Part 8

"Minä? -- en mitään!" vastasi Kenelm; ja sitten hän, alentaen luonnosta jo surumielisen äänensä vallan traagilliseksi, lisäsi. "Tämä on ilmoittava teille kuka teiltä jotain tahtoo;" samassa hän Mr Comptonin käteen laski sen kirjeen, jonka hän oli luvannut viedä hänelle, ja lisäsi, ojentaen käsivartensa ja kääntäen sormiansa niinkuin Talma Julius Caesarina. "Qu'en dis tu, Brute?" (Mitäs siihen sanot, Brute?)

Oliko se sanansaattajan kolkko katsanto ja peloittavat liikkeet tahi hypokrisis, taikka katsahdus kirjeen päällekirjoitukseen, joka sen vaikutti, oli miten oli, Mr Compton joutui vallan hämillensä, hänen kätensä pysyi toimettomana, ikäänkuin hän ei uskaltaisi kirjettä avata.

"Älkää minusta välittäkö, ystäväni," sanoi vaaleakutrinen nainen pistelevällä ystävyydellä; "lukekaa vaan billet-doux'nne; älkää antako nuoren miehen odottaa, ystäväni!"

"Mitä joutavia, Matilda, billet-doux! luultavampi on, että se on räätälin rätinki. Suokaa anteeksi, ystäväni. Seuratkaa minua, sir," ja hän nousi istualta, yhä paitahihasillaan ollen, lähti huoneesta, sulki oven ja vei Kenelmin pieneen toisella puolen käytävää olevaan huoneesen. Kaasulampun valossa hän kiireesti luki kirjeen, ja vaikka se oli hyvin lyhyt, niin hän kuitenkin sitä lukiessaan monta kertaa huudahti hämmästyksestä.

"Jumala varjelkoon! Mitä hullutuksia! Mitä nyt on tekeminen?" Sitten hän pisti kirjeen housunlakkariin, katsoi Kenelmiin terävin silmin, mutta loi kuitenkin pian taas silmänsä alas, sillä tämä kolkonnäköinen seikkailija katsoi niin vakaasti häneen.

"Oletteko sen henkilön uskottu, joka on tämän kirjeen kirjoittanut?" kysyi Mr Compton vähän häpeissään.

"Minä en ole kirjoittajan uskottu," vastasi Kenelm, "mutta nykyänsä olen hänen suojelijansa."

"Suojelijansa?"

"Suojelijansa."

Mr Compton taas katseli sanansaattajaa, ja tällä kertaa hän täydellisesti arvosteli kolkon muukalaisen urhokasta muotoa, kävi entistä vaaleammaksi ja vetäysi ehdottomasti kellonsoitinta kohti.

Hetken aikaa vaiti oltuansa hän sanoi. "Minua pyydetään tulemaan kirjoittajan puheille. Jos tulen, saanko puhutella häntä kahden kesken?"

"Kyllä, mitä minuun tulee -- sillä ehdolla ett'ette koeta viedä sitä henkilöä pois talosta."

"Ei suinkaan -- ei suinkaan; päin vastoin," huudahti Mr Compton innokkaasti. "Sanokaa, että tulen puolen tunnin kuluessa."

"Minä lupaan viedä vastauksenne asianomaiselle," sanoi Kenelm kohteliaasti, nyykäyttäen päätänsä; "ja suokaa anteeksi, että muistutan teitä siitä, että kutsuin itseni teidän kirjeenvaihtajanne suojelijaksi, ja jos te hiukankin käytätte tämän henkilön nuoruutta ja kokemattomuutta hyväksenne tahi kehoitatte häntä luopumaan kodista ja omaisista, niin näyttämö on kadottava koristeen ja Herbert Compton on näyttämöltä häviävä." Näillä sanoin Kenelm lähti näyttelijän luota, joka kalmankalpeana seisoi liikkumatta paikallaan. Kun Kenelm tuli porstuanovelle, törmäsi poika, joka kantoi nauhalipasta, häntä vastaan ja oli vähällä kaatua nurin.

"Tuhmeliini," huusi poika, "ettekö voi nähdä mihin menette? viekää tämä Mrs Comptonille."

"Minä ansaitsisin sen nimityksen, jonka minulle annatte, jos minä maksotta tekisin sen, mistä teille on maksettu," vastasi Kenelm terävästi ja lähti pois.

VIIDES LUKU.

