Part 10
»Ei», sanoi kreivitär, »minä en nyt puhu halustani päästä arvoon, joka tekisi minusta koko Englannin kateuden esineen -- päästä urhoollisen ja jalon herrani, Englannin ensimäisen ja rakastetuimman ylimyksen, tunnustetuksi puolisoksi. -- Salli minun vain paljastaa salaisuus rakkaalle isälleni! -- Salli minun vain lopettaa hänen kärsimyksensä minun muka häpeällisestä teostani -- sanovat hänen olevan sairaana, tuon rakkaan helläsydämisen vanhuksen!»
»_Sanovat_!» kysyi kreivi kiivaasti; »kuka sanoo? Eikö Varney ilmaissut herra Hughille kaikkea, mitä me nykyään rohkenemme ilmaista Sinun onnestasi ja voinnistasi? ja eikö hän ole Sinulle kertonut tuon vanhan kunnon ritarin ilomielin ja täysin terveenä harjoittaneen tavallista mielitointansa? Kuka on uskaltanut ajaa muita ajatuksia päähäsi?»
»Oi, ei kukaan, armollinen herrani, ei kukaan», ehätti kreivitär vastaamaan säikähtyneenä kysymyksen kiivaasta sävystä; »minä vain olisin niin mielelläni halunnut tulla omin silmin vakuutetuksi siitä, että isäni voi hyvin.»
»Rauhoitu, Amy -- nyt et vielä voi ryhtyä mihinkään yhteyteen isäsi etkä hänen talonsa kanssa. Katsomattakaan siihen, että valtioviisauden syvimpiä sääntöjä on, ett'ei uskota tarpeettomasti salaisuutta useammille henkilöille kuin välttämätöntä on, olisi riittävänä syynä salaisuuden säilyttämiseen sekin, että tuo Cornwallin mies, tuo Trevanion tai Tressilian tai mikä hänen nimensä nyt lieneekään, on pysyväisenä vieraana vanhan ritarin talossa ja tietää luonnollisesti kaikki, mitä siellä tiedetään.»
»Herrani», vastasi kreivitär, »minä en ajattele niin. Isääni on kauvan pidetty kunnianarvoisana, rehellisenä miehenä; ja mitä Tressilianiin tulee, niin jos me voimme antaa itsellemme anteeksi sen pahan, mitä olemme hänelle tehneet, niin uskallan minä panna vetoon kruunun, jota jonakin päivänä tulen kerallasi kantamaan, siitä, ett'ei hän koskaan maksa vääryyttä vääryydellä.»
»Minä en sittenkään luota häneen, Amy», vastasi hänen puolisonsa; »kautta kunniani, minä en sittenkään luota häneen -- pikemminkin uskoisin salaisuutemme itse pahalle viholliselle kuin tälle Tressilianille!»
»Ja miksikä niin, herrani?» kysyi kreivitär, vaikka hän vavahtikin sitä päättävää ääntä, jolla kreivi puhui; »salli minun vain tietää, miksi ajattelet niin pahaa Tressilianista?»
»Rouva», vastasi kreivi, »minun tahtoni pitäisi jo oleman riittävä syy -- mutta jos haluat enemmän tietää, niin huomaa, missä suhteissa tämä Tressilian on ja kenen kanssa. Hän on tuon Radcliffen, tuon Sussexin, jota vastaan minä vain töin ja tuskin voin säilyttää asemani epäluuloisen hallitsijattaremme suosiossa, luotetuimpia miehiä; ja jos hän saisi minusta sellaisen voiton, Amy, että hän pääsisi tietämään avioliittomme salaisuuden, ennenkuin Elisabet olisi siihen sopivasti valmistettu, menettäisin minä hänen suosionsa ikipäiviksi -- menettäisin kukaties sekä hänen suosionsa että omaisuuteni, sillä hänessä on hitunen isäänsä Henrikiä -- minusta tulisi hänen julmistuneen, mustasukkaisen vihansa uhri, ehkäpä verinen uhri.»
