Part 9

Sitten Mr Bowill, joka yhä vielä oli erittäin hyvällä tuulella, äkkiä rupesi puhumaan yleisistä asioista -- maanviljelyksen toiveista -- vuodensadon toiveista -- viljan kaupasta -- rahamarkkinoista yleiseen -- valtioasioista -- kansan tilasta. Kenelm huomasi, että hän tahtoi häntä tutkia, ja vastasi niin lyhyesti kuin suinkin, ja vastaukset tavallisesti osoittivat tietämättömyyttä kysymyksessä olevain asiain suhteen; jos Chillinglyein filosofinen perillinen olisi helposti hämille joutunut, niin hän varmaankin olisi kovin hämmästynyt, kun Mr Bowill lopulta nousi, taputti häntä olkapäähän ja sanoi tyytyväisellä äänellä. "Se on vallan niin, kuin ajattelinkin, sir; te ette noista asioista tiedä niin mitään -- te olette syntyänne ja kasvatuksen puolesta herrasmies -- teidän vaatteenne eivät voi salata kuka olette, sir. Elsie oli oikeassa. Lapseni, jätä nyt meidät muutamaksi minuutiksi kahden kesken; minulla on jotain sanottavaa nuorelle ystävällemme. Sinä voit sillä välin laittaa itsesi valmiiksi lähtemään matkalle minun kanssani." Elsie nousi pöydältä ja meni tottelevaisesti ovelle päin. Siellä hän hetkeksi aikaa seisahtui, kääntyi ja katseli ujosti Kenelmiin. Tämä oli tietysti noussut paikaltansa samalla kuin tyttö, ja astui muutamia askeleita eteenpäin, ikäänkuin avaamaan hänelle ovea. Niin he tulivat katselemaan toinen toisiinsa. Kenelm ei voinut tytön arkamaista silmäystä käsittää; se oli lempeä, se oli rukoileva, se oli nöyrä, se oli puhuvainen; mies, joka olisi ollut tottunut naisellisiin voittoihin, olisi luullut siinä olevan jotain enempää, jotain jossa oli selitys kaikkeen. Mutta tuo jotain oli Kenelm Chillinglylle outoa kieltä.

Kun molemmat miehet olivat jääneet kahden kesken, istui Mr Bowill taas ja ehdoitteli Kenelmin tekemään samoin. "Noh, nuori sir," sanoi edellinen, "nyt voimme rohkeasti puhua keskenämme. Teidän eilispäivän seikkailunne voi tulla onnellisimmaksi kohtaukseksi, mikä milloinkaan on voinut teille tapahtua."

"Minulle on kylliksi, jos olen voinut teidän veljenne tyttärelle jonkin hyvän työn tehdä. Mutta hänen oma järkevyytensä olisi ollut hänen suojeluksenansa, jos hän olisi yksin ollut, ja olisi kyllä keksinyt että Mr Compton oli, tahallansa tahi ei, pettänyt häntä siinä luulossa, että hän oli naimaton."

"Hiisi vieköön Mr Comptonin! Hänestä nyt ei ole kysymys. Minä olen suora mies ja tahdon tulla asian perille. Te olette vienyt veljeni tyttären hänen kotoansa; teidän seurassa hän on tähän ravintolaan tullut. Kun Elsie kertoi minulle kuinka jalosti te olette itsenne käyttänyt, ja että te puheenne ja käytöksenne puolesta olitte niinkuin oikea herrasmies, silloin minun päätöksenikin oli tehty. Minä kyllä arvaan, mikä olette; te olette ylhäisen aatelismiehen poika -- kenties ylioppilas -- jolla ei liian paljon rahaa ole -- te olette joutunut riitaan isänne kanssa, ja hän on pitänyt teitä kovassa kurissa. Älkää minua keskeyttäkö. Noh niin, Elsie on hyvä ja kaunis tyttö, ja hänestä tulee niin hyvä vaimo kuin tulla voi; ja kuulkaa, hänellä on 20,000 puntaa sterlingiä. Luottakaa minuun -- ja jos ette tahdo, että vanhempanne saavat siitä tiedon, ennenkuin asia on päätetty ja heillä ei ole muu edessä kuin antaa teille anteeksi ja siunata teitä, niin voitte naida Elsien ennenkuin ehditte sanoa Jack Robinson."

