Part 11

Matkustajat jatkoivat sitten taas samaa nopeata kulkuaan, jonka heidän haastelunsa oli keskeyttänyt, ja saapuivat niin pian Woodstockin kuninkaalliseen puistokartanoon. Tämä vanha Englannin kruunun tilus oli silloin aivan toisessa kunnossa kuin ollessaan kauniin Rosamundan asuinpaikkana ja Henrik Toisen salaisen ja luvattoman lemmentarinan näyttämönä; vieläkin enemmän poikkesi se siitä näystä, jonka se tarjoaa meidän päivinämme, jolloin Blenheim-House julistaa Marlboroughin voittoa, eikä suinkaan vähemmän Vanburghin neroa, vaikka hänen paljoa huonommalla maulla varustetut aikalaisensa niin suuresti häntä mustasivatkin. Woodstock oli Elisabetin aikaan vanha kartanorähjä, joka oli jo kauvan, läheisen kaupungin suureksi häviöksi, saanut olla vailla kuninkaallisen asuinpaikan kunniaa. Kaupungin asukkaat olivat kuitenkin useat kerrat anoneet kuningattarelta, että heille suotaisiin edes tilapäisesti se onni, että hallitsijatar suvaitsisi asua heidän keskuudessaan; ja juuri tämän asian takia, näennäisesti ainakin, oli se jalo ylimys, jonka jo olemme esitelleet lukijoillemme, saapunut Woodstockiin.

Varney ja Lambourne karahuttivat suoraan vanhan, rappeutuneen linnan pihaan, jossa tänä aamuna vallitsi sellainen hälinä ja tungos, ett'ei kahteen hallituskauteen. Kreivin talouden virkamiehiä, palvelijoita ja huoveja tuli ja meni kaikella sillä hävyttömällä korskeudella, joka on heidän ammatilleen ominaista. Kuului hevosten hirnuntaa ja koirien haukuntaa; sillä kreivillä, kartanon ja sen alueiden tarkastajana ja ylivalvojana oli luonnollisesti valta mielin määrin metsästellä puistossa, jonka sanotaan olleen vanhimman aidatun metsästysalueen Englannissa ja jossa vilisemällä vilisi riistaa, se kun oli saanut pitkät ajat olla täydellisessä rauhassa. Paljon kaupungin asukkaita, tuskallisesti toivoen tämän harvinaisen käynnin johtavan suotuisiin tuloksiin, vetelehti pihalla, odottaen mahtavan miehen näyttäytymistä. Heidän odotuksensa kiihtyi suuresti Varneyn kiireisen saapumisen johdosta ja kuiskina: »Kreivin tallimestari!» kiersi heidän joukossaan, sillä välin kun he kiirehtivät saavuttamaan hänen suosiotansa ottamalla hätäisesti lakin pois päästään ja tunkeutumalla pitämään tämän kreivin suosikin ja hänen seuralaisensa ohjaksia ja jalustinta.

»Pysykääpäs siitä loitommalla, ukkoseni!» huusi Varney ylpeästi, »ja antakaa palvelijain tehdä tehtävänsä.»

Loukatut kaupunkilaiset ja talonpojat väistyivät tästä huudosta; Lambourne puolestaan, joka piti tarkasti silmällä esimiehensä käytöstä, hylkäsi vielä epäkohteliaammin hänelle tarjotun avun. -- »Pois tieltä, pois tieltä, moukat! Menkää hiiteen ja antakaa näiden palvelijalurjusten täyttää velvollisuutensa!»

Jätettyään hevosensa talon palvelijain huostaan, astuivat he linnaan kasvoilla korskean ylemmyyden ilme, jonka pitkä tottumus ja sukuperänsä tietoisuus teki luonnolliseksi Varneylle, jota Lambourne koki parhaansa mukaan jäljitellä ja joka sai Woodstockin asukasparat kuiskuttelemaan keskenään: »No, voi mun päiviäni! -- Jumala armahtakoon meitä tuollaisista kopeilevista keltanokista! Jos isäntä tulee palvelijoihinsa, niin vieköön piru heidät kaikki tyyni, silloin saa se vain sen, mikä sille kuuluu!»