"Minä olen tehtäväni toimittanut," sanoi Kenelm, kun hän palasi matkakumppaninsa luokse. "Mr Compton sanoi olevansa täällä puolen tunnin kuluessa."

"Te näitte hänen?"

"Tietysti; lupasinhan minä antaa kirjeen hänen omaan käteensä."

"Oliko hän yksin?"

"Ei; hän oli ruo'alla vaimonsa kanssa."

"Vaimonsa? Mitä tarkoitatte, sir? -- vaimonsa! ei hänellä vaimoa ole."

"Ulkomuoto voi pettää. Ainakin hän oli yhdessä rouvasihmisen kanssa, joka kutsui häntä 'ystäväksi' niin terävällä äänellä, kuin olisi hän ollut hänen vaimonsa; ja kun minä tulin hänen porstuanovestansa, pyysi poika, joka tuli juosten minua vastaan, minun antamaan nauhalippaan Mrs Comptonille."

Nuorukainen kävi vallan kalmankalpeaksi, horjui takaisin muutaman askeleen ja vaipui tuolille istumaan.

Poissa ollessansa oli Kenelmissä herännyt epäluulo, joka nyt tuli vahvistetuksi. Hän lähestyi hiljaa, nosti tuolin lähelle kumppaniansa, jonka kohtalo oli hänen suojaansa uskonut, ja sanoi ystävällisesti kuiskaten.

"Tuo ei nuorukaisen liikuntoa ole. Jos olette petetty tahi harhateille joutunut, ja minä jollain tavalla voin neuvoa tai auttaa teitä, niin luottakaa minuun niinkuin naiset muutamissa kohdissa voivat miehiin ja herrasmiehiin luottaa."

Nuorukainen hyppäsi jaloilleen ja astui horjuvin askelin pitkin laattiata, hänen kasvoinsa juonteet ilmoittivat kiihkoa, jota hän turhaan koki salata. Äkkiä hän pysähtyi, tarttui Kenelmin käteen, puristi sitä kovasti ja sanoi nyyhkyttäen:

"Minä kiitän teitä -- minä siunaan teitä. Jättäkää minut nyt -- minä tahdon olla yksin. Yksin minä tahdon kohdata tuota miestä. Ehkä on se joku erehdys; -- menkää."

"Lupaatteko ett'ette lähde tästä talosta ennenkuin minä palaan?"

"Kyllä, minä lupaan sen."

"Ja jos asiat ovat niin, kuin minä pelkään, sallitteko silloin minun neuvoa teitä?"

"Jumala minua armahtakoon, jos niin olisi! Kehenkäpä minä muuten luottaisin? Menkää -- menkää!"

Kenelm oli toistamiseen kadulla kaasulyhtyjen ja juhannuskuun valossa. Hän kulki tavanmukaisesti eteenpäin, kunnes hän saapui kaupungin ulkoreunalle. Siellä hän pysähtyi, istui penikulma-kivelle vaipuen seuraaviin mietelmiin:

"Kenelm, ystäväni, nyt olet joutunut pahempaan pulaan kuin tunti sitten luulit olevasi. Sinä olet nähtävästi saanut naisen niskoillesi. Mitä ihmettä sinun on hänen kanssaan tekemistä? Karannut nainen, joka, aikoen karata toisen kanssa -- sellaiset ovat ihmis-luonteen ristiriitaisuudet -- on sen sijaan sinun kanssasi karannut. Mikähän kuolevainen voi toivoa pääsevänsä pulaan joutumasta? Mitä kaikkein vähemmin luulin tapahtuvan minulle, kun nousin ylös tänä aamuna, oli että toisen sukupuolen takia johonkin pulaan joutuisin. Jos luonnoltani olisin herkkä rakastumaan, niin kohtalon jumalattareilla olisi joku syy saattaa minua tähän pulaan, mutta, niinkuin asiat nyt ovat, näillä vanhoilla, joka asiaan sekaantuvilla neitosilla ei ole mitään syytä tähän toimeensa. Kenelm, ystäväni, luuletkos milloinkaan voivasi rakastua? Ja jos rakastuisit, luuletko silloin voivasi olla suurempi narri, kuin nyt olet?"