»Mutta miksi, armollinen herrani», ahdisti rouva jälleen, »ajattelet niin loukkaavasti miehestä, jota tunnet niin vähän? Mitä Sinä Tressilianista tiedät, sen olet Sinä saanut tietää minulta, ja minä vakuutan Sinulle, ett'ei hän millään muotoa tulisi kavaltamaan salaisuuttasi. Koska minä olen Sinun takiasi, rakas puolisoni, tehnyt hänelle vääryyttä, täytyy minun nyt sitä enemmän pitää huolta siitä, että Sinä teet hänelle oikeutta. -- Sinä loukkaannut jo kun minä vain puhun hänestä; mitähän sanoisit, jos olisin tosiaankin hänet tavannut?»
»Jos niin olisi laita», vastasi kreivi, »tekisit viisaimmin pitäessäsi sen tapaamisen niin salassa kuin olisi se kerrottu vain rippituolissa. Minä en etsi kenenkään turmiota; mutta se, joka tunkeutuu salaisiin yksityisiin asioihini, saa totta totisesti katsoa eteensä. Karhu ei siedä kenenkään osumista peloittavalle polulleen.» [Leicesterin vaakunassa olivat hänen isänsä, silloisen Warwickin kreivin, ottamat vanhat merkit, karhu ja ryhmysauva.]
»Peloittavalle tosiaankin!» huokasi kreivitär ankarasti kalveten.
»Sinä voit pahoin, armaani», sanoi kreivi, ottaen hänet syliinsä; »oikaise tuohon tilallesi jälleen, nousitkin siltä aivan liian varhain. -- Vieläkö Sinulla on mitään pyytämistä, joka koskee vähempää kuin kunniaani, onneani ja henkeäni?»
»Ei mitään, rakas herrani ja puolisoni», vastasi kreivitär heikolla äänellä; »kyllähän minulla vielä oli jotakin Sinulle kerrottavana, mutta suuttumuksesi karkoitti sen muistostani.»
»Säästä se tulevan kohtauksemme varalle, armaani», virkkoi kreivi hellästi, jälleen häntä suudellen; »ja ottamatta lukuun pyyntöjä, joihin en voi enkä uskalla suostua, täytyy Sinun toiveesi olla enemmän kuin mitä Englanti ja kaikki sen alusmaat voivat täyttää, ell'ei sitä kirjaimelleen toteuteta.»
Näin puhuen otti hän vihdoin lopulliset jäähyväiset. Portaiden alapäässä ojensi Varney hänelle avaran palvelijaviitan ja leveälierisen hatun, joihin hän verhoutui pysyäkseen tuntemattomana ja kokonaan salatakseen kasvojensa piirteet. Hevoset seisoivat pihalla valmiina hänelle ja Varneylle; -- sillä pari hänen seuralaistaan, jotka olivat niin pitkälti perehtyneet salaisuuteen, että tiesivät tai arvasivat kreivillä tässä talossa olevan lemmenkohtauksia jonkun kauniin naisen kanssa, vaikka he eivät aavistaneetkaan hänen nimeänsä tai aivoansa, oli jo lähetetty yöllä matkaan.
Anton Foster itse piteli kreivin vankkaa, kestävää hevosta suitsista, sillä välin kun hänen vanha palvelijansa hoiteli sitä komeampaa ja uljaampaa ratsua, jota Rikhard Varneyn oli herrana käyttäminen.
Mutta kreivin lähestyessä riensi Varney kuitenkin pitämään herransa ohjaksia ja estämään Fosteria suorittamasta kreiville tätä palvelusta, jota hän ilmeisesti piti omaan toimeensa kuuluvana. Foster näytti hapanta naamaa tästä tungettelemisesta, joka selvästi tarkoitti hänen syrjäyttämistään armollisen herransa ja käskijänsä suosiosta, mutta luovutti kuitenkin paikkansa Varneylle; mutta kreivi, kiinnittämättä asiaan sen enempää huomiota ja unohtaen, että hänen teeskennelty palvelijanasemansa olisi oikeastaan sijoittanut hänet otaksutun herransa jälkijoukkoon, ratsasti mietteliäänä pihasta, heiluttaen kuitenkin usein kättään vastaukseksi kreivittären liinanhuiskutuksiin akkunastaan.
