Part 12
»Ei, kautta ristiinnaulitun!» huudahti Tressilian. »Väärinkäsitykset ja surut liittyivät hänen oleskeluunsa siellä ja niin omituisella tavalla, ett'en vielä tälläkään hetkellä osaa selvittää niiden asteettaista hiipimistä turmelemaan ennen niin onnellisen perheen rauhaa. Ensi alussa vastasi Amy Robsart tämän Varneyn huomaavaisuuksiin tavallisiin seurakohteliaisuuksiin liittyvällä välinpitämättömyydellä; sitten seurasi aika, jolloin tämä mies näytti tulleen hänelle vastenmieliseksi, jopa inhoittavaksikin, kunnes heidän välilleen tuntui syntyneen aivan erinomaisen läheiset suhteet. Varney heitti kokonaan sen tavoittelevan ja mielistelevän sävyn, joka oli ollut ominaista hänen aikaisemmalle lähentelemiselleen; ja Amy puolestaan näytti myös luopuvan siitä peittelemättömästä inhosta, jolla hän oli sitä ennen kohdellut. Heillä näytti olevan salaista yhteyttä ja keskinäistä ymmärtämystä enemmän kuin minä kunnolla saatoin sietää; ja minä aloin epäillä heidän vaivihkaa tapailevan toisiaan, saadakseen puhella paremmassa rauhassa kuin meidän läheisyydessämme. Monet seikat, joihin silloin kiinnitin vain vähän huomiota -- sillä minä pidin hänen sydäntään yhtä avonaisena kuin hänen enkelimäisiä kasvojaan -- ovat sittemmin muistuneet mieleeni vakuuttamaan minua heidän salaisesta yhteydestään. Mutta minun ei tarvitse lähteä niitä lähemmin selittämään -- tosi-asiat puhuvat puolestansa. Amy Robsart katosi isänsä talosta -- Varney hävisi samoihin aikoihin -- ja juuri tänä päivänä tapasin minä Amyn asumasta Varneyn jalkavaimona hänen inhoittavan kätyrinsä Fosterin talossa, minne Varney oli tuntemattomaksi verhottuna tullut häntä katsomaan salaisen portin kautta.»
»Ja siinäkö nyt oli kahakkanne syy? Minusta nähden olisi Teidän jo ennakolta pitänyt tietämän, ett'ei kaunis naikkonen halunnut eikä ansainnut Teidän sekaantumistanne asiaan.»
»Hyvä isäntä», vastasi Tressilian, »isäni, sillä isäkseni täytyy minun yhä vielä sanoa ritari Hugh Robsartia, istuu kotona kamppailemassa surunsa kanssa tai koettaa, jos on siksi toipunut, mielityöhönsä, metsänkäyntiin, turhaan hukuttaa muiston siitä, että hänellä kerran oli tytär -- muisto, joka tuon tuostakin mitä järisyttävimmällä voimalla ottaa hänet valtoihinsa. Minä en voinut kauvemmin sietää sitä ajatusta, että hän eli noin syvässä surussa ja Amy niin syvässä synnissä; ja minä ryhdyin häntä etsimään, toivoen voivani taivuttaa hänet palaamaan kotiinsa jälleen. Minä löysin hänet, ja onnistunko sitten yrityksessäni tai huomaanko sen täydelleen raukeavan tyhjiin, kumpaisessakin tapauksessa on aikomukseni astua laivaan ja matkustaa Virginiaan.»
»Älkää nyt olko noin malttamaton, hyvä herraseni», lohdutti Giles Gosling; »älkääkä hukatko elämäänne sen takia, että nainen -- lyhyesti sanottuna -- _on_ nainen, ja vaihtelee rakastajiaan yhtä helposti kuin nauhojaan, ilman sen parempaa syytä kuin hänen pelkkä oikkunsa. Mutta ennenkuin pohdimme tätä asiaa edelleen, sallikaa minun kysyä, mitkä epäluulot johtivat Teidät niin varmasti tämän naisen asuntoon, tai oikeamminkin piilopaikkaan?»