Kenelm ei vielä ollut tätä mutkaista kysymystä ratkaissut, neuvoitellessansa itsensä kanssa, kun hän kuuli suloisen säveleen hiljaisia väreitä. Ne tulivat kielisoittimesta ja olisivat tuntuneet tyhjiltä ilman illan hiljaisuutta ja ilman sitä täyteläisyyttä, jota musiikin säveleet saavat, kun kulkevat tyynen ja hiljaisen ilman läpi. Nyt kuului kaukaa ääni, joka lauloi säestäen soitinta. Se oli miehen ääni, pehmeä ja selvä ääni, mutta Kenelm ei voinut sanoja eroittaa. Hän astui ehdottomasti sinne päin, mistä ääni kuului, sillä Kenelm Chillinglyllä oli musiikia sielussansa, vaikka hän ei itse vielä sitä oikein selvään tietänyt. Hän näki edessänsä nurmikon, jolla kasvoi yksinäinen jalava, jonka juurella oli istuinpaikka matkustajia varten. Tätä ruohokenttää ympäröi puoli-piiri, jonka reunoilla oli kauppapuotia ja istutus kauniin, huvilanmuotoon rakennetun ravintolan edessä. Siellä täällä puistossa olevien pöytien ääressä istui hiljaisia ihmisiä, nähtävästi pikkukauppiasten ja parempain käsityöläisten luokkaan kuuluvia. He näyttivät siivoilta ja kunnon ihmisiltä, ja kuuntelivat hartaasti soitantoa. Useoita seisoi kauppapuotien ovillakin tahi istuivat yläkerroksissa olevain huoneiden ikkunoissa. Ruohokentällä, vähän matkaa puusta, mutta kuitenkin sen varjossa, seisoi soittoniekka, ja hänessä Kenelm tunsi sen vaeltajan, jonka puheen johdosta hän oli lähtenyt tälle matkalle, joka nyt jo oli saattanut hänen niin tukalaan tilaan. Soitin, jolla laulaja lauluansa säesti, oli gitarri, ja hänen laulamansa laulu oli selvästi rakkaudenlaulu, vaikka Kenelm ainoastaan vajanaisesti taisi arvata sen yleistä sisältöä, sillä se oli loppumaisillaan. Hän kuuli kylläksi käsittääksensä, että laulun sanat eivät olleet niin raa'at, kuin katulaulujen ylimalkaan ovat, ja että ne kuitenkin olivat kyllin yksinkertaiset huvittaaksensa vähää vaativaista kuulijakuntaa.

Kun laulaja lopetti laulunsa, ei kuulunut yhtään kädentaputusta; mutta laulu oli selvästi tehnyt syvän vaikutuksen kuulijoihin, heistä oli kuin jotakin olisi loppunut, joka oli heissä huvia ja tyytyväisyyttä herättänyt. Valkoinen pommerilainen koira, joka tähän asti oli ollut poissa näkyvistä jalavan ympärillä olevan istuimen alla, tuli nyt esille pieni tinalipas hampaissa, ja, katseltuansa tarkoin ympärillensä ikäänkuin valitaksensa kuka kuulijoista olisi kunnioitettava keräystä aloittamaan, se läheni Kenelmiä, asettui istumaan takajaloilleen, katseli häneen ja ojensi lippaan häntä kohden.

Kenelm pani killingin siihen, ja koira lähti tyytyväisen näköisenä istutukseen päin.

Kenelm lähestyi laulajaa, nostaen hattuansa, sillä hän oli tavallansa kohtelias mies, ja sanoi hänelle, itse luottaen siihen, että muukalainen, jonka hän ennen ainoastaan yhden kerran oli nähnyt, ei häntä tässä oudossa puvussa tuntisi.

"Päättäen siitä vähästä, minkä olen kuullut, laulatte hyvin hyvästi, sir. Saanko luvan kysyä kuka on sanat sepittänyt?"

"Minä," vastasi laulaja.

"Entäs nuotin?"

"Minä myöskin."

"Minä onnittelen teitä. Toivon, että nämä neron tuotteet ovat voittoa tuottavaisia?"

Laulaja, joka tähän asti ainoastaan pikimmältään oli kysyjän halpaa pukua katsellut, loi nyt tarkemman silmäyksen Kenelmiin ja sanoi hymyillen. "Teidän äänenne ilmaisee kuka olette, sir. Me olemme ennen tavanneet toisiamme."

"Se on totta; mutta minä en silloin teidän gitarrianne nähnyt, ja vaikka tiesin teidän olevan runonlahjoilla varustetun miehen, en kuitenkaan voinut uskoa, että te tätä alkuperäistä tapaa valitsisitte saattaaksenne niitä yleisesti tunnetuiksi."

