, jotka itse asiassa ovat vain _saltim banqui_ ja _charlatani_, vaikka ne anastavatkin oikeiden lääketieteilijäin tavat ja taidon, niin olivat tämän kurjan veijarin, tämän Waylandin uskottelut kuitenkin liian karkeita mennäkseen ihmisiin, eikä ollut yhtään oppimatonta maalaista eikä talonpoikaa, joka ei olisi ollut valmis, vaikkakin omalla höyläämättömällä kielellään, paiskaamaan hänelle vasten naamaa seuraavia Persiuksen sanoja, --

»'_Diluis helleborum, certo compescere puncto Nescius examen? vetat hoc natura medendi_';

»mitkä minä olen vaatimattomasti mukaillen kääntänyt näin, --

»Aivastusjuurta jos sä tahdot viedä Rohtoon, etkä hiuskarvallensa tiedä Kuinka paljon: lääketaito sit' ei siedä.

»Lisäksi peloitti mestarin huono maine ja hänen kummallinen ja epäilyttävä loppunsa tai ainakin äkillinen katoamisensa kaikkia, ehkeikään aivan epätoivoisimpia, etsimästä apua tai neuvoa hänen palvelijaltaan; minkä vuoksi se miesparka olikin alussa kuolla nälkään. Mutta paholainen, joka Demetriuksen eli Doboobien kuoltua oli siirtynyt hänen palvelukseensa, kuiskasi hänelle uuden keinon. Tämä roikale, tapahtukoonpa se nyt sitten itsensä vihtahousun tai ennen saadun opin avulla, kengittää hevosia paremmin kuin kukaan tästä Islantiin; ja niin lakkasi hän käsittelemästä niitä kaksijalkaisia ja höyhenettömiä olentoja, joita ihmisiksi sanotaan, ja otti yksinomaiseksi toimekseen hevosten kengittämisen.»

»Tosiaanko! ja missä hän nyt asuu?» kiirehti Tressilian. »Ja oikein hyvinkö hän hevosia kengittää? -- Opastakaa minut heti hänen asunnolleen.»

Tämä keskeytys ei lainkaan miellyttänyt koulumestaria, joka huudahtikin: »_O, caeca mens mortalium!_ sanon vielä kerran, vaikka olen jo ennenkin näitä sanoja käyttänyt! Mutta minä toivoisin, että muinoiset kirjailijat tarjoaisivat minulle niin väkivoimaisen lauselman, että se kykenisi pysäyttämään ne, jotka syöksyvät suoraan omaan turmioonsa. Kuulkaa kuitenkin, minä pyydän, tämän miehen ehdot», jatkoi hän, »ennen kuin Te niin kerkeästi haluatte antautua vaaraan --»

»Se ei ota rahaa työstään», ehätti eukko, joka seisoi siinä lähettyvillä ja nautti riemastuneena niistä kauniista sanoista ja syvällisistä ponsilauselmista, mitkä niin viljavina vuotivat hänen oppineen huonekumppaninsa, mestari Lupasen huulilta. Mutta tämä keskeytys oli yhtävähän koulumestarin mieleen kuin matkustajankaan hätäilevä kysymys.

»Vaikene», sanoi hän, »Sludge-mummoseni; tiedä paikkasi, jos saan pyytää. _Sufflamina_, Sludge-mummoseni, ja salli minun selvittää tämä asia arvoisalle vieraallemme. -- Herra», jatkoi hän jälleen Tressilianiin kääntyen, »tämä akka puhui totuuden, vaikkakin omalla sievistämättömällä tavallaan; sillä tämä _faber ferrarius_ eli kenkäseppä ei tosiaankaan ota rahaa keneltäkään.»

»Ja se on varma merkki siitä, että se on tekemisissä saatanan kanssa», vakuutti eukko Sludge; »sillä eihän kukaan oikea kristitty kieltäydy ottamasta maksua työstään.»

»Tuo akka osasi jälleen oksaan», virkkoi koulumestari; »_rem acu tetigit_ -- hän pisti neulansa kärjellä keskelle asiaa. -- Tämä Wayland ei tosiaankaan ota rahaa keneltäkään, eikä myöskään näyttäydy kenellekään.»

»Ja tietääkö tämä mielipuoli, sillä sellaisena häntä pidän», kysyi matkustaja, »mitään ammatistaan?»

»Oo, herra, siinä suhteessa täytyy meidän tehdä oikeutta paholaiselle -- Mulciber itse kaikkine kyklooppeineen tuskin pääsisi korjaamaan hänen työtään. Mutta olisipa tosiaankin tyhmää ottaa neuvoa tai apua sellaiselta, joka on liiankin ilmeisesti liitossa kaiken pahan alkujuuren kanssa.»