Hänen muhkean vartalonsa häipyessä pihasta johtavan holvikäytävän pimeyteen, mutisi Varney: »Onpa siinäkin oivaa oveluutta -- palvelija ratsastaa herransa edellä!» ja käytti sitten kreivin poistuttua näkyvistä tilaisuutta vaihtaakseen pari sanaa Fosterin kanssa. »Katseletpa karsaasti minuun, Anton», virkkoi hän, »ikäänkuin olisin minä ryöstänyt Sinulta armollisen herramme jäähyväistervehdyksen; mutta minä toimitin Sinulle paremman palkinnon uskollisesta palveluksestasi. Kas tässä kukkaro, joka on täynnä niin hyviä kultarahoja kuin ikinä välkkyi saiturin peukalon ja etusormen välissä. Niin, niin, laske ne vain, vanha veijari», jatkoi hän, kun Foster otti lahjan vastaan happamesti hymyillen, »ja lisää niihin se kaunis muistolahja, jonka kreivi eilen illalla antoi Janetille.»
»Kuinka! Kuinka!» toisteli Anton Foster hätäisesti; »antoiko hän rahaa Janetille?»
»Entä sitten, ukkoseni? -- eikö hänen kauniille emännälleen suorittamansa palvelukset vaatineet palkitsemista?»
»Hän ei saa pitää sitä», sanoi Foster; »hänen pitää antaa koko lahja takaisin. Minä tiedän, että sen herran hullaantuminen kauniisiin kasvoihin on yhtä lyhytaikainen kuin syvällinenkin. Hänen kiintymyksensä ovat vaihtelevia kuin kuu.»
»Foster, Sinä olet hullu -- et suinkaan Sinä vain toivo sellaista onnea, että muka kreivi silmäilisi Janetia? -- Kuka paholaisen nimessä kuuntelisi rastasta satakielen laulaessa?»
»Rastas tai satakieli, samapa se linnustajalle; ja Te, herra Varney, osaatte niin vietävän ovelasti soittaa pyypilliä houkutellaksenne kevytmielisiä naikkosia hänen verkkoihinsa. Minä en toivo Janetini ylenevän sellaiseen pahanhengen arvoon kuin Te olette valmistanut jo monelle tyttöparalle. -- Vieläkö naurattaa? -- Minä tahdon pelastaa ainakin yhden perheeni jäsenen saatanan kynsistä, siitä saatte olla varma. -- Hänen pitää antaman ne rahat takaisin.»
»Niin, taikka uskoman ne Sinun huostaasi, Tony, mikä olisi yhtä hyvä», vastasi Varney; »mutta on minulla Sinulle vakavampaakin puhuttavaa. -- Armollinen herramme lähti täältä meihin suuttuneena.»
»Mitä tarkoitatte?» kysyi Foster. »Joko hän nyt väsyi siihen kauniiseen nukkeensa -- tuohon leikkikaluunsa tuolla? Hän maksoi siitä ruhtinaallisen hinnan, ja takaanpa hänen alkavan katua kauppaansa.»
»Ei sinne päinkään, Tony», vastasi tallimestari; »hän on aivan hulluna vielä ja aikoo hyljätä hovin hänen takiansa -- hyvästi silloin toiveet, rikkaus ja turvallisuus -- kirkontilukset palautetaan, Tony, ja hyvä vielä, ett'ei niiden vuokraajia haasteta vastaamaan valtiovarain hoitokunnan eteen.»