Ensi kerran elämässänsä Kenelm Chillingly hämmästyi -- hämmästyi vallan pahanpäiväisesti. Hän istui suu selkoman selällään ja kieli hervotonna. Jos se on totta, että hiukset voivat nousta pystyyn, niin hänen hiuksensa sitä tekivät. Vihdoin hän yliluonnollisella ponnistuksella änkytti sanat. "Naida!"

"Niin -- naida. Jos olette kunnonmies niin olette pakoitettu sitä tekemään. Te olette saattanut veljeni tyttären pulaan -- kunniallisen, siveän tytön -- orvon, vaan ei suojelijaa vailla. Minä sanon toistamiseen, te olette riistänyt hänet minun käsistäni, ja päälle päätteeksi väkisin ja rynnäköllä; te olette karannut hänen kanssansa, ja mitäpä maailma sanoisi, jos se tietäisi tämän? Uskoisiko se teidän käyttäneen itsenne viisaasti ja kunniallisesti? -- joka muuten voitaisiin selittää ainoastaan siten, että te katsoitte itsenne velvoitetuksi kunnioituksella kohtelemaan tulevaa vaimoanne. Ja mistäpä te paremman vaimon saisitte? Mistä löydätte sedän, joka on halukas luopumaan hoidokkaastansa ja 20,000:sta punnasta, kysymättä onko teillä itsellä edes penniäkään? Tyttö on teihin mieltynyt -- sen minä selvään näen; tokkopa hän olisi tuosta ilvehtijästä niin helposti luopunut, jos te ette olisi hänen sydäntänsä voittaneet? Tahtoisitteko hänen sydäntänsä särkeä? Ei, nuori mies -- te ette ole mikään hylkiö. Ojentakaa kätenne minulle!"

"Mr Bowill," sanoi Kenelm, joka nyt oli tavallisen mielenmalttinsa jälleen saavuttanut, "minä olen varsin hyvilläni siitä kunniasta, jota tahdotte minulle osoittaa, enkä minä väitä vastaan, että Miss Elsie ansaitsee paljoa paremman miehen kuin minä olen. Mutta aviosääty on minulle kovin vastenmielinen. Jos valtiokirkon jäsenen sallitaan vastustaa Paavalin kirjoittamaa väitettä -- ja minä luulen, että tämä vapaus voidaan myöntää maallikolle, -- koska etevät pappissäädyn jäsenet arvostelevat koko raamattua yhtä vapaasti kuin se olisi Mr Frouden kirjoittama Elisabet-kuninkaan historia -- niin minä väittäisin sitä hänen lauselmaansa vastaan, että on parempi naida kuin palaa; minä ennen tahtoisin tulla poltetuksi. Henkilön, jolla on sellaiset mielipiteet, ja joka olisi oikeutettu kantamaan 'kunnonmiehen' nimeä, joiksi te minua sanotte, ei suinkaan sopisi viedä tyttö-raukkaa uhrialttarille. Mitä siihen asiaan tulee, että Miss Elsie tulisi moitteen alaiseksi, niin saan ilmoittaa että, koska minä sähkösanomassani kehoitin teitä kysymään nuorta miestä tässä ravintolassa, niin tällä paikalla ei kukaan hänen oikeata sukuansa tiedä, jos te ette sitä ilmoita. Ja --"

Tässä setä keskeytti Kenelmiä hirveästi raivoten. Hän polki laattiaan; hänen suunsa miltei ollut vaahdossa; hän puristi nyrkkiänsä ja pudisti sitä vallan Kenelmin kasvoin edessä.