»Hiljaa, hyvät naapurit!» varoitti kylänvouti, »ja pitäkää kielenne hampaitten takana -- pian saamme asiasta paremman selvän. -- Mutta tuskinpa tulee enää Woodstockiin mainiompaa herraa kuin se vanha ankara Heikki-kuningas! Hän ruoski kerrankin omalla kuninkaallisella kädellään erään miekkoisen vallan pehmeäksi ja heitti sitten ukolle haavojen voiteiksi kourallisen hopearahoja, joissa näkyi hänen oma leveä naamansa.»

»Niinpä niin, rauha olkoon hänelle!» kaikui kuulijain joukosta; »saammepa kauvan odottaa, ennen kuin tämä Elisabet-rouvamme pieksee jonkun meistä.»

»Ei puhumistakaan», vastasi kylänvouti. »Mutta kärsivällisyyttä, hyvät naapurit, mehän voimme lohduttaa itseämme ajattelemalla, että me ansaitsemme sellaisen armonosoituksen hänen majesteettinsa kädestä.»

Sillävälin astui Varney, uusi palvelijansa aivan kintereillään, vastaanottosaliin, missä arvokkaammat ja tärkeämmät henkilöt odottivat vielä huoneessaan viipyvän kreivin esiintymistä. Kaikki mielistelivät Varneyta, kuka nöyrästi, kuka vieläkin nöyremmin, riippuen heidän arvostaan ja niiden asiain tärkeydestä, jotka olivat tuoneet heidät kreivin aamuvastaanottoon. Yleiseen kysymykseen: »Milloinka herra kreivi näyttäytyy, herra Varney?» antoi hän lyhyitä vastauksia kuten: »Ettekö näe saappaitani? Vasta äsken juuri palasin Oxfordista, enkä siis tiedä siitä mitään», ja siihen suuntaan, tai, jos saman kysymyksen teki korkeammalla äänellä joku arvokkaampi henkilö: »Tiedustelenpa asiaa kamariherra Tuomas Copelyltä.» Kamariherra, joka arvonsa merkiksi kantoi hopeista avainta, vastasi kreivin odottavan vain herra Varneyn saapumista tullakseen alas, mutta tahtovan kuitenkin sitä ennen puhutella häntä yksityishuoneessaan. Varney kumarsi siis seurueelle ja poistui kreivin huoneeseen.

Nyt syntyi muutamia minuutteja kestävä odotuksen hälinä, jonka vihdoinkin keskeytti kaksipuolisen perä-oven avautuminen, ja kreivi astui saliin kamariherransa ja hovimestarinsa edeltämänä ja Rikhard Varneyn seuraamana. Hänen jalossa ryhdissään ja ruhtinaallisissa piirteissään eivät katselijat keksineet jälkeäkään siitä kopeudesta, jota hänen palvelijansa olivat osoittaneet. Hänen kohteliaisuutensa oli kyllä mitattu kunkin arvon ja aseman mukaan, mutta halvinkin läsnä-olijoista sai osan hänen miellyttävästä huomiostaan. Kysymykset, joita hän teki linnan tilasta, kuningattaren oikeuksista siihen, ja hänen tilapäisestä oleskelustaan Woodstockin kuninkaankartanossa johtuvista eduista ja haitoista, näyttivät osoittavan hänen vakavasti perehtyneen asukkaiden anomuksen aiheeseen ja hänen haluavan pitää silmällä paikkakunnan parasta.

»Näyttääpä hän, Jumalan kiitos, jalolta mieheltä», kehui kylänvouti, joka oli tunkeutunut vastaanottohuoneeseen hänkin; »vain hieman kalpea hän on. Takaanpa hänen kuluttaneen koko yön meidän anomuksemme tutkimisessa. Ja kuitenkin sanoi mestari Toughyarn, jolta meni kuusi kuukautta sen kyhäämiseen, tarvittavan viikon sen ymmärtämiseksi; ja nyt on kreivi nakuttanut siitä ytimen kahdessakymmenessäneljässä tunnissa!»

Kreivi julisti sitten heille, että hän puolestaan koettaisi kyllä taivuttaa hallitsijatarta silloin tällöin kuninkaallisilla kiertomatkoillaan kunnioittamaan Woodstockia läsnä-olollaan, jotta kaupungille ja sen ympäristölle vuotaisi hänen armostaan ja suosiostaan samoja etuja kuin hänen edeltäjäinsäkin aikoina. Sillävälin sanoi hän olevansa iloinen saadessaan julistaa hänen armollista tahtoaan ja vakuuttaa, että hänen majesteettinsa aikoi, liikkeen vilkastuttamiseksi ja Woodstockin arvoisain porvarien rohkaisemiseksi suoda kaupungille villakaupan erikois-oikeudet.