»Se olisi meidän tuhomme se», virkkoi Foster, ja hänen otsansa synkistyi pahojen aavistusten tiestä. »Ja kaikki tämä yhden ainoan naikkosen takia! -- Olisipa se edes tapahtunut hänen sielunsa pelastuksen nimessä, niin olisi se vielä jotakin ollut; ja minäkin joskus toivoisin voivani heittää luotani kaiken maallisen, joka minussa vielä riippuu, ja olla kuin yksi kirkkomme köyhimmistä.»
»Pian Sinä siihen pääset, Tony», vastasi Varney; »mutta minun luullakseni ei paholainen maksa paljoakaan Sinun teeskennellystä köyhyydestäsi, ja niin saat Sinä pitkän nenän joka taholta. Mutta seuraa minun neuvoani, ja Cumnorin kartano on sittenkin jäävä perintö-omaisuudeksesi. -- Älä hiiskahdakaan Tressilianin käynnistä täällä -- -- älä sanaakaan, ennen kuin minä annan luvan.»
»Ja miks'ei, jos saan kysyä?» uteli Foster epäluuloisena.
»Typerä nauta!» vastasi Varney; »armollisen herramme nykyisessä mielentilassa ollessa olisi paras keino vahvistaa häntä vallastaluopumisen tuumissaan, jos hän saisi tietää, että hänen rouvalleen ilmestyy sellainen kummitus hänen poissa-ollessaan. Hän haluaisi piankin itse esiintyä lohikäärmeenä ja vartioida kultaomenoitaan, ja silloin, Tony, on Sinun toimesi täällä lopussa. Ei viisas pitkiä puheita kaipaa -- jää hyvästi. -- Minun täytyy kiirehtiä hänen perässään.»
Hän pyöräytti hevosensa ympäri, painoi kannuksensa sen kylkiin ja ratsasti holvitietä herransa jälkeen.
»Kunpa Sinunkin toimesi loppuisi tai kaulasi katkeaisi, kirottu parittaja!» murisi Anton Foster itsekseen. »Mutta minun täytyy totella hänen vihjaustaankin, sillä meidän etumme käyvät yksiin, ja hän osaa johdatella ylpeätä kreiviä aivan oman mielensä mukaan. Janetin täytyy antaa minulle ne kultarahat -- ne pitää käyttää jollakin tavoin Jumalan kunniaksi, ja minä säilytän niitä erillään raha-arkussani, siksi kunnes sopiva tilaisuus niiden uhraamiseen esiintyy. Mikään saastainen henkäys ei saa ulottua Janetiini -- hänen pitää pysyä puhtaana kuin autuaan hengen, vaikkapa vain rukoillakseen Jumalaa isänsä puolesta. Minä tarvitsen hänen rukouksiaan, sillä minä olen nyt pahassa ahdingossa. -- Kummallisia huhuja kiertelee elämäntavoistani. Hengellinen seuramme kohtelee minua kylmästi, ja kun mestari Holdforth viimeksi puhui tekopyhistä, jotka ovat ulkoa kuin valkeiksi sivutut haudat, mutta sisältä täynnänsä kuolleiden luita, tuntui hän minusta katselevan suoraan kasvoihini. Paavinusko oli tosiaankin mukava usko, siinä oli Lambourne oikeassa. Siinä sai mies seurata vapaasti omaa luontoaan, miten aina kulloinkin sopi -- kunhan sitten vain hypistelit rukousnauhasi kertaalleen -- kuulit messun -- kävit ripillä -- niin heti sait syntisi anteeksi. Nämä puritanit käyvät jyrkempää ja vaivaloisempaa polkua; mutta tahdonpa minäkin yrittää -- tahdonpa lukea tunnin raamattuani, ennen kuin jälleen avaan rauta-arkkuni.»
Sillä välin kiiruhti Varney herransa jälkeen, tavaten hänen odottamasta puiston takaportilta.