»Viimeinen sana sopii paremmin, hyvä isäntä», vastasi Tressilian; »ja mitä Sinun kysymykseesi tulee, niin toi minut näille seuduille tieto siitä, että Varneyllä oli täällä päin laajoja, ennen muinoin Abingdonin munkeille kuuluneita alueita hallussaan; ja sisarenpoikanne käynti vanhan toverinsa Fosterin luona hankki minulle sopivan tilaisuuden päästä täydelliseen varmuuteen asiasta.»
»Ja mitä Te nyt aijotte, kunnioitettava herra? -- suokaa anteeksi suora kysymykseni.»
»Minä aijon, hyvä isäntä», vastasi Tressilian, »lähteä huomenna uudestaan hänen asuinpaikkaansa ja pyrkiä hänen kanssaan pitempiin puheisiin kuin tänään. Hänen on tosiaankin täytynyt tykkänään muuttua entisestään, ell'eivät sanani tee häneen mitään vaikutusta.»
»Luvallanne puhuen, herra Tressilian», sanoi isäntä, »Te ette voi mitenkään käyttää sitä keinoa. Nainenhan, jos ymmärsin Teidät oikein, on jo hyljännyt välitystarjouksenne tässä asiassa.»
»Se on liiankin totta», vastasi Tressilian; »sitä en saata kieltää.»
»No, mikä sen vietävän oikeus tai etu pakoittaa Teidät väkisin tyrkyttämään hänelle välitystänne, niin häpeällinen kuin hänen kiintymyksensä lieneekin hänelle itselleen ja hänen omaisilleen? Ell'en kokonaan erehdy, eivät ne, joiden turviin hän on heittäytynyt, vähintäkään epäröisi torjuessaan Teidän sekaantumisenne asiaan, vaikkapa Te olisitte tytön isä tai veli; mutta hyljättynä rakastajana antaudutte Te siihen vaaraan, että Teidät ajetaan talosta väkivallalla ja häpeällä. Te ette voi saada keneltäkään virkamieheltä apua ettekä tukea; ja Te pyydystätte siis varjoa vedestä ja joudutte -- suokaa anteeksi suoruuteni -- vain hätään ja huoleen sitä tavoitellessanne.»
»Minä pyydän Leicesterin kreivin apua», vastasi Tressilian, »hänen suosikkinsa konnamaisuutta vastaan. -- Hän mielistelee puritanein ankaraa uskonlahkoa -- hän ei uskalla jo ulkonaisen arvonsakaan takia hyljätä pyyntöäni, vaikka häneltä kokonaan puuttuisivatkin ne kunniallisuuden ja jalouden avut, joilla maine hänet koristaa. Muussa tapauksessa käännyn minä kuningattaren itsensä puoleen.»
»Vaikka Leicester», selitti isäntä, »haluaisikin puolustaa suosikkiansa (sillä hänen sanotaan tosiaankin olevan erinomaisen hyvissä väleissä Varneyn kanssa), niin kyllä kuningattareen vetoaminen saattaisi heidät molemmat järkiinsä. Hänen majesteettinsa on ankara tällaisissa asioissa, ja hänen sanotaan -- ell'ei ole mikään valtiorikos puhella sellaisia -- pikemmin antavan anteeksi kymmenelle hovimiehelle, jotka rakastuvat häneen, kuin yhdelle, joka pitää jotakin muuta naista häntä parempana. Rohkeutta siis vain, urhea vieraani! Sillä kun Te laskette ritari Hughin nimeen tehdyn ja Teidän kärsimänne vääryyden esityksellä vahvistetun valituskirjelmän valta-istuimen juurelle, niin hyppäisi se suosikkikreivi yhtä mielellään syvimpään Temsiin kuin ryhtyisi puolustamaan Varneyta tämänluontoisessa asiassa. Mutta voidaksenne odottaa menetystä edes jonkinlaisella varmuudella, täytyy Teidän toimia hyvin taitavasti; ja jäämättä tänne tappelemaan valtioneuvoskunnan jäsenen tallimestarin kanssa ja saamaan hänen kätyriensä tikarinpistoja kylkiinne, pitäisi Teidän kiiruhtaman Devonshireen, kirjoituttaman anomus ritari Hugh Robsartin nimeen ja keräämän niin paljon ystäviä kuin voitte, tukemaan asiaanne hovissa.»