"Sir, te pilkkaatte minua. John Bowill ei ole mies, jota niin saapi kohdella. Teidän täytyy naida tyttö. Minä en tahdo häntä niskoilleni takaisin oikkujensa ja hulluuksiensa kautta minua kiusaamaan. Te olette vienyt hänet pois, ja teidän täytyy ottaa tyttö, muuten minä muserran jok'ainoan luun teidän ruumiissanne."

"Musertakaa vaan," sanoi Kenelm nöyrästi, mutta samalla asettuen peljättävään puolustus-asemaan, joka laimensi toisen taistelunhimoa. Mr Bowill vaipui alas tuolillensa ja pyhkäisi otsaansa. Kenelm käytti hyväksensä voittamansa edun, ja alkoi lempeällä äänellä puhua näin.

"Kun jälleen tulette hyvälle tuulelle, niinkuin tavallisesti olette, Mr Bowill, niin tulette huomaamaan kuinka suuresti teidän luonnollinen toivonne tehdä veljenne tytärtä onnelliseksi ja, minä lisään vielä, toivonne palkita minun käytöstäni, jota myönnätte varovaiseksi, on eksyttänyt päättämiskykyänne. Te ette ensinkään minua tunne. Voinhan olla petturi; voihan minulla olla kaikellaisia pahoja ominaisuuksia, ja kuitenki te tahdotte tyytyä minun vakuutuksiini, tahi oikeammin teidän omaan luuloonne, että olen syntyisin herrasmies, ja antaa minulle teidän veljenne tytär ja hänen 20,000 puntaansa. Se on satunnaista hulluutta teidän puolestanne. Sallikaa minun jättää teitä yksin, jotta voitte toipua ja rauhoittua."

"Hiljaa, sir," sanoi Mr Bowill, vallan muuttuneella ja suruisella äänellä; "minä en ole niin hullu kuin luulette. Mutta minä myönnän olleeni liian kiivas ja törkeä. Kuitenkin on asian laita niinkuin olen sanonut, ja minä en käsitä kuinka te, kunniallisena miehenä, voitte olla naimatta veljeni tytärtä. Te olitte epäilemättä viaton siihen rikokseen, jonka teitte karatessanne hänen kanssansa; mutta rikos on kuitenkin tehty; ja jos oletamme, että asia tulisi oikeuden eteen, niin se tulisi kyllä ikäväksi teille ja teidän perheellenne. Ainoastaan naiminen voisi sitä poistaa. Kuulkaas nyt, minä myönnän olleeni liian asioitsijan kaltainen hyökkäessäni suoraan asiaan, mutta minä en enää sano 'Naikaa heti paikalla veljeni tytär.' Te olette nähnyt häntä valhepuvussa ja väärässä asemassa. Tulkaa minun tyköni Oakdale'en -- viipykää kuukausi minun luonani -- ja jos te sen ajan kuluttua ette pidä hänestä kylläksi kosiaksenne, niin minä jätän teidät rauhaan enkä puhu sanaakaan siitä asiasta."

Mr Bowillin näin puhuessa ja Kenelmin häntä kuullessa ei kumpikaan huomannut, että ovea hiljan oli au'aistu ja että Elsie seisoi kynnyksellä. Mutta ennenkuin Kenelm ehti vastata, niin tyttö astui keskelle laattiaa, hän ojensi pienen vartalonsa suoraksi, hänen poskensa hehkuivat, hänen huulensa vapisivat, kun hän huudahti:

"Hyi, setä!" Sitten hän sanoi Kenelmille levottomalla ja tuskallisella äänellä: "Oi, älkää uskoko, että minä tästä tiesin mitään!" Hän peitti kasvonsa molemmilla käsillään ja seisoi siinä vallan ääneti.