»Sinä tuhlaat aikaa, Varney», sanoi kreivi; ja se on kuitenkin hyvin täpärällä. Minun täytyy olla ainakin Woodstockissa, ennen kuin voin täysin turvallisesti luopua valepuvustani, ja siihen mennessä ei matkani ole suinkaan ilman vaarojansa.»
»Siihen tarvitaan vain kahden tunnin rivakka ratsastus, armollinen herra», vastasi Varney; »minä vain hetkiseksi pysähdyin takomaan huolellisuuden ja tarkan valvonnan käskyjänne sen Foster-köntyksen kalloon ja ottamaan selkoa sen miehen asunnosta, jonka minä haluaisin toimittaa Teidän Korkeutenne seurueeseen Trevorin tilalle.»
»Onko hän Sinun mielestäsi sovelias odotushuoneen ilmapiiriin?» kysyi kreivi.
»Hän lupaa hyvää, herra», vastasi Varney; »mutta jos Teidän Korkeutenne suvaitsisi ratsastaa edellä, palaisin minä Cumnoriin ja toisin sen miehen Teidän korkeutenne nähtäville Woodstockiin ennen kuin olisitte ehtinyt nousta vuoteestannekaan.»
»Minunhan, kuten tiedät, pitäisi tällä hetkellä nukkuman siellä kaikessa rauhassa», virkkoi kreivi; »mutta minä pyydän, älä säästä ratsujen koipia, ollaksesi läsnä aamuisessa vastaanotossani.»
Näin sanoen kannusti hän hevostansa ja lähti matkaan, kun taas Varney ratsasti takaisin Cumnoriin valtamaantietä, puistoa välttäen. Hän laskeutui satulasta iloisen »Mustan Karhun» ovella ja pyysi puhutellakseen Mikael Lambournea. Tämä kunnioitettava henkilö ilmestyikin pian uuden isäntänsä näkyville, vaikkakin maahan suunnatuin katsein.
»Sinä olet joutunut seikkailutoverisi Tressilianin jäljiltä», virkkoi heti Varney; -- »minä näen sen hirtehisnaamastasi. Tämäkö nyt on sitä Sinun valppauttasi, häpeämätön lurjus?»
»Tuhannen tulimmaista!» puolustihe Lambourne, »ei milloinkaan ole otusta sen ovelammin ajettu. Minä näin hänen tulevan tänne enoni majataloon -- imeydyin häneen kuin mehiläisvaha -- näin hänet illallisella -- seurasin häntä hänen makuuhuoneeseensa asti, ja yht'äkkiä -- hän on tipotiessään seuraavana aamuna, eikä tallirenkikään tiedä miten ja minne hän katosi!»
»Tämä kuulostaa aivan siltä kuin yritettäisi minua vetää nenästä, herraseni», vastasi Varney; »ja jos tosiaankin niin on, niin sieluni autuuden nimessä, saatpa sitä katua!»
»Herra, paraskin koira erehtyy joskus», selitteli Lambourne; »mitä hyötyä olisi minulla ollut siitä, vaikka olisinkin päästänyt sen veijarin pakenemaan? Saatte kysyä Giles Goslingilta, isännältä -- saatte kysyä viinurilta ja tallirengiltä -- saatte kysyä Cicelyltä ja koko talolta, enkö minä pitänyt Tressiliania tarkasti silmällä hänen täällä ollessaan. -- Kautta sieluni, eihän minun kai sentään pitänyt vahtiman häntä sairaanhoitajan tavoin, kun kerran olin nähnyt hänen asettuvan kauniisti nukkumaan huoneeseensa, sehän toki myönnettänee!»
Varney toimitti tosiaankin talossa erinäisiä kuulusteluja, jotka vahvistivat Lambournen väitteen todenperäisyyden. Tressilian oli, niin vakuutettiin yksimielisesti, lähtenyt äkkiä ja odottamatta matkaan siinä aivan aamupuhteella.