»Minun täytyy kuitenkin uskaltaa koetus, hyvä mestari Lupanen», virkkoi Tressilian nousten; »ja koska hevoseni on kai jo pureksinut muonansa, täytyy minun vain kiittää Teitä hyvästä kestityksestä ja pyytää Teitä opastamaan minua sen miehen asunnolle, jotta taas pääsisin jatkamaan matkaani.»

»Niin, niin, opastakaa Te vain häntä, mestari Herasmus», sanoi eukko, joka nähtävästi halusi vapauttaa talonsa vieraastaan; »ketä piru ajaa, sen täytyy väkisinkin mennä.»

»_Do manus_», sanoi koulumestari, »minä alistun -- mutta minä otan koko maailman todistajakseni, että minä olen tälle kunnioitettavalle herralle perinpohjaisesti selvittänyt kaiken sen vahingon, minkä hän on jo tehnyt ja tulee vasta tekemään kuolemattomalle sielulleen, siten ruvetessaan saatanan liittolaiseksi. Niinpä en minä itse lähdekään vieraamme matkaan, vaan lähetän häntä saattamaan oppilaani. -- _Ricarde! Adsis, nebulo_.»

»Luvallanne puhuen, siitä ei tule mitään», tokaisi eukko; »Te saatte hukuttaa oman sielunne, jos mielenne tekee, mutta minun poikani ei pidä juokseman moisilla asioilla; ja minua ihmetyttääkin, herra tohtori, että Te ehdotattekaan sellaista tointa pikku Dickielleni.»

»Ei, hyvä Sludge-mummoseni», vastasi koti-opettaja, »Ricardus menee vain tuonne mäelle ja osoittaa sormellaan vieraalle seppä Waylandin asunnon. Älä luule hänelle mitään pahaa tapahtuvan, sillä hän luki tänä aamuna syömättömällä vatsalla luvun septuagintasta ja sen lisäksi on hän tutkinut määrätyn pätkän kreikankielistä testamenttiaan.»

»Niin», sanoi hänen äitinsä, »ja minä neuloin hänen nuttunsa kaulukseen noidanjalavan vesan silloin kun se ilkeä varas alkoi näillä seuduin temppuilla ihmisten ja elukoiden kanssa.»

»Ja koska hän usein -- epäilen sitä vahvasti -- käy sen velhon luona omin päinsäkin, niin saa hän nytkin lähteä sinne tai ainakin lähettyville meidän mieliksemme ja tämän vieraan palvelukseksi. -- _Ergo, heus, Ricarde! adsis, quaeso, mi didascule_.»

Tämä näin hellin sanoin huudettu oppilas ventturoi vihdoin huoneeseen; hän oli oudon näköinen, vaaperteleva, ruma pojanvekara, joka kääpiömäisen kokonsa takia näytti noin kahdentoista tai kolmentoista ikäiseltä, vaikka hän todellisuudessa otaksuttavasti olikin paria vuotta vanhempi; hänen päätään peitti ylen pörröinen, punaisenkellertävä tukka, hänen kasvonsa olivat pisamaiset ja auringonpaahtamat, hänen nenänsä leveä ja litteä, leukansa pitkä, ja hänen harmaat tuijottavat silmänsä katsoivat hullunkurisesti vinoon ja lähenivät melkein kieroutta, vaikk'ei sitä voinutkaan aivan varmaan vakuuttaa. Oli mahdotonta katsella tätä pikkumiestä tuntematta melkoista naurunhalua, etenkin kun Sludge-mummo veti hänet syliinsä ja suuteli häntä, välittämättä pojan vastustelemisista ja potkimisista, joilla tämä vastasi eukon hyväilyihin, sekä nimitteli häntä omaksi kalliiksi kaunehelmekseen.

»_Ricarde_», sanoi opettaja, »Sinun täytyy heti paikalla (se on _profecto_) mennä tuolle mäelle ja näyttää tälle kunnian herralle seppä Smithin paja.»

»Kaunis aamutehtävä tosiaankin», vastasi poika paremmalla kielellä kuin Tressilian oli odottanutkaan; »ja kuka tietää, vaikka paholainen lennättäisi minut matkaansa ennen kuin palaan?»

»Niin, niin oikein», ehätti eukko Sludge, »ja olisittepa saanut kahdestikin miettiä, herra koulumestari, ennen kuin lähetätte rakkaan kultupoikani sellaiselle asialle. Sitäkös varten minä täytän Teidän mahanne ja vaatetan raatonne, sitäkös jo, en mä paremminkaan sano!»