»Puhuit viisaasti, hyvä isäntäni», virkkoi Tressilian, »ja minä käytän neuvoasi hyväkseni ja lähden täältä huomenaamulla aikaisin.»
»Ei, lähtekää täältä jo tänä yönä, ennenkuin aamu valkenee», vastasi isäntä. »En milloinkaan hartaammin toivonut vieraan tuloa kuin nyt Teidän onnellista lähtöänne. Sukulaiseni kohtalona tulee kaiken todennäköisyyden mukaan olemaan hirsipuu syystä tai toisesta, mutta enpä minä soisi hänen joutuvan sinne kunnioitettavan vieraani murhasta. 'Parempi ratsastaa rauhassa yöllä', sanoo sananlasku, 'kuin päivällä rosvon rinnalla.' Tulkaa, herra, oman turvallisuutenne tähden minä näin kiivaasti Teitä matkaan toimitan. Hevosenne ja kaikki muu on jo valmiina, ja tässä on laskunne.»
»Se on hieman alle tämän arvon», virkkoi Tressilian ojentaessaan isännälle kultarahaa; »anna ylijäämä tyttärellesi, kauniille Cicelylle, ja talon palvelijoille.»
»He saavat maistaa anteliaisuuttanne, herra», vastasi Gosling, »ja Te saisitte kohteliaaksi kiitokseksi maistaa tyttäreni huulia, ell'ei tämä hetki estäisi häntä hyvästelemästä Teitä porttikäytävässä.»
»Älä päästä tytärtäsi liian läheisiin tekemisiin vieraittesi kanssa, hyvä isäntä», virkkoi Tressilian.
»Oh, herra, kyllä siitä huoli pidetään; mutta minä en lainkaan ihmettele, että Te olette niille kaikille mustasukkainen. -- Saanko kysyä, millä naamalla se kaunis linnanrouva otti Teidät eilen vastaan?»
»Minä myönnän», vastasi Tressilian, »että hän oli yhtä suutuksissaan kuin hämmennyksissäänkin, ja että minulla on vain vähän toiveita siitä, että hän pian heräisi onnettomasta hairahduksestaan.»
»Siinä tapauksessa, herra, en minä ensinkään ymmärrä, miksi Te haluaisitte näytellä sellaisen neidon puolustajasankarin osaa, joka ei Teistä vähääkään välitä, ja joutua sellaisen suosikin vihan alaiseksi, joka on aivan yhtä vaarallinen hirviö kuin vanhojen kertomuskirjojen harhaileva ritari ikinä saattoi kohdata.»
»Noin otaksuessasi teet Sinä minulle vääryyttä, isäntä, -- suurta vääryyttä», vastasi Tressilian; »minä en suinkaan toivo Amyn vielä kerran kääntävän ajatuksiansa minuun. Kunhan vain olen saanut hänet jälleen hyviin väleihin isänsä kanssa, niin on kaikki, mitä minulla on tehtävää Europassa -- ehkä koko maailmassa -- toimitettu ja päätetty.»
»Viisaampi päätös olisi kulauttaa kurkkuunne maljallinen mesiviiniä ja unohtaa hänet», neuvoi isäntä. »Mutta kaksikymmenviisivuotias ja viidenkymmenen maihin ehtinyt mies katselevat näitä asioita aivan eri tavalla, etenkin jos toinen silmäpari on pantu nuoren, urhean ritarin ja toinen vanhan majatalon isännän kalloon. Minä säälin teitä, herra Tressilian, mutta enpä näe, miten voisin auttaa Teitä tässä asiassa.»