Tämän iloisen sanoman kuulivat riemuiten eivät ainoastaan vastaanottohuoneeseen päässeet paremmat ihmiset, vaan myöskin ulkona odottava yhteinen kansa.

Seudun arvohenkilöt ojensivat polvistuneina kreiville kaupungin kunniaporvarikirjeen sekä kultarahoilla täytetyn kukkaron; tämän jälkimäisen luovutti kreivi Varneylle, joka taas puolestaan antoi siitä osan Lambournelle, tämän uuden toimen tervetulleena käsirahana.

Kreivi ja hänen saattojoukkonsa nousivat pian sen jälkeen ratsuilleen, palatakseen hoviin; Woodstockin asukkaat saattoivat heitä valtavin huudoin, joiden kaiku kierteli läheisessä vanhassa tammimetsässä: »Kauvan eläkööt kuningatar Elisabet ja jalo Leicesterin kreivi!» Kreivin kohteliaisuus ja hyväntahtoisuus heitti suosionkajastuksen hänen palvelijoihinsakin, kuten äsken heidän korskea käytöksensä oli himmentänyt heidän herransa kansansuosiota; ja niin huusivat ihmiset: »Kauvan eläkööt kreivi ja hänen uljaat seuralaisensa!» Varneyn ja Lambournen ylpeästi ratsastaessa, kumpikin omalla paikallaan, pitkin Woodstockin katuja.

VIII Luku.

_Isäntä_. No, tahdon sitte kuulla Teitä, herra Fenton; ja lupaan ainakin pitää suuni kiinni.

_Iloiset Windsorin Rouvat_.

Meidän täytyy nyt palata yksityiskohtaisesti esittämään ne tapaukset, jotka liittyivät Tressilianin äkilliseen katoamiseen Cumnorin »Mustan Karhun» majatalosta, tai jotka oikeammin sen aiheuttivat. Muistettanee vielä, että tämä aatelismies oli Varney-kohtauksensa jälkeen palannut Giles Goslingin majataloon, missä hän, kynää, mustetta ja paperia pyydettyään sulkeutui huoneeseensa, ilmaisten aikomuksensa olevan pysyä siellä häiritsemättä koko päivän: illalla ilmestyi hän jälleen vierastupaan, missä Mikael Lambourne, joka Varneyn kanssa tekemänsä sopimuksen mukaan piti häntä silmällä, yritti uudistaa tuttavuutta hänen kanssaan, lausuen sen toivomuksen, ett'ei herra Tressilian suinkaan vihalla muistelisi hänen esittämäänsä osaa tämänaamuisessa kahakassa.

Mutta Tressilian torjui hänen lähentelemisensä päättävästi, joskin kohteliaasti. -- »Herra Lambourne», sanoi hän, »luullakseni olen riittävästi korvannut Teille ajan, jonka olette tuhlannut takiani. Sen rajun karkeuden kuoren alla, jota Te ihmisille näytätte, uskon minä Teillä olevan älyä tarpeeksi ymmärtämään minua, kun minä sanon suoraan, että koska meidän tilapäisen tuttavuutemme tarkoitus nyt on täytetty, meidän tästä lähin täytyy olla aivan vieraita toisillemme.»

»_Voto_!» vastasi Lambourne, kierrellen viiksiään luisella kädellään ja hypistellen toisella miekkansa kahvaa; »tietäisinpä vain, tarkoittaako tämä kohtelu minun loukkaamistani --.»

»Te suvaitsisitte epäilemättä kestää sen tyynesti», keskeytti Tressilian, »kuten Teidän joka tapauksessa täytyy tehdä. Tehän tunnette liiankin hyvin välimatkan, joka eroittaa meidät toisistamme, vaatiaksenne minulta lähempiä selityksiä. -- Hyvää yötä.»