Kaikki se ritarillisuus, jonka Kenelm ristimänimensä kautta oli saanut, heräsi hänessä nyt. Hän hyppäsi ylös istualta, notkisti polvensa ja, tarttuen tytön käteen, sanoi:

"Minä olen yhtä varmaan vakuutettu siitä, että teidän setänne sanat herättävät teissä inhoa ja vastenmielisyyttä, kuin siitä, että te olette puhdassydäminen ja rohkea tyttö, jonka ystävyydestä minä tulen ylpeilemään. Me tapaamme toinen toisemme vielä." Hän päästi tytön käden ja kääntyi Mr Bowilliin: "Sir, te ette ansaitse pitää huolta veljenne tyttärestä, muuten hän ei olisi varomattomasti itsensä käyttänyt. Jos hänellä on joku naispuolinen sukulainen, niin uskokaa hän sen holhottavaksi."

"Minulla on sellainen!" huusi Elsie; "äitivainaani sisar -- antakaa minun mennä hänen luoksensa."

"Tuon naisenko luo, joka koulua pitää?" kysyi Mr Bowill nyreän näköisenä.

"Niin, miksi ei?" kysyi Kenelm.

"Hän ei ennen ole tahtonut muuttaa sinne. Minä ehdoittelin sitä vuosi sitten. Vallaton tyttö ei silloin tahtonut mennä kouluun."

"Mutta nyt minä tahdon, setä."

"Hyvä, sitten pääset sinne heti kohta; ja minä toivon, että sinua pannaan vedelle ja leivälle. Tuhma lapsi! Sinä olet oman onnesi hävittänyt. Mr Chillingly, koska Elsie nyt itse on onnelleen selän kääntänyt, niin minä voin vakuuttaa teitä etten olekaan niin tuhma, kuin luulitte minun olevan. Minä olin niissä pidoissa, jotka pidettiin silloin kuin tulitte täysikäiseksi -- minun veljeni on teidän isänne arentimiehiä. Minä en ensi kiihoituksessa valhepukunne tähden teitä tuntenut; mutta kotia mennessäni tuntui minusta kun olisin teitä ennen nähnyt, ja tänään tunsin teidät kohta kun astuitte huoneesen. Meidän välillämme on ollut kaksintaistelu siitä, kumpi toista voittaisi. Te olette minun voittanut, ja siitä on teidän tuota tuhmaa tyttöä kiittäminen! Jos hän ei olisi asiaan sekaantunut, niin hänestä olisi tullut 'lady.' Nyt, hyvästi, sir."

"Mr Bowill, te pyysitte minua puristamaan kättänne; suokaa minun nyt tehdä se, ja luvatkaa, siihen luottamukseen katsoen, jota kunniallinen taistelija on velvollinen toiselle osoittamaan, että Miss Elsie kohta, jos hän itse tahtoo, saa lähteä tätinsä, koulunopettajattaren tykö. Kuulkaa, ystäväni," lisäsi hän Mr Bowillin korvaan: "Mies ei milloinkaan voi naista hallita. Varovainen mies uskoo aina tytön vaimojen huostaan siksi kunnes se joutuu naimiseen; ja kun hän naipi, hallitsee hän miestänsä ja silloin kaikki on hyvä."

Kenelm meni.

"Oi, viisas, nuori mies!" jupisi setä. "Elsie hyvä, kuinka me voimme mennä tätisi luo, kun sinä tuossa puvussa olet?"

Elsie säpsähti ikäänkuin hän olisi unesta herännyt ja katseli yhä ovelle päin, josta Kenelm oli kadonnut. "Tässä puvussa," sanoi hän huolettomasti, -- "tässä puvussa -- eikö sitä helposti käy muuttaminen tämän kaupungin kauppapuotien kautta."

"Nenäkäs lapsi!" jupisi Mr Bowill, "se poika on toinen Salomo; ja jos minä en voi Elsie'ä hallita, niin hän tulee hallitsemaan miestänsä -- kun hän semmoisen saapi."

KAHDEKSAS LUKU.