»Vain täten, hyvä isäntä», vastasi Tressilian. -- »Pidä silmällä linnalaisten puuhia, joista Sinä epäluuloa herättämättä pääset selville, koska kerran kaiken maailman uutiset lentävät Sinun olutpenkillesi; ja ole sitten hyvä ja ilmoita tietosi kirjallisesti sille henkilölle, mutta ei kenellekään muulle, joka tuo Sinulle tämän sormuksen erikoiseksi tunnusmerkiksi -- katso sitä tarkoin -- se on kallisarvoinen ja on sitten joutuva Sinun omaisuudeksesi.»
»Ei, herra», virkkoi isäntä, »minä en kaipaa mitään palkintoa. -- Mutta minusta näyttää varomattomalta, jo ammattini julkisen luonteenkin takia, sekaantua näin hämärään ja vaaralliseen asiaan. Sehän ei kuulu minuun mitään.»
»Sinuun ja jokaiseen isään tässä maassa, joka tahtoo pelastaa tyttärensä häpeän, synnin ja kurjuuden kahleista, kuuluu tämä asia syvemmin kuin mikään muu maan päällä.»
»Hyvä, herra», vastasi isäntä, »ne olivat jaloja sanoja ne; ja oikein minun käy sydämestäni sääliksi sitä kunnon aatelisukkoa, joka kulutti omaisuutensa maallensa kunniaa tuottavaan vieraanvaraisuuteen, ja nyt sieppasi sellainen haukka kuin se Varney hänen tyttärensä, josta olisi pitänyt tuleman hänen vanhuutensa tuki ja turva ja muuta sellaista. Ja vaikka Teidän osanne tässä asiassa on verrattain vaarallinen, niin tahdon minä siitä huolimatta ruveta hulluksi kanssanne ja avustaa Teitä kunniallisessa yrityksessänne vallata sen kunnon miehen lapsi takaisin, mikäli luotettavana tiedustelijananne suinkin voin. Ja kun minun tulee olla uskollinen Teille, niin pyydän minä Teitäkin olemaan uskollinen minulle ja pitämään koko asian omana salaisuutenanne; sillä olisipa se aika kolttonen 'Mustan Karhun' hyvälle maineelle, jos voitaisiin sanoa, että sen 'Karhunkin' isäntä se puuhailee sellaisia. Varneylla on tarpeeksi vaikutusvoimaa oikeudessa riistääkseen komean kilpeni patsaastaan, missä se nyt niin uljaana heiluu, ottaakseen minulta tarjoiluoikeudet ja saattaakseen minut häviöön ullakolta kellariin asti.»
»Älä epäile vaiteliaisuuttani, hyvä isäntä», virkkoi Tressilian; »minä tulen olemaan Sinulle syvästi kiitollinen palveluksestasi ja vaarasta, johon antaudut minun tähteni. -- Muista, että sormus on minun varma merkkini. -- Ja nyt, hyvästi vain -- sillä Sinäpä viisaasti kyllä neuvoit minua viipymään täällä mahdollisimman vähän aikaa.»
»Seuratkaa siis minua, herra vieras», sanoi isäntä, »ja astukaa niin varovasti kuin olisi kananmunia jalkojenne alla eikä honkapalkkeja. -- Kukaan ei saa tietää, milloin ja miten Te läksitte.»
Salalyhtynsä avulla saattoi hän Tressilianin, niin pian kun tämä oli suorittanut matkavalmistuksensa, useita sokkeloisia käytäviä pitkin ulkopihaan ja sieltä syrjäiseen talliin, minne hän oli jo kuljettanut vieraansa hevosen. Hän auttoi sitten Tressiliania kiinnittämään satulaan sitä pientä myttyä, missä tämä säilytti matkatarpeitaan, avasi takaportin, ja sydämellisesti pudistettuaan hänen kättään ja uudistettuaan lupauksensa pitää tarkoin silmällä, mitä Cumnorin linnassa tapahtuisi, päästi hän vieraansa yksinäiselle taipaleelleen.
IX Luku.
Mökkiin yksinäiseen johti kuja kaita; Maalla kurjalla ei muita asukkaita: Sinne pajan laati, siellä toimessansa Kilkuttaa hän myöhään, varhain vasaraansa: Jänteet paisuvat ja kyven sinkoaapi, Kun orhin kengäksi hän raudan taivuttaapi.