»Mutta minä en tahdo tehdä vääryyttä kenellekään», virkkoi isäntä, »hän jätti huoneensa pöydälle täyden maksun laskustaan ynnä jonkun verran juomarahaa talon palvelijoille, mikä oli sitäkin tarpeettomampaa, kun hän näyttää satuloineen ruunansa ilman tallirengin apua.»
Saatuaan täten selville Lambournen menettelyn rehellisyyden, alkoi Varney jutella hänelle tulevaisuuden suunnitelmista ja tavasta, jolla hän aikoi kunnostautua, viittaillen ymmärtäneensä Fosterin puheista, ett'ei häneltä puuttunut halua astua jonkun ylimyksen palvelukseen.
»Oletko milloinkaan ollut hovissa?» kysyi Varney.
»En», vastasi Lambourne; »mutta aina kymmenvuotiaasta asti olen minä kerran viikossa nähnyt unta olevani siellä ja saavuttavani siellä onneni.»
»Tulee olemaan oma vikasi, ell'ei unesi toteudu», sanoi Varney. »Tekeekö raha kiusaa?»
»Hm!» vastasi Lambourne; »minä rakastan huvituksia.»
»Se on riittävä ja rehellinen vastaus», virkkoi Varney. »Tiedätkö mitään niistä vaatimuksista, joita asetetaan kohoavan hovimiehen seuralaiselle?»
»Olenpa niitä hieman itsekseni ajatellut, herra», vastasi Lambourne; »häneltä vaaditaan esimerkiksi nopsaa silmää -- suljettua suuta -- ketterää ja rohkeata kättä -- terävää älyä ja tylsää omaatuntoa.»
»Ja Sinun omantuntosi kärki», sanoi Varney, »on luullakseni jo aikoja sitten tylsistynyt?»
»Enpä muista sen kärjen koskaan niin erin terävän olleenkaan», vastasi Lambourne. »Nuorempana taisi minulla vielä olla jonkunlaisia pistoksia, mutta niitä minä hankasin pois muististani sodan karkealla tahkolla ja loput huuhtelin minä Atlannin valtameren avaroihin aaltoihin.»
»Sinä olet siis palvellut Indiassa?»
»Sekä Itä- että Länsi-Indiassa», vastasi tämä hovimiehen ehdokas, »sekä merellä että maalla; minä olen palvellut sekä portugalilaista että espanjalaista -- sekä hollantilaista että ranskalaista, ja käynyt ominpäin sotaa muutamien reippaiden poikain kanssa, joiden mielestä ei ollut koskaan rauhaa linjan tuolla puolen.» [Francis Drake, Morgan ja monet muut sen ajan urheat merenkulkijat olivat tuskin merirosvoja parempia.]
»Sinä voit tehdä minulle, armolliselle herralleni ja itsellesi hyviä palveluksia», sanoi Varney hetkisen vaijettuaan. »Mutta huomaa, minä tunnen maailman -- vastaa minulle vilpistelemättä, osaatko olla uskollinen?»
»Ell'ette Te tuntisi maailmaa», virkkoi Lambourne, »olisi minun velvollisuuteni vastata myöntävästi ilman muuta ja vannoa se todeksi hengen ja kunnian ja muun semmoisen kautta. Muta kun nyt Teidän Armonne näyttää olevan niitä, jotka pitävät enemmän rehellisestä totuudesta kuin ovelasta valheesta -- niin vastaan minä Teille, että osaan olla uskollinen hirsipuun juurelle, jopa siitä roikkuvaan silmukkaankin asti, jos minua vain hyvin kohdellaan ja palkitaan; -- en muuten.»
»Osaat kai myös muihin avuihisi liittää tämän: näyttää hartaalta ja uskovaiselta, jos hetki vaatii?» jatkoi Varney pilkallisella äänellä.