"Ainoastaan niiden voimiensa avulla, jotka viattomuutta ja naimatonta säätyä suojelevat," puhui Kenelm Chillingly itsekseen, "olen pahasta pulasta päässyt! Ja jos tuo matelevainen olento olisi ollut puettu kuin nainen, sen sijaan että hän oli puettu niinkuin poika, kun hän sattui tieheni niinkuin jumalallisuus muinaisessa draamassa, niin minä olisin upottanut vaakunassani olevat kalat kuumaan veteen. Vaikea on kuitenkin uskoa, että tyttö, joka eilen oli tuiki rakastunut Mr Comptoniin, tänäpäivänä olisi voinut minuun rakastua. Hän näytti kuitenkin siltä kun hän olisi voinut sitä tehdä, joka todistaa joko ettei milloinkaan tule naisen sydämeen luottaa, tahi ettei milloinkaan tule naisen katseisin luottaa. Decimus Roach on oikeassa: miehen ei koskaan tule heretä naisia pakenemasta, jos hän mielii koettaa 'enkeleitä lähestyä.'"

Näin Kenelm Chillingly mietiskeli, kävellessänsä pitkin polkua, joka kiertelihen niittyjen ja viljavainioiden läpi; hän oli kääntänyt selkänsä kaupungille, jossa sellaiset kiusaukset ja koetukset olivat häntä ahdistaneet, ja kulki kolme penikulmaa matkasta katedraalikaupunkiin, jossa hän aikoi olla yötä.

Hän oli kulkenut moniaan tunnin, ja aurinko alkoi laskeutua muutamia lännessä olevia siintäviä kukkuloita kohti, kun hän saapui joen rannalle, jolla kasvoi tuuheita pajuja ja italialaisia hopeapoppelia, joiden lehdet vapisivat iltatuulessa. Tämän miellyttävän paikan tyyneys ja vilpeys houkutteli häntä lepäämään tässä; hän otti matkalaukustansa kuivan leivän, jolla hän oli itsensä varustanut, pisti sen kirkkaasen veteen, joka liristen juoksi piikivien yli, ja nautti aterian sellaisen, jota vastaan epikureilainen vaihettaisi herkulliset pitonsa saadaksensa nuoruuden ruokahalua. Sitten hän leväten pitkällään joen äyräällä ja taittaen ajuruohoja, joka mieluisimmin kasvaa tuuheilla paikoilla, jossa vettä, olkoon se seisovaa tai juoksevaa, on lähellä, vaipui puoleksi miettivään puoleksi uneksivaan tilaan. Vähän matkan päästä hän kuuli niittäjän viikatteen hiljaista suhinaa, ja tuuli ajoi hänen luokseen hajun vasta niitetystä heinästä.

Hän heräsi siitä että joku hiljaa löi häntä olkapäähän, ja kun hän katsoi taaksensa, näki hän hartiakkaan miehen hyvännäköiset, iloiset kasvot, sekä kuuli ystävällisen ja viehättävän äänen sanovan:

"Nuori mies, jos ette ole liian väsynyt, niin tulette kai auttamaan minua korjaamaan heiniäni. Meillä on kova puute työväestä, ja minä pelkään että pian saamme sadetta."

Kenelm nousi, katseli totisesti muukalaiseen ja vastasi omituisella tavallansa. "Ihminen on luotu auttamaan kanssaihmistänsä -- etenkin korjaamaan heiniä niin kauan kuin päivä vielä paistaa. Minä tulen."