_Gayn »Trivia»_.
Koska sekä matkustaja itse että Giles Gosling olivat pitäneet parhaana, ett'eivät Tressiliania, jos mahdollista, näkisi Cumnorin läheisyydessä ne, jotka sattuisivat sinä aamuna nousemaan varhain vuoteeltaan, oli isäntä neuvonut häntä ratsastamaan useita sivuteitä ja kujia, jotka vihdoin johdattaisivat hänet Marlboroughin valtamaantielle, jos hän vain kulkisi ne oikeassa järjestyksessä ja ottaisi huomioonsa kaikki asianomaiset käänteet ja oikopolut.
Mutta kuten kaikkia neuvoja, on tälläisiäkin opastuksia helpompi antaa kuin seurata; ja tien sokkeloisuus, yön pimeys, Tressilianin outous näillä seuduilla liikkumaan, sekä ne synkät ja levottomat ajatukset, joiden kanssa hän kamppaili, saivat aikaan sen, että hänen matkansa edistyi hyvin hitaasti ja että hän aamun sarastaessa oli vasta tanskalaisten muinoisesta tappiosta muistettavassa Whitehorsen laaksossa; lisäksi oli hänen hevosensa pudottanut kengän toisesta etujalastaan, tapaturma, joka uhkasi kokonaan keskeyttää hänen matkansa, jos elukka alkaisi ontua. Kaikkein ensiksi tiedusteli hän siis seppää, mutta sai tätä seikkaa koskeviin kysymyksiinsä vain lyhyitä ja mitättömiä vastauksia parilta typerältä tai jurolta talonpojalta, jotka jo näin aikaisin astella toikkaroivat töihinsä. Haluten ennen kaikkea pitää huolta siitä, että hänen nelijalkainen matkatoverinsa joutuisi kärsimään niin vähän kuin mahdollista tästä ikävästä onnettomuudesta, laskeutui Tressilian kävelemään ja talutti hevostaan erästä pientä syrjäkylää kohti, missä hän toivoi tapaavansa sellaisen taitoniekan, jota hän tällä hetkellä tarvitsi, tai ainakin saavansa parempia tietoja hänestä. Pitkin vajottavaa, lokaista polkua rämpi hän vihdoin kylään, missä osottautuikin olevan vain viisi, kuusi kurjaa hökkeliä, joiden ovien edustalla pari ulkomuodoltaan yhtä säälittävää ihmisolentoa aloitteli päivän puuhia. Yksi mökki näytti kuitenkin toisia hieman paremmalta, ja eukko, joka juuri lakaisi sen kynnystä, oli jonkun verran siistimpi naapureitaan. Hänelle teki Tressilian tuon usein toistetun kysymyksensä, että oliko seppää lähitienoilla tai paikkaa, missä hän voisi saada hevoselleen ruokaa? Eukko katsahti häntä omituisesti kasvoihin, vastatessaan: »Jotta seppääkö! Kyllä aina, kyllä täällä seppä on -- mitä Sinä sepällä, nuori mies?»
»Kengittämään hevostani, eukkoseni», virkkoi Tressilian; »näettehän, että se on pudottanut kengän tuosta etujalastaan.»
»Mestari Lupanen!» kiljaisi eukko, suoranaisesti hänelle vastaamatta -- »mestari Herasmus Lupanen, tulkaapas haastamaan tälle nuorukaiselle, olkaa niin hyvä.»
»_Favete linguis_», vastasi ääni sisältä; »en voi nyt tulla, Sludge-mummoseni, koska parhaillaan pureskelen aamututkimusteni maukkainta suupalaa.»
»Ei, mutta tulkaa nyt sentään, mestari Lupanen, tulkaa. -- Täällä tuo mies tarvitsisi seppä Waylandia, enkä minä lähde sille tietä pirun tykö neuvomaan -- sen hevosen jalasta putosi kenkä.»