»Pyh -- _nugae_, hyvä Sludge-mummoseni», vastasi opettaja; »minä vakuutan Sinulle, ettei saatana, jos tässä saatanaa on likimaillakaan, uskalla koskea hänen pukunsa ainoaan lankaankaan; sillä Dickie osaa laskettaa _paterinsa_ siinä kuin toinenkin ja voi niin suistaa itsensä pääkehnonkin -- _Eumenides, Stygiumque nefas_.»

»Niin, ja neuloinhan minä vuorijalavan vesan hänen kaulukseensa, senhän jo sanoinkin», virkkoi kunnon eukko, »ja siitä on luulemma enemmän apua kuin Teidän kaikista mongerruksistanne; mutta ei sentään pitäisi oikein hakemalla hakea paholaisen ja hänen palvelijainsa seuraa.»

»Kelpo poikani», virkkoi Tressilian, joka näki Dickien kasvoilla väreilevästä pilkallisesta irvistyksestä sen vekaran mieluummin toimivan oman päänsä kuin vanhempien ihmisten ohjeiden mukaan, »minä annan Sinulle hopearahan, kaunis veikkoseni, jos vain opastat minut sen sepän pajalle.»

Poika lennätti hänelle ymmärtävän syrjäsilmäyksen, joka näytti lupaavan suostumista kauppaan, samalla huutaen: »Minäkö opastamaan Teitä seppä Waylandin pajalle! Kuinka, mies, enkö minä jo sanonut, että paholainen voisi vielä lennättää minut matkaansa aivan niin kuin tuo haukka tuolla» (rientäen akkunaan) »lennättää mummon kananpoikasta?»

»Haukka! haukka!» kiljaisi eukko ja unohtaen kaiken muun siinä hädässä riensi hän kananpoikiensa avuksi niin nopeasti kuin hänen vanhat koipensa suinkin sallivat.

»No nyt asiaan», sanoi pojanvekara Tressilianille, »siepatkaa hattunne, hakekaa hevosenne, älkääkä unohtako hopearahaa, josta puhuitte.»

»Ei, mutta odotahan, odotahan», pyyteli opettaja, »_Sufflamina, Ricarde_!»

»Odottakaa itse», vastasi Dickie, »ja miettikää, mitä vastaatte iso-äidille, kun näin lähetitte minut pikakyydillä paholaisen kynsiin.»

Oivaltaen raskaan edesvastuun, johon oli joutumaisillaan, syöksähti opettaja ylös ja riensi kiiruusti käymään pikkumieheen käsiksi ja estämään hänen lähtöään; mutta Dickie kiemurteli vapaaksi hänen hyppysistään, pakeni mökistä ja juoksi täyttä karkua läheiselle mäelle, kun taas opettaja, runsaasta kokemuksesta tietäen, ett'ei hän mitenkään saavuttaisi kasvattiaan jalkapelillä, turvautui mairittelevimpiin latinalaisiin nimityksiin, mitä sen kielen sanavarasto suinkin tarjosi, saadakseen pojan palaamaan. Mutta tuo pahankurinen veitikka käänsi kuuron korvan _mi anime'lle, corculum meum'ille_ ja muille sentapaisille klassillisille lempinimille, ja hyppi ja loikki vain kummun harjalla kuin tonttu kuutamossa, viittaillen uutta tuttavaansa Tressiliania tulemaan samaa tietä.

Matkustaja haki nopeasti hevosensa ja lähtiessään seuranmaan keijumaista opastansa painoi hän puoliksi väkisin hyljätyn opettajaparan käteen vaatimattoman kurvauksen saamastaan kestityksestä, mikä seikka hieman vaimensi sitä ankaraa pelkoa, jota tämä miespoloinen tunsi talon vanhan emännän paluuta ajatellessaan. Ilmeisesti tapahtui se paluu verrattain pian; sillä Tressilian ja hänen oppaansa eivät olleet päässeet vielä kovinkaan kauvas, ennen kuin he kuulivat rämähtelevän naisäänen kiljaisuja ja niihin sekaantuneina mestari Erasmus Lupasen klassillisia sadatteluja. Mutta Dickie Sludge, joka oli yhtä kuuro iso-äidillisen hellyyden kuiskeille kuin koulumestarin mahtipontisille varoituksillekin, patikoi huolettomana Tressilianin edellä, huomauttaen vain, että »jos ne nyt huutavat kurkkunsa käheiksi, niin saavat ne nuoleskella hunaja-astiaa, sillä minä söin siitä eilen hunajan puti puhtaaksi.»