»Eipä maksaisi minulle mitään», sanoi Lambourne, »vaikka vastaisinkin myöntävästi, -- mutta suoran totuuden puhuakseni täytyy minun väkisinkin kieltää. Jos tarvitsette tekopyhää, niin ottakaa Anton Foster, jota jo lapsuudesta asti on vainonnut eräänlainen kummitus, mitä hän nimittää uskonnoksi, vaikka se onkin sitä lajia hurskautta, joka aina vie mahdollisimman suureen hyötyyn. Sitä temppua minä en osaa.»
»Hyvä», vastasi Varney, »ell'ei Sinulla olekaan tekopyhyyden temppua tiedossasi, niin on kai sinulla hemppu tallissa?»
»On kyllä, herra», virkkoi Lambourne, »ja sellainen vielä onkin, että se hyppää yli pensasaitojen ja ojien kilpaa herttuan parhaiden metsästysratsujen kanssa. Kun minä kerran hieman erehdyin Shooter's Hillissä ja pysäytin erään entisen karjakauppiaan, jonka taskut olivat paremmin varustetut kuin hänen aivokoppansa, lennätti se reipas rusko minut ihanasti paikalta, huolimatta kaikista takaa-ajajain kirkumisista.»
»Satuloi se sitten heti paikalla ja seuraa minua», sanoi Varney. »Jätä vaatteesi ja tavarasi isännän huostaan, ja minä vien Sinut palveluspaikkaan, missä syy ei ole onnen, vaan Sinun, ell'ei Sinun käy hyvin.»
»Reippaasti ja rehellisesti puhuttu!» huudahti Lambourne, »ja minä olen ratsun selässä heti paikalla. -- Tallirenki, senkin lurjus, satuloi hituistakaan viipymättä hevoseni, jos vähääkään huolehdit pääkuoresi eheydestä -- Kaunis Cicely, ota puolet tämän kukkaron sisällöstä lohdutukseksesi äkillisestä lähdöstäni.»
»Mene hiiteen!» vastasi tytön isä, »Cicely ei lainkaan tarvitse Sinun lahjojasi. -- Lähde matkaasi vain, Mikko, ja koeta hankkia itsellesi parempia tapoja, jos taidat, vaikk'et Sinä minun luullakseni koskaan osukkaan siihen maahan, missä niitä kasvaa.»
»Näytäppäs minullekin sitä Cicely-tyttöäsi, hyvä isäntä», sanoi Varney; »olen kuullut kovin kehuttavan hänen kauneuttaan.»
»Se on vain auringonpolttamaa kauneutta», vastasi isäntä, »joka kylläkin kestää sateet ja tuulet, mutta joka ei ole lainkaan aijottu miellyttämään niin tottuneita naistuntijoita kuin Te olette. Hän pysyy nyt huoneessaan, sillä hän ei voi tosiaankaan kestää niin päivänkirkkaiden hovimiesten katsetta kuin jalon vieraani.»
»No, rauha hänelle sitten, hyvä isäntä», vastasi Varney; »hevosemme käyvät kärsimättömiksi -- toivotamme Sinulle hyvää päivää.»
»Lähteekö sisarenipoika mukaanne, jos saan luvan kysyä?» tiedusteli Gosling.
»Kyllä, niin on ainakin hänen aikomuksensa», vastasi Rikhard Varney.
»Olet oikeassa -- aivan oikeassa», toisteli isäntä -- »olet, sanon minä, aivan oikeassa, sukulaispoikani. Sinulla on allasi vireä ratsu, pidä vain hyvä huoli ohjasnuorista -- tai jos Sinä aivan välttämättä tahdot päästä kuolemattomuuteen jonkun nuoran suosiollisella avustuksella, minkä aikomuksen lähtösi tämän herran matkaan tekee varsin otaksuttavaksi, kehoitan minä Sinua tapaamaan hirsipuusi niin kaukana Cumnorista kuin suinkin mahdollista; ja niin jätän minä teidät satulainne huomaan.»
Tallimestari ja hänen uusi seuralaisensa nousivat siis ratsuillensa, jättäen majatalon isännän aivan mielensä mukaan päättämään pahaa-ennustavan jäähyväispuheensa omiksi iloikseen, ja kulkivat ripeätä laukkaa, joka esti keskustelun, kunnes erään jyrkän hiekkamäen nouseminen salli heidän sitä jatkaa.