"Te olette hyvä mies ja minä kiitän teitä. Katsokaa, minä toivoin saavani joukon kuljeksivia työmiehiä työhöni, mutta toinen ehti ennen pyytää niitä. Tätä tietä," -- ja näyttäen tietä pensastossa olevan aukeaman läpi, hän pian tuli suurelle niitulle, josta kolmas osa vielä oli niittämättä, mutta muulla osalla oli joukko ihmisiä, sekä miehiä, että naisia, jotka hajoittivat ja levittivät niitettyjä heiniä. Kenelm oli häntä seurannut ja oli kohta täydessä työssä. Paitahihasillansa ollen hän hajoitti heiniä niinkuin muutkin, yhtä surullisen ja nöyrän näköisenä kun ainakin. Vaikka työ alussa oli vähän takaperoista siitä syystä, että hän oli tottumaton työ-aseita käyttämään, niin hänen tottumuksensa ruumiinharjoituksiin tuotti hänelle sen verrattoman ominaisuuden, jota sanotaan 'kätevyydeksi', ja pian hän osoitti erittäin suurta taitavuutta työssä. Jotakin -- liekö se ollut hänen kasvoissansa, tahi liekö hän muukalaisena ollut viehättävä -- jotakin hänessä herätti naisten huomiota, ja hyvin kaunis tyttö, joka oli lähempänä häntä kuin toiset, koetti ruveta puhumaan hänen kanssansa.

"Tämä on teille uutta," sanoi tyttö hymyillen.

"Ei mikään minulle uutta ole," vastasi Kenelm alakuloisesti. "Mutta sallikaa minun huomauttaa, että teidän tulisi, tehdäksenne asiat hyvin, tehdä ainoastaan yksi asia kerrallaan. Minä olen täällä heinää tekemässä, enkä puhumassa."

"Ohoh!" sanoi tyttö hämmästyneenä ja kääntyi pois nyykähyttäen päätänsä.

"Lieneekö tuollakin tytöllä setä?" ajatteli Kenelm itsekseen.

Isäntä, joka itsekin oli työssä, seisahtui väliin katsellaksensa työväkeä ja näki iloksensa kuinka hyvästi työ Kenelmiltä sujui, ja kun päivän työ oli lopetettu, puristi hän Kenelmin kättä ja pani siihen kahden killingin rahan. Chillinglyein perillinen katseli tätä päiväpalkkaa ja käänteli sitä vasemman käden etusormen ja peukalon välillä."

"Eikö se ole kylläksi?" kysyi arentimies, närkästyneenä.

"Suokaa anteeksi," vastasi Kenelm. "Mutta, totta puhuakseni, nämä ovat ensimmäiset rahat, jotka minä ijässäni olen ruumiin työllä ansainnut; ja minä katselen rahaa yhtä suurella uteliaisuudella kuin kunnioituksella. Mutta, jos ei se teitä loukkaa, niin minä olisin ennen suvainnut, että te rahojen sijaan olisitte antanut minulle jotakin syötävää; sillä en ole syönyt aamusta asti muuta kuin leipää ja vettä."

"Te saatte sekä rahat että ruokaa, poikani," sanoi arentimies ystävällisesti. "Ja jos tahdotte jäädä tänne auttamaan meitä siksi kun saamme heinät tehdyksi, niin minä vakuutan, että hyvä vaimoni hankkii teille paremman vuoteen kuin saatte kylän ravintolassa -- jos siellä sellaista ensinkään saatte."

"Te olette hyvin hyvä. Mutta ennenkuin suostun tähän, suokaa anteeksi, että te'en teille kysymyksen: onko teillä veljen-tyttäriä luonanne?"

"Veljentyttäriä!" toisti arentimies, tavanmukaisesti pistäen kätensä housun lakkariin, ikäänkuin hän sieltä jotakin hakisi -- "veljentyttäriä luonani? Mitä tarkoitatte? Onko se vastasepitetty sana, joka tarkoittaa vaskea?"

"Ei se tarkoita vaskea eikä messinkiä. Minä puhuin kuitenkin ilman vertausta. Minä en pidä veljentyttäristä, abstraktisen periaatteen johdosta, jonka kokemus on oikeaksi näyttänyt."

Arentimies tuijotti nuoreen ystäväänsä ja ajatteli, että hän ei ollut vallan niin terve sielunvoimien suhteen kuin hän silminnähtävästi oli ruumiisen katsoen, mutta hän vastasi kuitenkin nauraen. "Siinä tapauksessa saatte olla huoleti. Minulla on vaan yksi veljentytär, ja hän on naimisissa raudankauppiaan kanssa ja asuu Exeterissä."