"Enkä minäkään voinut toivoa kohtaavani teitä tällaisessa valhepuvussa. Hiljaa! suostukaamme pitämään toinen toisemme salaisuutta salassa. Minä olen täällä tunnettu ainoastaan 'kuljeksiman runoilijan' nimellä."

"Minä puhuttelenkin teitä runoilijana. Jos kysymykseni ei teitä loukkaa, niin olkaa hyvä ja sanokaa ettekö osaa yhtäkään laulua, jossa puhutaan toisesta puolesta asiaa?"

"Mitä asiaa? Minä en teitä ymmärrä, sir."

"Se laulu, jonka minä kuulin, näytti ylistävän sitä varjoa, jota rakkaudeksi nimitetään. Ettekö luule voivanne sanoa jotain enemmän uutta ja totta, jos esittelisitte tätä eksymistä terveestä järjestä niin suurella ylönkatseella kuin se ansaitsee?"

"En, sitä en usko, jos mielin saada matkan kulungit maksetuiksi."

"Mitä! onko se hulluus niin kansan mieleinen?"

"Eikö teidän oma sydämenne sitä teille sano?"

"Ei ensinkään -- ennemmin päinvastoin. Teidän nykyinen kuulijakuntanne täällä näkyy olevan ihmisiä, jotka elävät kättensä työllä ja joilla varmaankin on hyvin vähän aikaa tällaisiin turhiin haaveksimisiin -- sillä, niinkuin Ovidius, runoilija, joka kirjoitti paljon tästä aineesta ja osoitti likisintä tuttavuutta sen kanssa, aivan oikein sanoo: 'Toimettomuus on rakkauden isä.' Ettekö voi laulaa jotain hyvän päivällisen ylistykseksi? Jokaisella, joka tekee kovaa työtä, on hyvä ruokahalu."

Laulaja loi taas tutkivan katseen Kenelmiin, Mutta kun hän ei huomannut vähintäkään pilan merkkiä niissä totisissa kasvoissa, joita hän katseli, oli hän kahden vaiheilla mitä vastata ja oli ääneti.

"Minä näen," jatkoi Kenelm, "että minun kysymykseni kummastuttavat; kummastus on katoava likemmin asiaa miettiessä. Toinen, enemmän miettivä runoilija, kuin Ovidio, on sanonut että 'rakkaus ja nälkä hallitsevat maailmaa!' Mutta nälällä on varmaankin suurin osa hallituksessa; ja jos runoilija todella tekisi, mitä hän vakuuttaa tekevänsä -- esittelee luontoa -- niin suurin osa hänen lauluistaan koskisivat vatsaa." Kenelm, joka innostui aineestansa, laski kätensä laulajan olkapäähän, ja hänen äänensä kävi melkein kiihkoiseksi. "Teidän on myöntäminen että ihminen, jonka terveydentila on vallan hyvä, ei joka päivä rakastu. Mutta vallan terveen ihmisen on joka päivä nälkä. Ja juuri nuoruuden ijässä, jolloin te runoilijat sanotte hänen olevan enin taipuvaisen rakkauteen, on hän niin taipuvainen nälkään, että hänen ruokahalunsa tuskin voi tulla tyydytetyksi vähemmällä kuin kolmella atrialla päivässä. Te voitte pitää ihmistä vankeudessa kuukausia, vuosia, vaikka koko hänen ikänsä -- lapsuudesta mihin ikään tahansa, johon Sir Cornewall Lewis sallinee hänen elää -- antamatta hänen rakastua. Mutta jos te suljette hänen vankeuteen viikoksi, pistämättä mitään hänen vatsaansa, niin viikon lopussa olette löytävä hänen kuolleena kuin naula."

Tässä laulaja, joka vähitellen oli vetäytynyt takaisin innokkaan puhujan luota, vaipui jalavan juurella olevalle penkille ja sanoi tunnokkaasti: "Sir, te olette vallan masentaneet minua todisteillanne. Olkaa hyvä ja tehkää loppupäätös, jonka johdatte peruslauseistanne."