Näin puhein käänsi hän selkänsä entiselle toverilleen ja ryhtyi keskusteluun isännän kanssa. Mikael Lambourne tunsi väkevää halua ruveta metelöimään; mutta hänen vihastuksensa kuoli muutamiin yhteydettömiin sadatteluihin ja huudahduksiin, ja hän joutui vastustamattomasti sen nöyryyttävän vaikutusvoiman valtaan, joka korkeammilla hengillä on hänentapaisiinsa ja -arvoisiinsa ihmisiin. Hän vaipui sentähden yrmeäksi ja äänettömäksi erääseen huoneen nurkkaan, erinomaisen tarkkaavasti seuraten entisen matkakumppaninsa jokaista liikettä, sillä hän alkoi nyt vihata Tressiliania omastakin puolestaan, ja hän luuli pääsevänsä tyydyttämään tätä tunnetta noudattamalla huolellisesti uuden herransa Varneyn käskyjä. Illallisen aika saapui, pian levonkin, ja Tressilian vetäytyi muiden tavoin makuuhuoneeseensa.

Hän ei ollut vielä pitkältä virunut vuoteessaan, kun niiden raskaiden ajatusten sarjan, jotka hänen hämmentyneessä mielessään kävivät levon tilalle, äkkiä keskeytti oven narahdus saranoillaan ja valkean välke huoneessa. Tressilian, joka oli urhea kuin teräs, hypähti heti vuoteeltaan, ja oli jo tarttunut miekkaansa, kun hänet esti sitä paljastamasta ääni, joka sanoi: »Älkäähän käytelkö liian äksysti kalpaanne, herra Tressilian -- minähän täällä vain olen, isäntänne Giles Gosling.»

Samassa avautui salalyhty, joka tähän asti oli levittänyt vain hämärän kajastuksen ja »Mustan Karhun» isäntä seisoi kaikessa pyylevyydessään hämmästyneen vieraansa edessä.

»Mitä ilveilyä tämä on, isäntä?» kysyi Tressilian; »oletteko jälleen pitänyt yhtä iloisia illalliskemuja kuin eilenkin ja erehtynyt huoneestanne? Tai onko keskiyö Teistä sovelias aika naamiaisten pitämiseen vieraittenne makuukammioissa?»

»Herra Tressilian», vastasi isäntä, »minä tiedän paikkani ja aikani yhtä hyvin kuin kuka tahansa Englannin iloisista majatalonisännistä. Mutta nyt on täällä se hirtehinen sukulaisekseni vaaninut Teitä yhtä tarkasti kuin ikinä kissa hiirtä; ja sitten olette Te toiselta puolen riidellyt, ehkäpä mitellyt miekkojakin joko hänen tai jonkun muun kanssa, ja pelkäänpä tässä olevan vaaran lähellä.»

»Mene mäkeen, mies, Sinähän olet aivan hullu», sanoi Tressilian; »sukulaisesi on liian alhaalla, jotta minä voisin häneen suuttua; ja sitten, mistä päätät minun riidelleen jonkun kanssa?»

»Oh! herra», vastasi ravintoloitsija, »minä näin Teidän poskipäillänne punaisen pilkun, ja se ilmoittaa hiljattain tapahtunutta tappelua yhtä varmasti kuin Marsin ja Saturnuksen yhtymys uhkaa onnettomuutta -- ja kun Te palasitte tänne, olivat vyönne soljet viistossa ja astuntanne nopea ja hätäinen, kaikki seikkoja, jotka todistivat kätenne ja miekkanne kahvan äskettäin uudistaneen tuttavuuttaan.»

»No hyvä, isäntä, jos minun onkin ollut pakko vetää miekkani», sanoi Tressilian, »niin mitenkä saattaa se seikka pakottaa Sinut jättämään lämpimän vuoteesi tähän aikaan yöstä? Näethän, että kaikki vaara on jo ohi.»

»Luvallanne puhuen, sitä minä juuri epäilenkin. Anton Foster on vaarallinen mies, jolla on mahtava puoltaja hovissa ja joka on jo siten pelastunut monista hyvin ankaroista pulmista. Ja sitten sukulaiseni -- no, minähän olen Teille kertonut, mikä hän on miehiänsä. Jos nyt nämä kaksi vanhaa veijaria ovat uudistaneet entisen tuttavuutensa, niin en minä tahtoisi, kunnioitettava vieraani, sen tapahtuneen Teidän kustannuksellanne. Minä vakuutan Teille Mikko Lambournen erinomaisen tarkasti udelleen tallirengiltä, milloin ja mitä tietä te lähdette matkaan. Nyt minä pyytäisin Teitä ajattelemaan, oletteko Te tehnyt tai sanonut jotakin, jonka vuoksi Teitä tiellä väijyttäisiin ja ylivoimin ahdistettaisiin.»