»_Quid mihi cum caballo_?» vastasi oppinut mies sisältä; »minun tietääkseni on koko kihlakunnassa vain yksi ainoa viisas mies, ja nyt ei enään osata hevostakaan kengittää ilman häntä!»
Ja esiin astui kunnon koulumestari, sillä sellaiseksi ilmaisi hänet pukunsa. Hän oli pitkä, laiha, laahustava, kumaraselkäinen äijänkähnys, jonka päätä peitti ohut, musta, hieman jo harmaaseen vivahtava tukka. Hänen kasvoillaan asui se totunnaisen mahtipontisuuden ilme, jonka, niin otaksuisin, Dionysius vei valta-istuimelta koulumestarin tuoliin ja jätti perinnöksi kaikille virkaveljilleen. Hänen pitkää, mustaa, kankeata takkiaan piteli uumenien kohdalta vyö, johon tikarin tai miekan asemesta oli pistetty valtava nahkainen kynä- ja mustesäiliö. Toisella puolella törrötti hänen patukkansa kuten ilveilijän puumiekka, ja kädessään oli hänellä yhä vielä se repaleinen kirja, jota hän oli äsken uutterasti tutkinut.
Nähdessään Tressilianin, jonka ulkonäköä hän kykeni paremmin arvostelemaan kuin maalaiset yleensä, otti koulumestari lakin päästään ja puhutteli häntä seuraavin sanoin: »_Salve, domine. Intelligisne linguam Latinam_?»
Tressilian pani liikkeelle kaiken oppineisuutensa vastatakseen: »_Linguae Latinae haud penitus ignarus, venia tua, domine eruditissime, vernaculam libentius loquor_.»
Tämä latinankielinen vastaus teki koulumestariin saman vaikutuksen kuin vapaamuurarin salamerkin sanotaan tekevän savilusikan veljeksiin. Hän tunsi heti tavatonta mielenkiintoa oppinutta matkustajaa kohtaan, kuunteli arvokkaana tämän kertomusta väsyneestä hevosesta ja pudonneesta kengästä, ja vastasi sitten juhlallisesti: »Saattaapa näyttää hyvin yksinkertaiselta asialta, sangen kunnioitettava herra, vastata Teille, että täällä asuu lyhyen peninkulman päässä näistä _tugurioista_, paras _faber ferrarius_, taitavin kenkämestari, mikä ikinä naulasi raudan hevosen jalkaan. Jos minä sen nyt noin vain sanoisin, niin takaanpa, että Te olisitte mielestänne _compos voti_, taikka, kuten yhteinen kansa sen kääntää, onnen potkaisema mies.»
»Saisin minä ainakin», virkkoi Tressilian, »suoran vastauksen suoraan kysymykseen, mikä näyttää olevan sangen vaikeata näillä seuduin.»
»Jos neuvoisi elävälle ihmiselle tietä seppä Waylandin luo», tiesi eukko, »olisi se ihan samaa kuin lähettäisi syntisen sielun pahan vihollisemme kynsiin.»
»Vaikene, Sludge-mummoseni!» käski koulumestari; »_pauca verba_, Sludge-mummoseni; pidä huolta vehnäpuurostasi, Sludge-mummoseni; _curetur jentaculum_, Sludge-mummoseni; tämä herra ei ole suinkaan Sinun juorukumppaneitasi.» Sitten kääntyen Tressilianiin jatkoi hän entisessä mahtipontisessa äänilajissaan: »Ja siis Te, hyvin kunnioitettava herra, tuntisitte tosiaankin itsenne _felix bis terque_, jos minä osoittaisin Teille sen sepän asunnon?»
»Herra», vastasi Tressilian, »siinä olisi kaikki, mitä minä tällä hetkellä tarvitsisin -- hevonen, joka kykenisi kantamaan minua eteenpäin -- ja kauvas Teidän oppineisuutenne kuuluvilta.» Viimeiset sanat mumisi hän hiljakseen partaansa.
»_O caeca mens mortalium_!» huudahti oppinut mies; »oikeinpa lauloikin jo Junius Juvenalis: '_numinibus vota exaudita malignis_!'»