Kun he tulivat arentitaloon, vei Kenelmin isäntä hänen suoraan kyökkiin ja huudahti ystävällisesti sievälle, keski-ikäiselle vaimolle, joka suuren ja rotevan tytön kanssa laittoi illallista. "Kuulepas, muija! minä olen hankkinut sinulle vieraan, joka kyllä illallistansa ansaitsee, sillä hän on tehnyt työtä kahden edestä, ja minä olen luvannut hänelle vuoteen."

Arentimiehen vaimo kääntyi äkkiä. "Hän on hyvin tervetullut illalliselle. Mutta mitä vuoteesen tulee," sanoi hän epäävästi, "niin en juuri tiedä." Mutta samassa hän katseli Kenelmiin; tämä oli ulkonäöltänsä niin vallan toisellainen, kuin mitä hän luuli kuljeksivan heinämiehen olevan, että hän tietämättänsä kumarsi hänelle ja lausui aivan toisella äänellä:

"Herra saapi asua vierashuoneessa; mutta menee vähän aikaa saada se kuntoon -- tiedäthän, John, että kaikissa huonekaluissa on päälliset päällä."

"Hyvä, kyllä se ehditään saada kuntoon. Hän ei mene levolle ennenkuin hän on illallista syönyt."

"Ei suinkaan," sanoi Kenelm, joka tunsi varsin hyvän ruokahajun kyökissä.

"Missä tytöt ovat?" kysyi arentimies.

"He olivat tässä viisi minuuttia sitten ja menivät ylös siivoamaan itsiänsä."

"Mitkä tytöt?" sammalti Kenelm ja vetäytyi ovelle päin. "Minusta te sanoitte ettei teillä veljentyttäriä ollut?"

"Mutta minä en sanonut ettei minulla tyttäriä ole. Ettehän heitä pelkää?"

"Sir," sanoi Kenelm kohteliaasti ja viisaasti kiertäen kysymystä, "jos teidän tyttärenne ovat äitinsä näköiset, niin ette voi sanoa etteivät vaarallisia ole."

"Kuulkaa nyt," alkoi arentimies, joka näytti hyvin tyytyväiseltä, mutta hänen vaimonsa hymyili ja punastui -- "kuulkaas, tuo on niin hienosti sanottu, kuin tahtoisitte kerätä ääniä vaaliin tässä kreivikunnassa. Te ette heinämiesten joukossa ole käytöstapaanne saavuttanut; ja minä olen kenties ollut liian rohkea henkilöä kohtaan, joka on minua parempi."

"Mitä?" sanoi kohtelias Kenelm, "tarkoitatteko sillä että olette liian vapaasti menetelleet rahoihinne nähden? Suokaa sentähden itsellenne anteeksi, jos mielitte, mutta te ette rahoja takaisin saa. Minä en ole niin paljon elämätä kokenut kuin te, mutta minun kokemukseni mukaan, miehellä, joka kerta on menettänyt rahansa, joko hän on ne jättänyt häntä paremmalle tahi huonommalle, ei ole toivoa niitä enää milloinkaan nähdä."

Tälle väitteelle arentimies nauroi niin, että hän oli kuolla, hänen vaimonsakin nikahtui nauruun ja piikakin naurahti. Kenelm, joka oli totinen kuin ainakin, sanoi itsekseen:

"Kokkapuhe on siinä että lausuu jokapäiväisen totuuden epigrammina, ja yksinkertaisin viittaus rahan arvoon otetaan yhtä varmasti suosiolla vastaan kun tuhmin puhe naisten vähä-arvoisuudesta. Minä olen varmaankin sukkela tietämättäni."

Tässä arentimies kosketti häntä olkapäähän -- kosketti, vaan ei lyönyt, niinkuin hän kymmentä minuuttia ennen olisi tehnyt -- ja sanoi:

"Älkäämme muijaani häiritkö, muuten emme illallista saa. Minä lähden karjaani katsomaan. Ymmärrättekö te hyvin lehmiä arvostella?"