»Sinä olet kunnian mies, isäntä», virkkoi Tressilian hetkisen mietittyään, »ja minä tahdon puhella suoraan kanssasi. Jos näiden miesten salatoimet ovat suunnatut minua vastaan -- mitä en suinkaan sano mahdottomaksi -- niin tapahtuu se siksi, että he ovat paljoa mahtavamman konnan kätyreitä kuin he itse.»

»Te tarkoitatte herra Rikhard Varneyta, eikö niin?» kysyi isäntä; »hän kävi Cumnorin linnassa eilen, eikä osannut kulkea täällä niin salaa, ett'ei häntä olisi tuntenut sellainen mies, joka taas kertoi asian minulle.»

»Sitä samaa herraa minä tarkoitan, hyvä isäntä.»

»Olkaa silloin Jumalan nimessä varoillanne, kunnioitettava herra Tressilian», ehätti kunnon Gosling. »Tämä Varney on Anton Fosterin suojelija ja käskijä, ja hänen toimestaan ja suosiostaan juuri on Foster saanut vuokralle sen kartanon ja puiston. Varney sai lahjaksi suuren osan Abingdonin luostarin alueita, ja niiden mukana Cumnorin linnan, herraltaan Leicesterin kreiviltä. Puhutaan hänen johtavan herraansa mielensä mukaan, vaikka minä puolestani pidänkin kreiviä liian jalona ylimyksenä käyttämään häntä sellaisiin toimiin kuin huhutaan. -- Ja sitten johtaa kreivi kuningatarta, jota Jumala siunatkoon, aivan mielensä mukaan kaikissa asioissa (se on: kaikissa oikeissa ja sopivissa asioissa); niin että Te näette nyt, millaisen vihollisen olette hankkinut itsellenne.»

»No -- se on tehty, eikä sille enää voi mitään», vastasi Tressilian.

»Koira soikoon, sille täytyy voida jotakin», innostui isäntä. »Rikhard Varneyta pelkäävät täkäläiset ihmiset, osaksi hänen vaikutusvaltansa takia kreiviin, osaksi hänen pitäytymisensä tähden moniin entisen päämunkin vanhoihin, rasittaviin oikeuksiin ja vaatimuksiin täällä, niin, että tuskin uskaltavat lausua hänen nimeänsä, vielä vähemmän nousta häntä vastustamaan. Sen kai kuulitte eileniltaisesta keskustelustamme. Ihmiset puhuvat suunsa puhtaaksi Tony Fosterista, mutta ei sanaakaan Rikhard Varneysta, vaikka hän kaikkien mielestä onkin sitä kaunista naista koskevan salaisuuden sielu. Mutta ehkäpä Te tiedättekin tästä asiasta enemmän kuin minä, sillä naiset, vaikk'eivatkaan he miekkaa kanna, ovat usein syynä siihen, että moni säkenöivä säilä vaihtaa naudannahkaisen huotransa lihasta ja verestä tehtyyn tuppeen.»

»Minä tiedän tosiaankin siitä onnettomasta naisraukasta enemmän kuin Sinä, hyvä isäntä; ja niin typi tyhjä olen minä tällä hetkellä ystävistä ja hyvistä neuvoista, että minä mielelläni teen Sinusta uskottuni ja kerron Sinulle koko jutun, etenkin kun minun on tarinani päätyttyä pyytäminen Sinulta pientä palvelusta.»

»Hyvä herra Tressilian», vastasi Gosling, »minä olen vain köyhä majatalonpitäjä, eikä minulla ole suurin kykyä neuvomaan tai avustamaan sellaista vierasta kuin Te olette. Mutta niin totta kuin minä olen oikeilla mitoilla ja kohtuullisilla laskuilla kunniallisesti noussut ylöspäin tässä maailmassa, olen minä rehellinen mies; ja ell'en minä sellaisena kykenisikään Teitä avustamaan, niin en minä kuitenkaan saata käyttää väärin luottamustanne. Puhukaa siis vain yhtä avomielisesti kuin puhuisitte isällenne; ja olkaa ainakin vakuutettu siitä, että minun uteliaisuuteeni -- sillä enpä tahdo kieltää sen kuulumista ammattiini -- yhtyy tarpeellinen määrä vaiteliaisuutta.»