"Se on suorastansa se, että missä löydätte yhden inhimillisen olennon, joka rakkaudesta välittää, siinä tulette löytämään tuhansia, joita päivällisen nautinnot viehättävät; ja jos mielitte tulla suosituksi laulajaksi meidän aikoina, niin laulakaa luonnosta, sir -- laulakaa luonnosta; heittäkää kaikki kuluneet rapsodiiat punottavista poskista ja jännittäkää lyyryänne paistin kunniaksi."

Koira oli muutamia minuuttia ennen tullut takaisin isäntänsä luo ja asettunut takajaloilleen, vaskirahoilla täytetty tinalipas hampaiden välissä; ja nyt, täydellä syyllä vihoissansa siitä tarkkaavaisuuden puutteesta, joka pakoitti sitä yhä tässä vaikeassa asennossa pysymään, se päästi lippaan suustansa ja ärjäsi Kenelmille.

Samassa kuului ravintolan kohdalla istuvan kuulijakunnan joukosta tyytymättömyyden osoituksia. He tahtoivat rahojensa edestä kuulla toisen laulun.

Laulaja nousi, totellen kutsumusta. "Suokaa anteeksi, sir; mutta minua kutsutaan --"

"Laulamaan taas?"

"Niin."

"Ja siitä aineesta kuin minä ehdoittelin?"

"Ei suinkaan."

"Mitä! rakkaudestako taas?"

"Minä pelkään että niin käy."

"Siinä tapauksessa sanon teille hyvästi. Te olette minusta sivistynyt mies -- sitä suurempi häpeä teille. Kenties kohtaamme toinen toisemme vielä kerta matkoillamme, ja silloin voipi kysymys asianomaisella tavalla tulla ratkaistuksi."

Kenelm nosti hattuansa ja kääntyi pois. Ennenkuin hän saapui kadulle, niin laulajan sointuisa ääni taas kuului; mutta ainoa sana, jonka hän taisi eroittaa ja joka kuului loppusoinnussa, oli "rakkaus."

"Fiddele-de-dej!" sanoi Kenelm.

KUUDES LUKU.

Kun Kenelm tuli sille kadulle, jota raittiuden ravintola koristi, riensi omituiseen espanjalaiseen vaippaan puettu henkilö äkkiä hänen ohitsensa, mutta ei kuitenkaan niin pikaan, ettei Kenelm hänessä tuntenut traagillista näyttelijää. "Hum!" jupisi Kenelm, -- "nuot kasvot eivät näytä juuri riemullisilta. Minä pelkään, että hän on saanut aika lailla nuhteita."

Nuorukainen -- jos Kenelmin matkatoveria vielä voidaan siksi sanoa -- seisoi kakluunin luona, kun Kenelm astui huoneesen, jossa he olivat päivällistä syöneet. Nuorukaisen koko olento, liikkumaton asento ja maahan luodut, kuivat silmät osoittivat suurta huolta.

"Rakas lapseni," sanoi Kenelm surullisen äänensä mitä lempeimmällä soinnulla, "älkää uskoko minulle asiaa, joka ehkä on teille tukala. Mutta antakaa minun toivoa, että ainaiseksi olette hylännyt tuuman ruveta näyttelijäksi.

"Kyllä," kuului tuskin kuultava vastaus.

"Ja nyt vaan yksi kysymys enää. Mitä on tehtävä?"

"Sitä en tiedä, enkä väiltäkään siitä."

"Siis jätätte minun huolekseni tietää ja välittää siitä, ja olettakaamme hetkeksi että se, joka on suurimpia valheita tässä valheen maailmassa, on tosi-asia, -- se, nimittäin, että kaikki ihmiset ovat veljeksiä, -- ja pitäkää minua vanhempana veljenänne, joka tahtoo neuvoa teitä ja pitää huolta teistä niinkuin hän neuvoisi ja holhoisi varomatonta nuorta -- sisarta. Minä kyllä näen miten asiat ovat. Tavalla tahi toisella te tutustuitte Mr Comptonin kanssa, sitten kuin ensin olitte ihailleet Mr Comptonia Romeona tahi Richard III:na. Hän uskotteli teitä olevansa naimaton mies. Te lähditte kotoanne, ruvetaksenne näyttelijäksi ja tullaksenne Mrs Comptoniksi."

"Oi," huudahti tyttö, koska hänen sukunsa nyt on ilmoitettava, -- "oih!" huudahti hän kovasti nyyhkyttäen, "kuinka hullu olen ollut! Mutta älkää ajatelko minusta pahempaa, kuin ansaitsen. Tuo mies petti minun; hän ei luullut, että minä ottaisin hänen sanoistansa kiinni ja tulisin tänne, muuten hänen vaimonsa ei olisi näyttäynyt. Minä en olisi tiennyt, että hänellä oli vaimo, ja -- ja --" tässä hänen äänensä vaipui tuskasta.