»Korkeasti oppinut herra koulumestari», virkkoi Tressilian, »Teidän viisautenne menee niin kauvas minun heikkojen hengenlahjojeni yläpuolelle, että minä ikäväkseni olen pakotettu etsimään muualta opastusta, jota saatan paremmin ymmärtää.»
»Siinäpä sitä taas ollaan», vastasi koulumestari, »kuinka kerkiästi sitä aina paetaankin ihmistä, joka haluaisi jotakin oppia jakaa! Sattuvasti sanookin Quintilianus --»
»Pyydän, herra, jättäkää Quintilianus tällä hetkellä rauhaan ja vastatkaa minulle yhdellä sanalla ja selväksi englanniksi, jos Teidän oppineisuutenne saattaa laskeutua niin alas, onko täällä päin missään sellaista paikkaa, missä voisin saada ruokaa hevoselleni, siksi kunnes löydän sepän sitä kengittämään?»
»Sen palveluksen, herra», vakuutti koulumestari, »voin minä piankin suorittaa, sillä vaikka tässä meidän köyhässä kylässämme (_nostra paupera regna_) ei olekaan mitään säännöllistä _hospitiumia_, kuten kaimani Erasmus sitä nimittää, niin olen minä kuitenkin, katsoen siihen, että Teillä on jonkunlaista aavistusta, tai ainakin jonkunlaista hajua jaloista tieteistä, käyttävä vaikutusvoimaani talon kunnioitettavaan emäntään hankkiakseni Teille kulhollisen vehnäpuuroa -- sangen terveellistä ruokaa, jolle ei minun kuitenkaan ole vielä onnistunut keksiä latinalaista nimeä -- samaten kuin Teidän hevosenne on saava haltuunsa navetannurkkauksen ja eteensä maukkaan heinätukon, sillä tällä kunnon emäntä Sludgella on niin yltäkylläisesti heiniä, että hänen lehmästään saattaa sanoa: '_foenum habet in cornu_'; ja jos Te suvaitsette ilahuttaa minua arvoisalla seurallanne, ei koko kestitys tule maksamaan Teille _ne semissem quidem_, niin suuressa kiitollisuuden velassa on Sludge-mummo minulle siitä vaivasta, jota minä kaikella perinpohjaisuudella näen hänen toivorikkaasta perillisestään Dickiestä, opastaessani häntä ohdakkeista polkua latinankielen alkeistietoihin.»
»No, Jumala sen Teille palkitkoon, mestari Herasmus», virkkoi kunnon eukko, »ja suokoon, että pikku Dickie tulisi paremmaksi niiden alkeiden avulla! -- ja muuten, jos tämä herra haluaa jäädä tähän, niin on murkina pöydällä yhdessä pesurievun kääntämässä; ja hevosen ruuasta ja miehen ruuasta en minä vaadi niin ropoakaan.»
Ottaen huomioon hevosensa tilan ei Tressilian lopultakaan nähnyt parempaa keinoa kuin hyväksyä tuo niin oppineesti lausuttu ja niin ystävällisesti vahvistettu tarjous ja toivoa, että kun kunnon koulumestari on tyhjentävästi käsitellyt kaikki muut keskustelu-aiheet, hän ehkä suvaitsee alentua ilmoittamaan hänelle, mistä hän vihdoinkin tapaisi sen useasti mainitun sepän. Hän astui siis mökkiin ja istuutui pöytään oppineen koulumestarin Erasmus Lupasen kanssa, söi osansa hänen vehnäpuurostaan ja kuunteli hänen oppinutta haasteluaan omasta itsestään runsaan puolituntisen, ennen kuin sai hänet kääntämään puheensa muille aloille.
Lukija suonee meille mielellään anteeksi, vaikk'emme lähdekään seuraamaan tuon oppineen miehen esitystä kaikkia niitä yksityiskohtia myöten, joilla hän ilahutti Tressiliania, vaan tyytynee seuraavaan yleiskatsaukseen.