X Luku.

He sisään astuivat ja -- kas vainen: Isäntä siellä työssään ahertaa; Ukko raihnas, pieni, tonttumainen, Poski laiha, kuopasta silmä kiiluttaa, Kuin kauvan tyrmässä ois saanut kaikertaa.

_Keijukaisten Kuningatar_.

»Vieläkö on pitkältä sepän asunnolle, kaunis miehenalku?» kysyi Tressilian nuorelta oppaaltaan.

»Mitenkäs Te minua taas nimitittekään?» sanoi poika, katsahtaen häneen vinosti terävillä harmailla silmillään.

»Minä sanoin Sinua kauniiksi miehenaluksi -- ei suinkaan siinä ole mitään loukkaavaa, poikaseni?»

»Ei -- mutta jos Te nyt olisitte iso-äitini ja koulumestari Lupasen lähettyvillä, niin saisitte Te kaikki kolme laulaa kuorossa tätä vanhaa veisua:

»Kolme oli kerran meittiä, Ja kaikki me oltiin Huilu-Heikkiä.»

»Ja miksi niin, pikkumies?» kysyi Tressilian.

»Koska», vastasi ruma vekara, »Te olette ainoat kolme ihmistä, jotka ovat sanoneet minua kauniiksi -- no, mummoni sanoo minua kauniiksi, koska hän on osaksi sokea vanhuuttaan ja aivan sokea hellyyttään -- ja opettajani, se köyhä koulumestari, sanoo minua kauniiksi, päästäkseen eukon suosioon ja saadakseen täysinäisemmän puurovadin ja lämpimämmän paikan tulen ääressä. Mutta miksi _Te_ sanotte minua kauniiksi miehenaluksi, sen tiedätte Te parhaiten itse.»

»Sinä olet ainakin teräväpäinen velikulta, ell'etkään kaunis miehenalku. Mutta miksi leikkitoverisi Sinua nimittelevät?»

»Tontuksi», vastasi poika siekailematta; »mutta pidänpä minä totisesti mieluummin oman ruman naamani kuin jonkun heidän paksuista kalloistaan, joissa ei ole enempää älyä kuin tiiliskivessä.»

»Sinä siis et ensinkään pelkää seppää, jonka luo olemme menossa?»

»Minäkö pelkäisin häntä!» huudahti poika; »vaikka hän olisi itse se pääkehno, joksi ihmiset häntä luulevat, en pelkäisi häntä sittenkään; mutta vaikka hän onkin hieman omituinen, ei hänessä ole enempää paholaista kuin Teissäkään, mutta sitä en minä menisi kaikille kertomaan.»

»Ja miksi sanot sen sitten minulle, poikaseni?» kysyi Tressilian.

»Koska Te olette toista lajia herrasmiehiä kuin mitä täällä nähdään joka päivä», vastasi Dickie; »ja vaikka minä olenkin ruma kuin synti, niin en sentään tahtoisi Teidän pitävän minua hölmönä, etenkin kun minun ehkä joskus täytyy pyytää Teiltä pientä suosionosoitusta.»

»Ja mikä se olisi, pikkumies, jota minä en saa sanoa kauniiksi?» kysyi Tressilian.

»Oh, jos pyytäisin sitä nyt heti», vastasi poika, »niin epäisitte sen -- minä odotan siksi kunnes tapaamme toisemme hovissa.»

»Hovissa, Rikhard! Sinäkö muka hoviin?» ihmetteli Tressilian.

»Kas niin, siinä on nyt taas se sama laulu!» vastasi poika; »takaanpa Teidän nyt ajattelevan, että mitä tuollainen ruma, rujo pojanvekara hovissa tekee? Mutta antakaa Rikhard Sludgen vain yrittää! En minä olekkaan turhanpäiten ollut täällä kukkona tunkiolla. Tahdonpa terävällä älyllä auttaa rumaa naamaani.»

»Mutta mitä sanoo iso-äitisi, ja opettajasi, mestari Lupanen?»

»Mitä haluavat», heitti Dickie; »toisella on kananpoikansa luettavinaan ja toisella paksupäät oppilaansa suomittavinaan. Minä olisin jo aikoja sitten jättänyt heidät kynttilää pitelemään ja näyttänyt tälle kylärähjälle kantapäitäni, ell'ei se koulumestari olisi luvannut ottaa minua mukaansa ja antaa minulle osaa jossakin järjestämässään loistonäytelmässä, sillä huhutaan pidettävän suuria juhlia piakkoin.»