"Niin, lehmät tuottavat kermaa ja voita. Parhaimmat lehmät ovat ne, jotka vähimmällä kulungilla tuottavat enimmän kermaa ja voita. Mutta miten parhainta kermaa ja parhainta voita voi valmistaa sellaiseen hintaan, että niitä voi maksutta asettaa köyhän aamiaispöydälle, se on kysymys, jonka reformeerattu parlamentti ja liberaalinen hallitus on ratkaiseva. Älkäämme kuitenkaan illallista viivyttäkö."

Arentimies ja hänen vieraansa lähtivät kyökistä ja menivät karjapihaan.

"Te olette vento vieras näillä seuduilla?"

"Niin olen."

"Te ette edes nimeäni tunne?"

"En, paitsi että kuulin vaimonne nimittävän teitä Johniksi."

"Minun nimeni on John Saunderson."

"Vai niin! Te olette siis pohjoisesta? Sentähden olette niin taitava ja viisas. Nimet, jotka loppuvat päätteesen 'son', ovat tavallisesti alkuansa tanskalaisten jälkeläisistä, joille Alfred kuningas, Jumala häntä siunatkoon, vallan rauhallisesti lahjoitti kokonaista kuusitoista kreivikuntaa Englannissa. Ja kun tanskalainen nimi loppuu päätteellä 'son', tarkoittaa se että hän on jonkun poika."

"Tuhat tulimmaista! Sitä en ole milloinkaan ennen kuullut."

"Jos olisin luullut teidän sitä tietävän, niin en olisi sitä sanonut."

"Nyt minä olen teille sanonut nimeni, mikä teidän nimenne on?"

"Viisas mies tekee kysymyksiä ja tuhma vastaa niihin. Olettakaa hetkeksi etten olekaan tuhma."

Arentimies Saunderson raapi päätänsä ja näytti enemmän hämmästyneeltä kun soveltui tanskalaisen jälkeläiselle, jonka Alfred kuningas oli asettanut Englannin pohjoisosaan asumaan.

"Oh," sanoi hän vihdoin, "mutta minä luulen teidän olevan Yorkshiresta."

"Ihminen, joka on enin itseluuloinen kaikista luoduista olennoista, sanoo että hänellä yksin on ajatuksen etu-oikeus, ja tuomitsee muut eläimet alempaan koneentapaiseen toimeen, jonka hän sanoo vainuksi. Mutta koska vainu ei ole pettävä ja ajatukset tavallisesti eksyvät, niin ihmisellä ei, oman määritelmänsä mukaan, ole paljon kerskattavaa. Kun sanotte luulevanne, ja pidätte sen totena, että olen Yorkshiresta, niin erehdytte. Minä en ole Yorkshirelainen. Mutta jos rajoitatte itsenne vainuun, voitteko arvata milloin tulemme illallista syömään? Lehmät, joita aiotte käydä katsomassa, arvaavat milloin heitä tullaan ruokkimaan."

Arentimies, joka jälleen saavutti tunnon etevyydestään sen vieraan rinnalla, jolle hän illallista oli luvannut, sanoi: "Kymmenessä minuutissa." Sitten hän, hetken vaiti oltuansa, ja puolustavalla äänellä, ikäänkuin hän olisi pelännyt, että häntä katsottaisiin ylhäisten joukkoon kuuluvaksi, jatkoi: "Me emme syö kyökissä. Minun isäni teki niin, ja niin minäkin tein siksi kuin nain; mutta minun Bess'ini, vaikka hän on niin hyvä arentimiehen vaimo kun milloinkaan on kengissä käynyt, oli kuitenkin kauppiaan tytär ja oli saanut toisellaisen kasvatuksen. Katsokaas, hän ei ollut ilman rahoitta; mutta, vaikka hänellä ei olisikaan rahoja ollut, en olisi suvainnut hänen omaisensa sanovan, että minä olin häntä alentanut -- sentähden me syömme arkihuoneessa."