»Oletko Sinä siis tyytyväinen nyt», sanoi Varney matkatoverilleen, »päästessäsi hovipalvelukseen?»
»Olen kyllä, kunnioitettava herra, jos Te vain pidätte minun ehdoistani yhtä paljon kuin minä Teidän.»
»Ja millaiset ne ehdot sitten ovat?» kysyi Varney.
»Jos minulla tulee olla tarkka silmä käskijäni palveluksessa, täytyy hänellä olla hyvin huomaamaton silmä vikoihini nähden», sanoi Lambourne.
»Kyllä niin», virkkoi Varney, »ell'eihän niitä törrötä niin julmasti kaikkialla, että hän väkisinkin taittaa säärensä niihin.»
»Ei suinkaan», vastasi Lambourne. »Sitten: jos minä kaadan otuksen, täytyy minun saada imeä luut.»
»Sehän on vain kohtuullista», sanoi Varney, »kunhan vain parempasi ovat ensin saaneet osansa.»
»Hyvä», jatkoi Lambourne; »sitten on enää sovittavana vain se seikka, että jos laki ja minä joudumme riitaan keskenämme, herrani tulee auttaa minut pälkähästä, ja tämä on pääpykälä.»
»Kohtuullista sekin», virkkoi Varney, »kunhan riita on vain sattunut herrasi palveluksessa.»
»Mitä palkkaan ja muihin semmoisiin tulee, niin minä en puhu mitään», jatkoi Lambourne; »salaisista ansiolahjoistahan minun tuleekin elää.»
»Ei pelkoa», sanoi Varney; »Sinulla tulee olemaan vaatteita ja taskurahoja tarpeeksi vetääksesi vertoja kenelle virkaveljellesi tahansa, sillä nyt pääset Sinä taloon, jossa sataa kultaa, kuten sanotaan.»
»Tämä on kaikki erinomaisesti mieleeni», vastasi Mikael Lambourne; »Teidän tulee nyt enään ilmoittaa minulle herrani ja käskijäni nimi.»
»Nimeni on Rikhard Varney», selitti hänen matkatoverinsa.
»Mutta minä tarkoitankin sen jalon ylimyksen nimeä, jonka palvelukseen Te suvaitsette minut korottaa», intti Lambourne.
»Kuinka, lurjus, oletko Sinä liian hyvä kutsumaan _minua_ herraksesi?» tulistui Varney; »Sinä voit olla kopea muille, mutta älä rupea minulle hävyttömäksi.»
»Pyydän Teidän Armoltanne anteeksi», vastasi Lambourne; »Te vain näytitte niin kovin hyvältä tutulta Anton Fosterin kanssa, ja minäkin olen sen samaisen Antonin ystäviä.»
»Oletpa sinä totta totisesti ovela veitikka», virkkoi Varney. »Huomaa tämä -- minä kyllä toimitan Sinut erään ylimyksen seurueeseen, mutta lähinnä saat Sinä palvella minua ja noudattaa minun tahtoani. Minä olen hänen tallimestarinsa -- Sinä kyllä saat pian kuulla hänen nimensä -- sen nimen kantaja johtaa neuvoskuntaa ja hallitsee valtiota mielensä mukaan.»
»Kautta tämän auringonvalon, tosiaankin oiva loitsu paljastamaan kätkettyjä aarteita!» tokaisi Lambourne.
»Varovasti käytettynä voi se ehkä sellainen ollakin», vastasi Varney; »mutta huomaa hyvin -- jos Sinä rupeat sillä temppuilemaan omin päisi, saattaa se manata eteesi paholaisen, joka repii Sinut kappaleiksi.»
»Kylliksi sanottu», jatkoi Lambourne; »minä osaan kyllä pysyä rajoissani.»