"Mutta nyt kun olette asian todellisen laidan keksinyt, niin kiittäkäämme Jumalaa, että olette pelastunut häpeästä ja kurjuudesta. Minun täytyy lähettää sähkösanoma teidän sedällenne -- sanokaa minulle hänen adressinsa."

"Ei, ei."

"Tässä tilassa ei mikään 'Ei' ole mahdollinen, lapseni. Teidän maineenne ja teidän tulevaisuutenne on pelastettava. Antakaa minun selittää kaikki sedällenne. Hän on teidän holhojanne. Minun täytyy ilmoittaa hänelle miten asiat ovat; ei ole muuta edessä. Vihatkaa minua nyt siitä, että te'en vastoin teidän tahtoanne, te kiitätte minua jälestäpäin. Ja kuulkaa, nuori neiti, jos teistä on vaikea nähdä setäänne ja kuulla hänen nuhteitansa, niin muistakaa, että jokaisen rikoksen täytyy kärsiä rangaistuksensa. Rohkea luonto kärsii sitä ilolla ikäänkuin sovinnoksi. Te olette rohkea. Antautukaa, ja iloitkaa antautuessanne!"

Kenelmin ääni ja koko käytös oli samalla niin ystävällinen ja käskevä, että se uppiniskainen luonne, jolle hän puhui, kohta myöntyi. Hän sanoi setänsä adressin. "John Bowill, Esq., Oakdale, lähellä Westmereä." Ja sen sanottua katsoi hän surullisesti nuoreen neuvonantajaansa ja sanoi suoraan ja vakaasti. "Kunnioitatteko minua nyt enemmän vai ylönkatsotteko minua vähemmän?"

Hän näytti niin nuoren, jopa lapsellisen näköiseltä tätä sanoessaan, että Kenelmin teki mieli isällisellä tavalla ottaa häntä syliinsä ja suudella hänen kyyneleensä poskilta. Mutta hän voitti viisaasti tämän halun ja sanoi surullisesti hymyillen: --

"Jos inhimilliset olennot ylönkatsovat toinen toisiansa sentähden että he ovat nuoria ja mielettömiä, niin on sitä parempi, kuta pikemmin se etevä suku, joka tulee meidän jälkeemme elämään maan päällä, syrjäyttää meidät. Hyvästi, siksi kuin setänne tulee."

"Mitä! te jätätte minun tänne -- yksin?"

"Niin, jos setänne tapaisi minun saman katon alla kuin te, nyt kun tiedän teidän olevan hänen veljensä tyttären, eikö hänellä silloin olisi oikeus heittää minua ulos ikkunasta? Sallikaa minun sovittaa itseeni sitä varovaisuutta, jota teille saarnaan. Lähettäkää hakemaan emäntä tänne ja pyytäkää häntä viemään teitä huoneesenne, sulkekaa ovi, menkää levolle ja älkää itkekö enempää kuin tarpeellista on."

Kenelm otti selkäänsä matkalaukun, jonka hän oli pannut huoneen nurkkaan, kysyi sähkölennätin-konttooria, lähetti sähkösanoman Mr Bowillille, tilasi huoneen Commercial Hotellissa ja vaipui uneen, jupisten itsekseen nämät merkilliset sanat: --

"Rochefoucauld oli vallan oikeassa kun hän sanoi. 'Harvat ihmiset rakastuisivat, jos eivät olisi kuulleet niin paljon rakkaudesta puhuttavan.'"

SEITSEMÄS LUKU.

Kenelm Chillingly nousi tapansa mukaan ylös silloin kuin aurinkokin, ja lähti raittiuden ravintolaan. Kaikki tässä kohtuuden asunnossa näytti vielä lepäävän unen helmassa. Hän meni talliin, johon hän oli harmaan hevosen heittänyt, ja näki iloksensa tätä pahasti kohdeltua eläintä suittavan.

"Se on oikein," sanoi hän tallirengille. "Minä olen hyvilläni siitä että te olette näin varhain ylhäällä."