»En sitä epäilekään, hyvä isäntä», vastasi Tressilian; ja kuulijansa odottaessa jännitettynä mietti hän hetkisen, millä tavoin alkaisi kertomuksensa. »Minun täytyy alkaa tarinani», puhui hän vihdoin, »hieman etäämpää, jotta Sinä sen täydellisesti ymmärtäisit. -- Olet kai kuullut, hyvä isäntä, Stoken tappelusta, ja ehkäpä vanhasta Roger Robsartistakin, joka tässä tappelussa urheasti puolusti Henrik Seitsemännen, nykyisen kuningattaren iso-isän asiaa ja löi pakoon Lincolnin kreivin, lordi Geraldinin ja hänen hurjat irlantilaisensa, sekä ne flanderilaiset, jotka Burgundian herttuatar oli lähettänyt tänne Lambert Simnelin riidassa?»

»Molemmathan minä toki muistan», vastasi Giles Gosling, »niistähän hoilataan kymmenkunnan kertaa viikossa olutpenkilläni tuolla alhaalla. -- Devonin herra Roger Robsart -- niinpä niin -- hänestähän lauluniekat veisaavat vielä tänäkin päivänä, --

»Loi maineensa hän Stoken kentällä, Kun Martin Swartinkin kuula kaasi; Tulisimman tuoksinan keskellä Hän seisoi kuin hyrskyissä paasi.»

[Tämä säkeistö tai ainakin sen tapainen, esiintyy eräässä pitkässä balladissa eli runoelmassa, nimeltä _Flodden-Field_, jonka Henrik Weber-vainaja on uudelleen painosta julkaissut.]

»Ja sitten kertoili minulle iso-isäni Martin Swartistakin ja hänen komentamistaan iloisista saksalaisista, joilla oli halkileikkoiset nutut ja omituiset, polvien kohdalta nauhakkein koristellut kaatiot. -- Onpa hänestä laulukin, kunhan vain sen muistaisin: --

»Martin Swartia ja hänen miehiään, Peitotkaa, lyökää, pojat, heitä; Martin Swartia ja hänen miehiään Peitotkaa pojat peijakkaasti.»

[Tämä vanhan laulun säkeistö esiintyy tosiaankin eräässä vanhassa näytelmässä, missä laulaja kehuu --

»Mä taitavasti tarinoida osaan Martin Swartista ja hänen miehistään.»]

»Aivan niin, hyvä isäntä -- siitä päivästä puhuttiin kauvan; mutta jos Sinä hoilaat noin pontevasti, herätät Sinä enemmän kuulijoita kuin kertomukselleni haluaisin.»

»Pyydän anteeksi, kunnioitettava vieraani», virkkoi isäntä, »unohdin sen asian kokonaan. Kun joku vanha laulu pääsee meidän iloisten vanhojen veitikkain henkitapista, juoksee varovaisuutemme sen tuhannen kattilaan.»

»No niin, hyvä isäntä, isoisäni kiintyi useiden muiden cornwallilaisten tavoin lämpimästi Yorkin hallitsijasukuun ja otti omakseen tuon Simnelin asian, joka käytti Warwickin kreivin arvonimeä, kuten taas myöhemmin kreivikuntalaiset suurin joukoin liittyivät Yorkin herttuaksi itseään sanovan Perkin Warbeckin puolueeseen. Iso-isäni asettui Simnelin lipun alle ja vangittiin epätoivoisen taistelun jälkeen Stokessa, missä useimmat tämän onnettoman sotajoukon johtajista kaatuivat rautapaidoissaan. Jalo ritari, jolle hän antautui, herra Roger Robsart, suojeli häntä kuninkaan välittömältä kostolta ja päästi hänet menemään ilman lunnaita. Mutta hän ei voinut varjella häntä muista malttamattoman tekonsa seurauksista, erittäinkään niistä raskaista rahasakoista, jotka hänet köyhdyttivät ja joilla Henrik koetti heikontaa vihollisiansa, tuo jalo ritari teki kaiken voitavansa iso-isäni vastoinkäymisten lievittämiseksi; ja heidän ystävyytensä tuli niin läheiseksi, että isäni kasvatettiin nykyisen herra Hugh Robsartin, herra Rogerin ainoan pojan, hänen rehellisyytensä, jalomielisyytensä ja vieraanvaraisuutensa, vaikk'eikään ehkä sotaisten kykyjensä perijän uskolliseksi veljeksi ja toveriksi.»