»Ja missä niitä muka pidettäisiin, pikku ystäväiseni?» kysyi Tressilian.

»Oh, jossain linnassa siellä Pohjan puolessa», vastasi hänen oppaansa -- »hurjan kaukana Berkshirestä. Mutta meidän vanha koulumestarimme väittää, etteivät ne voi tulla toimeen ilman häntä; ja hän saattaa olla oikeassakin, sillä hän on jo järjestänyt monta kaunista näytelmää. Hän ei ole puoliksikaan niin hullu kuin häntä luulisi, kun hän ryhtyy johonkin, jonka hän ymmärtää; ja hän osaa vyörytellä suustaan säkeitä kuin paraskin näyttelijä, mutta paneppas hänet, Jumala nähköön, varastamaan hanhi-eukon munia, niin saisi hän ukko-hanhelta varmasti selkäänsä.»

»Ja Sinäkin tulet esittämään osaa hänen vastaisessa näytelmässään?» kysyi Tressilian, jota huvitti pojan rohkea keskustelutapa ja hänen ovela ihmistuntemuksensa.

»Varmasti», vastasi Rikhard Sludge, »hän on sen jo luvannut; ja jos hän rikkoo sanansa, käy hänen huonosti; sillä annappas kun minä vain pääsen häneen hampaineni kiinni ja samassa nytkäytän päätäni alaspäin, niin paiskaan minä hänet menemään sellaista vauhtia että luut ruskavat. -- Vaikka en minä hänelle sentään viitsisi niin kovin pahaa tehdä», jatkoi poika, »sillä se ikävystyttävä ukkohöpsö on suurella vaivalla opettanut minulle kaikki mitä itse tiesi. -- Mutta se siitä. -- Tässähän sitä jo ollaankin seppä Waylandin pajan ovella.»

»Pilailethan, pikku-ystäväni», virkkoi Tressilian; »tässähän näkyy vain autio nummi ja cornwallilaisen muinaishaudan tapainen kivikehä, suurin kivi keskellä.»

»Niinpä niin», sanoi poika, »ja tuo suuri laakea kivi siinä keskellä, joka lepää poikittain näiden toisten pystyssä törröttäväin päällä, on seppä Waylandin maksupöytä, ja siihen pitää Teidän lukea rahanne.»

»Mitä Sinä sillä hassutuksella tarkoitat?» kysyi matkustaja, joka jo alkoi kiukustua poikaan ja suuttua itseensä, kun oli ruvennut luottamaan moiseen löylynlyömään oppaaseen.

»No», vastasi Dickie irvistellen, »Teidän täytyy sitoa hevosenne tuohon pystykiveen kiinnitettyyn renkaaseen, sitten viheltää kolme kertaa ja laskea hopearahanne tuolle toiselle laakealle kivelle, poistua kehästä, istuutua lännen puolelle tuota pientä viidakkoa ja varoa, ett'ette katso oikealle ettekä vasemmalle kymmeneen minuuttiin tai niin pitkään aikaan kun kuulette vasaran pauketta, ja kun se on lakannut, lukekaa rukouksianne niin kauvan kuin laskisitte sataan, tai laskekaa vain sataan, se tekee saman asian -- palatkaa sitten kehään, ja Te olette huomaava rahanne kadonneeksi ja hevosenne kengitetyksi.»

»Rahani kadonneeksi, se on ainakin varmaa!» virkkoi Tressilian; »mutta mitä muuhun tulee -- kuuleppas, poikaseni, minä en ole koulumestarisi, mutta jos Sinä rupeat ilvehtimään kanssani, otan osan hänen tehtävistään huolekseni ja annan Sinulle oikein aika mekosta.»

»Kyllä vain, jos saatte minut kiinni!» pilkkasi poika, lähtien samassa juosta vilkkasemaan pitkin nummea nopeudella, joka teki tyhjäksi kaikki Tressilianin yritykset saavuttaa häntä, raskaat saappaansa kun vielä haittasivat häntä. Eikä suinkaan ollut vähimmän kiusallista pojan kujeilussa se seikka, ett'ei hän pitänyt vähääkään kiirettä, muka vaaraa välttääkseen tai pelon jouduttamana, vaan pysytteli aina niin lähellä, että Tressilian hullaantui jatkamaan takaa-ajoansa, sitten livahtaen syrjään tuulen vauhdilla, juuri kun hänen vainoojansa luuli saavansa häntä kauluksesta, ja kierrellen ja kaarrellen joka taholle, kuitenkin niin, ett'ei hän poistunut kovin kauvas alkuperäisestä lähtöpaikastaan.