"Niin," sanoi tallirenki, "se herra, joka on tämän hevosen omistaja, herätti minua kahden aikana tänä aamuna, ja hän oli oikein iloinen kun näki eläimen makaavan puhtailla oljilla."

"Hän on siis tullut ravintolaan? -- iso, roteva herrasmies?"

"Niin, roteva hän kyllä on; ja kiivasluontoinen myöskin. Hän tuli ajaen kaksi postihevosta vaunujen edessä, herätti raittiuden ravintolan, ja sitten minua hevosta katsomaan, ja oli vallan vimmoissaan kun hän ei saanut groggia raittiuden ravintolassa."

"Sen kyllä uskon. Minä toivoisin, että hän olisi saanut grogginsa; se olisi saattanut hänen paremmalle tuulelle. Pikku raukka!" jupisi Kenelm, kääntyen pois; "minä pahoin pelkään, että hän on saanut aika lailla toria. Nyt kai tulee minun vuoroni. Mutta hän mahtaa olla hyvä mies, kun hän sydänyönä lähtee matkalle veljensä tyttären takia."

Noin yhdeksän aikana Kenelm taas saapui raittiuden ravintolaan, kysyi Mr Bowillia, ja tuo teeskennelty piika vei hänet vieras-huoneesen, jossa Mr Bowill vallan ystävällisesti istui aamiaispöydän ääressä veljensätyttären kera, joka tietysti vielä oli miesvaatteissa, koska hänellä ei ollut muita vaatteita panna päällensä. Kenelmin suureksi iloksi Mr Bowill loistavin silmin nousi, ojensi kätensä Kenelmille ja sanoi.

"Sir, te olette kunnonmies, istukaa, istukaa ja syökää aamiaista."

Sitten jatkoi setä, niin pian kuin piika oli mennyt huoneesta:

"Tämä tuhma lapsinulikka on kertonut minulle kuinka kunniallisesti te olette itsenne käyttänyt. Olisi voinut pahemmin käydä, sir."

Kenelm nyykäytti päätänsä ja vastaanotti vallan ääneti kiitoksen. Sitten hän, arvellen olevansa velvollinen pyytämään anteeksi toiselta, sanoi.

"Toivon, että suotte minulle anteeksi tuota onnetonta erhetystä, kun --"

"Te paiskasitte minun maahan tahi oikeammin panitte ämmänkoukkua minulle. Nyt kaikki taas on hyvä. Elsie, tarjoo tälle te'etä. Pieni kaunis seikkailija, eikö niin? Ja hyvä tyttö hän on, vaikka hän on ymmärtämätön. Se oli kokonaan minun syyni, että annoin hänen mennä teaatteriin ja tutustua Miss Lockitin kanssa, vanhan mamsellin, joka vallan hullusti ihailee teaatteria, vaan jolla olisi tullut olla enemmän järkeä kuin houkutella häntä tällaisiin rettelöihin."

"Ei, setä," huusi tyttö uskaliaasti; "älkää häntä soimatko, syy oli ainoastaan minussa itsessäni."

Kenelm loi hyväksyvän katseen tyttöön ja näki hänen huulensa olevan kovaa suljetut; hänen kasvonsa juonteet osoittivat päättäväisyyttä, ei tuskaa. Mutta kun hänen silmänsä kohtasivat Kenelmin, loi hän ne kohta alas ja hänen kasvonsa lensivät vallan punaisiksi.

"Oh!" sanoi setä, "se on juuri sinun tapasi, Elsie; aina valmis ottamaan toisten virheet päällesi. Noh, noh, älä puhu siitä enää. -- Noh, nuori ystäväni, minkätähden te kuljeksitte jalkasin ympäri maata? Nuoren miehen oikkujako?" Puhuessaan hän tarkoin katseli Kenelmiä, ja hänen katseensa oli sivistyneen miehen katse, joka ei ole tottumaton tarkkaamaan niiden kasvoja, joiden kanssa hän puhui. Ajullisempaa asiamiestä tavataankin harvoin pörssillä tahi markkinoilla.

"Minä matkustan jalkasin huvin vuoksi, sir," vastasi Kenelm kohteliaasti ja oli tietämättä varoillansa.

"Tietysti," huudahti Mr Bowill iloisesti nauraen. "Mutta näyttää siltä kun ette halveksisi vaunuja ja hevosta, kun ilmaiseksi ne käsiinne saatte -- ha, ha! -- suokaa anteeksi -- minä vaan lasken leikkiä."