»Minä olen usein kuullut puhuttavan hyvästä ritari Hugh Robsartista», puuttui isäntä puheeseen. »Hänen metsästäjänsä ja uskottu palvelijansa Wiljami Badger on tässä talossa haastellut hänestä sadat kerrat -- hauska ritari hän kuuluu olevankin, ja sanotaan hänen aina pitäneen vieraanvaraisuudesta ja avonaisesta pöydästä enemmän kuin nykymaailman aikaan, jolloin laitetaan niin paljon kultapunoksia nuttujen saumoihin, että sillä kulutuksella jo elättäisi tusinan verran reippaita poikia häränlihalla ja oluella kokonaisen vuoden, vieläpä voisi antaa heidän mennä kerran viikossa ravintolaankin, jotta niidenkin pitäjät jotakin ansaitsisivat.»

»Jos olet tavannut Wiljami Badgerin, hyvä isäntä», sanoi Tressilian, »olet kuullut kylliksi herra Hugh Robsartista; ja sentähden lisään enää vain sen huomautuksen, että vieraanvaraisuus, jota hänessä kehut, on vaikuttanut hieman epäedullisesti hänen varallisuutensa tilaan, mikä ei sentään ole niin tärkeää, koska hänellä on perillisiä vain yksi tytär. Ja nyt alkaa minun osani kertomuksessa. Isäni kuoltua useita vuosia sitten halusi hyvä ritari Hugh tehdä minusta pysyväisen seuralaisensa. Yhteen aikaan minä kuitenkin tunsin, että kunnon ritarin rajaton mieltymys metsästykseen pidätti minua opinnoista, joista minä olisin ehkä enemmän hyötynyt; mutta vähitellen lakkasin minä säälittelemästä aikaa, jota kiitollisuus ja perintöystävyys kehoittivat minua tuhlaamaan näihin maalaisaskarruksiin. Lapsesta naiseksi kehittyvän neiti Amy Robsartin tavaton kauneus ei voinut jäädä huomaamatta häneltä, jonka olosuhteet pakottivat herkeämättä oleskelemaan hänen läheisyydessään. -- Lyhyesti, hyvä isäntä: minä rakastuin häneen, ja hänen isänsä näki sen.»

»Ja asettui esteeksi Teidän totisen lempenne tielle, eikö niin?» kysyi isäntä; »niinhän aina käy tällaisissa tapauksissa; ja päätänpä niin Teillekin sattuneen sen raskaan huokauksen johdosta, jonka juuri päästitte.»

»Tässä tapauksessa kävi kuitenkin aivan toisin, hyvä isäntä. Jalo herra Hugh Robsart puolsi lämpimästi aijettani -- hänen tyttärensä se pysyi kylmänä tunteelleni.»

»Hän oli vaarallisempi vihollinen heistä kahdesta», virkkoi ravintoloitsija. »Pelkäänpä saaneenne kosintaanne kylmän vastauksen.»

»Hän ei kuitenkaan kieltänyt minulta kunnioitustansa», jatkoi Tressilian, »eikä näyttänyt vastahakoiselta antamaan minulle toiveita sen kypsymisestä joskus lämpimämmäksikin tunteeksi. Hänen isänsä välityksellä valmistettiin avioliittosopimuksemme, mutta hänen kiihkeistä pyynnöistään lykättiin sen toimeenpano vuodeksi eteenpäin. Sinä aikana ilmestyi Rikhard Varney paikkakunnalle ja käyttäen hyväkseen kaukaista sukulaisuuttaan ritari Hugh Robsartin kanssa, vietti enimmän aikansa hänen seurassaan, kunnes lopulta muuttui ikäänkuin perheen jäseneksi.»

»Sepä ei ennustanut hyvää talolle, jota hän kunnioitti läsnä-olollaan», virkkoi Gosling.